Aika ennen syntymääni 1

En ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka hyvin aika ennen syntymääni on dokumentoitu. Kysymys on kirjeistä, joita äitini on saanut omalta äidiltään, sisaruksiltaan ja ystäviltään. Ajatus kirjoittaa omasta elämästäni alusta saakka on ollut koko ajan mielessä. Joinakin öitä ajatus nousee päällimmäiseksi ikään kuin kehotuksena alkaa kirjoittaa siitä.

En tiedä, mitä kuvia liittäisin tähän, sillä siltä ajalta ei ole valokuvia. Tämä sumea kuva esittää sitä, miten nykyään lähestyn sitä paikkaa, missä kaikki osaltani alkoi.

 

Mutta kuten tiedätte, tuskailen joka päivä muiden tämän hetken asioiden kanssa, tekemättömät työt, pöly, roskat ja kaikki muu. Ovathan ne hyvä tekosyy siirtää asioita myöhemmäksi. Itse asiassa olen muutenkin lykännyt kirjeisiin uppoamista lukuun ottamatta muutamia kertoja, kun olen jostakin syystä kirjoittanut niistä säilyttäen kuitenkin etäisyyttä omaan itseeni. Nyt aion mennä vähän kerrallaan asioiden ytimeen.

Aloittaessani tätä tekstiä jo viikko sitten, ajattelin, että aloitan syntymästäni kuten on tapana. Olen ajan mittaan kirjoittanut paljon vanhemmistani, erityisesti sota-aikana. Joissakin teksteissäni olen maininnut ja jopa siteerannut heidän kirjeitään, joita otin kasan talteen elokuussa 1999.   

Olemme lapsina leikkineet kirjeillä, leikelleet niistä postimerkkejä ja hävittäneet kirjeiden kuoria. Siihen aikaan niitä säilytettiin vanhan aitan yläkerrassa, lutissa, siinä huoneessa, joka oli ainakin 1970-luvulla kesähuoneena. Siellä minäkin nukuin monet yöt. Sittemmin äiti oli siirtänyt kaikki kirjeet ja myös lasten kirjeet, piirustukset nk. kanalanvinttirakennukseen. Siellä kaikki tavarat lojuivat elokuun loppuun 1999 saakka, kun ko. rakennus poltettiin näyttävästi.

Blogipostaukseni ovat jo usein aiemmin kertoneet, kuinka olen ollut hyvä keräämään muistoja paperipaloista ja valokuvista. En ole koskaan ollut kiinnostunut esineistä, astioista, huonekaluista, paitsi tietenkin kirjoista.

Muistan, kuinka vanhempani olivat vihaisia, kun he kuulivat meidän lukeneen kirjeitä. Minä tunnustan syyllisyyteeni, sillä pienestä saakka, menneisyys on kiinnostanut.  Muistan hämärästi, että jokin esittämäni kysymys paljasti äidilleni, mitä olimme tehneet. Nyt kirjeet ovat aarre selvittäessäni aikaa ennen syntymääni.  Olen joskus järjestänyt kirjeet aikajärjestykseen. Paitsi tämän myllytyksen jälkeen, ne ovat taas sekaisin.

Äitini vanhin kirje on keväältä 1944. Toisin sanoen hänen aiempi kirjeenvaihtonsa jäi sodan jalkoihin. Kirjeitä oli varmasti paljon, sillä siihen aikaan kommunikointi tapahtui kirjeissä, jos ja kun asuttiin kauempana. Kirjeet olivat kuin puhelinkeskustelu, kun puhelinta ei ollut. Minäkin olen kokenut samanlaisen ajan 1950–1970-luvuilla.

Olisi aiheellista kirjoittaa kirjeet puhtaiksi, mutta siihen tarvitaan myös aikaa. Joitakin uudempia kirjeitä, lähinnä omaa kirjeenvaihtoani olen skannannut. Jäin tässä vaiheessa taas ajattelemaan tätä asiaa niin paljon, että vaikka kirjoitinkin tämän tekstin lähes valmiiksi odottamaan julkaisua, niin ajatusten paino alkoi rassata mieltäni. Aloin jopa kirjata vihkoon sekavassa järjestyksessä kirjeiden sisältöä.

Äitini elämän se vaihe, johon minä ja koko lapsuuden perheeni liittyy, alkoi keväällä 1945. Tuleva äitini oli etsinyt koko ajan sodan jälkeen paikkaa, minne asettua. Hän täytti keväällä 1945 jo 30 vuotta. Lapsuuden perhe oli hajallaan. Hänen vanhempansa asuivat Karunassa, jonne he olivat tulleet 1944 toisen kerran lähdettyään evakkoon Kuolemajärveltä. Koko aikuiseksi kasvanut sisaruskatras eli äitini lisäksi 7 henkeä oleskeli eri paikoissa maata työtä tehden tai opiskellen. Kotona eli silloisessa evakkopaikassa olivat enää nuorimmat veljet Hannu, Martti ja Yrjö. Martti s. 1933 ja Yrjö s. 1934 lähtivät jo 1944 sotalapsina Ruotsiin. Martti kirjoittelikin äidilleni aina välillä. Vanhemmat sisarukset olivat kuka missäkin, heidän polkunsa sodan jälkeen tulee kirjeistä hyvin esiin.

