Kiinnekohtia

Silloin tällöin jokin asia, uni, mielikuva jää päällimmäiseksi ajatukseksi vaivaten päiväkausia ikään kuin odottaen käsittelyä. Siihen voi kuluneiden päivien aikana tarttua muutakin, joka ehkä liittyy aiheeseen ja saattaa johtaa eteenpäin. Pidän tämän kaltaisista ajatuksista. Ne ovat kiehtovia ja tuntuvat odottavan jonkinlaista ratkaisua tai yhteenvetoa, jotta ne pääsevät jatkamaan elämäänsä. 

Vietin viime viikolla pari yötä Virolahdella sisareni luona. Siellä eräänä helteisenä yönä näin unen, jossa palasin erääseen kappeliin Italiassa. En tosin ole koskaan käynyt siellä muuten kuin mielikuvituksessani ja unissani.  Herättyäni en millään saanut kappelin nimeä enkä sijaintipaikkaa mieleeni. Ajattelin vain Sienaa eikä kappeli todellakaan sijainnut siellä. Ihana ”Maailman taiteen historia” olisi auttanut minua heti, mutta kirja oli kotona kirjahyllyssäni. 

Koska uneni kappelin seinät olivat täynnä maalauksia Jeesuksen elämästä, mietin, että mahdollisesti äskeinen vierailuni Hattulan Pyhän Ristin kirkossa olisi tuonut tuon Italiassa sijaitsevan kappelin seinät mieleeni. Olihan niin, että eläydyin aikanaan taidehistorian opiskelussa siihen niin voimakkaasti, että silloinkin näin siitä unia. Saatoin kirjoittaakin siitä vanhassa blogissani. Kappelin freskot olivat eräänlainen käännekohta taiteen historiassa, koska niiden tilaajana oli yksityishenkilö, ei hallitsija, kirkonmies tai viranomainen.

Ajatuksen siivin matkustan nyt Padovaan, joka sijaitsee melko lähellä Venetsiaa. Kaupunki on yksi Italian vanhimmista kaupungeista, siellä oli yliopisto jo 1200-luvulla. Siellä vaikutti myöhemmin 1500-luvun lopulla professorina mm. kuuluisa Galileo Galilei. Jo aiemmin 1400-luvulla Padovan lähistöllä oli syntynyt kuuluisa taiteilija  Andrea Mantegna, jonka olen useamman kerran aiemmin maininnut blogeissani.

Menen nyt ajassa taaksepäin aivan 1300-luvun alkuun, jolloin Firenzesta oleva taidemaalari, arkkitehti ja kuvanveistäjä Giotto di Pondone sai merkittävän tehtävän rikkaalta padovalaiselta Enrico Scrovegnilta, joka oli saanut luvan rakentaa palatsinsa viereen pienen kappelin, pienen kirkon.  Runoilija Dante sijoitti samoihin aikoihin Enricon isän, pahamaineisen rahanlainaajan, Jumalaisen näytelmänsä osaan Helvetti. Tavallaan kappelin rakentaminen liittyi myös isän syntien sovittamiseen, mutta myös perheen kunnian palauttamiseen. Kappelia kutsutaan Scrovegni- tai Arena-kappeliksi. Arena-kappelin nimi tulee siitä, että se on rakennettu muinaisen roomalaisen amfiteatterin raunioiden päälle.

Giotton (1267 – 1337) maalaukset kappelin seinissä ja katossa ovat ainutlaatuinen näyte hänen taiteestaan. Kuvat kertovat uuden ja vanhan testamentin tapahtumista ja viimeisestä tuomiosta. Opiskelussa kävimme maalauksia läpi kuva kerrallaan.  Ne painuivat mieleeni tuolloin niin voimakkaasti, että uneksin niistä jo silloin ja unet palasivat jälleen nyt vuosien päästä. Ulkoisesti kappeli on hyvin yksinkertainen. Ei ole varmuutta siitä, että Giotto olisi suunnitellut senkin.

