Aloittaessani tätä postausta on 12.10.2023 kello 12.38. Tuulee kovaa, mutta aurinko paistaa. Olotilani on sekava. Herättyäni ajattelin lähteä ulos, mutta aloinkin järjestellä ja tehdä pikasiivousta. Valmistelin päivän ruoan keräämällä tarvikkeet, kuorin perunat, keitin lapsenlapseltani alkuviikosta saamani ruusupavut. Teen pitkästä aikaa siskonmakkarakeittoa, vaikkei se enää olekaan suosikkiruokiani kuten joskus. Tein pari postausta Facebookiin ja Instagramiin ja ajattelin, että aiheesta voisi kirjoittaa enemmän. En silti jaksa.
Tuulinen, kylmä ja hiljainen(kerrankin) Fjällbo 15.10.2023
Kun olin lukenut tabletilta päivän lehden ja uutiset ja syönyt aamiaisen, niin jatkoin siivousta ja järjestelyä. Olen päättänyt tarkkailla itseäni entistä enemmän. Selvitän, mitkä asiat rasittavat minua, mitkä innostavat. Kaikkihan tiedätte, että merkityksellinen elämä on aina ollut tavoitteeni ja pitäisi olla kaikkien muidenkin tavoite. Kun tulee vanhaksi, siitä tavoittelusta saattaa pudota pois hyvin nopeasti, varsinkin jos elämä muuttuu koneelliseksi, rutiinien toteuttamiseksi. Vanhan ihmisen elämä voi kuitenkin olla hyvää myös rutiinien keskellä. En määrittele muiden elämää.
Tänä aamuna tarkkailuni vei minut lopuksi kirjoittamaan. Muuten olisin jatkanut kirjojen lajittelua muovipusseihin. Yritän lähiaikoina viedä niitä kokeiluluontoisesti Kierrätyskeskukseen. Se on kyllä loputon urakka, mutta kaikin puolin hyvä idea jatkaa. Voin siitä keksiä muitakin polkuja, joita edetä. Kirjastommehan ei enää ota käytettyjä kirjoja, koska ihmiset alkoivat pitää paikkaa roskakirjojen vientipaikkana.
Erkkolassa 15.10.2023 poikkesin taiteilijakoti Erkkolassa, jossa on juuri avattu näyttely "Elämää Suopellossa - Martta Wendelin 130 vuotta".
Nuoret harakat harjoittelevat tuulta vastaan lentämistä, välillä joku käy parvekkeen kaiteella lepäämässä. Tuuli on aika raju. Koivujen lehdet eivät irtoa helposti, osa on vielä aivan vihreitä. Lintuja on paljon muitakin kiertämässä pihan puita, räkättirastaita ja onhan siellä muutama äiti-talintinttikin. Vein sohvan selkänojalla nukkuvan Minnin katsomaan lintuja, mutta sisään tultuamme hän on taas koko ajan pyrkimässä syliini. On päiviä, kun en ehdi kiinnittää kissaystävääni riittävästi huomiota.
Eilen ahersin puoli päivää sukutaulujen kanssa ja kauhistelin mielessäni sitä työmäärää, mitä niissä vielä on. Työmäärä ei liity välttämättä sukutauluihin vaan sisällysluetteloon. Olen työhöni liittyen tutkinut systemaattisesti Siirtokarjalaisten tie -teoksia. Sitä kautta sukututkimukseen on tullut päivitystarpeita, vaikken olekaan kaikkea lisännyt sukutauluihimme, joskus vain viittauksen paikkakuntaan ja em. kirjan sivuun.
15.10.2023
Kuten hyvin tiedätte, haluaisin alkaa paneutua johonkin sukututkimukseen liittyvään aiheeseen ja kirjoittaa siitä. Tällä viikolla oli Aleksis Kiven päivä, syntymäpäivä. Luin jostakin, että hänen isänsä isoisä Juho Sakarinpoika Stenvall on syntynyt Janakkalan Melkkolassa (kirjoitettu aiemmin Melkola) 1743. No, asia varmistuikin Genistä kuten myös, että Janakkalassa syntyneen isä oli syntynyt Hollolassa, mutta puoliso vuorostaan Janakkalassa. Nyt mennään jo 1700-luvun alkuun.
Melkkolantiellä 15.8.2020
Melkkola kuulosti tutulta. Ajelin kylän läpi mennessäni 15.8.2020 Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen Napialaan, vanhalle kyläkoululle. Muistan vielä hyvin innostukseni ajaessani taas yhden Janakkalan kylän ohitse. Otin muutaman kuvan metsätieltä ja Tervajoen sillan ylittäessäni. Oli ensimmäinen koronavuosi.
Taidan sen sijaan etsiä jonkun muun Janakkalasta tai Rengosta lähtöisin olevan muualle muuttaneen ihmisen. Toisaalta olen kirjannut papereihin montakin aihetta. Kaiken lisäksi minulla ei ole nyt aikaa…
Samoin kuin edellä.
