Kun sitruunaperhoset heräävät

Aloitan uuden blogipostauksen kirjoittamisen. Tämä on oikeastaan edelleen jatkuvaa pohdintaa edellisen kirjoitukseni jälkeen. En nyt oikein saa mitään muutakaan aikaiseksi. Syy on keväässä ja siinä, että täytin vuosia. Molemmat ovat aina käännekohtia, jotka on ohitettava ja sitten yritettävä mennä eteenpäin. 

No niin, päädyin sitten liittämään tänne vanhempia valokuviani, jotka olen ottanut tähän aikaan vuodesta. Tämä on kotipihaltani 21.4.2010. Käsittelemättä ja rajaamatta.

 

Ensinnäkin kevät. Se on raskasta aikaa taas yhden kestetyn talven jälkeen. Hetki aiemmin odottaa malttamattomana, mieli täynnä ihania kuvia hienosta keväästä ja vielä hienommasta kesästä sen jälkeen. Joinakin päivinä tajuaa, että talvi on tehnyt minusta raihnaisemman ja taas vanhemman. Iloni katkeaa. Paras lääke siihen on oleminen ja olemisen kestäminen. Taas kerran ymmärsin sen, minkä joka vuosi olen unohtanut. Kevät on erityisen raskasta aikaa vanhuksille. Sorry.

Kissan elämää. Naapurin kissa on napannut saaliin. Kuva 2011.

 

Olen myös unohtanut, että aikanaan, kun olin vielä työelämässä, masennuin aina kevään päätteeksi. Se oli pelottavaa.  Se kesti jonkin aikaa, mutta se myös jähmetti ja pysäytti minut. Enemmän kuin mitään muuta, halusin vain paeta. Vanhemmiten olen oppinut paremmin ymmärtämään ja käsittelemään itseäni. Lasku murheen laaksoon ei ole ollut sittemmin enää koskaan niin syvä kuin se joskus oli. Ihminen oppii eläessään ymmärtämään vivahteita ja viitteitä. Tai sitten ei.

Sepelkyyhkyt kuuluivat erottamattomasti huhtikuuhun. Tässä kuvayritelmä huhtikuulta 2009.

Olen välillä iloinnut arkisista askareista ja rutiineista, joista en kuitenkaan oikeasti pidä. Ajattelen usein, kuinka naisen osa koko elämän ajan on hoitaa, hoivata, siivota, tehdä ruokaa ja pitää elämää yllä. No tietenkin, jos on yksin, se hoito kohdistuu vain itseen. Se kaikki, on sitten yksin, kaksin tai perheellinen, on melkein aina naisen osa.  Olen aina kokenut sen luovuuteni esteeksi. En ole keksinyt sille mitään helpotusta.  Mietin joskus, etten ehkä pysty lokeroimaan toimintojani niin, että voisin jättää kaiken muun tekemättä ja vain rypeä luovuudessa, kun kerran sitä niin kovin rakastan. Kun tulee vanhemmaksi, tulee muitakin esteitä, jotka vaikeuttavat kaikkea entisestään.

Edellisen kaltaisista esteistä ei edes oikein voi puhua muiden ihmisten kanssa, koska he alkavat aina neuvoa ja kehua, kuinka viisaita he ovat omassa elämässään. Yleensäkin on vaikeata saada luova keskustelu aikaiseksi. Vika on osittain minussa. Kaiken lisäksi olen usein arka ottamaan omia asioitani esille. Olen oppinut, että pienikin mielipide tai vivahdus mielipiteestä voivat kärjistää tilanteita. 

Ote Helmin taulusta, joka valitettavasti on minulla nyt häkkivarastossa. Kuva 2008.

Joka tapauksessa minun viikossani on usein niitä päänsärkypäiviä ja muita huonoja päiviä, kaupassakäyntipäiviä ja muita hoidettavia juttuja, niin mistä vielä ottaisin aikaa nk. luovuudelle, niille hetkille, kun kirjoittaisin tuntikausia. Aikani ei suoraan sanoen riitä enää eikä ole koskaan riittänyt.