Hattulan kirkon maalaukset ovat uudemmalta ajalta ja kuten useimmat Suomen keskiaikaisten kirkkojen maalaukset ne ovat kansantaiteilijoiden työtä muistuttaen lasten piirustuksia. Niitä ei voi suoraan verrata toisiinsa muuten kuin aiheiden takia. Silti molemmat rakennukset maalauksineen ovat olleet äärimmäisen vaikuttavia aikansa ihmisille kertoessaan Kristuksen elämästä. Ja vielä nytkin ne vaikuttavat voimakkaasti. Ainakin joihinkin yksilöihin!

En varmaan koskaan pääse käymään Padovassa, mutta maalauksiin pääsee tutustumaan kuvien ja vidoiden kautta, joita selityksineen löytyy netissä runsaasti. Vaikka kuvat eivät vaikuttavuudeltaan vastaa aivan fyysistä käyntiä paikassa ja sen ympäristössä, niin niiden kautta voi hyvin eläytyä. Googlen karttasovelluksen kautta näkee, että kappelia ympäröi laaja puisto.

Unessa nähdyt asiat ja unen ja valveen rajamailla ajateltu tuntuu tulevan jostakin alitajunnan syvyyksistä. Niinhän se tuleekin. Voi silti olla vaikeata löytää yhteyksiä eikä niitä tarvitse aina löytääkään. Ihminen on ikuisesti salaisuus itselleen. Mutta olemme salaisuuksia myös toisillemme. Kaikki iät ja aikakaudet voivat olla karuja ja vaikeita. Unet ovat yksi tapa käsitellä kokemaamme. Mielikuvitus, taide, kirjoittaminen auttavat myös. 

Ihmiset ovat usein harvinaisen julmia toisilleen ja jopa itselleen. Olen kirjoittanut ennenkin, miten vanhetessa tulee harvinaisen selvänäköiseksi. Jos tulee. Se ei ilmiselvästi koske meitä kaikkia. Huomaan sen toisinaan epäkunnioittavasta kohtelusta ja käytöksestä toisiamme kohtaan. Nuorempana se raivostutti, mutta nyt annan sen valua ylitseni sanomatta mitään. Minulla ei ole enää aikaa riidellä ja väitellä. Pääasia on, että ehdin tehdä kaiken, mikä on tehtävä enkä mene mukaan kiistoihin, väittelyihin ja riitoihin.

Syvät totuudet löytyvät rivien välistä. En lapsena kirjoittanut päiväkirjoihini kaikkea, jätin paljon sanomatta. Usein ne olivat niitä vaikeita asioita. Lapsen kapina ja epäystävällisyys kätkee sisälleen paljon. Vanha ihminen näkee syvemmälle ja tajuaa sen, mitä nuoremmat eivät ymmärrä. Elämä ei ole koskaan helppoa eikä sen olekaan tarkoitus olla.  Meillä kaikilla pitäisi olla lähellämme ihmisiä, jotka näkevät syvemmälle, ymmärtävät ja rakastavat. Siitäkin huolimatta vanhana tajuaa selvästi juuri sen, suuren yksinäisyyden, joka ympäröi meitä koko elämämme ajan, vaikkemme edes tajua sitä.  Ihminen on yhtä kuin suuri salaisuus…

Palaankin usein unissani lapsuuden maisemiin.  Arena-kappelin unen juuret ovat jo kaivautuneet vaikuttavuudessaan syvälle. Näen niissä yhteyden aikaisempiin sukupolviin. Lapsuuteni unien selvittämisessä on kysymys samasta asiasta, vain toisesta näkökulmasta. Äskettäin uneksin paluusta kotipaikalle. Aika oli joskus ennen, kauan sitten. Muistin sen jälkeen, että olen ennenkin palannut juuri siihen paikkaan unessani. Jäin miettimään, mitä uni haluaa kertoa minulle. Olen saattanut kaivaa sitä niillä muutamalla käynnilläni lapsuuden pihapiirissä.  Mitä kaikkea sinne sisältyykään? Olen myös ällistynyt siitä, miten erilaiset muistot meillä sisaruksilla on. Joskus ne tukevat ja vahvistavat toisen muistoja, joskus taas jään ihmettelemään niiden erilaisuutta. 