Pari päivää myöhemmin. En aio kirjata, siis kirjata kaikkea tekemääni. Aamulla herätessäni keskeltä unta, kirjoitin pätkän muistiinpanoihini (kännykällä). Olin nähnyt paljon unia ja nukkunut erinomaisen hyvin, mitä ei voi kaikista öistäni sanoa. Unethan unohtuvat enkä nyt enää käsittele niiden merkityksiä vaan mietin usein aihepiiriltään toistuvien unien liittymistä minuun ja omaan historiaani ja sitä, minne ne yrittävät ohjata minua. Tässä vaiheessa elämää kunkin ihmisen olisi aika käsitellä myös omaa historiaansa.
Ajattelin aamulla muun muassa, miten me olemme eläneet pitkän elämän käsittelemättä itseämme. Nythän monet nuoremmat käyvät rohkeasti kiinni menneisyyteensä ja selvittävät vaikeitakin asioita kirjoittamalla niistä. Itsensä tutkimisen voi sanoa olevan nykyään hyvin tavanomaista tai siitä on vähitellen tullut entistä tärkeämpää. Sitähän se ei ollut vielä minun vanhemmilleni eikä edes itseni ikäisille. Eikä monille muillekaan.
Oman itsen käsittely vaatii myös perheen historian käsittelyä. Ilman sitä on lähes mahdotonta tutkia omaa elämäänsä sellaisella tarkkuudella, mitä ajan tässä takaa. Olen huomannut omalta kohdaltani, kuinka vaikeaa on mennä syvemmälle sellaisissa asioissa, jotka satuttavat edelleen.
Vaikeneminen on ollut Suomessa aiemmin tapa, joka on siirtynyt myös geeneihimme. On pitkä matka ja vaivalloista lähteä tutkimisen tielle. Kaiken lisäksi meillä on jostakin kummasta pesiytynyt käsitys, että oma itse pitää unohtaa, olla äärimmäisen vaatimaton. Ikävä kyllä asia on ymmärretty väärin.
Koska tarkkailen itseäni, ajattelen nyt, olisinko vienyt myös ko. ajatuksen itseeni, kun sitä on ensin kotoa lähtien tuotu eteeni. Kaiken lisäksi olen jatkuvasti kuullut sitä vuosi vuoden jälkeen. Olen joissakin tilanteissa paheksunut sitä, muistan hyvin näitä tilanteita. Niitä korostetaan erityisesti ihmisen kuollessa. Seuratkaapa ihmisten muistokirjoituksia, vaatimattomuus nostetaan usein esille.
Erkkolan taiteilijakoti lähikuvassa 15.10.2023
Edellinen on vain yksi asia monen muun joukossa. Entä, jos ihmisen dementoituminen myös lähtee samoista juurista. Jos emme anna itsellemme aikaa tutustua itseemme, niin aivommekaan eivät tarvitse enää meitä.
Olen viime vuosien aikana havainnut sen,
että olen stressaantunut erityisesti lasteni ja lastenlasteni suruista ja
epäonnesta. Muiden ja osittain toki myös itseni aiheuttama kiire on joskus
vienyt melkein jalat alta. En kestä myöskään enää konflikteja, jotka
kohdistuvat minuun. Stressi vaikuttaa aivoihimme.
Tiedän, että näistä aiheista olen vuosien mittaan kirjannut paljon päiväkirjoihini enkä ehdi enkä aio niitä käsitellä blogeissani. Niiden käsittely kuvaa vain sitä, että olen ymmärtänyt jo varhain, mikä on tärkeää ja miten asioita on tarkkailtava. Tapahtumat kertovat myös sen, miten olen itse reagoinut. Ilman muuta jotakin on suodattunut myös blogipostauksiini.
Saatat kysyä, miten tässä tilanteessa, kun maailma on sodassa ja on paljon ongelmia, miten voin olla rauhallinen ja tutkia vain itseäni. Maailma pyörii ympärilläsi huolimatta ajatuksistamme, emme pysty vaikuttamaan sotiin emmekä niiden kulkuun. Pahuus on koko ajan kanssamme ja sekin vaikuttaa mieleemme. Kaikki ympärillämme on elämää emmekä pysty ymmärtämään kaikkea. Voimme vaikuttaa vain itseemme. Vastaamme omista tunteistamme. Olemalla oma hyvä itsemme, voimme vaikuttaa. Tuskin kuitenkaan kysyt, koska tiedät!
Minunkin tekisi juuri nyt mieli tutkia jälleen kerran Israelin historiaa. Lähi-itä on mielettömän kiintoisa alue. Olenhan tutkija sielultani.
Lopetin edelliseen lauseeseen, mutta sitten en ehtinyt julkaista tätä, koska syksyn kiireet alkoivat jahdata minua.Nyt ajattelen, että voisin jättää tämän julkaisematta. Mutta menköön...
15.10.2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti