Näkemisen vaikeus

Ihmiselämä. Kuinka ihana ja kuinka vaikea! Kun luulee oppineensa ja huomaa jopa edistyneensä, niin tulee melko varmasti eteen uusi elämän kurssi, sellainen, jota ei osannut odottaa. Tehtävät jopa tulevat vaikeammiksi, henkisemmiksi ja vaativat uutta heittäytymistä elämän virtaan. Yhtäkkiä olenkin pohtimassa, mitä on helppo ja mikä vaikea. Jos aiemmin tulin miettineeksi muita kaksisuuntaisia käsityksiä ja vastakohtaisuuksia ja näin, kuinka paradoksit ovat tätä elämää täydellisimmillään, niin nyt ajattelen niitä pieniä ”paholaisia”, ehkä käsittelemättömiä ja unohtamiani asioita, jotka sieltä jäljellä olevasta egosta tulevat eteeni kiusaamaan minua sen sijaan, että jatkaisin suoraviivaisesti eteenpäin.

Sanamme eivät riitä, olemme vajavaisia sanoillamme ja puheellamme tätä kaikkea esiin tuomaan. Mutta niin tai näin, kaikki oppitunnit ovat tarpeellisia ja niihin on vain kiitollisena osallistuttava. Kun vain oppisin katsomaan tätä maailmaa, itseäni ja muita ihmisiä täysin oman sieluni kautta. Oppisin lopultakin sulkemaan pois kaiken arvostelun muiden ja itseni taholta ja osaisin luopua kokonaan niistä menneen elämän jäänteistä, jotka vielä yrittävät sumentaa selvänäköisyyttäni ja vetää minua takaisin vanhoihin ajatusmalleihin.

Kun alamme nähdä huonommin, tarvitsemme silmälasit tarkentamaan näkemistämme. Se taistelu on kovin tuttu ja selkeä. Silmälasit tulivat minulle pian 40 vuotta täytettyäni, vuoden olen jo unohtanut. Taistelin vastaan, vaikka työterveyshuollon näköseula kertoi jotakin, mitä en muuten vielä tiedostanut. Silmälääkärin mukaan olin ollut synnynnäisesti kaukonäköinen, mutta nuorena silmä mukautuu. Olin aina ollut ylpeä loistavasta näkökyvystäni. Oli aikamoinen paluu todellisuuteen kuulla jo ennen näön huonontumista, että tarvitsen kohta silmälasit. Pian ymmärsin sen tarpeen lähinäköön, koska hämärässä ja huonossa valaistuksessa piti siirtää luettavaa kauemmas. Kaiken huippu oli sitten, kun minulle kerrottiin, että tarvitsen lasit myös autolla ajamiseen siis kauemmas katsomiseen, mikä piti merkitä jopa ajokorttiin. Tosin en aluksi suostunut niitä edes käyttämään ajaessa, koska näin laseilla huonommin. Sitten myöhemmin aloin kokeilla piilolinssejä, joista myöhemmin kuitenkin ilolla luovuin.

Sitä oltiin lähdössä Saksaan syksyllä 1968...

Koska näkemisestä paljon on vuosien mittaan tullut puhuttua, niin tutkin netistä aihetta kaukonäköisyys. Eri kieliset termit sille ovat Wikipedian mukaan seuraavia: Suomi; Kaukotaittoisuus eli pitkätaittoisuus eli hyperopia. English; Hyperopia, commonly known as being farsighted (American English), being longsighted (British English), or hypermetropia tai  Deutsch; Weitsichtigkeit genannten Übersichtigkeit (Synonym: Hyperopie oder Hypermetropie.

Ensimmäinen kuvani Murusta  19.2.2011

En käsittele aihetta sen enempää kuin että kysymyksessä on useimmiten geneettinen eli periytyvä vika ihmisessä, jolloin silmämuna on litistynyt, jonka seurauksena sen valontaittokyky on pienempi. Se merkitsee sitä, että silmään tuleva kuva taittuu verkkokalvon taakse eikä verkkokalvolle. Tuo periytyvyys oli minulle uutta, sillä joissakin lähteissä mainittiin sen mahdollisesti aiheuttavan karsastusta tai jopa glaukoomaa, joita on myös esiintynyt perheessäni. Joka tapauksessa minullakin jäivät silmälasit päälle.Minulle tuli niitäkin käyttäessä entistä tärkeämmäksi nähdä tarkasti. Molempien silmien näkö on kautta vuosien ollut täsmälleen sama eikä siinä ole sitten runsaaseen kymmeneen vuoteen tapahtunut yhtään muutosta. Koska lasien pitää olla täydelliset tarkkaan näköön, ne ovat myös kalliit, mutta kun sen hinnan jakaa usealle vuodelle, niin se ei tunnu niin pahalta.

