Erilaisia ihmisiä ja aikoja

Oli päästävä kirjoittamaan. Edes hetkeksi. Minun piti aloittaa tämä uusi postaus jo eilen (eilen oli 24.1.) tultuani kaupasta, mutta aika menikin sitten muuhun ja loppujen lopuksi olin niin uupunut, etten jaksanut enää muuta kuin katsella kesken jääneitä television sarjoja.

 

Kaikki värilliset ulkokuvat 21.1.2023.

Nyt olen jo unohtanut eiliset aiheeni, mutta yksi taisi liittyä somemaailmassa vallitsevaan ihmisten raivoon, joka herää aiheesta kuin aiheesta. Ihmettelen usein jatkuvaa vihamielisyyttä, raivon purkauksia, kiusaamista ja valeuutisia, joita ihmisiltä virtaa keskusteluihin. Onko ihmisten lukutaito puutteellinen, koska monen jokapäiväinen elämä tuntuu kommenttien perusteella melko harhaiselta. Nimittäin tietoa on kyllä olemassa, kun vain sen osaa hakea oikeasta paikasta. Vaalien lähestyessä harhaisuus ja valheet vain lisääntyvät.  Siksi monet myös hylkäävät somen. Minä saatan pitää lyhyitä taukoja.

Olemme vauhdilla menossa kohti kevättä, mutta minusta kevät saisi olla jo lähempänä. Toisaalta ihmisellä ei pidä olla kiire minnekään. Löydän liikaakin tekemistä tässä omassa pienessä kuplassani. Päivät menevät liian nopeasti enkä ehdi tehdä enkä ajatella kuin pienen osan kaikesta siitä, mitä haluaisin. Ihmisen elämä, sehän on niin täynnä kaikkea, että ei ole mikään ihme, että olemme välillä enemmän tai vähemmän hämmennyksissä. 

Tiedän, että nopeat ja nuoret ihmiset ehtivät enemmän vai ehtivätkö ja kokevatko he tekemisensä merkitykselliseksi? Meillä vanhoilla ihmisillä on rajoituksia, hyvin monenlaisia rajoituksia, mutta monilla täysinäinen elämä täynnä merkityksiä ja purtavaa herättää ehkä liiankin paljon ajatuksia. En aio kirjoittaa rajoitteista enkä merkityksistä muiden osalta ja yritän jopa rajoittaa itseäni, sillä pursun ulospäin joskus aivan liikaa.

Kirjoittaminen voi olla yksinkertaista ja kivaa, mutta ennen sitä pitää saada rasittavat ajatukset ja suunnitelmat pois päästä. Aina se ei onnistu. Minulla on sentään inspiraatiota ja aiheita aivan liian paljon, mikä lienee käynyt selväksi satunnaiselle lukijalle. Mutta se jaksaminen!

Kirjoittaminen on toisaalta oikeastaan myös vaikeaa, vaikeampaa kuin useimmat kuvittelevat. Alapa siitä luoda tekstiä mistä tahansa aiheesta! Minä ajattelen usein vieläkin pidemmälle,kauas tulevaisuuteen. Kannattaako enää kirjoittaa ja julkaista painettuja kirjoja? Kirjoittaminen kyllä kannattaa. Muuten en vastaa, koska olen melko varmasti kirjoittanut tästäkin jotakin.

Edellisen postaukseni jälkeen minun oli pakko ottaa esille 1960-luvun päiväkirjojani luettavaksi.  Ne ovat mahdottoman hieno aarreaitta. Minulle, vaikka niiden lukeminen voi olla aika puuduttavaakin. Toisaalta yhdestä ainoasta päivästä kuten yhdestä kuvastakin voi alkaa kirjoittaa tarinaa, jonka ulottuvuudet voivat olla vaikka missä.

Olin äskettäin miettinyt yhden vioittuneesta filmistä skannaamani kuvan ajankohtaa. Istun siinä sängyllä koulukirjojen kanssa. ja toisessa olen kirjat kainalossa.  Mutta päiväkirjasta ja neljästä 1960-luvun kalenterista (1964, 1965, 1966 ja 1967) selviää kyllä paljon.

Olin muuttanut jo 1959 kotitaloni alakerran olohuoneen toiseen puoleen. Sisareni jäivät yläkertaan. Miksi siirryin alakertaan? Olen kirjoittanut siitä 22.10.2014 blogissani "Kun lapsuus päättyi". Pääset lukemaan sen täältä. "Huoneeni" oli erotettu verholla olohuoneesta, jossa perhe katseli iltaisin televisiota. Isäni poltti myös tupakkaa eikä siihen aikaan puhuttu vielä tupakansavun vaaroista.