Perheen jäsenten äidilleni lähettämissä kirjeissä on mielettömän paljon yksityiskohtia. Yritän nyt keskittyä omaa historiaani koskettaviin asioihin. On kuitenkin mainittava, että joudun koko ajan sivupoluille, olenhan minä.

Keväällä 1945 äitini oleskeli vielä Valkealan Selänpäässä rautatieaseman lähellä ollen töissä Simo Lahden kaupassa.  Ko. kauppias piti ennen talvisotaa lyhyttavarakauppaa Koivistolla meren rannassa Möllikänniemessä olevassa kiinteistössä. Kauppiaspariskunta lähti Koivistolta talvisodan alettua. He eivät olleet karjalaisia, vaan lähtöisin Savosta. Äitini säilyttämät paperit sisältävät tiedon ja lehtileikkeitä Lahden perheen elämästä, kuolinilmoituksia. En kuitenkaan tiedä, pitivätkö he yhteyksiä sodan jälkeen. Jos heitä googlaa, joutuu yleensä minun blogisivuilleni.

Äitini Helvi oli talvisodan syttyessä ollut jo pidempään kaupassa töissä ja jäi sinne myymään tavaroita loppuun. Vasta viime hetkellä helmikuun puolenvälin jälkeen hän lähti pois merenjäätä pitkin. Tässä on linkkejä aiheeseen liittyen:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2012/10/viesteja-menneisyydesta.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/05/aidin-jalanjaljilla.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/10/sukellus-kirjekasaan.html

Kirjeistä käy ilmi, että kun hän lähti pois Selänpäästä, hän meni Renkoon, missä jatkosodassa pahasti haavoittunut tuleva isäni piti maatilaa. Kirjeistä ei käy ilmi, että kumpi oli tehnyt aloitteen. Voi olla, että he ovat olleet kirjeenvaihdossa ja oletin isäni 1945 kalenteria selatessa, että äitini kävi tapaamassa isääni sotasairaalassa alkuvuodesta Helsingissä. 

Äitini kirjeiden joukossa on 3.1.1945 päivätty kirje, jossa tuleva isäni kirjoitti komealla käsialallaan "Hei Pikku-Helvi!" kertoen Helsingin Invalidiliiton sairaalasta, jonne hän muutti Hämeenlinnasta edellisen joulun aikaan. Kirje oli vastaus äitini kirjeeseen, jossa tämä oli muistellut edellistä vuodenvaihdetta vuoden 1944 alkaessa.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/02/kirjeet-ovat-aarteita.html

He olivat tutustuneet jo JR 1:n joukoissa Lempaalassa/Valkeasaaressa, missä isäni toimi ryhmänjohtajana. Suurhyökkäyksen osuttua juuri JR 1:n alueelle, joukot joutuivat perääntymään ja isäni haavoittui 17.6.1944.

Tuleva isäni oli komea nuori mies, tosin äitini myöhemmin sanoi muiden sotataipaleella olleiden kutsuneen isääni kukkopojaksi, mikä lienee kuvannut hänen luonnettaan. Näistä asioista olen kirjoittanut aiemmin ja sotapolkua on kuvattu kirjoissakin.

Linkkejä aiheeseen liittyviin blogeihini:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/12/monenlaisia-polkuja.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/12/maailma-menee-menojaan.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/01/menneiden-muistoa-kunnioittaen.html

Joka tapauksessa äitini oli jo varhain keväällä, ehkä vapun aikaan 1945 Rengon Vehmaisten kylän Siukolassa ollen töissä isäni tilalla. Äitini kaltaista ihmistä isäni oli kuvannut alkuvuodesta lähettämässään kirjeessä.  Tuleva äitini tekikin sittemmin emännän töitä talossa, navetassa ja pellolla ja näytti olevan kovin pidetty (viittaan joihinkin myöhempiin kirjeisiin). Sitähän jatkui sitten koko hänen elämänsä ajan.

Tilallahan oli peltoja viljeltävänä, metsätöitä, lehmiä ja hevosia ja ehkä muitakin eläimiä.  Kaikki oli tietenkin hunningolla, koska ulkopuoliset olivat hoitaneet tilaa koko sodan ajan. Isäni tomera äitikin oli kuollut sodan aikana-.

Kirjeessä hän viittaa myös, että emäntä (akkakin) pitäisi etsiä, mutta kun ei ehkä ole edes siinä kunnossa, että pystyisi vekaroita tekemään. Nyt riittäisi "immeinen", joka tekee hyvää ruokaa, parsii ja paikkaa.

En pysty tarkkaan päättelemään, milloin tuleva äitini lähti auttamaan isääni, koska juuri kesän 1945 aikana ei paljon kirjeitä kirjoitettu. Oletan äitini olleen jo silloin Rengossa. Kesä ja syksyn tullen tilanne alkoi näyttää erilaiselta. Voi olla myös, että kesän kirjeet on hävitetty. 

Isännällä lienee ollut hieno emäntäehdokas tiedossa (kukahan oli?) eikä tehokasta äitiäni enää tarvittu. Äitini läheisimmän sisaren Ilman kirje 19.11.1945 Kuusankoskelta vihjaa tähän suuntaan.

”Mihinkä sinä nyt näin talven tullen lähtisit. Senkun vaan olet ja yritä teriä? isännästä kovasti kiinni. Jos sinä saat jäädä, vaikka hieno rouvakin tulisi. Varmaankaan ”hieno” ei rupea housuja sun muuta pesemään. Pitäähän herrasväki toki housunpesijän talossa.” Hän jatkaa vielä kaminan paikalleen laittamisesta yläkerrassa. Ilmeisesti äiti yöpyi yläkerrassa ja talven kylmyys olisi liikaa. Myöhemminkin Helvi oli se, joka tarttui kaikkiin käytännön töihin maatilalla. Sukuominaisuus, sanon nyt!

Lauri-veli kirjoittaa 18.12.1945, että on kutsun saatuaan tulossa Mikkelistä Vehmaisiin jouluksi ollen Hämeenlinnassa perjantaina 21. päivä. Hän toivoi äitini olevan siellä vastassa. Ilma-sisko kirjoitti myös tammikuussa 1946, että hänkin olisi voinut tulla, jos olisi saanut tiedon omasta lomastaan aiemmin. Kirjeitä on vaihdettu harvakseltaan. Mutta Aino-äidin kirjeestä huhtikuun loppupuolella 1946 voi päätellä rivien välistä, että Helvi on vasta nyt lähdössä pois ja kutsuu häntä käymään Karunaan. Niin kai sitten kävikin.

Kesäkuussa 1946 äitini sai 2.6. päivätyn kirjeen joltakin Taimilta/Toinilta. Hän kertoi olleen paikallisille yllätys, että Helvi oli lähtenyt.  Hän oli saanut äidiltäni kirjeen, mihin Taimi vastasi. Tämä huushollasi talossa ja kertoi, ettei paikkaa ollut täytetty, vaikka ihminen saattaa ollakin tiedossa. Äidin poistuminen kylästä on herättänyt puheita. Niitä hän pelkää itsekin. (huom. useiden kirjeiden kirjekuori on hävitetty).

Edellinen kirje on todella mielenkiintoinen monesta syystä, myös koska siitä ymmärsin myös joitakin herkkiä tuntemuksia tunteista, joita henkilö isässäni tarkkaili. On myös mielenkiintoista lukea, miten tarkasti ko. henkilö tarkkailee toista harvapuheista henkilöä ja tämän sielun liikkeitä. Penttiä joltakin koulukaverilta saama kahvia ja rusinoita sisältävä paketti on ilahduttanut. Hän on myös hoidellut ilmeisesti äidin istuttamia kurkuntaimia.

Hänen taitonsa puutarhanhoitajana on mainittu myös seuraavassa kirjeessä, jonka Hilkka-niminen nainen on kirjoittanut 16.6. 1946. Äidin perustama kasvimaa kasvoi jo rikkaruohoa.

Mikä on ollut tulevien vanhempieni erimielisyys, se jäänee salaisuudeksi.  Tuntien molemmat, voin kuvitella syitä. Tuleva äitini lähti ja palasi oikeaan aikaan. Äitini oli kirjoittanut Hilkalle palaavansa kylään juhannukseksi. Tulevien vanhempieni kohtaaminen oli myrskyisä, koska sen seurauksena minä melko varmasti lähdin alulle. Olin alusta alkaen poika, mutta siitä kerron seuraavalla kerralla.

Tämä kuvakaappaus Google mapsistä on tehty marraskuussa 2020. Se kertoo kertomusta koskaan loppumattomasta kaipuusta lapsuuden kotipaikalle, jossa tunsin kaikki kohdat perinpohjin.

 P.S. "Juhannuspäivää on Suomessa vietetty vuodesta 1955 alkaen kesäkuun 19. päivää seuraavana lauantaina ja juhannusaattoa sitä edeltävänä perjantaina. Keskiajalta asti juhannusta oli vietetty Johannes Kastajan syntymäjuhlana 24.6., siitä juhla sai aikanaan suomenkielisen nimensäkin. "lainaus netistä.

 

Mistä apua sekaavaan ja stressaavaan elämään?

Aloittaessani tätä postausta on 12.10.2023 kello 12.38. Tuulee kovaa, mutta aurinko paistaa. Olotilani on sekava. Herättyäni ajattelin lähteä ulos, mutta aloinkin järjestellä ja tehdä pikasiivousta. Valmistelin päivän ruoan keräämällä tarvikkeet, kuorin perunat, keitin lapsenlapseltani alkuviikosta saamani ruusupavut. Teen pitkästä aikaa siskonmakkarakeittoa, vaikkei se enää olekaan suosikkiruokiani kuten joskus. Tein pari postausta Facebookiin ja Instagramiin ja ajattelin, että aiheesta voisi kirjoittaa enemmän. En silti jaksa.

Tuulinen, kylmä ja hiljainen(kerrankin) Fjällbo 15.10.2023

Kun olin lukenut tabletilta päivän lehden ja uutiset ja syönyt aamiaisen, niin jatkoin siivousta ja järjestelyä. Olen päättänyt tarkkailla itseäni entistä enemmän. Selvitän, mitkä asiat rasittavat minua, mitkä innostavat. Kaikkihan tiedätte, että merkityksellinen elämä on aina ollut tavoitteeni ja pitäisi olla kaikkien muidenkin tavoite. Kun tulee vanhaksi, siitä tavoittelusta saattaa pudota pois hyvin nopeasti, varsinkin jos elämä muuttuu koneelliseksi, rutiinien toteuttamiseksi. Vanhan ihmisen elämä voi kuitenkin olla hyvää myös rutiinien keskellä. En määrittele muiden elämää.

Tänä aamuna tarkkailuni vei minut lopuksi kirjoittamaan. Muuten olisin jatkanut kirjojen lajittelua muovipusseihin. Yritän lähiaikoina viedä niitä kokeiluluontoisesti Kierrätyskeskukseen. Se on kyllä loputon urakka, mutta kaikin puolin hyvä idea jatkaa. Voin siitä keksiä muitakin polkuja, joita edetä. Kirjastommehan ei enää ota käytettyjä kirjoja, koska ihmiset alkoivat pitää paikkaa roskakirjojen vientipaikkana. 

Erkkolassa 15.10.2023 poikkesin taiteilijakoti Erkkolassa, jossa on juuri avattu näyttely "Elämää Suopellossa - Martta Wendelin 130 vuotta".

Nuoret harakat harjoittelevat tuulta vastaan lentämistä, välillä joku käy parvekkeen kaiteella lepäämässä. Tuuli on aika raju. Koivujen lehdet eivät irtoa helposti, osa on vielä aivan vihreitä. Lintuja on paljon muitakin kiertämässä pihan puita, räkättirastaita ja onhan siellä muutama äiti-talintinttikin. Vein sohvan selkänojalla nukkuvan Minnin katsomaan lintuja, mutta sisään tultuamme hän on taas koko ajan pyrkimässä syliini. On päiviä, kun en ehdi kiinnittää kissaystävääni riittävästi huomiota.

Eilen ahersin puoli päivää sukutaulujen kanssa ja kauhistelin mielessäni sitä työmäärää, mitä niissä vielä on. Työmäärä ei liity välttämättä sukutauluihin vaan sisällysluetteloon. Olen työhöni liittyen tutkinut systemaattisesti Siirtokarjalaisten tie -teoksia.  Sitä kautta sukututkimukseen on tullut päivitystarpeita, vaikken olekaan kaikkea lisännyt sukutauluihimme, joskus vain viittauksen paikkakuntaan ja em. kirjan sivuun.

15.10.2023

Kuten hyvin tiedätte, haluaisin alkaa paneutua johonkin sukututkimukseen liittyvään aiheeseen ja kirjoittaa siitä. Tällä viikolla oli Aleksis Kiven päivä, syntymäpäivä. Luin jostakin, että hänen isänsä isoisä Juho Sakarinpoika Stenvall on syntynyt Janakkalan Melkkolassa (kirjoitettu aiemmin Melkola) 1743. No, asia varmistuikin Genistä kuten myös, että Janakkalassa syntyneen isä oli syntynyt Hollolassa, mutta puoliso vuorostaan Janakkalassa. Nyt mennään jo 1700-luvun alkuun. 

Melkkolantiellä 15.8.2020

               

Melkkola kuulosti tutulta. Ajelin kylän läpi mennessäni 15.8.2020 Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen Napialaan, vanhalle kyläkoululle. Muistan vielä hyvin innostukseni ajaessani taas yhden Janakkalan kylän ohitse. Otin muutaman kuvan metsätieltä ja Tervajoen sillan ylittäessäni. Oli ensimmäinen koronavuosi.

Taidan sen sijaan etsiä jonkun muun Janakkalasta tai Rengosta lähtöisin olevan muualle muuttaneen ihmisen. Toisaalta olen kirjannut papereihin montakin aihetta. Kaiken lisäksi minulla ei ole nyt aikaa…

Samoin kuin edellä.

Pari päivää myöhemmin.  En aio kirjata, siis kirjata kaikkea tekemääni. Aamulla herätessäni keskeltä unta, kirjoitin pätkän muistiinpanoihini (kännykällä). Olin nähnyt paljon unia ja nukkunut erinomaisen hyvin, mitä ei voi kaikista öistäni sanoa. Unethan unohtuvat enkä nyt enää käsittele niiden merkityksiä vaan mietin usein aihepiiriltään toistuvien unien liittymistä minuun ja omaan historiaani ja sitä, minne ne yrittävät ohjata minua. Tässä vaiheessa elämää kunkin ihmisen olisi aika käsitellä myös omaa historiaansa.

Ajattelin aamulla muun muassa, miten me olemme eläneet pitkän elämän käsittelemättä itseämme. Nythän monet nuoremmat käyvät rohkeasti kiinni menneisyyteensä ja selvittävät vaikeitakin asioita kirjoittamalla niistä. Itsensä tutkimisen voi sanoa olevan nykyään hyvin tavanomaista tai siitä on vähitellen tullut entistä tärkeämpää. Sitähän se ei ollut vielä minun vanhemmilleni eikä edes itseni ikäisille. Eikä monille muillekaan.

Oman itsen käsittely vaatii myös perheen historian käsittelyä. Ilman sitä on lähes mahdotonta tutkia omaa elämäänsä sellaisella tarkkuudella, mitä ajan tässä takaa. Olen huomannut omalta kohdaltani, kuinka vaikeaa on mennä syvemmälle sellaisissa asioissa, jotka satuttavat edelleen.

Vaikeneminen on ollut Suomessa aiemmin tapa, joka on siirtynyt myös geeneihimme. On pitkä matka ja vaivalloista lähteä tutkimisen tielle. Kaiken lisäksi meillä on jostakin kummasta pesiytynyt käsitys, että oma itse pitää unohtaa, olla äärimmäisen vaatimaton. Ikävä kyllä asia on ymmärretty väärin.

Koska tarkkailen itseäni, ajattelen nyt, olisinko vienyt myös ko. ajatuksen itseeni, kun sitä on ensin kotoa lähtien tuotu eteeni.  Kaiken lisäksi olen jatkuvasti kuullut sitä vuosi vuoden jälkeen. Olen joissakin tilanteissa paheksunut sitä, muistan hyvin näitä tilanteita. Niitä korostetaan erityisesti ihmisen kuollessa. Seuratkaapa ihmisten muistokirjoituksia, vaatimattomuus nostetaan usein esille.

Erkkolan taiteilijakoti lähikuvassa 15.10.2023

 

Edellinen on vain yksi asia monen muun joukossa. Entä, jos ihmisen dementoituminen myös lähtee samoista juurista. Jos emme anna itsellemme aikaa tutustua itseemme, niin aivommekaan eivät tarvitse enää meitä.

Olen viime vuosien aikana havainnut sen, että olen stressaantunut erityisesti lasteni ja lastenlasteni suruista ja epäonnesta. Muiden ja osittain toki myös itseni aiheuttama kiire on joskus vienyt melkein jalat alta. En kestä myöskään enää konflikteja, jotka kohdistuvat minuun. Stressi vaikuttaa aivoihimme.

Tiedän, että näistä aiheista olen vuosien mittaan kirjannut paljon päiväkirjoihini enkä ehdi enkä aio niitä käsitellä blogeissani. Niiden käsittely kuvaa vain sitä, että olen ymmärtänyt jo varhain, mikä on tärkeää ja miten asioita on tarkkailtava. Tapahtumat kertovat myös sen, miten olen itse reagoinut. Ilman muuta jotakin on suodattunut myös blogipostauksiini.

Saatat kysyä, miten tässä tilanteessa, kun maailma on sodassa ja on paljon ongelmia, miten voin olla rauhallinen ja tutkia vain itseäni. Maailma pyörii ympärilläsi huolimatta ajatuksistamme, emme pysty vaikuttamaan sotiin emmekä niiden kulkuun. Pahuus on koko ajan kanssamme ja sekin vaikuttaa mieleemme. Kaikki ympärillämme on elämää emmekä pysty ymmärtämään kaikkea. Voimme vaikuttaa vain itseemme. Vastaamme omista tunteistamme. Olemalla oma hyvä itsemme, voimme vaikuttaa. Tuskin kuitenkaan kysyt, koska tiedät!