Ihminen tarvitsee aikaa muistaakseen. Hektinen elämä ei salli sitä. Se on juuri sitä tätä hetkeä, mitä pidetään kaikkein tärkeimpänä. Koko ajan on oltava virikkeitä ja menemistä. Sitten elämän loppupuolella tulee aika, kun se kaikki käy merkityksettömäksi. Sen sijaan haluaa ottaa käsittelyyn muistot ja niihin liittyvät asiat, joita ei ole koskaan ehtinyt käsitellä. Niitä ikävimpiä asioita emme usein edes halua kaivaa esiin. Eikä tarvitsekaan. Minulla jää varmasti paljon käsittelemättä. Jotkut asiat tuntuvat edelleen kovin läheisiltä kuin olisin vasta äsken ne elänyt. Usein ne liittyvät nuoruuteen, aikaan, kun kaikki oli vielä edessä.

Nyt olen usein kuin maani myynyt. Siivosin papereitani järjestykseen, pyyhin pölyjä, järjestelin kirjakasoja, pesin pyykkiä. Joskus otan oikein yhden päivän järjestelyihin, vaikka eihän se riitä. Pyörittelen aina välissä joitakin kirjoja käsissäni, niitä, joista pitää luopua. Ja niitähän riittää. Psykologian professori ja filosofi H. A. Overstreet kirjoitti jo 1940-luvulla menestysteoksen ”The mature mind”, joka suomennettiin myöhemmin nimellä ”Henkinen kypsyys”. Kirjasta ilmestyi suomeksi J.A. Hollon suomentamana viides painos WSOY:n Humanitas-sarjassa 1962.  Kirja lienee ilmestynyt suomeksi jo 1952, sillä löydän siitä selostuksen Helsingin Sanomien aikakoneesta (HS 22.1.1952 nro 20).  Minulla oleva kirja on jäänyt joulukuussa 1966 palauttamatta Kuopion kaupunginkirjastoon. Oletan, että ex-anoppini Aino tai joku perheenjäsen on lainannut sen. He saattoivat silloin asua vielä Kuopiossa. 

Luin kirjasta joitakin sivuja ja aloin miettiä sitä, miksi nykyaika on alkanut arvostaa henkistä kypsymättömyyttä aikuisissa, vastuullisissa tehtävissä olevissa ihmisissä. Tarkoitan maailman johtajia, mutta myös politiikassa populististen puolueiden nousua. Se viittaa mielestäni nimenomaan henkiseen kypsymättömyyteen.

Teoksessa sanotaan, että aikuisten ihmisten aivot surkastuvat usein ihmismielen ollessa jo neljänkymmenen vuoden iässä arkipäiväinen, sievistelevä, laimea ja aikaansa hukkaan kuluttava. Nuoruusikä on vielä täynnä uskallusta ja rohkeutta, mutta aikuisiän antama kuva ei rohkaise heitä kasvamaan täyteen kukoistukseen. Toisaalta syy on siinä, että kulttuurimme kohtalokas virhe on ollut epäkypsyyden ihannointi. Nuoruutta on pidetty kulta-aikana. Ainoa vaihtoehto sille on ollut aikuisikä ei kypsyys. Siirtyminen nuoruudesta on merkinnyt vain siirtymistä tylsään rutiiniin ja taloudellisen ahdingon vaivaamaan elämän levottomuuteen. Sijalla olisi voinut olla siirtyminen uuteen mielekkääseen elämän ulottuvuuteen ja luovaan toimintaan.

Mitähän Mr. Overstreet sanoisi nykyajan ärsyttävistä 5 kohdan ohjeista, jotka mediassa hyppäävät jatkuvasti silmille?  Hänkin antaa kirjan lopussa kypsyville aikuisille ohjeita neuvoen heitä 1) harjoittautumaan luovaan toimintaan, 2) velvollisuutensa täyttämiseen, 3) harjoittautumalla tutkimaan ja 4) harjoittautumalla seurallisuuteen ja leikkimiseen.

