Tarina

Facebookissa ja myös Instagramissa on tarinaosio, jonne olen jo jonkin aikaa joka päivä liittänyt  ”tarinan”. Sama tarina on esillä aina 24 tuntia. Sinne voi toki liittää myös useita päällekkäisiä tarinoita. Minusta on tullut aika laiska jakamaan melkein kaikkea muuta. Vanhojen blogien uudelleen jakamisen ja jopa uusienkin olen jättänyt viime aikoina väliin. Jos joku haluaa niitä lukea, ne kaikki ovat löydettävissä. Mutta tarina on toistaiseksi hyvä juttu.

 

Ajattelen, että me kaikki ymmärrämme tarinan omalla tavallamme. Minusta on kurjaa lisätä tarinaan tekstiä, tarroja, päivämääriä ynnä muuta tarjolla olevaa. Ne ikään kuin pilaavat sen.  Kun liitän sinne jonkun kuvan, se on oikeastaan viite suurempaan, pidempään kertomukseen, jonka alku kuva voisi olla.

Minun tarinani ovatkin loppujen lopuksi pitkiä ja vaiherikkaita. Nykyään ihmiset eivät jaksaisi lukemalla lukea niitä. Sanomalehdistäkin luetaan vain otsikot. Miten nyt vain helpommalla voi päästä. Harva voi siis edes hurjimmassa mielikuvituksessaan tietää, millainen kukin minun tarinani on. Se voisi olla parhaiten ehkä novelli, joskus jopa romaani. Elokuvakin käy. Repaleiset, muistavat ja rikkaat (joskin jo aika vanhat) aivoni kehittäisivät lähtien yhdestä kuvasta ties millaisen tarinan.

 

Jokirannalla kävellessäni, ohitin korkeat, kuihtuneet maitohorsmien meret, ajattelin siinä samalla äskettäin sudenkorennon kanssa käymääni keskustelua. Olin hetki aiemmin keksinyt, että seuraavan blogini nimi olisi tarina. Pitkän kävelyn aikana olin nimittäin kohdannut monta tarinaa. En millään ehdi yhdellä kuvalla kertoa niitä kaikkia vaan monet niistä olisivat osa yhtä tai useampaa tarinaa.  Osalle tällaiset kertomukseni ovat aivan liian tuttuja heidän omasta ajatusmaailmastaan ja osaa kiinnostaa enemmän toiminnan kuvaus. Mutta aina on joitakin ihmisiä, jotka rakastavat sanoja ja ehkä tuttua, yhteistä kokemusmaailmaa. Useimmat meistä rakastavat minun laillani valokuvausta ja monet myös kirjoittamista. 

 

Rakastan myös värejä, tuoksuja ja luonnon ääniä, jotka ovat melkein kuin seuraus edellisestä. Kun ajattelin kasvien viidakossa kuljeskellessani aiemmin sudenkorennon kanssa käymääni keskustelua, toinen sudenkorento lensi ohitseni, melkein hipaisten hiuksiani. Ehkä ihmisen yhteys luonnon kanssa on merkityksellisempi kuin uskommekaan. Emme vain aina ajattele sitä.

Kuvasin muuten sen edellisen sudenkorennon. Se tuijotti minua suoraan silmiin, lensi välillä pois ja tuli uudelleen.  Olin kaukana kotoa, syvällä maaseudulla ja olisin kyllä mielelläni keskustellut myös heinäsirkkojen kanssa, jotka pitivät ruohikossa kovaa meteliä. Luonnolla on meille tärkeää asiaa. Luonnon ja ihmisen suhteessa on kysymys tulevasta kohtalostamme.