Minunkin tekisi juuri nyt mieli tutkia jälleen kerran Israelin historiaa. Lähi-itä on mielettömän kiintoisa alue. Olenhan tutkija sielultani.

Lopetin edelliseen lauseeseen, mutta sitten en ehtinyt julkaista tätä, koska syksyn kiireet alkoivat jahdata minua.Nyt ajattelen, että voisin jättää tämän julkaisematta. Mutta menköön...

15.10.2023

 

Havannointia ja havahtumista

Jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Se on itsestään selvää. Jonakin aamuna herään päänsärkyisenä enkä oikein tule edes aamupuuron ja kahvin jälkeen kuntoon, vaikka olen ottanut heti aamusta yhden päänsärkytabletin. Menen pitkäkseni sohvalle ja nukahdan uudestaan, vaikka olen nukkunut yön hyvin. Niin on varmaan meillä kaikilla. Päivä sinne tai tänne ei paljon tunnu pidemmän päälle. Kaiken lisäksi huonoina päivinä ei oikein pääse vauhtiin, edes niissä keskeneräisissä ja tekemättömissä töissä, jotka suurimmaksi osaksi ovat vanhuksella vain harrastuksia.

28.10.2004 lähipellolta. Nyt otin jo digikuvia.

Sellainen aamu oli tänään, syyskuun 4 päivänä.  Poikkesin eilen illansuussa tyttäreni kanssa Luhdan outlet-myynnissä täällä Hyrylässä. Eihän siellä ollut minulle mitään, olisin voinut sen jo arvata. Osa vaatteistani on vähitellen hajonnut päältäni ja olisin tarvinnut jotakin uutta. Mikään ei osunut silmiini tai ei ollut sellaista, mitä voisin päälleni pukea. Olen äskettäin pistänyt jakoon ja roskiinkin ison osan vaatteistani. Osahan on todella hajonneita eivätkä kelpaisi kenellekään. Uutta ostan siis erityisen harkitusti. Ihmettelen nykyään usein, miten ennen tuli ostettua niin helposti kaikenlaista. Mietin myös sitä, onko maailma hankintojen ja valintojen osalta muuttumassa. Vanhan ihmisen ajatuksista ei oikein voi vetää johtopäätöksiä muihin.

Koska en jaksa nyt paneutua mihinkään muuhun, aloitan tämän seuraavan blogipostauksen kirjoittamisen. 

24.10.2004 Tämäkin pelto Mikkolan koulua ja Martta Wendelin päiväkotia vastapäätä on nykyään täyteen rakennettu...

Olen välillä selvitellyt papereitani, hävittänyt osan, valitettavan pienen ja mietin jäljelle jääneiden sijoitusta. Matkapäiväkirjojeni joukosta tuli käsiini päiväkirja. No, niitä on tässä välillä tullut enemmänkin, vanhempiakin. Sain siitä alun tälle kirjoitukselle, sillä onhan tarkoitukseni käsitellä aiheita sekaisessa järjestyksessä, inspiraation ohjatessa sattumien kautta eteenpäin.

Päiväkirja liittyy vuosiin 2004–2005. Se oli erityisen vaikeaa aikaa minulle. Suhteeni silloiseen kumppaniini oli vaikeassa vaiheessa. On mielenkiintoista tutkia, miten olin sen silloin huomannut vai olinko vielä luottavainen kaiken paranemisesta. Taisin olla. Mutta katsotaan.

28.8.2008 kotiinpaluu Pariisista kotiseudun maisemien yllä.

Aloitin päiväkirjan huhtikuun lopussa. Olin ostanut uuden muistikirjan, jota ihailin ja muistelin jatkuvaa, lapsuudesta alkanutta innostustani paperitavaroista, kynistä ja kirjoista. Kerron pihahommista, Maantiekylästä keräämistäni vuokoista, joista laitoin kirjojen lehtien väliin kuivumaan. Kirjoitin usein bussilla matkalla työhön Helsinkiin. Mietin sitä, että saan viikkokausia pyytää apua puutarhan hoitoon, mutta laiska ja saamaton mies ei tee mitään. Kun hän sitten tekisi jotakin, hän tarvitsee apulaisen eli minun pitäisi olla samanaikaisesti valmis avustajaksi, vaikkei se juuri sillä hetkellä sopisikaan minulle.

Miksi siis muutimme omakotitaloon, jos asiat olivat niin ja näyttivät jatkuvan myös samalla tavalla? Huvittavaa sinänsä, että samat ongelmat ovat edelleen ajankohtaisia, vaikkei yhtäkään miestä ole näköpiirissä ja omakotitalokin on jo kuusi vuotta sitten myyty. 

