Palasten kokoamista

 Ihan ”oikeesti”! Kyllä tämän olotilan olisi aika loppua. Pitäisikö jossakin vaiheessa rikkoa omia periaatteita ja lähteäkin jonnekin lomalle vähäksi aikaa? No, Minnin vuoksi en voi lähteä. Ja haluaisinko edes? Kun kevät on täällä, voin viettää paikallista lomaa.

Kirjoitan jälleen hetken muiden kotitöiden lomassa. Esitystä pitää vielä harjoitella huomista varten. Tässä välillä yritin lähteä selvittämään erästä toista DNA-tapausta. Toki tutkin sitä jo useita vuosia sitten. Yhteisen DNA:n määrä on aika suuri eli melkein 500 cM.  Otin nyt yhteyttä henkilöön, mutta hän ei ilmiselvästi halunnut auttaa, hänen antamansa sukunimet ovat täysin vieraita paikkakuntia myöten.  Pakotan itseni pitämään taukoa ja saan kyllä selvää muuta kautta. Olen parantumaton hörhö.

Selvittämäni tapaus aiheuttaa myös harmaita hiuksia, oli pakko värjätä hiukset, kun en saanut alkuviikolle hiusten leikkausta. Sen selvittäminen tuntuu minusta nyt olleen aivan liian helppoa. Jännitän seurauksia.

Eilen sain hämäläisen isoisäni isän Kalle Kustaa Heikinpoika Nålberg/Siukolan s. 1851 sisaren Maria Vilhelmiinan. s. 1866 myöhemmin Vainio sukuhaaran lähes kaikki tiedot. Suuri osa niistä olikin jo minulla, joten blogini kautta tutuksi tullut kolmas serkkuni Tuija täydensi tietoja hienosti ja on kertonut tarinoita ihmisten takana. Ehkä ensi kesänä voisimme jopa tavata.

29.2.2024

Sääli, että heräsin tänä aamuna pää särkevänä. Yritän ottaa aamupäivän rauhallisesti, jotta jaksan lähteä Helsingin Kuolemajärvikerhon iltaan ja pitämään siellä äkkipikaisesti kuukausi sitten lupaamani esityksen. En enää tänään pohdi sitä sen enempää. Onneksi Marja Riihimäeltä tulee mukaani, haen hänet Keravan asemalta. Tässä yhteydessä monia ajatuksia on herännyt, joista kirjoitan jatkossa postauksia jaksamiseni mukaan.

Selailin eilen pitkään kadoksissa olleita papereita, jotka löysin äskettäin. Työnsin ne banaanilaatikkoon kirjojen kanssa helmikuussa 2014, kun jouduin lähtemään evakkoon vesivahinkokorjauksien alta. Muutettuani takaisin en ehtinyt purkaa kaikkia laatikoita ja kun lopulta muutin omakotitalosta pois, laatikot seurasivat mukana ja ko. laatikko taisi joutua kaikkien muiden alle, kunnes lähdin etsimään sitä. 

 

Paperien joukossa on surkeita kirjoituksiani vuodelta 1971 ja iso kasa kirjeitä vanhemmiltani aikavälillä 13.5.1971-26.4.1972. Se oli vuosi, kun olin perheeni kanssa palannut Saksaan oltuamme vuoden Suomessa. Itketti lukiessani, sillä äidillä ja isällä oli hirveä ikävä, varmaan he kaipasivat lähinnä tytärtäni, joka oli pois lähtiessämme vasta 2-vuotias. Kirjeet olivat muutenkin ihania, koska he kuvasivat niissä päivittäisiä askareitaan, kertoivat sisarieni tekemisistä ja sukulaisista, vierailuista ja muista tapahtumista. Äitini oli suunnilleen sen ikäinen kuin tyttäreni on nyt. Rakas tyttäreni oli heidän ensimmäinen lapsenlapsensa.

Voitte vain arvata, että kyyneleeni virtasivat eri tilanteissa, jotka muistuttivat tyttärestäni. Jopa hänen tuttinsa sai äitini ja sisareni kyyneleet valumaan, kun he pian lähtömme jälkeen tulivat lapsuuteni kotitaloon, josta olimme äskettäin lähteneet. Siihen aikaan he viettivät siellä koko kesän. Äitini alkoi tehdä kasvimaataan, leipoi ja teki ruokaa ja kävi marjassa ja säilöi. Äidin sisarukset kävivät siellä. Kesä oli kiireistä aikaa. Isä kävi veljeni kanssa kalassa Paloniitunjärvellä ja kalasaaliit olivat toisinaan hirveän runsaita ja täyttivät pakastimen. Elokuussa äiti kävi kahden sisarensa ja molempien poikien kanssa Turussa Kuolemajärvijuhlilla.

