keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Talvisodan alkamisen muistolle

Tammikuun puolessavälissä 1940 Karjalan kannaksella elettiin hurjia aikoja talvisodan riehuessa. Talvisota oli syttynyt 30.11.1939. Muistelemme nyt jälleen sitä aikaa kuten aina täysien vuosien täyttyessä, nyt siitä on 80 vuotta. Aika siirtyy aina kauemmaksi, mutta osa meistä ei koskaan unohda noita aikoja. Tosin lapsena enkä nuorena osannut vielä ajatella, että sotien ajasta kehkeytyisi minulle erityisen tärkeä. Kirjahyllyni ovat täynnä sekä talvi- että jatkosotaan liittyvää kirjallisuutta. En tule päästämään siitä koskaan irti, vaikken itse olekaan kokenut niitä aikoja. Se on vanhemmiltani ja aiemmilta sukupolvilta saamaani perintöä. Voi olla, että lapseni, lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni ovat jo päästäneet siitä irti?

Olikin vaikea etsiä kuvia tänne. Muutama kuva on isäni albumeista enkä tiedä, miltä ajalta ne ovat. Talvisodan aikana hän oli varusmieskoulutuksessa Viipurin suunnalla.
 
Edellä oleva kuulostaa ehkä huvittavalta. Kun kävin koulua 1960-luvulla, historiassa ei käsitelty sotiamme juuri ollenkaan. Vaikka olisi käsitelty, aihe ei olisi mitenkään saanut minua kiinnostumaan.. Varhaislapsuudesta muistan, kuinka vanhempani usein kävivät keskenään ja läheisten ystävien kanssa sota-ajan kokemuksiaan läpi. Emme olleet edes sen vertaa kiinnostuneita, että olisimme istuneet hiljaa pöydän alla kuuntelemassa. Sen sijaan vanha historia, jopa muiden maiden sodat, herätti minut. Mieluiten sen historian tuli siis koskea maailmanhistoriaa vaikkapa Ranskan vallankumousta ja sitä edeltäviä tapahtumia.  Suomen historia jäi eräänlaiseksi kysymysmerkiksi, vaikka joskus toki yritin tutustua siihenkin. 

Miksi muuten aloittaessani mainitsin tammikuun puolen välin? Sota tulisi päättymään vasta maaliskuussa.  Vasta tai jo?  Sota kesti tasan 105 päivää, mutta ehkä paljon pitemmän ajan, jos mukaan otetaan siihen valmistautuminen.

Osa kuvista on SA-kuvia kuten tämä. Kuolemajärven kirkko räjäytettiin joulukuussa 1939.  Kuva 30.8.1941, kun Karjalaa oltiin valloittamassa takaisin.
 
Talvisota kosketti erityisesti äitini kotiseutua Kuolemajärvellä, sillä nk. Mannerheim-linja, kulki juuri niillä main Suomenlahdesta alkaen Karjalaisten kylän Lautarantaan juoksevan pienen Ahvijoen (Ahvenjoki, Ahvenoja) vartta pitkin halki Kuolemajärven kylien (Karjalainen, Inkilä, Kuolemajärvi, Hatjalahti, Summa) jatkuen aina Laatokalle saakka.  

  
 
No, eri lähteissä linjan kulkua määritellään ehkä toisellakin tapaa. Minun tapani liittyy paikallistuntemukseen. Usein Mannerheim-linjan mainitaan lähteneen Kyrönniemestä, joka oli tunnettu maamerkki, koska siellä katsottiin olevan kuulun Mikael Agricolan kuolinpaikka. Yhtä kaikki molemmat paikat olivat Kuolemajärven pitäjää, josta tuli sodan aikana erityisen kuuluisa. Kuolemajärvi jätetään myös usein mainitsematta ja puhutaan vain kylistä. Harvoin kuitenkin Kuolemajärven Karjalaisten kylästä ja sen ranta-alueesta Lautarannasta. (Kylä on äitini isänpuoleisen suvun vuosisatainen pesä.) Olen tarkoituksella pitkäpiimäisen tarkka. Viereisessä Muurilan kylässä sijaitseva Kyrönniemi näkyy Lautarannan hiekalle. Kartalta katsottuna Muurilan hiekat (Hiidenpään lentohiekat) Kyrönniemen lahden rannalla ennen Kyrönniemeä ovat vain pienen niemekkeen takana. Paikalla käyneellä välimatkat tuntuvat paljon pidemmiltä. Tähän kohtaan tulen laittamaan lisätietoja myöhemmin saatuani vahvistuksen.

Tämäkin isäni kuva voisi olla jostakin harjoituksesta.