Kotona 9.11.2004.

 

Vaikka kuinka halusin silloin ja nyt tehdä luovaa työtä, valokuvata, viljellä kasveja, kirjoittaa, matkustaa nojatuolissa (näin kirjoitin silloin), niin koko elämäni palkkatyön lisäksi oli siivousta, pyykinpesua ja järjestelyä, haravoimista, ojien siivoamista, tavaroiden etsimistä, siivoamista siivoamisen jälkeen, kaupassa käyntiä, ruoan laittoa, astioiden pesukoneeseen laittamista. Sitähän se on nytkin. Sitähän se oli äidilläni. Useimmat naiset ovat aina olleet ylikuormitettuja. Tämä asia tulee myöhemminkin eteen lukiessani ja setviessäni päiväkirjojani tai äidin päiväkirjoja. Ehkä en enää jaksa jauhaa aiheesta tämän jälkeen. Osa meistä naisista on kuitenkin oikein tyytyväinen osaansa rutiinien hoitajana, kun muutakaan ei ehkä ole.

Kotona 26.11.2004. Voi sentään?

Mies oli vihdoin siivonnut tai oikeastaan vain tyhjentänyt ulkovaraston, kaikki tavarat olivat levällään pihalla. Minun pitäisi pestä varasto, jotta tavarat saataisiin sisään. En vain ehdi tehdä sitä heti vaan vasta muutaman päivän päästä viikonloppuna.

Eräänä iltapäivänä istun keikkuvassa bussissa kotimatkalla myöhään iltapäivällä. Kirjoitukseni on keikkumisen takia horjuvaa, bussin alla on Helsingin mukulakiviä. Olin käynyt vaateostoksilla. Ympyrä kiertyi taas tämän tekstin alkuun. Arvostelin kyllä silloinkin itseäni kirjoittamalla ”Hyvä mummo, ajattelee vain itseään.”  Samassa tekstissä palaan taas edellisenä vuonna kuolleeseen äitiini ja hänen elämättä elämiseensä.  Ajattelen myös entistä saksalaista anoppiani, jonka syntymäpäivä on juuri sinä päivänä. Hän oli syntynyt 28.4.1909.

Voi sentään, onpa mielenkiintoista lukea omasta elämästä. Yksi vaateostoni oli ollut 10 markan poplari ja jokunen bleiseri. Se poplari oli niin kiva, että se roikkui vielä parisen viikkoa sitten vaatekomerossani, kunnes laitoin sen pois. Bleiserit lähtivät jo pari vuotta sitten. 

Kuva sairaalasängystäni. Olen todennäköisesti skannanut kuvan negatiivista. Kuvien kehittäminen oli kallista.

Olin silloin muuten 57-vuotias. Kohtuni oli poistettu alkuvuodesta Hyvinkään sairaalassa myooman takia, vaikka se ei ollut aiheuttanut mitään ongelmia. Muistan, kuinka pyysin myooman leikkauksen yhteydessä nähtäväksi todeten sen olevan höttöä kuin löysä lankakerä, hajoamassa. Ajattelin, että lääketieteessä on vielä paljon kehittämisen varaa.

Otin joitakin kuvia peilin kanssa, pitääpä etsiä. En kuvannut silloin vielä digikameralla, hankin sellaisen myöhemmin samana vuonna.  Enpä tällä kertaa päässyt pitkälle. Jokainen sivu tuo mukanaan niin paljon ajatuksia.

Herranjestas, olisiko tämä se kuva?

 

Muutamaa päivää myöhemmin jatkan tätä hölmistyneenä. Huomaan olevani heräämässä muutokseen tai jo aiemmin alkaneen muutoksen jatkumiseen. Vuodenaikojen vaihtelut ja erilaiset ajanjaksot, jotka potkivat meitä voimakkaammin, herättävät ja johtavat meitä takaisin poluille, jotka ovat jo kauan sitten auenneet. Ruoho väistyy tieltämme, kun kuljemme ojan vieren polkua. Tulee lapsuus ja kaikki myöhemmät luontoreitit, jopa aikoinaan tekemäni matkat mieleen.

Unohdumme välillä liikaa toistamaan asioita päivästä toiseen, innostumme jopa rutiineista ja kotitöistä (ne on kuitenkin tehtävä), mietimme kiinteästi elämässämme kokemiamme häpeän hetkiä ja vaikeita aikoja ja niiden kertaantumista.

Tarvitsemme hiljaisuutta ymmärtääksemme irtautua. Vaikka emme useina päivinä saa mitään ”järkevää” aikaiseksi, olemme saattaneet olla koko ajan mielen aktiivisessa ja tietoisessa tilassa, joka on juuri siinä kohdin ja jopa aina tärkeätä.