Olen ymmärtänyt, että olen hyvä organisoija. Liika on vain liikaa. Yhtenä päivänä en jaksa kauheasti. Ennen jaksoin enemmän, silloin en vain tajunnut kokonaisuutta. Oli vaikea tietää, kuinka paljon olisi vielä tehtävää.

Oikeastaan tästä 20.4.2008 ottamastani kuvasta näen nykyiset rajoitteeni tai osan niistä. En enää hypi ojiin ja ojien yli niin kuin silloin ottamaan kuvia

 

Kaikki rajoitukseni ovat nyt paremmin näkyvilläni. Kunnioitan niitä. Ei kannata rehkiä mielettömästi, koska seuraava päivä voi olla tosi huono ja asiat jäävät kesken. Monella nuoremmalla ja/tai nuorella ihmisellä on myös rajoituksia ja sairauksia ja silti he tulevat toimeen. Kirjoitukseni ei ole missään nimessä valitusta, se on vain tosiasioiden toteamista.

Tarkoitukseni kun oli kuvata Perniön asemaa. Edelleenkin kuvan ottamistilanteet ja kohteen ympäristö ovat erityisen tärkeitä. Perniön rautatieasema ei ole enää rautateiden käytössä.

 

Ihmettelin, miksen ole joinakin vuosina tähän aikaan valokuvannut paljon. Otin esimerkiksi kevään 2015. Kävin tutkimassa kuviani. En ollut oikein keskittynyt kuvaamiseen. Kaikki päivät olivat täynnä työtä. Juuri tasan 7 vuotta sitten veimme valtavat määrät risuja ja mäntyjen oksia pois pihalta.  Niitä oli kertynyt edellisten vuosien aikana, kun myrskyt olivat tiputtaneet oksia pihan männyistä. Sinäkin talvena, tammi-helmikuun vaihteessa lumi painoi mäntyjen oksia niin paljon, että osa niistä katkesi.

En sinä keväänä enkä kai parina seuraavanakaan pystynyt keskittymään kuvaamiseen. Elämä kulki ohitse niin lujaa. Näen sen kuvahutaisuistani. Tapahtumia oli paljon, talon myyntiponnistuksia, remontteja, myös lapsen hoitoa ja pikku matkoja.

Lukaisin pari sen kevään 2015 blogipostaustani. Enpä silloin ollut vielä yhtä avoin kirjoittaessani vaan valikoin ja kaunistelin, jätin muita ihmisiä pois. Kirjoitan nyt entistä suoremmin ja rohkeammin, mutta jätän edelleen muut ihmiset pois. Mainitsen useimmiten vain lapsenlapseni, joka on hyväksynyt jopa sen, että jaan hänen kuviaan Instagramissa. Kaikki muut ohitan epämääräisellä maininnalla. Joku hyvä ystävä on myös sallinut, että saan mainita nimellä. Itseni suhteen olen armollinen, mutta toisaalta myös entistä armottomampi. Olen tärkeä, mutta egoni ei ole, koska aikanaan hävitin sen. Pitää aina välillä tarkistaa, että niin on.

Matkoilla on myös tullut oltua huhtikuussa. Kuva on Kreetalta 16.4.2007.

Vuodet 2010-luvulla olivat todella vaikeita. Olenkin ollut kiitollinen näistä pandemiavuosista juuri siksi, että olen saanut hiljentää vauhtia. Vaarana on kyllä nyt, että se hiljenee kokonaan. Niin on varmasti käynyt monelle. Siihen kun lisätään vielä vanhenemisen muut seuraukset, aistien ja muistin huononeminen, niin…

Jätän tarkoituksella Facebookin ja muun netin monina päivinä täysin sivuraiteelle, koska se tunnetusti häiritsee ihmisiä liikaa. En paneudu uutisiinkaan syvällisesti. Sitten jonakin päivänä ne kaikki asiat tuntuvat kuin uusilta. 

Nämä Kreetan maisemat ovat niin upeita, samoin 16.4.2007.

 

Jatkan tätä kirjoitusta ehkä vasta huomenna.

Huominen meni. Edellisen kirjoittamisen jälkeen, vaivuin taas jomottavan päänsäryn valtaan, jota kesti aina seuraavaan aamuun asti. Tosin nukuin hyvin. Lopulta aamuvarhain laitoin vedellä kastetun, kylmän pyyheliinan otsalleni. Päänsärky oli aamulla herätessäni poissa. Se oli juuri sitä päänsärkyä, johon edes lääke ei tehoa. On turha miettiä, mikä maailman ilmassa sen aiheutti. Ehkä ilmastonmuutos tulee vielä lisäämään näitä päänsärkyjä.

Jaksoin siksi lähteä ulos metsälenkille. Kävin tarkistamassa Nurmijärven Myllykosken tilanteen. Koska oli arkipäivä, saisin olla siellä ainakin hetken yksin. Olin yllättynyt, kuinka paljon pelloilla on vielä lunta. Joet ovat tulvineet. Myllykoskella en edes yrittänyt lähteä rinnettä alas koskelle, koska se oli lumen/jään peitossa. Parkkipaikalla sieltä juuri poistuva nainen sanoi, että rinteellä tarvitsisi kyllä vielä piikkikengät. 

On askelten kaiku sittemmin hiljennyt. Kuva saksan Dingeringhausen Korbachin lähellä 20.4.2006.

 

Kevät on myöhässä. Kävelin siellä ylhäällä olevassa metsässä, vaikeassa maastossa etsien sinivuokkoesiintymiä. Ne olivat vasta harvassa, vaikka tiesin edellisestä vuodesta, että alueella oli niitä paljon. Sellaiseen maastoon tuskin kukaan edes lähtisi kanssani. Totesin, että minunkin lienee aika siirtyä kunnon kävelyteille rakastamieni rytäköiden sijaan. Vasen nilkkani tuntui olevan nyt kunnossa, mutta sen vaikeudet viime talven aikana ovat tehneet minusta aran. 

Sama kylä 22.4.2006

 

Tästä voin jatkaa arkuuden ylistyksellä. Maskisuositukset on nyt kumottu. Uskallanko mennä enää kauppaan ilman maskia. Muistan, kuinka aluksi olin niitä vastaan ja väistelin maskia käyttäviä ihmisiä. Maski oli minusta silloin merkki siitä, että käyttäjä oli tavalla tai toisella sairas.  En oikein uskonut niiden suojaavan terveitä ihmisiä. Tilannehan muuttui myös minun päässäni. Kaiken lisäksi aloin pitää siitä, että voin olla anonyymi. Nyt kyllä haluaisin muuttua näkymättömäksi.

Toisaalta naisethan muuttuvat näkymättömiksi alettuaan vanheta, tultuaan menopaussiin. Se ei kuitenkaan estä naisvihaa, joka vain pahenee, kun naiset tulevat vielä vanhemmiksi. En tarkoita, että olisin kokenut vihaa, mutta tiedän sen roikkuvan ilmassa. Siksi varmaan aloin piilottaa sitä egoani. Minuakin alkoi ärsyttää se, että vanhemmat naiset ovat mielestään aina oikeassa ja voivat sen myös sanoin ilmaista. Oikeastaan pitäisi olla iloinen, että naiset ovat äänessä minkä ikäisenä tahansa. Taidan olla liikaa seurannut somen kommenttipalstoja.

Sama kylä 24.4.2006.

 

Metsässä eilen ilahduin, kun näin useiden, iloisten sitruunaperhosten lentelevän. Siellä lenteli myös nokkosperhosia. Linnut lauloivat. Kaikki olivat onnellisia. Onni piilottelee myös minun sisälläni, vaikka monina päivinä ajattelen kuten edellä kirjoitin.  On aika pistää se luovuus kokeeseen ja uskaltaa käyttää sitä myös ulkomaailmassa huolimatta fyysisistä ja henkisistä rajoitteista. On niin, että me itse teemme itsestämme vangin.

P.S. Hidas elämiseni on minulle toinen luonto. Pääsen julkaisemaan tämän vasta edellisen tekstin ollessa jo toissapäivältä. Ja vielä ne kuvat. Ehkä eri vuosilta tähän aikaan...

 

 

 

Vanhan naisen jytky

Vanhenevilla ja vanhoilla naisilla on uskomattomia kykyjä ja osaamista. Sama koskee myös vanhoja miehiä ainakin osittain. Koska olen itse vanha nainen, pitäydyn tässä kirjoituksessa omalla alueellani, naisissa.  Olen ajatellut asiaa viime aikoina paljonkin, varsinkin seuratessani USA:n presidentin vaaleja. Silti en lähde ottamaan siihen sen enempää kantaa. Muut pitävät siitä erinomaisen hyvin huolta. Pitäydyn lähinnä omassa elämässäni. En myöskään tee mitään tutkimusta vaan ajatukseni ovat omin silmin koettuja ja kovasti vihattua mutu-tuntumaa aiheeseen. Itse asiassa juuri se, pienen ihmisen mielipiteet ja ajatukset ja puheet nousivat nyt  em. vaalien takia tärkeämmäksi kuin mikään tutkimus, faktat tai totuus. 

Se on näkynyt myös meillä pitkään. On aiheellista tutustua ilmiöön ja alkaa kehittää vastavoimia.  Meillä vanhemmilla voi olla siinä oma tärkeä tehtävämme, jos vain niin haluamme. Ensin meidän pitäisi palauttaa vanhojen naisten arvostus, se saattaa olla se vaikein osuus.

Lukemalla ja opiskelemalla paljon

Olen joskus hankkinut kirjasarjan Suomen naisen vuosisadat 1 -4.  Se on  viisaan naisen Kaari Utrion toimittama. Ensimmäinen osa "Piikasesta maisteriksi" on Kaari Utrion kirjoittama. Muissa osissa on muitakin kirjoittajia. Sarja on ilmestynyt 2005 Tammen kustantamana. Olen  alkanut tutustua siihen syvällisemmin ja vasta osa 1 on meneillään. Suomessa naiset ovat tehneet valtavan nousun usein lähes samanlaisesta asemasta, jossa monet musliminaiset vielä elävät. Uskonto määritteli meilläkin lähes kaiken naisen elämässä. Luterilainen protestanttisuus oli miehinen ja ankara uskonto, joka määritteli naisen olevan miehen uskollinen kumppani, kunnollinen perheenemäntä ja miehen auttaja. Työ oli naisen lohtu. Toisin kuin katolisessa uskonnossa naisella ei enää ollut lohtuna Neitsyt Mariaa ja Pyhää Annaa. 

Kirkko oli äärimmäisen tärkeä. Kirkossa oli istumajärjestys; miehet ja naiset istuivat eri puolilla. Lain edessä nainen ei ollut täysvaltainen. Kirkolle ja viranomaisille oli mm. tärkeää olla perillä ihmisten siveellisyydestä. Kirkko piti naista synnin alkusyynä ja miehen viettelijänä, joka passiivisena alistui naiselle. Se näkyi aina tälle vuosisadalle saakka ainakin siinä, että harhautunutta ja vaikkapa aviottoman lapsen saanutta naista pidettiin huorana. Jopa naisen kanssa syntiä tehneet miehet eivät hyväksyneet naista, joka oli synnyttänyt äpärän.  

Naisen historiasta on kirjoitettu paljon ja sitä tutkitaan koko ajan lisää. Kirjasarja antaa  kokonaiskäsityksen. Kirjojen lopussa oheiskirjallisuus ja lähteet ohjaavat eteenpäin.

Suomalaisen naisen historia auttaa meitä itse asiassa tunnistamaan piirteitä itsessämme. Minulle ja sukuni naisille on hyvin tunnusomaista työnteko, on se sitten jollekin työnantajalle annettu työpanos tai sitten kotona työskentely. Karjalainen äitini oli mahdoton työmyyrä, joka selvisi kaikista vaikeista asioista eikä erotellut miesten ja naisten töitä. Toki isäni yritti pitää häntä aisoissa vanhaa perinnettä noudattaen. Kun meille hankittiin auto, äitikin kävi autokoulun. Isäni ei kuitenkaan koskaan antanut hänen ajaa perheen autoa. Olenhan minäkin kokenut aikoinaan saman omassa perheessäni. Miehet ovat viimeiseen saakka yrittäneet pitää kiinni omista ”oikeuksistaan”. 

Tutkimalla omaa ja läheisten  historiaa 

Äiti oli jo omassa lapsuudenkodissaan joutunut ison perheen toiseksi vanhimpana tyttärenä aloittamaan työelämänsä varhain. Töitä riitti ensin kotona ja sitten pian kun lapsi kynnelle kykeni, hänet pistettiin pikkupiiaksi sukulaisperheeseen. Palkka, oli se sitten luonnontuotteita tai rahaa meni perheelle. Haaveet opiskelusta hän sai jättää. Loput itsenäisestä työelämästä tai ehkä myös opiskelusta vei sota.

Äitimme kautta saimme esimerkin, vaikka yritimme parhaamme mukaan olla erilaisia, koska meillä oli siihen ainakin tilaisuus.  Saimme mennä oppikouluun ja jatkaa eteenpäin. Mutta talonpoikaisnaisten ikivanha veri virtasi ainakin minussa. Valitsin lopuksi kuitenkin rankan työnteon ja perheen. Saman näen sisarissani, tyttäressäni ja tyttärentyttäressäni. 

Olen ollut eläkkeellä noin kahdeksan vuotta. Sekin aika on mennyt pelkkään työntekoon. Olen hyvin osannut kerätä itselleni tehtäviä sukuseuroissa ja kerhoissa. Silti eniten olen tehnyt työtä täällä kotona eikä se työmaa ole vuosien mittaan edes  vähentynyt. Olen toki aina välissä opiskellut, mutta sekin on työtä. En olisi varmaan onnellinen rikkaana ja laiskana. Kun on köyhä, joutuu aina ponnistelemaan kaksin verroin enemmän. Ihmisestä kehittyy taitava ja kekseliäs monella mittarilla. Niin äitimmekin 1950-luvulla rankkoina vuosina perheen kasvaessa, joutui keksimään ratkaisuja, millä sai perheen pysymään ruoassa ja vaatteissa. Meiltä silti jäi paljon asioita piiloon. Niitä pohdin nykyään ja yritän välillä selvittää.

Ihailen myös tyttäreni selviytymistä ison perheen kanssa töitä tehden. Tyttärentyttäreni jatkaa samalla tavalla. Meitä kaikkia auttaa se perintö, mutta myös itse kehittämämme taidot. Niitä taitoja on kehittynyt vanhalle naiselle erityisen paljon. Koska hän osaa hoitaa asiat helposti ja kevyesti, ne jäävät huomaamattomiksi.

Keskustelemalla 

Kun viikolla kävin kontrollikäynnillä eläkeikäisen reumalääkärin luona, mainitsin taas kerran tarkoituksella, kuinka lopetin syksyllä 2013 Trexan-nimisen lääkkeen syystä, että se heikensi aivotoimintaani. Kadotin innostukseni ja luovuuteni kärsi. Lääkärit eivät myönnä tällaista. Hän kysyikin heti, olenko taiteilija. Aloin siinä sitten luetella, mitä kaikkea ”harrastan”. Hänkin kertoi sitten, kuinka häntä oli pyydetty sukuseuraan. Hänelle on kuitenkin tärkeintä lääketiede erityisesti reuman osalta. Kehitys on tällä hetkellä niin hurjaa, että vaatii paljon pysyä mukana.  Ajattelin siinä, että on todellakin mahdottomuus kertoa jollekin toiselle, mitä kaikkea tekee. Se ei ole edes tarpeellista. Minulle riittää, että teot puhuvat puolestaan. Tosin eivät ne puhu, ihmiset eivät huomaa. Mutta mitä siitä! Siinä on yksi kehittämisen paikka!

Varautumalla tulevaisuuteen

Äitini säästi sanomalehdet ja aikakauslehtiä. Poltimme ehkä suurimman osan syksyllä 1999 paitsi, että pelastin pahvilaatikoista mustiin jätesäkkeihin papereita, kirjeitä ja kouluvihkoja. Siellä välissä onkin aarteita. Vaatii silti aika paljon paneutua johonkin yksittäiseen paperiin ja tuoda se sieltä muiden pölyisten paperien joukosta tähän päivään, kirjoitukseen, jonka jaan sitten blogini kautta koko maailmalle. Se on saavutus, työvoitto. Tosin emme näe sitä niin. Mutta ajatelkaapa, millaiseksi maailmamme on muuttumassa! Voin jakaa isäni kouluvihon parilla näppäimen painalluksella koko maailmalle.

No, maailma ei tietenkään ole siitä kiinnostunut. Nyt VIELÄ kiinnostaa enemmän huvittelu, valehtelu, suurentelu, lyhytjänteinen elämä ja kirjoitukset, jotka esittävät sitä. 

Tekemällä työtä omalla tavallaan

Kirjoitan ja työskentelen rauhallisessa ympäristössä, hiljaisuuden keskellä. Tällaista ei ole ympäri maailmaa, mutta meillä on. Me voimme kehittää vaikka mitä hienoa. Ehkä tulee päivä, kun kaikki tämä on melkein tuhottu. Silloin se, mitä me olemme tehneet, onkin tärkeätä.

Tänään niputin parin kuukauden sanomalehdet (Helsingin Sanomat ja Keski-Uusimaa) nippuihin. Hesarin kuukausi vaatii kaksi nippua, Keskarille riittää yksi. Aikoinaan tein lehtileikkeitä, sitten en enää tehnyt. Hävitin lehdet. Nyt ystäväni haluaa, että säilytän ne. Niin teki aikoinaan äitini. Pyysikö isä sitä? Hänhän rakasti sanomalehtiä. Eniten kaduttaa, että hävitimme Kanalanvintin poltossa kaikki ikivanhat Kotiliedet. Olen ehkä kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta en juuri nyt löytänyt muuta kuin tämän viime keväänä hyvin vähän luetun blogini (ehkä syynä hämäävä otsikko) ”Matkustin Pariisiin”, jossa uhkaan kirjoittaa aiheesta lisää. 

Jossakin vaiheessa tulevaisuudessa paperisia lehtiä ei enää ole. Hesarikin valmistautuu tulevaisuuteen julkaisemalla netissä jo edellisenä päivänä paperilehdessä ilmestyviä artikkeleita. Minäkin mietin tilauksen lopettamista, mutta rahallisesta syystä. Aika monta asiaa tässäkin, joista lähtee langanpätkä tulevaisuuteen.  Vanha nainen alkaa kääriä niitä rullalle ja virittää polkua tulevaisuuteen. Ajatelkaapa, ennen vanhaan useimmat naiset olivat tässä iässä jo kuolleita.