 Tammikuu tuli mieleeni lukiessani taas ohimennen joitakin sotapäiväkirjoja (Vahvistettu erillispataljoona 7). Sotapäiväkirjoissa mainitaan usein lämpötila. Kun joukot olivat jossakin Hatjalahden lohkon pohjoispuolella olevalla Marjamäen tienoilla Työppölän lohkolla (kaikki paikat myös Kuolemajärveä) edeten Hanhiojan suon tienoille, lämpötila oli laskenut muutamassa päivässä aina -31 asteeseen C (15.1.1940). Lämpötila vain laski ollen jo 17.1. yli - 40 ° C. Se olikin huippu, sillä seuraavana aamuna mitattiin – 31 °C ja 19.1. -22 °C.  Joillakin sotaan liittyvillä alueilla on ilmoitettu olleen lähes – 50 ° C.

Oheislukemistona minulla on mm. Eino Pohjamon ”Verinen tanner”, jonka olen maininnut blogeissani ennenkin. Koska kyseisessä pataljoonassa oli oman pitäjän poikia, se on erityisen mielenkiintoinen teos. Kirjassa on myös kuvauksia, jotka auttavat lukijaa asettautumaan paikkaan. Pataljoona täydensi alueella JR 11:n ja JR 10:n toimintaa.

”Tätä maa-alaa kutsuttiin Työppölän lohkoksi. Maastollisesti sen selvin piirre on Työppölänjoki, mikä reilun puolen peninkulman matkan mutkaisena purkaa Hatjalahden järven vesiä. Alajuoksullaan Työppölänjoen vesi yhtyy pohjoisesta vastaan virtaavaan Summajoen vesimassaan, mikä on nielaissut voimansa Kaukjärvestä, matkaten pohjoiseen kuusi kilometriä, muuttaen sitten Summan kylän länsipuolella kulkunsa täysin vastaiseksi kohti Työppölänjoen juoksua. Siitä vedet pyrkivät mereen, nyt Rokkalanjokena, minkä äyräillä tänäkin päivänä jauhaa sellua entinen Hackmanin tehdaslaitos nykyisin Viipurin tehtaan nimisenä.”

Kuvaus jatkuu kertoen, että Työppölänjoki olisi kesäiseen aikaan paikoitellen jopa 40 metriä leveänä muodostanut tehokkaan panssaritorjuntaesteen. Talvisissa olosuhteissa puolustajan kannalta se antoi vain lohkolle nimen. Samoin kuvataan alueen tietä. Kirjan saattaa löytää kirjastosta tai ostaa antikvariaateista.

Johonkin sotaan tässä ollaan lähdössä. Isäni ja kuva ilman selityksiä.

Summa ei ollut kaukana ja vihollinenkin oli aivan vieressä. Moni mukana olleista sotilaista haavoittui tai kaatui myöhemmin helmi- maaliskuussa puolustaessaan omaa kotiseutuaan tai omaa maataan. Löysin Iltasanomien artikkelista pitäjäkohtaisen tilaston talvisodassa kuolleista ja osuudesta koko pitäjän väestöön. Kuolemajärveläisiä kuoli talvisodassa 72 henkilöä, joka oli 1,2 % väestöstä. En nyt löydä enää netistä löytämääni artikkelia, jotta voisin laittaa sinne linkin.

Sotapäiväkirjojen avulla voi joukkojen etenemistä seurata. Se on työlästä ja hidasta. Sotamme ovat täynnä yksityiskohtia ja asioita, joista voisi kirjoittaa vielä lisää kirjoja, tietokirjoja ja jopa romaaneja. Monet nuoret miehet kuolivat ennen kuin olivat edes ehtineet elää. Mitä sanoisi Teemu Keskisarja? Hänen mielestäänhän Kuolemajärvi oli erityisen merkittävä paikka.

Samaan aikaan otettu poseerauskuva? Eivätköhän vielä tienneet, minne joutuvat? Isäni vasemmalla.

Talvisodan aikana ei vielä tiedetty tai tiedettiinkö, että sotaa kutsuttaisiin talvisodaksi? Jatkosota alkoi kesällä 1941. Nämä sodat ovat koskettaneet monia ihmisiä, minua myös monelta taholta. Mutta meitä on myös monia, jotka eivät halua puhuttavan sodista ollenkaan. Niin tai näin Suomen viime sodat tulevat tavalla tai toisella elämään meidän ja jälkipolviemme muistissa. 

Sodan valmistelut alkoivat täydellä teholla Suomessa lokakuussa 1939, vaikka oikeastaan ne olivat alkaneet jo paljon aiemmin.  Koko 1930-luku on mielenkiintoista aikaa. Sitä ei minun aikoinani edes käsitelty koulussa, mutta nyt siitä ajasta tulee koko ajan esille uusia asioita. Oma historiamme tulee meitä entistä lähemmäksi, kun sitä tutkitaan lisää. Se on hieno asia. Olin syntyessäni niin lähellä sotaa, että haluan ottaa kaiken tiedon vielä syvällisemmin vastaan. Alan tapani mukaan yhdistellä kuulemiani asioita kaikkeen lukemaani ja myös tutkimuksiin. Sota on tavallaan mennyt aikanaan ihoni alle, vaikken sitä silloin ymmärtänyt. Pieni ihminen kuljettaa mukanaan paljon itseään laajempaa ja syvempää muistiketjua. 