Teoksessa käydään läpi myös niitä voimia, jotka muovaavat ihmistä. Filosofinen atmosfääri on kirjoittajan mukaan epäterveellinen ja ristiriitainen ja se palkitsee epäkypsyyden jatkumista. Hän kirjoittaa poliittisen ja uskonnollisen autoritarismin suuntausta, jossa vastuu siirretään jollekin viralliselle taholle. Nationalistinen patriotismi ei jätä tilaa yhteisymmärrykseen, myötätuntoon ja yhteistoimintaan. Miksi kaikki on mennyt niin kuin on mennyt, kirjoittaja käsittelee jopa edellisen vuosisadan filosofiset suuntaukset.

Niin tai näin. Taidankin lukea kirjan kokonaan. Ihan periaatteesta. Saatan löytää siitä juuret tämän päivän suuriin ongelmiin. Vihapuhe, viha politiikkaa ja taloutta kohtaan, toisenlaisten ihmisten viha, huvipainotteinen elämä, kuplat. Ja mitä kaikkea onkaan vielä tulossa. 

Silti tänään kaikki ovet ovat ihmisille avoinna, maailma on täynnä mahdollisuuksia?  Kun Suomi on mainittu maailman onnellisimmaksi maaksi, niin miksi siihen liittyvä kommentointi on kauhistuttavaa, ikävää, hirveätä?

Minulla oli jo toinenkin kirja kädessäni, mutta jätän sen myöhemmäksi, jotta saan tämän tekstin valmiiksi ja julkaistua.

 

Tyhjästä voi innostua

Julkaisen uudelleen 18.3.2012 kirjoittamani blogin ”Viikko maaliskuussa”. Facebook muistutti siitä, mutta en voi jakaa tyhjää sivua, joten palaan omassa historiassani taas ties kuinka monennen kerran taaksepäin. Uskomatonta, että siitä on jo viisi vuotta. Samalla voin kertoa menneestä viikosta. Viime blogeissani ja ehkä enemmän Facebookissa olen tuonut esiin jonkinlaisen kyllästymisen. En kutsuisi sitä kevätväsymykseksi, koska en ole tippaakaan väsynyt vaan saamattomuudeksi. Taisin sanoa, että pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Saamattomuudestakin voi saada inspiraation!

Heti viikolla aloin toteuttaa aiettani, sillä menimme kuuntelemaan Tuusula-seuran 100-vuotis luentosarjaan kuuluvaa esitelmää. Aihe kun sattui olemaan minulle kovin läheinen ja olen siihen usein vuosien mittaan paneutunut sekä kuvaamalla, tutkimalla ja kirjoittamalla. Hyvin tunnettu Tuusulassa asuva meteorologi Seija Paasonen on viime vuosina perehtynyt taiteilijoiden taivaisiin kotimaan lisäksi Pariisissa, Lontoossa, Pietarissa ja Tukholmassa. Työstä vapaan ovat mahdollistaneet erilaiset apurahat. Hänelle on kertynyt mittava aineisto, josta syntynee jossakin vaiheessa tietokirja. Hän kertoi projektinsa historian ja käsitteli sitten taivaan kertomaa täkäläisten taiteilijoiden Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin taiteen kautta.

Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin maalausten taivaat olivat usein Tuusulanjärven yllä. Paasosen hyvin henkilökohtainen esitys oli mukavaa kuunneltavaa ja kutkutti helposti inspiroituvaa minua palaamaan pikapuoliin omiin maisemiini ja taivaisiini. Olihan taivaat ja sen lisäksi avaruudenilmiöt myös yksi aihe pikkuserkkuni Helmin taiteessa. Taivaita oli häneltä ja minulta  useita esillä Tuusulan  kunnantalolla elokuussa 2007 pitämässämme näyttelyssä. Siis on odotettavissa, että lähiaikoina kaivan esiin omia taivasjuttujani, joissa siis Tuusulanjärvi on useimmiten pääosassa. Minun maisemani. Tuli oikein ikävä niitä aikoja.