 

Olin aloittanut lukion Hämeenlinnan Yhteiskoulussa syksyllä 1963. Olin 16-vuotias. Vuoden 1963 päiväkirja alkaa syyskuusta. Etsinkin jonkin aikaa edellistä päiväkirjaa löytämättä sitä. Onko minulla sitä ollenkaan? Ihmettelen, miten olen saanut säilytettyä kaikki muut päiväkirjani. Muistini ei tarjoa siihen apua. Tuskin olen kuljettanut niitä matkallani maailmalla. Onhan niitä aikamoinen kasa. Äitikö säästi ne?

Mainitsemani syksyn 1963 päiväkirja tuntuu pienten otteiden perusteella tosi mielenkiintoiselta. Olen kertonut joskus aiemminkin siitä syksystä. On aiheellista miettiä, miten käsittelen tuota aikaa jatkossa.

Tämä kuva voisi olla kesältä 1965

Kävin ensimmäisen lukiovuoden ja toisen vuoden syksyn koulua kotikylästäni käsin eli koulumatka oli edelleen 30 km aamuisin ja sama iltapäivisin tai iltaisin. Tammikuussa 1965 ( 8.1.1965) muutimme Rengon kirkonkylään ja koulumatka lyheni huimasti ollen jatkossa vain noin 15 km ja busseja kulki koko ajan.

Yritin etsiä kommentteja muutosta ja siitä helpotuksesta, että vihdoin pääsimme asuntoon, jossa oli kylpyamme ja suihku. Ei mitään. Muuttopäivänä pohdin nuorta murhaajaa? 10.1.1965 mainitsen kyllä, että uusi kotimme on lämmin ja viihtyisä. Kaipaan silti vanhaan kotiin, kylmenneeseen taloon, jossa tapahtui niin vähän ja kuitenkin paljon. Odotan kevättä ja kesää kuten nytkin.

Tässä kaksi koulukaveriani ja silloista hyvää ystävää. Leena ja Satu, molemmista on aika jo jättänyt.

Seuraavassa lauseessa kirjoitan kuoleman olevan ihmisen typerä keksintö? ” Vihaan hautausmaita, niiden rauhaa, johon haluaisin heläyttää iloisen naurun, joilla haluaisin huutaa ja kirkua ja hyppiä hautakiviä pitkin yli aidan pois pois maailmaan, jossa elämä sykkii.”

Samoissa kohdin julistan rakastavani elämää. Mielialani heittelehtivät laidasta laitaan.

Pitäisikö kopioida tähän jatko, joka on aika kauheata tekstiä? Varmaan pitää joskus tai sitten ei. Siinä on kapinallisen nuoren ajatuksia pohjaksi tulevalle sukututkijalle…

Tässä ne 1960-luvun päiväkirjat.

Nuori murhaaja pohditutti ystäviäni ja minua vielä myöhemminkin.  Kävin tutkimassa Helsingin Sanomien Aikakoneesta tammikuun lehtiä, joissa koko tammikuun alussa Kuopion keskustassa paljastui nuoren naisen (18v) murha. Aiemmin joulukuun alkupuolella oli samalla tekotavalla murhattu toinen nuori nainen. Eräs mies oli jopa sen takia pidätetty, mutta hän pääsi vapaaksi, koska alibi piti. 

Lehdessä kerrottiin erityisen yksityiskohtaisesti kummastakin murhasta ja niiden tutkinnasta. Kaikki nimet mainittiin, myös epäiltyjen. Kuviakin oli paljon.  Niitä kutsuttiin nailonsukkamurhiksi tekotavan mukaan. Toisen murhan tullessa ilmi, alettiin löytää yhteyksiä niiden välillä, yhteisiä tuttavia perheiden välillä. 8.1. oli murhaaja selvillä, vielä 17-vuotias nuorukainen, joka parveili tutkimusten ajan mukana, koska kuului samoihin piireihin kuin murhatut.  Hän oli edellisenä päivänä tunnustanut molemmat murhat.  Oli ilman muuta selvää, että tapaus kuohutti meitä, olihan murhaaja syntynyt samana vuonna kuin me. Murhaajan henkilötiedot annettiin julki kuvineen ja syntymäaikoineen, vaikka alaikäisyyden takia sitä mietittiin. Silloin lapsesta tuli täysi-ikäinen vasta 21-vuotiaana. Tämä tapaus on päässyt jopa Wikipediaan.