Olen kirjoittanut ja käsitellyt tuntemieni ihmisten muistoja. Koska en riittävästi kuunnellut vanhempiani, omia sotaveteraanejani, olen sittemmin kuunnellut niitä ihmisiä, jotka olivat lapsia sodan syttyessä. 

SA-kuva Viipuri, maaliskuu 1940

Ajattelen usein sitä, mitä kunakin sodan päivänä tai sitä ennen kirjoitettiin. Mitä kirjoitettiin vaikkapa 16.11.1939, kun eräs tuntemani nainen täytti 10 vuotta? Kuolemajärven suojeluskunnan sotapäiväkirjassa kirjoitettiin lyhyesti, että ”16.11.39 kello 8.00 säätila sateista, lämpötila +3 astetta. 

Eila täytti nyt täydet 90 vuotta. Soitin hänelle ja kysyin, mitä hän muistaa 10-vuotispäivästään.  Siitä hän ei muistanut paljoakaan, koska siihen aikaan ei syntymäpäiviä ei sen kummemmin vietetty, ei jaettu lahjoja. Ajattelin sisarusteni ja minun syntymäpäiviämme 1950-luvulla. Ne olivat merkkipäiviä, jolloin karjalainen äitini näki suuren vaivan hankkiessaan meille lahjat ja teki yöllä sängyn viereen lahjapöydän.

Mutta Eila muisti tarkalleen kaksi viikkoa myöhemmin alkaneet evakkomatkan ja sen vaiheet. Samoin hän muisti, että tupa oli täynnä ensin linnoitusjoukkoja ja sitten sotilaita. Sirkiän kamarissa Karjalaisten kylässä asui mm. eräs kapteeni Räsänen ja tämän lähettipoika. Linnoitusjoukot tulivat alueelle jo kesäkuun alussa (tarkistan vielä)  ja kun ylimääräisten kertausharjoitusten (YH) aika lokakuun alussa alkoi, sinne saapui sotilaita jatkamaan töitä. Alueella oli myös paljon hevosia.

Isän kuvista, hän hevosen kanssa.
Perheen omat kaksi hevosta joutuivat myös sotaan eivätkä koskaan palanneet. Samoin kuusi lehmää lähtivät muiden lehmien joukossa evakkomatkalle, mutta eivät koskaan tavanneet perhettä uudelleen. Karjan ja viljan evakuointi jatkui paljon pitemmän ajan kuin ihmisten evakuointi.

Asukkaita evakuoitiin 1.12.1939 alkaen kylittäin.  Eilan mukaan Karjalaisten kyläläiset olivat kokoontuneet Tähkäpään talolle kylän alkuun kirkolta päin katsottuna. Sieltä heidät vietiin kuorma-autolla ensin Johannekseen Kaislahteen ja Uuraaseen, josta proomulla Viipurin lahden yli Säkkijärvelle. Viipuria pommitettiin ja sen taivas loisti punaisena. Sotapäiväkirjan mukaan evakuointipäivä oli 1.12. Päivä oli heti aamulla aurinkoinen, mutta lämpötilaa ei mainittu. Viikonpäivää ei mainittu, mutta se oli perjantai. Viipuria mainitaan toisaalla pommitetun 1. ja 2.12.

SA-kuva. Tältä näytti Summan kylässä lokakuussa 1941

Karjaa ja viljaa oli alettu eri kylistä evakuoida ja se jatkui vielä lauantaina 2.12. Pohjoisempana olevia kyliä kuten Hatjalahtea, Pinnoniemeä, Taatilaa ja Näykkiä evakuoitiin samoin 2.12.  Pommejakin tuli asemalle. Seivästön kyläläisten evakuointi oli aloitettu jo 1.12. ja sitäkin jatkettiin vielä lauantaina. Muiden kylien kuten esim. Huumolan ja Summan asukkaat kerättiin 3.12. Summan nuorisoseuran talon luokse, jossa oli kymmenen linja-autoa odottamassa vientiä Johannekseen.

Kirjoitin aikoinaan tarinaa äitini talvisodan aikaisista kokemuksista blogiini ”Viestejä menneisyydestä”, johon pääset tästä.  Kuolemajärven suojeluskunnan sotapäiväkirjassa mainitaan sunnuntaina 3.12.1939 kello 11.30 ”JR 12:n käsky asemakylän polttamisen valmisteluista. Seivästö ja Karjalainen palavat omien joukkojen toimesta.”

SA-kuva. Summassa kävi sittemmin asemasodan aikana 1941 - 1944 paljon ulkomaisia tutustumassa talvisosan alueeseen. Asukkaat olivat muuttaneet takaisin keväästä 1942 alkaen ja osa oli jo saanut rakennettua talonkin. Maaliskuu 1943.