Silloinkin keväällä 2012 oli perheessä vauva. Siis kuten nyt.

 Nyt palaan kirjoitukseeni 18.3.2012

”En ole pitkään aikaan kirjoittanut postikorteista. Olen ollut edelleen mukana postcrossingissa, jossa viikon aikana lähetän nipun kortteja ja vastaavasti saan suunnilleen saman verran. Postikorttien kanssa on vähän sama juttu kuin valokuvauksen ja monen muun mukavan harrastuksen. Kun inspiraatio on nukkumassa, ei oikein huvita. Kun päivissä ei ole magiikkaa, satua ja ylimääräistä energiaa, on vaikea innostua. Pelkästään oman maallisen majan kantaminen vaatii niin paljon, että on tarkkaan mietittävä askeleensa.

Postikorttejakin tuli taas ajateltua. Tuossa postikortissa tammi Kuolemajärven Tammikossa.

Viime sunnuntaina ystäväni Irja Joensuusta poikkesi hetkeksi luokseni. Hän oli miehensä kanssa ajelulla entisellä kotiseudullaan ja muisti onneksi minut. Istuimme tunnin-puolitoista rupatellen tärkeimmät, kunnes keilaamaan mennyt mies tuli noutamaan.

Asuimme vierekkäisissä taloissa 1980-luvulla, kun molemmat olimme vielä nuoria äitejä. Tutustuimme sitten kuten siellä asuvat yleensä tutustuivat.  Työmatkalla. Sen jälkeen olemmekin pitäneet yhteyttä kautta vuosikymmenien. Pari vuotta sitten kävin tapaamassa heitä heidän mökillään Leppävirralla, kun matkasin Arttu-pojan kanssa halki Suomen matkallamme Tornioon.

Auringonlasku Tuusulanjärvellä elokuussa 2006.

Se hyvä puoli näistä omista vaivoistani on, että ymmärrän nyt muita paremmin. Kaiketi? Osaan kysyä oikeita asioita, ymmärrän erilaisia kipuja paremmin. On uskomatonta, miten lääkepainotteinen vanhempien ihmisten elämä on. Siitä ei kuitenkaan yleisesti paljon puhuta tai kirjoiteta. Me suomalaiset kärsimme hiljaa yksiksemme. Se on hyväksyttyä. Vaivoista puhuminen mielletään valittamiseksi. Kun sitten tapaamme ystäviä kaksistaan, käymme kyllä nämäkin asiat läpi muun maailmanparantamisen ohella. Tarkoitukseni ei ole jauhaa nyt näistä jutuista. Kunhan aloitin, kun sormet vähän lipsahtivat väärien kirjainten päälle.

Sen sijaan mietin sitä, miten jatkossa kestän talvet täällä Suomessa. Tätä edeltävät vuodet olin täysin terve ja mennä liihotin paikasta toiseen. Nyt sitten ”kärsimysten talvi”?  Vielä en tiedä, miten tämä kaikki päättyy. Tältä kokemukselta olisin mieluummin säästynyt, mutta eikö kaikista kokemuksista pidä kiittää? En ole enää kaikkivoiva, mutta tiedän, myös, etten voi odottaa apua ympäristöltäni. Asiat on vain järjestettävä eri tavalla. Aika näyttää, miten selvitän ne kaikki.

Vaikka vielä pyörittelenkin rakkaita harrastuksiani ja suunnittelen tulevia tutkimuksiani ja kirjoituksiani, en voi olla enää varma, meneekö tieni niin. Maailmani ihan oikeasti mullistui viime syys-lokakuussa. Ensin henkisesti ja sitten fyysisesti. Tämä viikko on ollut taas vaihteeksi aika paha, mutta kaikkeen tottuu, vaikkei sitten millään haluaisi.

Keväällä 2012 kuvasin usein rappuja, kun välillä oli mahdoton kiivetä niitä ylös ja tulla alas.