Muistelin, että kävimme myöhemmin Hämeenlinnasta Kuopioon muuttaneen ystävämme Sinin uudessa kodissa ja kiertelimme tapahtumapaikoilla. Muistini petti sikäli, että olimme Kuopiossa hiihtolomalla helmi-maaliskuun vaihteessa edellisenä vuonna eli 1964. Muistikuvani talvisesta Kuopiosta oli niin elävä, että vaikken ole maininnut, että kävimme siellä myös 1965, niin ehkä todellisuudessa kävimme.

Nimittäin 1965 alkuvuodesta alan jo elää osan aikaa mielikuvitusmaailmassa enkä mainitse enää päiväkirjassani todellisia tapahtumia kuin poikkeuksellisellisesti,

Tulen löytämään päiväkirjoistani myös lisää kiinnostavaa ja erikoista  asiaa, joita saatan käsitellä osana elämäntarinaani.

Nykyaika on jotakin aivan muuta. Monet asiat ovat yhtä karmean kuohuttavia kuin nuoruuteni asiat. On totta, että monet ajattelevat aivan eri tavalla kuin minä, joka haluan kertoa asioista ja haluan olla myös täysillä mukana tässä hetkessä. On kiehtovaa tutkia yhteyksiä menneen, nykyisen ja tulevan välillä ja samalla tehdä elettyä elämää tutuksi, jotta se ei kokonaan painu unohduksen yöhön. Sinnehän se auttamatta menee...

Tällä viikolla olen ollut tilanteissa, joissa on puhuttu näistä asioista sekä esivanhempiemme että meidän itsemme suhteen. Samalla olen joutunut ajattelemaan sitä, miten ajatuksemme saattavat erota hyvinkin paljon.  On myös heitä, jotka todella haluavat sulkea kaikki portit ja poistua kokonaan nykyajan vempaimista. Syy on se, että heitä ei kiinnosta olla mukana eivätkä he välitä itsestään jäävistä jäljistä. Kun vertaan sitä omaan intooni kaivella sukuhistorioiden lisäksi omaa menneisyyttäni ja ehkä tuoda siitä osasia esille, tunnen taas kerran itseni oman napani ympärillä pyöriväksi itsekkääksi minä-minä-ihmiseksi.

Toisaalta kiitän nykyajan anonyymiteetin ihailua siitä, että minusta alkaa virrata vähitellen lisää osia sitä aikaa varten, kun minua ei enää ole.  Kirjoittamiseni, valokuvaamiseni, sukututkimukset ja historian tutkimus ovat karaisseet minua jatkamaan avoimin ovin ja avoimin mielin. Kiitän myös kaikkia jälkiä, joita vanhempani ja muut ovat jättäneet, osan ehkä tahtomattaan, mutta osan tietoisesti, murusina minun löydettäväksi. 

 

 

Negatiiveja kuudenkymmenen vuoden takaa

Ihmisten tapaaminen ja keskustelut ovat ihania asioita. Minusta tuntuu, että monet vanhemmat ihmiset arvostavat erityisesti pienen joukon tapaamisia. Minä ainakin. Kun emme edes tiedä, mitä tulevaisuudessa on odotettavissa. Innostun tapani mukaan aina hipun verran liikaa, mikä merkitsee sitä, että olen tapaamisten jälkeen aivan poikki. Usein päivän tai kaksikin. Kuntoni ei tietenkään ole paras mahdollinen. En koe kuntoilua vain kuntoilun vuoksi mielenkiintoiseksi. Kun lähden kävelylle, menemiselläni on aina jokin tarkoitus. 

ehkä 1967

 

Innostuneet keskustelut johtavat minut myös toimintaan, koska ne inspiroivat tarttumaan johonkin odottavaan asiaan tai johonkin aivan uuteen. Olisiko maailmassa mitään, mikä ei innostaisi minua? On varmaan.

Ehkä en enää alkaisi tehdä käsitöitä, joita olen jonkin verran tehnyt aikoinaan aika huonolla menestyksellä. Siis kauan sitten. Järjestelin äskettäin ompelutarvikelaatikkoni ja pistin syrjään eli poislaitettavaksi kaikki neulomis- ja virkkausvälineet, kesken jääneet sukat ja langat.