Olisiko äitini sittenkin ehtinyt vielä Tammikkoon hakemaan jotakin kotoaan vaikkapa kuvansa ja kirjeensä, kun hän oli polkupyörällä matkalla kotiin lauantaina 2.12?  Kääntyikö hän sotilaita tiellä tavatessaan saman tien ajamaan takaisin Koivistolle, kuten hän varmaan teki? Siihen aikaan ei ollut yleisesti puhelimia, joten kotiväki Tammikossa ei ollut ehtinyt ilmoittaa Koivistolla olleelle äidilleni evakuoinnista.  Vaikka kunnissa oli suojeluskunnan ym. toimesta tehty suunnitelmat sodan syttymisen varalta, tuskin niistä oltiin yleisesti tietoisia. Kaikki toimenpiteet tehtiin niin nopeasti, että kaikille tiedottamiseen ei ollut aikaa.

Maailman tilanne ja sodan uhka olivat varmasti aiheuttaneet aikamoista kuhinaa. Myöhemmin yleensä keskitytään kohokohtiin, merkittäviin tapahtumiin, ei pienen ihmisen tuntemuksiin ja ajatuksiin. Tuskin moni olisi niitä sen kummemmin enää myöhemmin tarkkaan muistanut, kun väliin syöksähtivät sodan kauheudet ja karuus. Ihmiset kirjoittivat silloin paljon kirjeitä. Jos niitä on säästynyt, ne voivat vielä jälkikäteen antaa kuvaa ihmisten ajatuksista. Tai sitten ei, jollei rivien välistä. Se on oma huomioni kirjeistä ja päiväkirjoista, omistakin. Siksi aina myöhemmin olen yrittänyt kysellä juuri niistä asioista. Miltä sinusta tuntui, mitä ajattelit? 

Niitä samoja ajatuksia kerään myös sotakirjoista. Yleensähän niissä kuvataan sotajoukkojen toimintaa ja niihin liittyviä toimenpiteitä, taisteluja. Harvoin tulee esiin tavallisen ihmisen näkökulma. Toki niitäkin on kerätty paljon sotien jälkeen, mutta aina riittää kaiveltavaa, milloin mistäkin näkökulmasta. Bair Irincheev kuvasi kirjassa ”Talvisota venäläisin silmin” hetken, miltä näytti Kuolemajärven Summan kylässä joulukuussa.

SA-kuva. Summa maaliskuussa 1943.
 
Kirjan mukaan JR 15:n toinen pataljoona oli kapteeni Frans-Julius Janssonin johdolla asemissa Summankylässä ja aloittanut linnoitustyöt. Pataljoona rakensi panssarintorjuntaesteitä, konekiväärien vaihtoasemaa, syvensi pääpuolustuslinjan taisteluhautaa ja yhdyshautoja. Kylän teini-ikäiset nuoret avustivat. Heitä oli jäänyt kylään evakuoinnin jälkeen huolehtimaan karjasta ja muusta omaisuudesta. 

Joulukuun 1. päivänä on Summassa otettu yksi talvisodan ikoninen valokuva, jossa kolme sotilasta seisoo juoksuhaudassa tähystämässä. Voit katsoa kuvan täältä Wikipedian artikkelista, jossa kerrotaan silloisesta tilanteesta. Alueella oli muitakin pataljoonia.

JR 15:n sotapäiväkirjasta saa tarkemman kuvan tilanteista myös Summan osalta. Kuten kaikkialle muuallekin Kuolemajärvelle oli yleisen liikekannallepanon alettua (YH) lokakuun alussa 1939 kerääntynyt joukkoja. Summaan tuli miehiä etelä-Hämeestä. Heistä muodostettiin sittemmin JR 15. Joukkoja alkoi saapua junalla Leipäsuon asemalle (Muolaa), josta marssittiin kylään ennen lokakuun puoltaväliä. Miehet asettautuivat telttoihin, esikunta kylän koululle.  Silloin todettiin, että varustelutyöt eivät millään riittäisi täysipainoiseen puolustukseen.

Aivan erinomaisen kuvan tilanteesta ja sen kehityksestä antaa Jalkaväkirykmentti 15:n esikunnan sotapäiväkirja 1939 – 1940, joka alkaa sen perustamisvaiheesta ja kuvailee erittäin hyvin, millaista toimintaa Summassa harjoitettiin. (Sotapäiväkirjat (kokoelma) > Sotapäiväkirjat-kokoelma > Talvisodan sotapäiväkirjat > Jalkaväkirykmentti 15 1939-1940 (SPK 1074). Täältä pääset suoraan ensin Summan karttaan ja sitten tekstiin.

Mainitsemani sotapäiväkirja jatkuu sodan karvaaseen loppuun saakka. Sen sivulla 23 kerrotaan sotilaskoti- ja lottatoiminnasta. Summan nuorisoseurantalosta oli tehty sotilaskoti, jota paikalliset lotat hoitivat. Sotilaskodin johtajana toimi neiti Kukko apunaan kaksi sisartaan, jotka ”yhdessä väsymättömän uutterasti hoitivat aina sodan puhkeamiseen saakka suosittua ”sotapesää.” Heitä avusti puolenkymmentä muuta Kannaksen lottaa. Marraskuussa perustettiin kylään toinenkin lottakanttiini, joka sai paikakseen tilavan talon valtamaantien varrelta. Siinä perustajana oli Hämeenlinnan sotilaskoti johtajana rouva Uotila.