 

Eräänä aamuna tarinaani tuli kuva basilikan vesilasissa kasvaneista juurista. Emokasvin olen maininnut aiemmissa blogeissani.  Vein sen lapsenlapseni pihalle. Koska on ollut muutamia kylmiä öitä, hän on nostanut sen yöksi sisälle. Toisena aamuna siivosin parvekettani, sillä sen tyhjennys on syyskuussa edessä. Sitä ennen minun olisi ehdittävä pestä ikkunat, koska aion nyt siirtää kaikki sisäkasvit ikkunalaudoille.  Ehkä kokeilen juurtuneiden basilikanoksien istuttamista kukkaruukkuun ja kasvatusta ikkunalaudalla. Siis vaikka en enää ryhdykään multasormeksi.

Toinen ajankohtainen tarina löytyy tuleentuneista viljapelloista. Ajattelin sitä myös kävellessäni jo syksyiseksi muuttunutta joenrannan polkua. Olin samaisella retkellä käynyt myös vehnäpeltojen laidalla. Vaikka usein tähän aikaan vuodesta öisin sängyssä maatessani unelmoin peltoon heittäytymisestä, jostakin syystä en kuitenkaan tee niin. Koska kaikki esivanhempani ovat olleet talonpoikia ja maanviljelijöitä ja talonemäntiä, rakkaus kotimaan peltoihin on minussa syvällä. Meissä maasta etääntyneissä ihmisessä se tulee ilmi monella eri tapaa.  Viljapellon tarina voisi romaani. Miten houkutteleva nimi! Sisältö olisi rikas ja muokattavissa monesta näkökulmasta.

 

Yllättäen seuraavana päivänä Facebookissa tuli muisto vuosien takaa. Se oli tarina vuodelta 2008 (lokakuu). Tosin olin luonut sen vasta viisi vuotta myöhemmin. Pohdin silloin, miten saisin enemmän kuviani esille. Nyt kirjoittaessani en tarkoita tuollaista moninkertaista tarinaa. Sittemmin Facebook ja myös Instagram, samaa puljua kun ovat, ovat kehittäneet yksinkertaisen tarinan, jonka me kaikki varmaan ymmärrämme omalla tavallamme.

 

Kirjoja on kirjoitettu tarkentaen yksityiskohtaan. Minäkin ajattelin sitä muistaakseni ainakin japanilaisen kuokan kuvaa jakaessani. Kuva on päässyt myös joihinkin blogeihini. Monta esinettä ansaitsisi oman tarinansa. Usea esine on odottanut jo pitkään, että minulla olisi aikaa kohdistaa katse juuri siihen ja kertoa sen tarinan.  Pelkään pahoin, että monen asian ja esineen, kasvin, näkymän tarina saattaisi paisua liian pitkäksi. Kaikenlaisia ”jaarituksia" vihataan erityisesti. Lyhyt ja ytimekäs pitää kirjoituksen olla, kaikki hännät pitää leikata pois. En itse ajattele niin, mutta kyllä osaan minäkin tiivistää. 

Toinen asia on sitten se ”ei voi enempää kiinnostaa"-ajattelu. Karsinnan ja tiivistämisen suhteen minun on aivan oikeasti tehtävä sitä. Kunhan pääsen kyläkirja-tarinani raakaversion loppuun. Valitettavasti en ole taaskaan jaksanut jatkaa sitä. Keksin aina muuta tekemistä.   

Tämä blogini on sen muun tekemisen tarinaa. Se tuli jo uneeni. Olen kirjoittanut niin paljon blogeja vuosien mittaan, että niistä muodostuisi pitkä romaani.  Olen joutunut niiden kanssa pahasti solmuun, ne ovat jo tarinan sijasta kokonainen elämä. Silloin tällöin ajattelen ja toivon, että voisin koota niistä kirjan. Olen joskus aloittanutkin, mutta…  Töitä siinä riittäisi. Uneni yritti kiltisti auttaa minua johdattaen etsimään yhtä teemaa, jota voisin seurata ja josta voisin aloittaa sen tarinan kokoamisen. Minulla vain sattuu olemaan liian paljon ideoita enkä sitten osaakaan keskittyä tarpeeksi hallitusti asiaan.  Vaadin itseltäni paljon. Ehkä on aiheellista kuunnella uneni ohjausta.