Alex viime syyskuussa tutkimassa Mummin karttaa.

Palaan tuohon minulle mielenkiintoisempaan eli sielun näkökykyyn. Se sisältää myös sen, että osaamme katsoa. Ihmiset peittävät kovin helposti itsensä jonkinlaiseen kaapuun, jonka taakse ei aina olekaan helppo päästä. Minä erehdyn myös usein kuvittelemaan kaikenlaista, vaikka näen toista. Siinä onkin se vaikeus. On paljon helpompi katsella kaunista maisemaa, kedon kukkia ja perhosen lentoa. Ei sekään ole kaikille helppoa, mutta siinä on alku, portti sinne sielun maisemaan. Sama koskee varmaan eläinten seuraamista. Ei ne kaikki kauniit maisemat ja kissakuvat Facebookissa ole mitenkään turhia vaan ne on annettu meille opiksi ja iloksi. En voi tässä olla ajattelematta sitä elämänvaihettani, kun sukelsin sinne kauneuden maailman sisään selviytyäkseni. Yritin silloin samalla jakaa sitä muille erityisesti valokuvieni ja näyttelyiden kautta.  Jotenkin vaistonvaraisesti löysin oman tieni, sen punaisen langan pään silloin. Kun tarpeeksi kauan ja rauhassa katselee meille annetun luonnon kauneutta, voi alkaa samanlaisilla rakastavilla silmillä katsella ihmisiä. Siinä meillä onkin runsaasti opeteltavaa, eikös vain?

Huhtikuu 2011.

Kaikki voisi olla äärettömän helppoa, jos vain annamme mennä. Mutta alamme järkeillä, suunnitella liikaa, arvailla, epäillä, päättää toisten puolesta, nähdä harhoja, pelätä. Kun vain rakastaisimme kaikkea ja itseämme, osaisimme nauttia hiljaisuudesta, rauhasta ja kaikesta kauneudesta ympärillämme. Itselleni on vuosien myötä kehittynyt taito olla rohkea, kun rohkeutta tarvitaan. En epäröi, kun sydämeni ja sieluni sen kertoo. Usein pelkäämme jonkun oman hallinnan menettämistä, jos poikkeamme tieltämme, mutta ei se niin mene. Kun on uskollinen itselleen, etenemme omalla tiellämme sinne, minne on tarkoituskin mennä.

Syyskuu 2013

Olen usein kärsimätön, nuorempana olin varmaan paljon enemmän. Jossakin päiväkirjassani kirjoitin, että 1980-luvulla olin varmaan aikamoinen ”riivinrauta”. Se on usein naisten kohtalo, kun pitää selvitä kymmenien asioiden kanssa yhtä aikaa.  Siinä ei ehdi miettiä oman elämänsä ja sielunsa tilannetta, kun koko ajan päälle sataa milloin mitäkin. En usko, että miehilläkään on sen helpompaa, mutta naisten osa on minulle tietysti tutumpi. Emme ole useinkaan malttaneet valita, etsiä ja löytää sellaista kumppania, jonka kanssa voisimme jakaa sellaisia asioita, joita tässä nyt pohdin. Emme ehkä itsekään osaa aloittaa keskustelua sellaisesta ”hömpästä”.  Kaikki eivät edes halua myöntää olevansa henkisiä olentoja. Mietinkin usein sitä, miten erilaisia teitä kuljemme, usein yksin.  Haluamme kaikenlaista, olemme kärsimättömiä, emme jaksa pysähtyä ja odottaa, emme kestä vaikeuksia vaikka elämme vaikeuksien keskellä. Haluamme koko ajan jotakin lisää, puskemme eteenpäin, jätämme jälkeemme raunioita ja tuskaa. Etsimme uutta tuskaa koettavaksi, vaikka alitajuisesti tiedämme sen. Ihmisen osa on vaikea.

Helmikuussa 2014

Kun malttaisimme ajoissa. Mutta toisaalta emme voi sitä itse päättää, tarvitsemme sen oppimisen kaaren. Sielumme kehitys vaatii paljon aikaa.  Tuskalliset kokemukset siinä rinnalla ovat merkkejä. Elämä ei myöskään ole oikeudenmukainen, ei koskaan. Oma asenteemme tulee avuksi.

Toukokuu 2011.