Isäni valokuvia.

 
Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1939 valmistauduttiin polttamaan Summan, Kaukjärven ja muut lähikylät. Se mainitaan myös Bair Irincheevin kirjassa, jossa kerrotaan, että paikalla oli vielä paikallisia nuoria kuten Vilho Turta, joka yhdessä Karjalaisten kylästä olevan Mikko Liimataisen kanssa joutui seuraamaan asioita, joita moni jo evakkoon lähtenyt ei nähnyt.  He näkivät, kun Vilhon syntymäkoti paloi muiden kylän talojen tavoin. Molempien kotikylät olivat siis palaneet. Se oli ollut traaginen näky. Pojat olivat olleet yhtä aikaa rippikoulussa. Äitikin mainitsi tunteneensa Vilho Turran. Jos he olivat äitini ikäisiä, he olivat silloin jo sotilasiässä. En tiedä, joutuivatko he myös sotaan. Toisaalta samannimisiä ihmisiä on paljon.

Seuraavaksi hajanaisia löytöjä sotapäiväkirjoista. Erillisen pataljoona 7:n II komppanian sotapäiväkirja kertoo sen perustamisesta Viipurin Nuoraankylässä. Eino Pohjamon ”Verinen tanner” kertoo perustamisesta 6.10.1939 värikkäämmin. Joka tapauksessa jo seuraavana aamuna tämä komppania lähetettiin junalla Kuolemajärven asemalle ja se majoittui Pentikkälän kylään. Täydennystä saapui seuraavina päivinä. Lokakuun 10 päivänä komppania marssi Ylä-Kirjolan kylään majoittuen sinne. Samana päivänä komppanian hevonen nro 2601 kuoli odottamatta rehumyrkytykseen. Sen tilalle saatiin seuraavana päivänä hevonen nro 2040.

Sitten aloitettiinkin kenttätyöt eri kohteissa. Pääpuolustuslinjalla riitti erilaisia tehtäviä. Välillä käytiin jumalanpalveluksessa Pentikkälän koululla. Aamu alkoi kello 6.00 herätyksellä, 6.15 oli aamutee, 7-8 varushuoltoa, 8-11 kenttätöitä, 11-12 ruokailu maastossa, 12-16 kenttätöitä, 16-17 huoltoa tai harjoitusta, 17 päiväkäsky, 17.15 ruokailu majoituspaikoilla, 20.45 iltahartaus tuvissa, 21.15 hiljaisuus. Sunnuntaisin ohjelma oli kevyempi sisältäen vain joitakin harjoituksia.
Isojoki, jota komppanian toimesta mm. padottiin, on pitkä joki, joka aluksi Juvajärvestä lähteneenä virtaa Juvanruukin ja Mersillan ohitse muuttuen Isojoeksi ja virtaa Pentikkälän läpi Kuolemajärveen. 

29.10. majoituspaikkaa vaihdettiin Karjalaisten kylän taloihin. Komppanian toimisto ja päällikön asunto tuli Tatu Muurisen tyhjään taloon. Yksikkö otti vastuun hoitaa uutta puolustuslohkoa välillä Tervajärvi-Mudanniityn välinen kannas. Alue sijaitsee Karjalaisten ja Inkilän välissä. 

Marraskuun puolivälissä oli sateisia päiviä, jolloin työt jätettiin vähemmälle. Silti suoritettiin aseiden käsittelyä, kaasunaamarien tiivistystä ja muuta tarvikkeiden huoltoa, tupien kunnostamista. 11.11. komppanianpäällikkö ja kolmen joukon johtajat majoittuivat Tuomas Kukon taloon. Syynä muuttoon oli pataljoonan muuttaminen Kuolemajärven asemalta Karjalaisten kylään. 

Eilan syntymäpäivänä 16.11.1939, jonka takia soitin hänelle, tehtiin kenttätöitä tavalliseen tapaan. Divisioonan eläinlääkäri tuli paikalle illalla paikalle tarkastamaan hevoset, jolloin komppaniasta vaihdettiin kolme hevosta. Seuraavana päivänä, 17.11. oli jälleen huono sää, mikä silloin esti kenttätyön. Mutta kun huono sää jatkui vielä lauantaina 18.11. töihin mentiin, mutta sieltä palattiin jo kello 15.

Sunnuntaina ammuttiin kivääreillä Ahvenjoelle (Ahvijoki) heti aamusta alkaen kolmisen tuntia, jonka jälkeen marssittiin takaisin majoituspaikoille. 20.11. mainitaan Eilan mainitsema kapteeni Räsänen, siinä kerrotaan eri joukkueiden uudesta työjärjestelmästä. Vainiemen suolla asetettiin piikkilankaesteitä.

23.11. käsittelemäni komppania siirtyi telttamajoitukseen omalle puolustuslohkolleen. Tehtiin töitä kuten ennenkin, mutta edessä oli suurempia urakkatöitä. 40-miehinen työryhmä veti neljä isoa lankakerää veistosryhmälle, jossa kuusi veistosmiestä ja neljä sahamiestä oli tekemässä 300 paalua. Lauantain puoleenpäivään saakka urakoitiin ja sitten palattiin kylän taloihin majoitukseen. Yksi joukkue oli ollut tekemässä komentokorsuja.