Innostus riittää myös vain osaksi päivää. Sitten on levättävä. Usein se tarina on kuin haihtuva uni...

 

 

Se tulee joka tapauksessa

Talvi tekee edelleen tuskaisesti tuloaan. Ulkona liikkuminen on ollut välillä vaikeata, kun lumisade, vesisade, jäätyminen ja uudet sateet tekevät maaston jäiseksi ja epätasaiseksi. Onkin ihanaa, että välillä on päivä tai joskus parikin, kun ei tarvitse lähteä minnekään. Voin välillä jopa katsella ikkunasta pientä lumisadetta, joka kuinka monennen kerran yrittää peittää maan pintaa. 

Isäni ottama kuva kotipihalta joskus 1960-luvulla. Yrjö-eno heitää tikkaa. Martti-eno ja vaimonsa Pirkko ja Yrjön vaimo Hilkka istuvat puutarhakeinussa. Äiti istuu keskellä ja sitten siinä on kai meitä tyttäriä kaksi.

Tuskaisaa on tavallaan myös joulun tulo.  Olen joko tullut vanhaksi, hitaaksi, laiskaksi tai saamattomaksi (todennäköisesti kaikki pätevät), en ole pysynyt mukana.  En ehtinyt määräpäivään mennessä kirjoittaa suurta määrää joulukortteja kuten useina aikaisempina vuosina. Kuitenkin mielessäni on, että haluan muistaa joitakin henkilöitä. Suurin osa saa joulutoivotukseni Facebookin tai tämän blogini kautta. Koska saatan kirjoittaa pienen kirjeen, usein vielä saksaksi tai englanniksi, niin soppa on valmis taas uudelleen. Nimittäin se jaksamisen soppa. En ole ostanut tänä vuonna yhtäkään uutta joulukorttia. Kun alan valita korttia vanhasta valikoimasta, jo se on hirveän vaikeata. En ole myöskään ostanut joulupostimerkkejä, koska minulla on tallella valtava määrä aiempien vuosien merkkejä, joita yhdistelemällä saan oikean maksun kirjeelle/kortille. Tunteja hurahtaa asiaan, joka aiemmin soljui nopeasti. 

Tuosta tulee mieleen, että oikeastaan mieluiten nukkuisin joulun yli. Ajatukseni eivät ole mitään uutta. Olen tuskaillut tämän asian kanssa jo vuosikausia yrittäen samalla pudottautua ulkopuolelle.  Suunnitelmia on paljon, mutta mikään ei täksi jouluksi ehtinyt toteutukseen...

Yrjö-eno oli kuvan ottamisen aikaan 14-vuotias ja minä 1 vuoden.

Viikolla sain Facebookissa nuorimman serkkuni meille muille serkuille lähettämän tiedon nuorimman enomme Yrjön poismenosta saman päivän aamuna.  Hän oli 83-vuotias. Yhteydenpito Ruotsiin muuttaneisiin enoihin omien vanhempieni kuoltua periytyi minulle. Se ei ollut silti kovin aktiivista ja kun vastapuolen yhteydenpitäjät poistuivat, minunkin intoni laantui. Kun Yrjön vaimo ja Martti-enoni sitten kuolivat 2013 ja 2014, hiljenin. 

Olen hiljentynyt aika paljon muutenkin.

Kun meillä on nyt ollut pitkään yhteisöpalvelu Facebook, lähes kaikki muunlainen yhteydenpito on vähitellen hiipunut. Sähköpostikin, saati tekstiviestit ovat alkaneet tuntua vanhanaikaisilta. Ihmiset eivät enää kirjoita kirjeitä toisilleen. Soittaminenkin tuntuu häiritsemiseltä. Maailmamme muuttuu kovaa vauhtia erilaiseksi.  Uudet tavat kommunikoida tulevat vanhojen tilalle niiden hävitessä melkein huomaamattamme. 