”Tuossa pihalla ihan keittiön ikkunan alla kävelee parhaillaan fasaani. Kumman värinen, ihan ruohonvihreä. Siinä olisi nyt Tiinalle lintu, kun hän kärpäsiäkin sanoi linnuiksi. Vieläkö hän puhuu suomea?”

Parivuotiaalta kesti parisen viikkoa, kun hän alkoi puhua saksaa. Näköjään vielä heinäkuussa, kun sisareni kävi siellä, hän osasi suomea. Kun sitten 1973 tammikuussa tulimme lopullisesti Saksasta pois, kävi samoin. Hän ei koskaan suostunut puhumaan kahta kieltä, mikä olisi ollut hyvä tulevaisuutta ajatellen. Saksahan oli siihen aikaan Länsi-Saksa.

Vanhempani olivat huolissaan minun asioistasi, ajokorttini vanhenemisesta, jonka isä lupasi uudistaa. Isäni ajokortti oli vanhentunut, hän oli ajanut 5 kuukautta ennen kuin huomasi asian ja joutui menemään uudelleen autokouluun.

Kirjeet ovat mahdottoman eläviä, koska ne kuvaavat myös minun tilannettani ja kotimaan oloja. Omia kirjeitäni minulla on tallella eri paikassa, mutta äiti mainitsee kirjeissään aina, mitä olen kertonut.  Ikävä on suunnaton. Äitini oli tulossa myöhemmin syksyllä käymään, kun olisimme saaneet asunnon.

Täytyy nyt sanoa, että maailma on menettänyt paljon nykyajan vempaimien tullessa ja kaiken muututtua digitaaliseksi. Minähän menin heti alussa innolla siihen kaikkeen mukaan ja olin ylpeä kaikesta kehityksestä. Tosin kirjoittelin kirjeitä myöhemminkin ja kaapit pursuvat edelleen niitä. Kirjeitä lukiessani koin edelleen tuulahduksen ajasta vähän ennen. Vaikka kuinka toivoisimme, se aika ei palaa. Emme voi sille mitään.

Samasta paperikasassa oli myös epämääräisiä päiväkirjamerkintöjäni. Palaan niihin myöhemmin. Totean vain, että toteutan omia unelmiani vasta nyt. Miksi? Siinä riittää vielä pohtimista. En saa kuitenkaan mitään valmiiksi.

5.3.2024

Kirjoittamisen välillä on aina pitkä aika, koska en vain ehdi. Myönnän kyllä, että elämäni ei ole enää aikoihin ollut niin hektistä ja ehtiväistä kuin ennen, mutta nykyään tarvitsen enemmän lepoa toiminnan jälkeen. Viikon ajan olen jälleen kärsinyt ranne-käsi-nilkkaoireista ja joutunut joinakin päivinä tukeutumaan särkylääkkeeseen. Aiheuttaisiko jopa polaaripyörre niitä tällaiselle ilmastoyliherkälle ihmiselle?

Hälytystilasta, jolla viittaan edelliseen postaukseeni, on vaikea irtautua. Se vie aikaa. Miksi en muuten aloittanut näitä kaikkia juttuja jo silloin nuorena. Sen sijaan menin vuosikymmeniksi pankkiin töihin, en vain töihin vaan paneuduin syvällisesti tekemiini asioihin. Töitä voi nimittäin tehdä myös matalimmalla mahdollisella paneutumisella ja palkka juoksee kuitenkin. Muistan 1970-luvulta erinäisiä keskusteluja, joita kävin työkaverieni kanssa. Olimme eri mieltä asioista. Taisin olla oikeastaan tyhmä ja yksinkertainen, kun aina menin syvälle tekemääni asiaan enkä nähnyt suurta kuvaa elämästäni.  Vaikka tiesin unelmani jo lapsesta saakka. Unelmani sai vuosien myötä paljon lisäuria ympärilleen. Kaiken lisäksi siitä ei koskaan tule valmista. Mistä tässä elämässä tulisi valmista?

Punainen lanka katkesi, yritän tavoittaa sitä myöhemmin tällä viikolla. On muuta tutkittavaa.

 

6.3. Tänään aamulla herätessäni, ajattelin jälleen ilmastoherkkyyttäni ja löysin sanan meteopaatti. Suomessa asiaa ei ole todellakaan paljon tutkittu. Olen itse ollut asiasta tietoinen jo todella pitkään. Aikoinaan liitin sen ilmanpaineeseen. Se onkin täysin totta. Jos ajattelen pidemmälle, lienen kärsinyt asiasta jo lapsesta saakka. Päänsäryt ovat olleet riesanani sieltä asti. Särky ei ole migreeniä. Eilen ajattelin asiaa vähän enemmän. En jaksanut kirjoittaa pitkään, olin allapäin, lähes masentunut, mikään ei huvittanut. Ulkona oli ihana auringonpaiste, mutta minä kärvistelin sisällä. Pystyin vain katselemaan sarjoja YleAreenasta.  Näin, vaikka tekemistä olisi riittänyt. En jaksanut edes tutkia mitään.

Aamulla tutkin silti uteliaisuudesta tarkemmin polaaripyörteen vaikutusta. Sen toinen nimi on napapyörre. Wikipedia kertoo sen olevan planeetan tai kuun pohjois- ja etelänavan lähistölle muodostuva tuulijärjestelmä. Maapallolla se koostuu kahdesta osasta: pyörteen ulkoreunan suuntaisesti puhaltavista voimakkaista tuulista ja niiden sisälleen rajaamasta keskiosasta. Se sijaitsee 10–80 kilometrin korkeudessa. Sen sisällä on matalapaineen vyöhyke ja ympärillä korkeapaineen vyöhyke. Näiden ilmanpaine-erot aiheuttavat reunoille voimakkaan suihkuvirtauksen. Se voi heiketä ja levitä sieltä pohjoisesta kuten nyt on tapahtumassa ja sää kylmenee. Katso tarkemmin vaikkapa Forecan sivulta.

Nythän koko talven ajan toiminut napapyörre on tuomassa kovenevia pakkasia ja sen jälkeen auringon edelleen lämmittäessä se hidastuu ja hajoaa. Silloin olemme keväässä. Tajusin, että siksi kevättalvet saattavat olla ajoittain vaikeimpia aikoja meteopaatille, joksi en kyllä kokonaan tunnistaudu. En ole nimittäin muuten sääyliherkkä, hyväksyn kaikenlaiset säät, mutta fyysinen kärsiminen on muuta. Saatan olla yliherkkä, koska minulla on reuma tai olen jo nuorena syystä tai toisesta ollut herkkä. Näin vanhana taaksepäin katsoessani, tajuan asian selvemmin. Vanhana ihminen on entistä herkempi. Sitä tuskin koskaan saan selville, mikä kohta säässä, sen vaihteluissa, ilmanpaineessa tai pyörteissä, pistää elimistöni koville. Tyttäreni sanoi, että jos menen lääkärille ja sanon tästä, minua pidetään hörhönä. Osaisinpa pitää suuni kiinni sellaisessa tilanteessa ja monesti muulloinkin.

Tilannehan jatkuu tänään, en saa tätä tekstiä vieläkään valmiiksi. Ohje itselleni ja muille saman tapaisessa tilanteessa on: Ota rennosti, lepää ja tee vain pakolliset asiat. Huomenna voi olla jo parempi päivä.

Näkemäni unet saattavan myös liittyä tällaisiin ajanjaksoihin. Ajattelin tässä jokunen päivä sitten, etten ole aikoihin nähnyt unta, jossa olisin kulkenut maisemissa kamerani kanssa. Viime yönä sama asia tuli mieleeni unen sisällä. En kirjoittanut unta muistiin, mutta vastaava uni on toistunut usein aiemmin, aina vähän erilaisena.

 

Olen unessa suuressa kaupungissa, jonka ymmärrän aina lopulta olevan Helsinki, mutta paljon suurempi kuin se oikeasti on. Tarkoitukseni on löytää vanhalle työpaikalleni Helsingin keskustassa. Unessa on usein muitakin, mutta en muista, kuka siinä oli nyt. Joka tapauksessa, jos joku on seurassani, niin lähtiessäni eteenpäin, kaikki putoavat joukosta. Näytin suunnan, minne minun olisi mentävä, vaikken siis taaskaan yhtään tiennyt, missä olin.  Matkalla eteenpäin samannäköiset paikat kuin ennenkin tulevat eteeni, oikeasti ne eivät muistuta Helsinkiä mitenkään. Tällä kertaa löysin oikeille kulmille, vaikka eihän kukaan olisi niitä tunnistanut. Siinä vaiheessa kamera tuli mieleeni, ihmettelin, miksi minulla ei ole sitä mukana. Jostakin syystä mielessäni oli iso ja raskas järjestelmäkamera kun useimmiten käsissäni on ollut yksi tai kaksi digipokkaria. En päässyt niin pitkälle, että olisin mennyt työpaikalleni sisään, en kyllä edes haluaisi, sillä se on aina jotakin aivan muuta kuin oli todellisuudessa. Uni on eräänlainen painajaisuni. Tässä pääkohdat.

Kaksi päivää myöhemmin eli 8.3. kansainvälisenä naisten päivänä

No, olen aika usein kirjoittanut näitä blogipostauksiani kuin päiväkirjaa. Anteeksi. Lukijalle sanon, että jätä väliin. Tosin tekstin välissä voi sattumalta olla jotakin mielenkiintoista. Elämä on tällaista, tavallista ilman sen suurempia huippukohtia. Ajattelin, että olen nuoruudesta, ehkä jo lapsuudesta saakka toistanut samaa kaavaa. Luin joitakin kirjoituksiani 1960-luvulta ja näen niissä myös minut nyt, vanhana naisena. Jos minulla oli unelmia silloin, en osannut tarttua niihin ja mennä määrätietoisesti niitä kohti. Elämä jäi ja jää kesken.

Eilen siivosin koko päivän, järjestelin suurta arkistoani, laatikoita ja muita tavaroita, imuroin koko asunnon ja pyyhin lattiat kostealla, pesin pari mattoa, vaihdoin jopa ruokapöydän eri asentoon.  Oli myöhäinen iltapäivä, kun olin valmis ja rättiväsynyt. Tuollaisessa toiminnassa on hyvänä puolena se, että siinä voi sitten samalla suunnitella seuraavia tehtäviä. Ne eivät valitettavasti aina ehdi toteutukseen ennen kuin asunto on taas sekaisin.

Minä ajattelen sinua täällä punaisten verhojen (ja) sinisen taivaan alla,

Ajattelen sinua usein

silloinkin kun valot syttyvät ikkunoihin luoden kellertäviä juovia tähän maahan

näille kaduille

Ajattelen sinua juuri tänään

kun pöytään on laitettu kulunut vihreä liina. (6.5.1968)

jatkuu…

Unelmien yrttimaa

Ajattelen usein, miten tämä aika muuttaa elämäämme, sekä kaikkien muiden että minun. Luovunko monista asioista, joita jo nyt välillä välttelen?  Näitä asioita voi sanoa myös harrastuksiksi, jotka ovat inspiroineet minua läpi vuosien. Joinakin päivinä, aivan liian useina, välttelen myös läppärini avaamista. Käyn entistä harvemmin sähköpostissa. Se ei ole mitään uutta. Siellä on eniten roska- ja mainospostia. Onko tämä loppuelämän erakkoelämän etenemistä? Joka tapauksessa tunnen kääntyväni sisäänpäin.

Tämä kuva on eiliseltä, mutta suurin osa kuvista on menneiltä vuosilta

Löydänkö uusia asioita, joita liian kiireinen elämä on estänyt näkemästä?  Luonto innostaa aina ja eniten.  On ollut ihana seurata kasvien heräämistä kevään ja kesän tuloon. Minäkin haluaisin. Syntyisin mielelläni uudelleen. Olisin jälleen nuori ja terve ja valmiina valloittamaan maailman. Sisäisesti ehkä olen edelleen nuori, mutta ulkoisesti jotakin muuta. Ulkoinen ratkaisee nykyään ja peittää alleen sisäisen. Mutta mitä siitä. Tiedän itse.

Tyttäreni ja tyttärentyttäreni perheet ilahduttavat. Heitä on mukava tavata. Muut ihmiset eivät niinkään. Joinakin päivinä ihmettelen, kuinka inspiraationi osaavatkin pysytellä piilossa. Se on aina ollut minulle huono merkki. Keskityn kotiini, mutta jätän tekemiseni aina kesken. Pitkäjänteinen ihminen muuttuu lyhytpinnaiseksi.

Kuvaamani olotila lienee osittain vain keväistä alakuloa. Pitää mennä lukemaan muiden keväiden muistiinpanoja. Sieltä huomaan, että juuri näihin aikoihin, erityisesti toukokuussa ja kesän alussa on ollut paljon muuta tekemistä. Raskas kevät tulee kyllä sieltäkin näkyviin, mutta toiminta peittää sen alleen. Olen kirjoittanut tapahtumista ja niiden herättämistä muistoista. Kirjoittamalla olen paikannut silloin raskauden ja kutonut sen elämäni tilkkutäkkiin. Nyt ei ole toimintaa samalla tavalla kuin aiempina vuosina. Tämä on hienoa, voisin ajatella. Paluuta lapsuuden pitkäveteisyyteen, joka ruokki mielikuvitusta. En voi silti kutsua tätä pitkäveteiseksi. Tämä on lahja.

Kannamme itsessämme kaikkea kokemaamme ja tällaisena aikana se tulee esille vahvasti. Murehdin entistä enemmän lasteni ja lastenlasteni elämää ja tulevaisuutta. On asioita, joille en voi tehdä mitään, mutta joiden takia saatan valvoa yöllä.  

Ajattelen, että nyt olisi ihana puuhailla puutarhassa, siinä samassa, jota minulla ei enää ole ja jota ei muutenkaan ole enää olemassa. Vuosikaudet puutarhan hoito jäi muiden painavien syiden takia taka-alalle. Nyt voin vain haaveilla, kuvitella ja elää kuvitelmien kautta. Ei siinä ole mitään vikaa. Raikkaassa ulkoilmassa työskentely on vaihtunut  siihen, että pohdin, mitä kasvatan lasitetulla parvekkeellani. Jos siis kasvatan. Aiemmin en ole kasvattanut siellä mitään. Olen vienyt sinne harvat ruukkukasvini ja kasvattanut ehkä persiljaa.  Nyt siellä on jo äitienpäiväruusu, iso terassihortensia ja persiljan alkuja.  Hankin myös yrttimultaa. 

Tämän otin tänään.

Siirsin puutarhakirjani parvekkeelle. Otin kirjakasasta erään ihanan kirjan

Borgen, Annemarta: Minun yrttini: Kirja yrteistä, yrttiruuista ja muustakin. (Urtehagen på Knatten, 1973.) Suomentaneet Sinikka Kurikka ja Ulla-Liisa Kyllijoki. Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-15827-9.

Kirja on kulkenut mukanani ainakin 1999 lähtien, jolloin hallussani oleva kappale on painettu. Annan sen Annalle, tyttärentyttärelleni, kunhan olen lukenut sen uudelleen. Kirjailija, norjalainen Annemarta Borgen oli syntynyt 1913 ja hän kuoli 1988 ollessaan vasta 75-vuotias.  Löydän hänestä jonkin verran tietoa googlaamalla. Hänen miehensä oli tunnettu norjalainen kirjailija Johan Borgen (1902 – 1979) ja heillä oli kolme lasta, joiden kaikkien käsitin yrttikirjan mukaan olleen poikia.  Heillä oli koti Oslonvuonossa Knatten-nimisessä paikassa. Siellä Annemarta alkoi rakentaa haaveissaan ollutta keskiaikaista yrttitarhaa.

Eilen kerättyjä tuomenoksia.

Sellaisesta minäkin aikoinaan unelmoin.  Annemarta tutustui tarkkaan kaikkeen kirjallisuuteen, lähtien antiikin ajoista (kirjasen lopussa on pitkä lähdeluettelo). Hänen lempikulttuuriinsa, sumerilaisten savitaulut kertoivat yrttien viljelystä jo 6000 vuotta sitten. Hän pisti poikansa töihin, rakentamaan puutarhaa. Sinne tuli tietenkin myös ruusutarha. 

Rakkain puutarhakuokkani on päässyt hyvään kotiin

Kirjassa hän kertoo erittäin yksityiskohtaisesti eri mausteyrttien kasvattamisesta, keräämisestä, kuivattamisesta ja käytöstä eri ruokalajeissa. Joka aamu, hän, lapset ja kaikki koirat tutkivat kierroksella puutarhan, nuuhkivat ruusuja ja muita kasveja. Koirat jatkoivat samaa kierrosta myös syksyllä ja talvella pysähtyen kuihtuneiden kasvien kohdalla ihmetellen, miksi muut eivät enää osallistuneet kierrokseen.

Jäin aina aiemmin kirjaa lukiessani ensimmäisen kasvin käsittelyyn.

Tämän hän esittelee otsikon ”Kotimaisia luonnonvaraisia yrttejä” alla. Se on tietenkin nokkonen (iso nokkonen), latinaksi Urtica dioeca. Sitä me kaikki viljelemme, vaikka emme edes haluaisi sen kasvavan puutarhatonteillamme. Sitä kasvoi myös minun rakkaassa puutarhassani omaksi tarpeeksi parissakin paikassa. Koska se pistää ja kirvelee, se sai kasvaakin rauhassa. Yritin kerran tehdä siitä keittoa, mutta laitoin siihen aivan liian paljon nokkosta ja liian isoina silppuina. Valmiissa keitossa ne olivat ällöttäviä klimppejä. Nythän voisi kokeilla uudelleen?

Kaikkein eniten minua kiehtoi nokkosen historia. Annemarta palaa  H. C. Andersenin sadun ”Villijoutsenet” mukana omaan lapsuuteensa ja isoäitinsä liinavaatekaapissa säilytettyihin pöytäliinoihin. Ne kaikki oli ommeltu nokkoskankaasta. 

Nokkonen oli pitkälle, lähes nykyaikaan saakka Pohjolan tärkein kangas- ja kehruukasvi. Sen niinikuitua käsiteltiin langaksi valmistettaessa pellavan tavoin. Kangas oli kuin puuvillan ja pellavan välimuoto. Kivikauden aikaan kalaverkot solmittiin Pohjolassa nokkoskuiduista. Viikingit käyttivät nokkosta ja kuljettivat mukanaan nokkosen siemeniä. Sen viljelyä suosittiin tekstiiliteollisuuden tarpeisiin monessa Euroopan maassa. Lopulta sen merkitys väheni puuvillan voittaessa. Tosin nyt se on tullut taas, kun ekologisuutta on alettu arvostaa. 

Nokkonen oli erittäin vitamiinipitoinen ja se sopi myös eläinten ravinnoksi. Siinä on myös erityisen runsaasti terveyttä edistäviä ainesosia.

Erityisen hauskaa on lukea luvun seuraavista kasveista, jotka kaikki liittyvät myös oman lapsuuteni ympäristöön. Katajaa (Juniperus communis) kasvoi kotipihan lähistöllä koko mäki täynnä. Kataja on maailman laajimmalle levinnyt havupuu. Usein vanhoilla, keskiaikaisilla asuinalueilla on paljon katajapensaita. Olen aina kiinnittänyt niihin erityistä huomiota ja painanut mieleeni useita sellaisia paikkoja.

Piharatamon, rautalehden (Platago major) me kaikki tunnemme. Sitä alkoi kasvaa myös omassa puutarhassani, kivilaattojen välissä ja kulkuteillä.  Jo lapsena opimme sen kyvyt parantaa pienet haavat. Se rakastaa lasten paljaita, pieniä jalkoja.

Kotimäellä kasvoi myös kuminaa (Carum carvi). Siihen en koskaan tottunut, kuminanäkkileipä oli kauhistus. Silti muistan edelleen, missä sitä kasvoi ja kuinka tunnistimme sen. Samoilla paikoilla viihtyivät myös leppäkertut, joita keräsimme purkkeihin.  Pienen mäen rinteellä viihtyi myös ahomansikka. Mäki on hävinnyt uudisrakennuksen myötä.

Väinonputki (Angelica archangelica) on Annemartan mielestä mielenkiintoisin hänen tuntemansa kasvi. Lisäksi se on komein ja ainoa Norjasta maailmalle levinnyt rohtoyrtti. Suomessa väinönputkea kasvaa eniten Pohjois-Suomessa. Olen joskus kuvannut ja ihmetellyt sitä.

Entä sitten voikukka (Taraxacum officinalis)?  Ruohikot loistavat nyt keltaisina voikukista. Kasvi liittyy varmaan kaikkien lasten lapsuuteen. Kätemme olivat jatkuvasti täynnä voikukasta syntyneitä tahroja, kun taas jalkapohjamme olivat mustia poppeleiden tahmaisista silmuista, jotka putosivat kukinnan yhteydessä. Mikä ihana ympäristö, piha täynnä suuriksi kasvaneita palsamipoppeleita ja ympäröivät niityt keltaisten aurinkojen peitossa. Poppelit on myöhemmin hävitetty, mutta mielessä ne säilyvät loputtomiin. Voikukkia on vaikeampi hävittää. Sitähän yritin minäkin omalla pihallani. Sitkeän epätoivoisesti vailla sen suurempaa onnistumista.

Sen sijaan koiruoho eli mali (Artemisia absinthium) ja merimaruna (Artemisia maritima) ovat minulle tuntemattomimpia. Annemartan tarina koiruohosta on uskomaton. Miten moniin ja useihin käyttötarkoituksiin koiruoho sopiikaan. Se on koimyrkky, absintin ja viinien ainesosa, lääkeyrtti, surun vertauskuva, kirjatoukkien estäjä, wermut (saksaksi) eli matolääke, myrkkyjen vasta-aine jne.

Mäkimeiramia eli oreganoa (Origanum vulgare) kasvoi runsaasti omalla pihallani. Sillä oli tapana levitä voimakkaasti. Se valloitti koko yrttimaaksi suunnittelemani kohdan. Sen voimakkaaseen kasvuun kaatui lopuksi sen alueen rakentaminen muiden yrttien kasvattamiseen. Muistan siihen olleen muitakin syitä. Alkuaikoina toinen asukas istutti vapaisiin kohtiin mansikoita ja yritti kasvattaa valkosipuleita ym. Sitten mäkimeirami vuosi vuodelta valloitti lisää tilaa. Mutta perhoset rakastivat sitä paikkaa. Eikö se olekin hyvä syy kasvattaa yrttejä ja kukkia?

Kirjassa on käyttöohjeita, joista osa on ruokaohjeita.

Annemarta kuvailee tarkkaan oman, iki-ihanan ruusutarhansa, jossa kasvoi useita satoja ruusuja. Näihin liittyy historiaa ja kirjallisuutta, antiikin taruja mm. Dionysoksen tarinan hänen mukanaan kuljettamasta kasvista, jonka hän istutti ruusupensaan viereen. siinä se kasvoi kietoutuen ruusuköynnöksen ympärille, hän oli löytänyt viimiköynnöksen. Mielenkiintoinen tarina, joka tuo mieleeni oman vaatimattoman puutarhan, jossa istutin viiniköynnöksen köynnösruusun viereen. Ruusu ei menestynyt toivomallani tavalla, mutta viiniköynnös olisi varmaan loppujen lopuksi peittänyt vieressä kasvavan omenapuun.

Ruusuista voisin kirjoittaa oman tarinansa. Niitä on kukkinut maapallolla yli 35 miljoonaa vuotta. Ne ovat vanhempia kuin ihmiset.  Haaveilin aikoinaan ruusutarhasta, mutta haavekuvani mukaiseen ruusutarhaan en yltänyt. Ruusut vaativat paljon rakkautta ja olosuhteiden pitää olla myös sopivat. Parhaiten ne viihtyvät kaltaistensa seurassa. Jos vain on mahdollista, poikkean muiden ruusutarhoissa. 

Mutta rakastin erityisesti anopiltani saamaani Mustialan ruusua. Sisariani ja minua kutsuttiin kaukaisella 1960-luvulla Rengon ruusuiksi.  Äitini rakkain ruusu oli keltainen Peace-ruusu.

Voisin kirjoittaa oman bloginsa myös kirjassa käsitellylle siankärsämölle ja timjamille. Myös purasruoho eli kurkkuyrtti rakasti kukkamaatani. Kehäkukka oli tärkeä kasvi äitini ja omassa puutarhassani. Entä persilja, jälkeläisteni ja minun yhteisesti rakastama yrtti, johon olen sanonut meillä olevan outo geneettinen yhteys. Mutta tällä kertaa lopetan tähän. Kirja inspiroi minua tutkimaan lisää joitakin yksityiskohtia, joihin saatan palata joskus myöhemmin tai sitten en. 

On yllättävää, kuinka saamme pienestä hypystä kirjan ja unelmien maailmaan, paljon voimaa jatkaa uusiin hypähdyksiin ulos omasta parvekemaailmastamme tai mistä tahansa maailmasta, jossa nyt elämme.

Vähän ennen

Eräänä aamuna aloin etsiä erästä lehtileikettä. Oletin liimanneeni sen päiväkirjani väliin. Otin kasan Moleskine-kirjoja tutkittavaksi. Vuosien ajan niiden sivut pursuavat tietoja omien kirjoitusteni lisäksi. Viime vuosina olen kirjoitellut harvakseltaan ja kirjojen välissä on useimmiten vain bensa- ja pysäköimiskuitteja ja pääsylippuja. En löytänyt lehtileikettä, mutta juutuin moneen tarinaan, joista yhden otan nyt tutkittavakseni. Oman elämän tutkiminen voi teistä kuulostaa omituiselta, itsekkäältä tai miltä tahansa. No, minä olen tehnyt sitä aina, joten se ei ole mitään uutta.

Puolenpäivän aikaan 16.5.2009 kirjoitin seuraavan tekstin:

"En saa millään mitään aikaiseksi. Istun tässä ”taideteoksen” vieressä väsähtäneenä. Aamulla toimeliaisuus toisinaan valtaa minut, mutta sitten se katoaa. Olisiko tämä nyt sitä kevätmasennusta? En missään nimessä halua takertua tähän ja vaipua sen syliin syleiltäväksi. Kun en jaksa jatkaa kukkien hoitoa, aloitan niiden ihailun. Haen ehkä kameran tai alan kirjoittaa.

Tänään vaivuin moneksi tunniksi lukemaan Orhan Pamukia. Sohvalle. Torkahdin välillä. Hänen tyylinsä kiehtoo minua. Voisin itsekin kirjoittaa samalla tavalla. Tarinoita tarinoiden sisään, sivulle, tarinoita, joiden henkilöt alkavat elää toistensa elämää. Nyt istun auringonpaisteessa ulkona omenatarhan kulmassa ja kirjoitan. Ehkä onkin aika vain kirjoittaa ja antaa puutarhan hoitaa itse itsensä.

Tarinat sisälläni haluavat tulla ulos. Kuunnelkaa tätä erilaisten lintujen laulua, sirkutusta, sirpatusta, räkätystä, sähinää, kurinaa, laulamista. Kaikki kasvaa. Minusta huolimatta. Vaikken jaksakaan, mukulaleinikin kasvusto laajenee vuosi vuodelta. Se kasvoi tyttäreni perheen uuden talon paikalla Lahelassa. Nyt se jatkaa täällä. Hyvä, etten leikannut tuota erillistä happomarjapensasta tästä rinteestä. Voin nyt hyvin kätkeytyä sen taakse kirjoittamaan. Voin kirjoittaa tässä aamupäivän lämmössä, kunnes kesä on kokonaan koittanut. Päivän mittaan voin siirtää pikkupöytäni (joka pitää vielä hankkia) toiseen paikkaan pihalla. Se voisi olla kokoontaitettava ja äärimmäisen kevyt. Voisin kantaa sen joskus tuolin kera myös luonnon helmaan.

Työt eivät nyt vain huvita, eivät mitkään niistä, ei puutarhan hoito, ei varastojen siivous. En kai kuitenkaan ole lamaantunut. Minulla on kykyjä ja taitoja, jotka haluavat tulla ulos. Ovat yrittäneet sitä jo kauan. E tulisi mielellään auttamaan minua noissa töissä, mutta hän on niin kaukana. Kukaan tästä läheltä (paitsi H, A ja kerran pari H) ei ole halunnut auttaa. A oli joskus 10-vuotiaana istuttamassa ja kylvämässä kasveja.

L suunnittelee vain jotakin Thaimaan kotiaan, niin olen ymmärtänyt. Olisikin hyvä, jos hän lähtisi loppujen lopuksi sinne. Mutta miten hän pystyy jättämään vanhempansa? Mitä hänen päässään liikkuu? Oman alkoholismin tuomat harhanäkymät onnesta. Eikö onni ole juuri tätäkin, mitä minulla? Pieni hetki saada kirjoittaa männyn katveessa. Edessäni kohoaa tumma (aurinko osuu juuri siihen) saarni, kovia kokenut, joka on vasta pienistä pienimmillä silmuilla.

Tämä vihreällä peitelty puukasa seinän vierellä, paikalla, jota ihailin, kun tänne muutimme. ”Kuolleet haaveet” voisi sen nimi.

Siinä lautakasassa on lukematon määrä unelmia, jotka eivät koskaan toteutuneet:

• haaveiden oleskelupaikka sen alla

• laudasta haaveilin unelmaa, terassia lasisen viherhuoneen jatkeeksi, joka jatkuisi mäntyjen ympäri ja siellä olisi paikka kirjoittaa

• laudoista olisi riittänyt moneen muuhunkin yhdessä pihan joka kulmassa olevien kivikasojen kanssa

• koska unelmat rapistuivat, laudoista ei ole enää kuin polttopuiksi, joten ne aikanaan savuavat jossakin ilmaan

Miksi minulla ei ole rohkeutta hävittää niitä ja kaikkea muutakin?

Koska ne ovat omien unelmien ja niiden katoamisen välillä? Sain uusia vanhoja unelmia, jotka osoittivat minulle, kuinka kevyitä tuulentupa elämän jossakin vaiheessa syntyvät unelmat ovat, jos niitä rakentaa jonkun toisen kanssa, joka ei arvosta sinua tippaakaan, joka häpeää olotilaasi, ulkonäköäsi. Ja jota minä puolestani häpeän silmät päästäni. Jota halveksi yli kaiken enkä ymmärrä, miten olemme joskus voineet omistaa yhteisiä unelmia.

Jossakin lehdessä luki, että runsaasti alkoholia käyttävien nuorten aivot pysähtyvät sille tasolle, missä ne ottavat ensimmäiset vahvat humalatilat. L:n aivot ovat todellakin jääneet sinne jonnekin 15 – 18 vuoden väliin. Nuo kaikki päähänpistot osoittavat sen täysin selvästi. Hän ei ole kertaakaan tajunnut edes tätä epätoivoani näistä pihan ongelmista.

Koko aamuyön uneksin askarteluhuoneen tyhjennyksestä ja tavaroiden poiskuljettamisesta. Se siitä luovuudesta. Nyt aurinko siirtyi männyn oksien takaa. Tuuli on vielä aika kylmää, joten nyt on paras siirtää unelmointipaikkani muualle.

Siirryin sisälle muhkean sohvan syliin. Tuskin näen mitään, kun aurinko sokaisi silmäni. Orhan Pamukin ”Musta kirja” on auki pöydällä kaikkien korttien päällä. L on herännyt. Hiivin tähän huomiota herättämättä, mitään sanomatta. Hänen niiskutustaan on ällöttävä kuunnella. Inhoan jokaista piirrettä hänessä. Sydämeni pohjasta. Joskus ajattelen, eikö hän yhtään ajattele, miltä muista tuntuu. Tuskin. Hän on jäänyt tosi kauas, jonnekin ja myöhemmin alkoholi on turruttanut aivoista lisää pois. Tunne-elämä kuolee ensiksi, niinhän pohjoisen ihmiset minua valistivat.”

Mitä siihen nyt, tänään, pian kymmenen vuotta myöhemmin, on enempää sanomista. Otsikoksi sopii hyvin ”Vähän ennen”, mikä tarkoittaa, että seuraavassa kuussa mittani oli lopullisesti täynnä. Ponnisteluja ikäviin asioihin liittyvien siteiden purkamiseksi piti silti tehdä vielä kahdeksan pitkää vuotta.

Se Moleskine loppuukin pian sen jälkeen. Aivan loppuun olen kirjoittanut seuraavan Muumeihin liittyvän lauseen englanniksi:

Snufkin said:

” I know. All will turn difficult, wenn you want own things, to have them with you and keep them own. I only watch then and then I go further, they all are in my mind. It is better so than carry them with me in my suitcase.”

Olipa hyvä ohje. Sitähän tässä on seurattukin, mutta päiväkirjoista en vielä luovu. 

Hämmästelin vähän sen viikon valokuvia, jotka eivät osoittaneet ainakaan masennusta. Oli vierailu SKS:ssä, Ritarihuoneella (Keravan sukutukijat), kävelyjä luonnossa ja tapaaminen vanhojen työkavereiden kanssa. Etsimääni lehtileikettä en löytänyt, mutta oli toisaalta ihana palata hetkeksi sen puutarhan kulmalle, jota ei enää ole ollenkaan olemassa. Mutta on kuitenkin. Mielessä.