Sisareni leipomassa

 

Ruoanlaitto ei myöskään innosta minua enää sen kummemmin. Tehdessäni äskettäin kaalilaatikon, tajusin ja muistin, miksi olen nykyään innoton laittamaan ruokaa. Parasta on ollut, että koolle kertyy iso, iloinen ja nälkäinen joukko syömään. Kaalilaatikkoa ja kaalikääryleitäkin tein aina mielelläni.  Erinomaisen hyvää kaalilaatikkoani söin yksin neljänä päivänä, koska isoa ja iloista joukkoa en saa enää helposti kokoon. Kaiken lisäksi nuorempi sukupolvi ei edes välitä tällaisista ruoista. Ja helteellä ei ole edes oikein nälkä.

Oletan, että on jo vuosi 1967. Ystäväni Leena ja Sirpa kylässä. En muista tätä ollenkaan...

 

Pöydänkulmalla on seissyt pitkään kasa 1960-luvun ja sitä vanhempia negatiiveja. Aikoinaan jätettiin aina osa negatiiveistä kehittämättä. Kaikki valokuvaamiseen liittyvä kuvan ottamista lukuun ottamatta oli erityisen kallista. Osa negatiiveista on kärsinyt säilytyksestä. Kun nuoruus oli ohi, tavarani jäivät vanhempien nurkkiin, jonnekin muualle tai hävisivät.  Oli paljon muuta ajateltavaa.

Aloitin äskettäin taas skannata negatiiveja ja yhdistää kuviin vuosilukuja, koska minulla on tallella joidenkin vuosien kalentereita. Kalentereissa ja päiväkirjoissa näkökulma on tästä hetkestä katsoen erilainen, mutta jos niitä tutkii tarkkaan, saattaa jopa kuvauspäivä selvitä.

(Osa negatiiveista, siis vanhimmat ovat kokoa 9x6, joista tehtiin samankokoisia pieniä kuvia ja osa 35 mm kinofilmikokoa. Välissä on useita epäonnistuneita otoksia tai ongelmia filmin manuaalisessa siirrossa eli kaksi kuvaa päällekkäin. Mustavalkoisia kuvia on vaikea parantaa, jos ne ovat negatiivissa liian tummia tai vaaleita)

1967

 

1960-luvulla oli niin, että kunkin hetken ihastuksen kohteen kanssa tehdyt asiat olivat kaikkien muiden asioiden yläpuolella. Vuoden selvittäminen ei ole kovin vaikeaa paitsi joissakin tapauksissa. Päiväkirjoissani on paha katkos välillä 1959–1960. Tai päiväkirjani ovat ehkä hävinneet. Aloin olla murrosiässä eli ehkä vähän enemmän sekaisin. Kirjoitusvälineiden saannissa saattoi myös olla vaikeuksia. Olen nimittäin kertonut monia aiemmin tapahtuneita asioita vasta 1961 päiväkirjoissani. Siis muistelin jo silloin.

Olen ollut täsmälleen sama ihminen kuin silloinkin, mutta oi, kuinka lapsellinen. Saatan nyt hävetä tekstejäni, mutta mitä väliä sillä enää on. Olen ollut yhtä kiltti ja muiden jalkoihin jäävä kuin usein myöhemmin. Minua on aina yritetty käyttää tavalla tai toisella hyväksi, mutta olen sen aina ymmärtänyt. Siitä huolimatta olen jatkanut tarkkailemista. Olen ollut sitkeä ymmärtämisessäni enkä ole katkonut siteitä, vaikka joskus olisi ollut aihetta.

Olisiko kuva vuodelta 1966-67

 

Valokuvat ovat historiaa. Niissä esiintyvä ympäristö on jo hävitetty. Talot on purettu, uusia on rakennettu, avarat maisemat ovat täynnä muuta kuin ennen.  Vieras ei enää tunnistaisi maisemia, koska ei tiedä mitä siellä on ollut aiemmin. Tuho tavalla tai toisella on kohdannut kaikkia asuinympäristöjäni niin, ettei paluuta entiseen ole muuta kautta kuin vanhojen kuvien kautta. Siinä on yksi aihe, josta aioin jossakin vaiheessa kirjoittaa, kunhan ehdin. 

Sama maisema heinäkuussa 2022.

 

Siltikään en vielä tiedä, mitä teen kaikkien kuvieni kanssa. Kaikki skannatut löytyvät kyllä irrallisilta kovalevyasemilta ja monet myös albumeista. Toisaalta olen huomannut, että albumitkin ovat menettäneet entisen asemansa tähän päivään tultaessa. Kukaan ei enää ryntäisi pelastamaan kymmeniä painavia albumeita tuhon tieltä, on se sitten pommi tai tulipalo. Pommin tieltä ei edes ehtisi. Paljon kuvia on vielä skannaamatta. Paljon asioita on tutkimatta. Kukaan ei tiedä eikä tunnista niistä mitään oleellista, kun minua ei enää ole.