Väki poistuu Helsingin kaupungin teatterista 13.12. Olimme katsomassa hienoa teatteri-esitystä "Mannerheim ja saksalainen suudelma."

Me ihmiset myös muutumme vanhentuessamme. Käperrymme omiin oloihimme emmekä edes halua olla sen kummemmin yhteydessä toisiimme. Meillä ei ehkä ole enää, jos on koskaan ollutkaan, montaa yhdistävää tekijää. Lähisukulaisuus ei näytä olevan kovin vahva side. Perheen käsite on kaventunut, siihen kuuluu enää vain se ydinperhe; äiti, isä ja lapset. Isovanhemmat ovat mukana, mutta hekään eivät aina. 

Oikeastaan voi sanoa, että koko yhteiskuntamme on muuttunut. Kaikkialla yritetään vielä antaa yhteisöllisyydelle tekohengitystä. Toivottavasti se onnistuu nuoremmissa ikäryhmissä. 

Kaupunginteatterin vessa oli jo tyhjentynyt, kun poikkesin siellä.

Saatat ajatella: "Puhu vain itsestäsi". Niinhän minäkin usein. En puhu, mutta kirjoitan. Olen jopa väärä henkilö kirjoittamaan tästä aiheesta.  Ajan kuluessa olen väsynyt omissa yhdistämispyrkimyksissäni. On työlästä ylläpitää suhteita, mutta silti on kiva tavata kaikkia ihmisiä silloin tällöin. Ehkä harvoin on parempi.

Olen väärä ihminen puhumaan ja kirjoittamaan aiheesta myös siksi, että olen aktiivinen usealla eri taholla ja tapaan aivan riittävästi kaukaisempia sukulaisia tai kommunikoin heidän kanssaan muulla tavoin. Sen oman jaksamisen puitteissa.  Meillä on myös usein yllättävän paljon yhdistäviä tekijöitä, vaikka olemme tutustuneet vasta viime vuosina. Kaikesta aktiivisuudesta huolimatta vilkkaiden hetkien ja kotona vallitsevan hiljaisuuden välinen kontrasti on suuri.

Rengon kirkon vieressä pauhasi koski, jonne melkein liukastuin

Olen saattanut lähteä merta pidemmälle metsästämään.  Synnynnäinen tutkimusmatkailijan veri vetää samoin kuin jo lapsuudessa. Tunnen sen silloin tällöin konkreettisesti kipinöivän mielessäni lähtiessäni mukaan johonkin uuteen asiaan.  Viimeksi tunsin sen kutkuttavan kipinän edellisenä sunnuntaina, kun lähdin Renkoon muistelutilaisuuteen, jossa alustettiin kolmen kylän historiikkia. Sillä matkalla sain alitajunnasta muitakin viestejä, jotka ovat siellä jo pitemmän aikaa uinuneet.  Sää oli huono, liikkuminen maaseudulla sekä jalkaisin että kyläteillä autolla vaarallista. Joskus esteet on rakennettu tarkoituksella. En jatkanut seikkailua sillä kertaa sen pidemmälle. Joku toinen kerta jatkan. Saa nähdä, minne. Missä on rohkeutesi?

Olen aloittanut kirjoittaa eräänlaista raakakopiota vanhempieni elämästä. Tuleva joulu häiritsee pelkällä olemassaolollaan keskittymistäni. Tässä vaiheessa olen vasta keräämässä vuosien varrella tutkimiani asioita yhteen. Jotta saan sen sitten kirjoitettua valmiiksi, se vaatii yhtäjaksoisempaa rauhallista jaksoa ehkä muualla kuin täällä kotona. Nyt tarvitsen vielä ympärilläni olevaa kirjallisuutta ynnä muuta materiaalia.  En voi noin vain siirtyä siihen vaiheeseen.  Lopullinen muoto kypsyy mielessäni edelleen. Tarkoitukseni on kytkeä siihen myös meidän lasten osuutta. Myös edelliset sukupolvet otan mukaan tavalla tai toisella.  Toivon vain, että jaksan ja aikani riittää! Mappien ja laatikoiden edestakaisin siirtely hermostuttaa ja ahdistaa. 