Onneksi olen saanut seminaarityöni edes johonkin vaiheeseen, vaikka vieläkin siirtelen kappaleita paikasta toiseen ja haluaisin lisätä milloin mitäkin. Onpa jo aikakin, sillä minun on lähetettävä versioni opettajalle ensi viikolla. Maailmani ei kaadu siihen, että se jää tässä vaiheessa auttamatta keskeneräiseksi. En enää ehdi enkä edes jaksa käydä tutustumassa kaikkeen siihen materiaaliin, jonka alun perin asetin tavoitteeksi. Lopullisen version voimme luovuttaa opettajalle vasta kesällä. Katsotaan, miten motivaatio pitää sinne saakka.

Yliopistolla opiskelija pistetään kyllä aikamoisen mankelin läpi.  Naiivi vanhus katselee ja kuuntelee silmät pyöreinä, kun hienot kirjoitukset revitään palasiksi, kappaleita siirretään uusiin paikkoihin, otsikoita arvostellaan, sanavalintoihin puututaan ja lopuksi kaikki tekniset asiat tutkitaan suurennuslasilla, kirjoitusvirheet, pilkut, viitteet tai niiden puuttumiset. Kun opiskelutoverit ovat kehuneet ja kritisoineet, opettaja pamauttaa vielä kaiken mahdollisen, mikä työssä on vialla. Jostakin kumman syystä sitä kritiikkiä oppii juuri tällä tavalla kestämään. Minulle on käynyt selväksi, että taidehistorian opiskelu yliopistotasolla ei ole tästä pitemmälle minun alaani. Mutta yhtä kaikki tämä on ollut erinomaisen hieno vaihe saada nähdä, mitä olisi voinut olla, jos elämä olisi mennyt toisin, jos nuorena olisin valinnut toisen tien.

Auringonlasku Tuusulan kirkkorannassa

Saamattomuus siis sopisi viime viikkoa kuvaavaksi sanaksi syynä suureksi osaksi olotilaani. Olen nukkunut ylenpalttisesti sekä öisin että päivisin.  Viime yönä vaelsin unten maailmassa enemmän kuin aikoihin. Alitajunnan voima, mitä lienee taas saanutkaan aikaan! Tälle päivälle asetin tavoitteeksi kirjoittaa seminaarityöhöni lähdeluettelon. Niin enkä ole saanut niitä postikortteja kirjoitettua, vaikka kortit valitsin jo viikolla, osoitteet kirjoitin ja postimerkit liimasin. Eikä tullut niistä sitten edes kirjoitettua. Reippaalta Heljä-siskoltani tuli viikolla postikortti Teneriffalta, jossa hän käyskentelee viikon verran. Olisi ollut mukava lähteä mukaan, mutta olosuhteet eivät sallineet. Kun pystyn just ja just tekemään vain kaiken välttämättömän.”

Vuodet eroavat toisistaan. Tuohon aikaan maaliskuussa 2012 olin kyllä jo aika epätoivoinen epämääräisen sairauden vaivatessa. Kirjoitin päiväkirjaani 23.3.2012 :

" Miten saan ilon takaisin elämääni? Pakottamalla itseni. Kun nyt voisin oksentaa koko elämänsisältöni ulos."

Loppukevään päiväkirjamerkintäni ovat vähäisiä. Kirjoitinkin huhtikuun 10, että jos joskus myöhemmin sitä ihmettelen, niin kirjoittamattomuuteni johtui yksinomaan siitä, että elämäni oli jo puoli vuotta ollut yhtä selviytymistarinaa. Olotilani on ollut surkeä ja lyhyet paremmat hetket on pitänyt käyttää tärkeämpien, tekemättömien asioiden hoitamiseksi. 

Onneksi valokuvista näkee, että en keväällä 2012 kärvistellyt vain kotona vaan elämässä oli paljon toimintaa.  Siis ristiriitaisia sanomia eri lähteissä.

Pitäkää itsestänne huolta! Älkää aina uskoko kaikkea hölynpölyä, mitä teille tyrkytetään!