Sunnuntaina 26.11.1939 pidettiin Karjalaisten koulun pihalla koko pataljoonan yhteinen
kenttäjumalanpalvelus.

Ja sitten alkoikin sota. Jätän tämän kertomuksen tällä kertaa tähän.  Saatan myöhemmin täydentää  jonkin verran.

Isän kuvia.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Isän esimerkki

Maailma hukkuu valokuviin. Minullakaan ei ole enää aikoihin ollut kunnolla aikaa eikä halua paneutua vanhoihin valokuviini. Vaikka kyllä pitäisi. Projektit eivät koskaan näytä vähenevän. Kaikkea ei todellakaan ehdi ja uusia asioita tulee koko ajan eteen.

Tämä isäni ottama valokuva on suunnilleen niiltä ajoilta, joista tässä blogissa kirjoitan. Nuorin tytöistä taitaa olla vielä kehdossa, kun me pallinaamat (=minä) olemme talviurheilun parissa.

Mutta asia kerrallaan. Kun epätoivo valtaa siitä syystä, että koemme olevamme riittämättömiä tekemään kaikkea sitä, mitä pitäisi tehdä, kannattaa ottaa esille joku pieni tai pieneltä tuntuva asia tai kokonaisuus. Pienistä asioista niitä yhteen kokoamalla rakentuu loppujen lopuksi iso asia. Joskus minusta tuntuu, että samalla, kun kirjoitan näitä ikuisia blogejani, opetan itseäni kehittymään. Samalla teen jotakin omasta mielestäni kallisarvoista työtä. Tekeminen on se asia, mikä loppujen lopuksi ratkaisee. Siinä pieniä asioita käsitellessä, ne tekemättömät työt myös valmistuvat ajallaan. Useilla tehtävillä kun on määräaika, aikaraja, johon mennessä niiden pitää olla valmiita. Sellaisia töitä kun sattuu taas olemaan useita odottamassa paneutumistani. Ne ovat minun vapaehtoistyötäni, vaikka jostakin kumman syystä niitä ei ehkä sellaisena pidetä.

En nyt löytänyt tähän sopivia valokuvia. Isäni ei tainnut ehtiä tuolloin 1950-luvun alkuvuosina paljon kuvaamaan. Oli toivuttu sodasta, oli perhe, pienet lapset, maanviljelys ja muu toiminta.


Joskus teen töistäni listan, erityisesti silloin, kun huomaan niiden alkavan painaa ja tulevan uniini. Kaukaisen työelämäni aikana tällainen töiden luettelointi oli todella hyvä juttu. Listat helpottivat kärsimystäni, koska tekemättömiä töitä kertyi tunnolliselle ja kiltille ihmiselle koko ajan lisää. Kaikki jutut piti hoitaa kunnolla ja viedä ehdottomasti päätökseen. Mikään asia ei saanut jäädä kesken.

Viime aikoina olen taas usein ajatellut isääni. Huomaan muistuttavani monissa asioissa häntä. Hän oli usein asioissa alkuunpanijana, mutta saattoi sitten vetäytyä sivummalle.  Hän toimi muutamassa yhdistyksessä sihteerinä, hoiti kirjoitushommat, muttei sitten tullut sen kummemmin esille paitsi mainintana. Niin käy minullekin ja niin käy meille kaikille. Isä olisi varmaan mielellään kirjoittanut enemmän. Monta kertaa olen ajatellut sitä, että blogin kirjoittaminen olisi sopinut hänelle, jos sellaiseen olisi silloin ollut mahdollisuus. Nyt voimme olla kiitollisia siitä, että olemme saaneet uusia mahdollisuuksia osallistua. Maailma tulee luoksemme ja me voimme mennä maailmaan. Kukin omalla tavallamme. 

Kun isäni sai auton, oli sillä helppo huristaa kirkonkylälle 14 kilometrin päähän harrastusten pariin. Tämän kuvan otin syyskuussa, kun ajoin lapsuuteni kotikylän läpi omiin harrastuksiini

Koen siis tavallaan jatkavani siitä, mihin isäni jäi. Jalostan sitä joksikin. Vanhempieni jälkeen arkistoimistani papereista löytyy paljon sellaista, mistä voin nyt kirjoittaa tuodakseni heitä näkyviin niin, että jälki näkyy myös minun jälkeeni. Eräänä aamuna käsiini osui 1994 ilmestynyt ”KyläSanomat” – lehtinen, Rengon kylätoimikuntien äänenkannattaja. Lehdessä on monta mielenkiintoista artikkelia, joista kaikista voisin kirjoittaa. Vuodesta 1994 on kulunut 25 vuotta, saman verran kuin vanhin lapsenlapseni täytti tänä syksynä. 