Omat vanhemmat ja tuntemattomiksi jääneet isovanhemmat.

En voi välttyä välillä ajatukselta, että heitän kaiken sikseen. Mutta ainahan minulla on ollut tällaisia ajatuksia. Olisiko se jonkinlaista luomisen tuskaa?

Olen skannannut talteen suuren osan kirjoittamistani/lähettämistäni  korteista ja kirjeistä jo siinä vaiheessa, kun olen ne lähettänyt. Välillä ihmettelen, miten olen sen kaiken ehtinyt aiemmin tehdä talon hoidon, opiskelujen, lastenhoidon ja lopulta sairastumisen välillä.  Nyt kun minulla on enemmän aikaa kaikelle, en tahdo ehtiä enää mitään.  Ikä saattaa tehdä tehtävänsä, vaikkemme tahdo sitä myöntää. Toisaalta haluamme aina näyttää vain sen parhaan puolen elämästämme ja mielellämme kätkemme vaikeudet, pahan olon ja sairaudet rivien väliin, jos sinnekään. 

Olen yrittänyt tuoda myös niitä ikävämpiä asioita tänne, vaikka siinä olisi paljon vielä parantamisen varaa. Asioiden piilottaminen, salaaminen, kieltäminen, unohtaminen on meidän suomalaisten musta piste, edelleen. Ei ehkä pelkästään suomalaisten vaan kaikkien muidenkin kansakuntien. Ihmismieli toimii myös niin, että ikävät asiat työnnetään syrjään. Se on toisaalta hyvä asia, ainakin kun kysymyksessä ovat sellaiset pienet harmittavat asiat, jotka kannattaakin työntää syrjään ja unohtaa.

Joulukortteja etsiessäni kaivoin ne monet käyttämättömien korttien laatikot esiin laittaakseni ne jatkossa samaan pinoon. Vaikka korttien kirjoittaminen ei inspiroinut minua, niin jotakin liikahti aivan liian tyynessä ja tylsistyneessä mielessäni joitakin kortteja selatessani. Olen aina silloin tällöin maininnut hiljaiselon, johon liittyy kyllästyneisyys ja väsymys jopa omiin juttuihin, todeten, että kyllä tilanne siitä taas muuttuu. Ei kannata hermostua, se kirkas inspiraatio tulvii taas joku päivä esiin. Se on joka tapauksessa vain paljon erillisiä hienoja hetkiä peräkkäin.

Joskus kauan sitten, ehkä 1970-luvulla.

Tällaisen tekijäksi julistautuneen ihmisen kuten minä, on hyvä muistaa, että ne kaikki teotkin tarvitsevat toteutuakseen hiljaisuutta, rauhaa, oppimista, materiaalia, intuitiota, kypsymistä. Sitä tämä aika tuntuu kaiken kaikkiaan olevan huolimatta väliaikaisesta turhautumisen tunteesta. Toivottavasti.

Sitä turhautuneisuutta kuvastaa myös tämä haluttomuuteni kirjoittaa (=hengittää), kirjoittamisen vaivalloisuus entiseen verrattuna, inhoni välttää Facebookia tai käydä Facebookissa lukemassa ihmisten typeriä kommentteja asioista, joihin he eivät ole edes perehtyneet. Maailman pinnalliseksi muuttuminen ärsyttää. Älä lue, kuulen sinun sanovan. 

Mutta eikö saisi olla kiinnostunut maailman ilmiöistä sen verran, että tietää, missä mennään? Tänä päivänä, kun putoaa aika nopeasti kärryiltä, jollei ole kiinnostunut ripeästä kehityksestä.

KAUNISTA JA RAUHALLISTA JOULUA TEILLE RAKKAAT LUKIJANI!