Lukijani saattaa ajatella: mitä sillä on enää väliä. Voi kyllä sanoa, ettei sillä ole mitään väliä. Olen silti sitä mieltä, että ihminen on tekopyhä, jos ajattelee olevansa parempi ihminen vähätellessään menneiden asioiden merkitystä. Tämäkin päivä ja hetki merkitsee, koska elämme sitä. Tiedämme myös, että kun hetki menee ohi, se ei koskaan palaa takaisin. Yhdellä hetkellä on valtava sisältö. Meillä on vain tämä hetki. Sitä toitotetaan koko ajan. Mutta entä sen hetken koko sisältö!

Kuva Rengon raitista lienee vuodelta 1966 tai 1967

 

Nyt skannaamani vanhimmat kuvat ovat väliltä 1960–1967.  Sen alkuvuosina olin murrosiässä ja rakkauteni ja vihani olivat voimakkaita. Vanhempani olivat silloin vielä nuoria, samanikäisiä kuin tyttäreni nyt. Olin varmasti usein heitä kohtaan kohtuuton ja armoton. Hekään eivät ymmärtäneet minua. Kuten edellä koko elämä on kuin hetki, mennyttä ei saa koskaan takaisin. En voi enää pyytää anteeksi omaa itsevarmuuttani, jonka toinen puoli oli epävarmuutta. Mutta nyt pystyn ajattelemaan heitä lempeydellä. Ehkä he sittenkin ymmärsivät minua.

1965 Renko Käräjämäeltä

 

Elämän tarkkailijan asema on opettanut minulle paljon, se on ollut toinen luontoni. Me kaikki opimme vuosien mittaan kärsivällisyyttä, opimme kokemuksistamme. Näen myös jo lapsuuteni päiväkirjoissa suuren rakkauteni luontoon. Se on kulkenut aina mukanani ja vanhemmiten vain korostunut. Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen juontaa myös lapsuudesta kuten myös valokuvaus. Olisin ehkä tarvinnut ohjausta ja koulutusta pystyäkseni hyödyntämään kaikkea aiemmin. Opimme aikoinaan kaiken pitkän linjan kautta, tekemällä ja kokemalla. Maailma ympärillämme on sittemmin muuttunut erityisen paljon ja olen usein kirjoittanut siitä, kuinka se tarjoaa nuorille ja kaikille muillekin paljon laajemman skaalan apua kuin koskaan ennen. Toinen asia on, osataanko sitä ymmärtää ja käyttää. Ja kiittää!

 

Jos lukijaani kiinnostaa, niin olen käsitellyt nuorta minää 1960-luvulla toisessa blogissani, jonka löydät tämän linkin takaa. Olen ruotinut siellä joitakin päiväkirjojani ja niissä mainitsemiani tapahtumia. Myöhemmin niitä lukiessani, huomaan uusia ja uusia asioita, joita olisi tarpeen käsitellä. Kuten olen ennenkin todennut, aiheiden suo on ylipäänsä loputon. Ihmisen aika on kuitenkin rajattu. Se kapenee usein dramaattisesti, mitä vanhemmaksi tulemme.

Kun aikaa kuluu, sitä epäilevämmäksi tulen ajatellessani kirjan kirjoittamista. Minusta on tullut äärimmäisen kriittinen. Hutaisten voi tehdä vaikka mitä ja se on usein nähty.  Se on kuin nämä blogini, mutta että kirja, joka julkaistaisiin paperikirjana! Aloitukseni odottaa. Kaiken lisäksi, jos jatkan aloittamaani, tekstin kyllä saan aikaiseksi, mutta entä sitten? Onko aihe minulle liian tuttu?

Tuleva aika mennee osittain Sirkiän sukukirjan suunnittelussa. Tosin minun panokseni siihen tulee olemaan pieni, lähinnä sukutaulut selityksineen, jotka tulostan ohjelmasta. Niitä sitten muokataan. Tekstit tulevat muilta.

Paljon miettimistä. Kohta on syksy.

Tälle kuvalle on tarkka päiväkin eli 2. pääsiäispäivä  3.4.1961. Siinä ystäväni Tuula ja Sirpa