Silloin minä myin pankin yritysasiakkaille (SYP) maksuliikepalveluja, Solo Monipankkia ja opetin siinä samalla tietokoneen käyttöä pankkiasioiden hoitamiseen. Samana vuonna olimme näköjään myös hoitamassa SKOP:in fuusioon liittyviä asiakkaiden siirtoja. Suurimman osan työajasta vietin asiakkailla. Asuin Helsingin Puotilassa. Olin 47-vuotias.

Muistaakseni olen jo keksinyt, kuka tämä tämä mies isän vierellä on. Isä oli 1950-luvun alussa aika tukevassa kunnossa. Sodam vammoista toipuminen oli vielä kesken.


Minulla on tallessa eri vuosien almanakkoja.  Ne antavat viitteitä sen ajan elämääni. On muitakin lähteitä kuten lähettämiäni kirjeitä, jotka kopion silloin talteen. Ne voisin kyllä hävittää. Vuosi oli erittäin värikäs ja kalenterimerkintöjen mukaan myös työntäyteinen.  Minulla ei ollut aikaa paneutua vanhempieni elämään saati kylähistorioihin. Äitini täytti maaliskuussa 79 vuotta. Tyttäreni täytti 25 vuotta ja syksyllä syntyi Anna. 

Tarkoitukseni on nyt kuitenkin palata sinne taustalle, asioihin, jotka vuosikymmeniä myöhemmin alkoivat kiinnostaa erityisen paljon. Vuoden 1994 alussa uudenvuodenpäivänä sain kuten myös muut sisarukseni isältäni lahjaksi edellisenä vuonna valmistuneen Rengon historia teoksen. Edellä mainitsemassani ”KyläSanomissa” on artikkeli teoksen valmistumisesta. Siinä kerrotaan kirjan julkistuksesta helmikuussa 1994. Koska isä oli mukana historiatoimikunnassa, hän varmaan sai kirjoja käsiinsä etukäteen. Kirja oli saatu painettua joulukuussa 1993. Työ oli alkanut kymmenen vuotta aiemmin, kun Rengon kunnanhallitus hyväksyi kirjastolautakunnan esityksen kokouksessaan 2.5.1983 ja valitsi historiatoimikunnan. Kirjan historiallisen osuuden kirjoitti fil. kand. Jussi Härme ja esihistoriallisen ja Rengon kirkon historian osuuden kirjoitti fil.tri Markus Hiekkanen.

Isäni taisi projektia aloitettaessa olla jo jäänyt jo eläkkeelle, koska hän oli silloin 65-vuotias. Rengon historia tuo siis minulle aina mieleeni myös isäni, joka rakasti myös historiaa ja oli siis eräänlaisena haltijana oman kotikuntansa historiakirjaa tehtäessä. En muista, että siitä oli sen kummemmin puhetta, mutta enhän siihen aikaan välittänyt vielä tällaisista asioista. Sääli. Tämäkin laiminlyöntini jo vaatii, että kirjoitan näistäkin asioista.

Kun nyt ei-ammattilaiset alkavat tehdä kyläkirjaa tai sukuseuran kirjaa, aikaa varataan vain pari vuotta! Siitä ei vielä nyt sen enempää. Lehdessä on nimittäin pari muutakin asiaa, joista haluan vielä kirjoittaa. Ellen sitten ole jo kirjoittanut.

Rengon ilmoituksen mainossivua.


Lehdessä kerrotaan, että Rengossa oli ilmestynyt kokonaista 70 vuotta monistettu ”Rengon ilmoitukset”. Minullakin on niistä muutama jäljellä. Ajatella, ne olivat alkaneet ilmestyä jo 1914. Nyt ne siirrettiin julkaisuun nimeltä ”Kotokulma”, joka oli Janakkalan ja Rengon pitäjien yhteinen julkaisu. Muutoksia tuli myöhemmin lisää ja lisää ja lopuksi Renko 2009 hävisi kuntien kartalta liityttyään Hämeenlinnaan, itseään nuorempaan paikkakuntaan.

Siinä oli Kaloisten kauppa joskus. Kuva syyskuu 2014.

Kun kaivan aarrearkkuani, löydän myös muutaman lehden nimeltä ”Renkolainen” vuodelta 1991. Kotokulmiakin löytyy. Mutta pysyn nyt asiassa, ettei juttuni tapansa mukaan paisu. Nopeasti löydän kaksi ”Rengon Ilmoitukset” - lehteä vuodelta 1977.  Pari naista monisti paperille koneella kirjoitettua irtonaisista sivuista koostuvaa lehtistä, joka toimi kunnan ilmoitustauluna. Monisivuista neljään osaan taitettua lehteä jaettiin tilaajille. Oletan, että se rahoitettiin ilmoitus- ja tilaajamaksuilla. Nyt tällaiset asiat ovat siirtyneet sanomalehtiin, Facebookiin tai jonnekin muualle. Jollet tilaa lehtiä etkä edes lue niitä netissä kuten useat eivät tee, niin et enää tiedä mistään mitään! Olet silloin myös hyvä kohde maailmaa täyttäville valeuutisille.
Muistan, että meille tuli kotiin aina ko. lehtinen.  Nuo kaksi hallussani olevaa lehtistä päälle hutaisten käsin kirjoitella isäni nimellä on varmaan toimitettu hänelle käteen, sillä siihen aikaan hän oli Rengossa Osuuspankissa konttorinjohtajana.