Kotona 6.12.2004

On mahdottoman helppoa lähteä tekemään asioita muiden ohjaamana. Ystävänne saattavat antaa ohjeita, mitä teidän pitäisi tehdä, miten toimia. Saatatte ärsyyntyä ohjeista. Niinhän minulle on usein käynyt ja olen jopa kirjoittanut tai maininnut tällaisia tilanteita. Samanlaisia ohjeita ja käsityksiä on sosiaalinen media täynnä, ihmisiä, jotka pitävät itseään täydellisinä ohjaajina toistaen koko ajan samoja fraaseja. Paras yrittää pysytellä poissa niin paljon kuin pystyy.

Ihmiset käyttäytyvät usein konemaisesti. Minäkin olen taas pitkään tehnyt niin. Korona-aika pisti menemään tiettyinä aikoina kauppaan ja valitsemaan sopivan ajan luontoretkille. Sekin on osa konemaisuutta, jolla on taipumus jäädä päälle. Aiemmin oli pakko käydä erilaisissa tapahtumissa. Se katkesi koronavuosien ajaksi. En ole ottanut tapaa uudelleen käyttööni. Moni asia karsiutui elämästäni. Oikeastaan ne eivät karsiutuneet vaan lopetin ne itse tietoisesti. Sota on sotkenut myös ajatuksia, koska siihen olen välillä mennyt syvälle. Olen vähentänyt uutisten aktiivista seuraamista.

5.9.2004

 

Mietin nyt, miksi minulla on hirveä hinku tutkia oman itseni mennyttä elämää omien päiväkirjojeni kautta. Välillä yritän estellä intoani vaipua päiväkirjojen syövereihin. Se ei ole konemaista toimintaa. Tutkin ja teen havaintoja minusta ja ympäröivästä maailmasta oppiakseni jotakin ja … kirjoittaakseni.

Tässä välissä Minni-kissa kiipesi ensin pöydälle, ojensi tassunsa minua kohti ilmoittaen, että hän haluaa tulla syliini. Nyt hän kehrää sylissäni läppärin ja minun välissä. Maailma on kohdillaan. Ihminen ja kissa ovat onnellisia.

Maailma on itse asiassa aina kohdillaan. Pitäisi olla aina kamera valmiina. Olisiko ikkunani edessä vieraillut tätä kirjoittaessani talitintti, keksimäni äitini ”alter ego”. Minni innostui, yhden kuvan ehdin saada, kun talitintti lensi paikalle useamman kerran.

Pari päivää myöhemmin mietin, miksen loppujen lopuksi mennytkään Kuulutko sukuuni-tapahtumaa, vaikka vielä eilen uhosin siitä.  Siinä ei ole tosin mitään miettimistä. Tarvitsen vielä tätä hiljaisuutta, kaiken lisäksi nukuin epämääräisesti nähden paljon unia, enkä olisi jaksanut lähteä. Ulkona myrskysi vielä julmasti. Kaikki ovat syitä, jotka eivät merkitse mitään. Olemme hyviä keksimään selityksiä.

Eilen ahersin iltamyöhään sukutaulujen kanssa, olen hajamielinen, mikä kostautuu unohduksina. Tänään aamulla jatkoin tavaroiden, vaatteiden ja laukkujen pakkaamista. En muista, mainitsinko aiemmin, että minulla on meneillään tavaroista irti päästäminen, ei tosin kuolinsiivous vaan luonnollisesti alkanut projekti. Osan olen jo vienytkin, nyt eteisessä on taas pusseja valmiina vietäväksi, jopa kirjapusseja.

Parvekelasit heiluvat edelleen kovaa, myrsky näköjään jatkuu viikonlopun yli.

Kaiken lisäksi pinnalle kirjoittamista odottamaan on noussut jatko isoäitini tuntemattoman isän tarinalle. Olen melko varmasti jo jonkin aikaa sitten löytänyt hänet ja jään usein pohtimaan 1800-luvun lopun tapahtumia, joista kukaan ei ole puhunut. Kerroin aikanaan aiheesta adoptioisän tarinan yhteydessä. Olin siinä jo lähellä salaisuuden takana olevia seikkoja, mutta nyt ne ovat ajateltuani DNA-tutkimuksia tarkemmmin (autosomaaliDNA)kirkastuneet.  Olen alkanut nähdä aiheesta kaiken lisäksi unia. Voit lukea aiemmin joulukuussa 2019 kirjoittamani blogipostauksen täältä.  Kirjoitin siitä myös viime keväänä miettien jo silloin, miten etenen. Tässä linkki silloin kirjoittamaani postaukseen. Yli vuosisadan takainen asia ei varmaan ole tiedossa ko. sukuun kuuluvilla henkilöillä, mutta on ehkä aiheellista olla heihin yhteydessä.