Paluumatkalla harrastuksista oli jo aurinkoista. Piti pysähtyä kuvaamaan kotikontuja. Syyskuu 2014.
 
Kolmas ”Kyläsanomien” artikkeli koski Renko-seuraa, jonka 40-vuotishistoriikki oli ilmestynyt. Siinäkin isä on ollut mukana. Hän toimi 1954 Rengon kunnanhallituksen puheenjohtajana ja kutsui koolle kokouksen Nevilän koululle 12.12.1954 kello 12.00.  Ilmoitus oli julkaistu ”Rengon ilmoituksissa”.  Paikalla oli 14 henkilöä.  Mukana oli myös lääninarkistonhoitaja Väinö Heikkilä edustamassa silloista Hämeen Heimoliiton puheenjohtajaa ja Hämeen maaherraa S. Mattsonia pitämällä alustuksen. Mukana kokouksessa olevat henkilöt olivat lähes kaikki sellaisia, joiden nimet kertovat minulle jotakin. Mutta koska pysyttelen tässä blogissa yhdessä asiassa, en aio lähteä rönsyilemään nyt. Ehkä sitten myöhemmin. Yhdestä asiasta kun paisuu aina jotakin suurempaa.
Koska en aio tässä käsitellä koko Renko-seuran historiaa, otan tiedot kokouksen pöytäkirjasta, jonka kirjoitti isäni. Olen löytänyt sen joskus netistä ja tulostanut paperille. Hän suoritti kokouksen avauksen ja toivotti saapuneet tervetulleiksi. Samalla hän piti pienen puheen, jossa mainitsi mm., että ”paikallinen kotiseutuyhdistys varmaan oikein johdettuna voisi tuoda paljon kanssakäymistä eri piirien kesken ja näin selventää ihmisten välisiä suhteita. Toiminta olisi myös kaikin puolin hyödyllistä ja tarpeellista oman kotipitäjän tuntemisen edistämiseksi. Tärkeimpänä tehtävänä avaaja piti kotipitäjän menneisyyden selvittämistä ja monipuolisten sivistyksellisten pyrkimysten tukemista ja kehittämistä tulevaisuudessa.”

Harrastukset johtivat myös Rengon vanhalle hautausmaalle. Tässä ohitamme kohta Oinaalan Markkulan.

Kun yhdistyksiä perustetaan, niin kokouksessa sitten ensin keskustellaan ja esitetään erilaisia näkökantoja, miksi perustamisen katsotaan olevan aiheellista. Pöytäkirjaan on kirjattu useita mielipiteitä, jotka sopivat kaikille yhdistyksille.  Muistitiedon keruu, magnetofonin hankinta, töiden kerääntyminen harvoille, naisten tärkeä osuus. Isäni mainitsi, että ”kaikenlaiset tulevaisuuteen tähtäävät aloitteet kaikilla elämän aloilla ovat yhtä tärkeitä kuin menneisyyden selvittäminen”. 

Renko-seura ry tosiaan perustettiin ja se on elossa vieläkin. Kotisivut löytyvät täältä. Isäni ei kuitenkaan ollut yhdistyksen toimihenkilönä, vaikka lienee vaikuttanut taustalla. ”KyläSanomissa” on Renko-seurasta kokonaisen sivun verran kertomusta ja paljon tuttuja nimiä.  

Tätä kirjoittaessani koen taas elävästi, että historiamme on puutteellinen, jollen saa sitä kaikilta osin täydennettyä. Vanhempieni ja heitä edeltävästä sukupolvesta on vaikea löytää minkäänlaisia jälkiä. Kirkon asiakirjat kyllä, mutta kaikki se, mitä he ovat tehneet puuttuu, kuviakin on vähän.  Pienetkin jäljet heidän tekemistään tulevat häviämään vanhojen arkistojen hävittyä. Aineistoa tuskin siirtyy edes virallisiin arkistoihin, koska henkilöiden elämää ei katsota niin tärkeäksi, että edes hänen jälkeläisensä eivät ymmärrä sen arvoa. Onneksi meitä on aina joitakin henkilöitä, jotka katsomme myös tulevaisuuteen ja haluamme viedä sanomaa menneisyydestä tulevaisuuteen. Tosin, tuskin se täällä netissäkään säilyy ikuisesti.

Tulevaisuuteen katsomisen mainitsi myös isäni. Hänen antamansa esimerkki tai miksi sitä nyt voisi sanoa tuntuu vain vahvistuvan minussa. Ajan kuluessa olen vähitellen oppinut kiinnittämään huomiota entistä useampiin merkkeihin. Eikä muuten ole ollenkaan pahitteeksi, että me vielä elävät jätämme myös jälkiä itsestämme! Kiitän…