Kiinnekohtia

Silloin tällöin jokin asia, uni, mielikuva jää päällimmäiseksi ajatukseksi vaivaten päiväkausia ikään kuin odottaen käsittelyä. Siihen voi kuluneiden päivien aikana tarttua muutakin, joka ehkä liittyy aiheeseen ja saattaa johtaa eteenpäin. Pidän tämän kaltaisista ajatuksista. Ne ovat kiehtovia ja tuntuvat odottavan jonkinlaista ratkaisua tai yhteenvetoa, jotta ne pääsevät jatkamaan elämäänsä. 

Vietin viime viikolla pari yötä Virolahdella sisareni luona. Siellä eräänä helteisenä yönä näin unen, jossa palasin erääseen kappeliin Italiassa. En tosin ole koskaan käynyt siellä muuten kuin mielikuvituksessani ja unissani.  Herättyäni en millään saanut kappelin nimeä enkä sijaintipaikkaa mieleeni. Ajattelin vain Sienaa eikä kappeli todellakaan sijainnut siellä. Ihana ”Maailman taiteen historia” olisi auttanut minua heti, mutta kirja oli kotona kirjahyllyssäni. 

Koska uneni kappelin seinät olivat täynnä maalauksia Jeesuksen elämästä, mietin, että mahdollisesti äskeinen vierailuni Hattulan Pyhän Ristin kirkossa olisi tuonut tuon Italiassa sijaitsevan kappelin seinät mieleeni. Olihan niin, että eläydyin aikanaan taidehistorian opiskelussa siihen niin voimakkaasti, että silloinkin näin siitä unia. Saatoin kirjoittaakin siitä vanhassa blogissani. Kappelin freskot olivat eräänlainen käännekohta taiteen historiassa, koska niiden tilaajana oli yksityishenkilö, ei hallitsija, kirkonmies tai viranomainen.

Ajatuksen siivin matkustan nyt Padovaan, joka sijaitsee melko lähellä Venetsiaa. Kaupunki on yksi Italian vanhimmista kaupungeista, siellä oli yliopisto jo 1200-luvulla. Siellä vaikutti myöhemmin 1500-luvun lopulla professorina mm. kuuluisa Galileo Galilei. Jo aiemmin 1400-luvulla Padovan lähistöllä oli syntynyt kuuluisa taiteilija  Andrea Mantegna, jonka olen useamman kerran aiemmin maininnut blogeissani.

Menen nyt ajassa taaksepäin aivan 1300-luvun alkuun, jolloin Firenzesta oleva taidemaalari, arkkitehti ja kuvanveistäjä Giotto di Pondone sai merkittävän tehtävän rikkaalta padovalaiselta Enrico Scrovegnilta, joka oli saanut luvan rakentaa palatsinsa viereen pienen kappelin, pienen kirkon.  Runoilija Dante sijoitti samoihin aikoihin Enricon isän, pahamaineisen rahanlainaajan, Jumalaisen näytelmänsä osaan Helvetti. Tavallaan kappelin rakentaminen liittyi myös isän syntien sovittamiseen, mutta myös perheen kunnian palauttamiseen. Kappelia kutsutaan Scrovegni- tai Arena-kappeliksi. Arena-kappelin nimi tulee siitä, että se on rakennettu muinaisen roomalaisen amfiteatterin raunioiden päälle.

Giotton (1267 – 1337) maalaukset kappelin seinissä ja katossa ovat ainutlaatuinen näyte hänen taiteestaan. Kuvat kertovat uuden ja vanhan testamentin tapahtumista ja viimeisestä tuomiosta. Opiskelussa kävimme maalauksia läpi kuva kerrallaan.  Ne painuivat mieleeni tuolloin niin voimakkaasti, että uneksin niistä jo silloin ja unet palasivat jälleen nyt vuosien päästä. Ulkoisesti kappeli on hyvin yksinkertainen. Ei ole varmuutta siitä, että Giotto olisi suunnitellut senkin.

Hattulan kirkon maalaukset ovat uudemmalta ajalta ja kuten useimmat Suomen keskiaikaisten kirkkojen maalaukset ne ovat kansantaiteilijoiden työtä muistuttaen lasten piirustuksia. Niitä ei voi suoraan verrata toisiinsa muuten kuin aiheiden takia. Silti molemmat rakennukset maalauksineen ovat olleet äärimmäisen vaikuttavia aikansa ihmisille kertoessaan Kristuksen elämästä. Ja vielä nytkin ne vaikuttavat voimakkaasti. Ainakin joihinkin yksilöihin!

En varmaan koskaan pääse käymään Padovassa, mutta maalauksiin pääsee tutustumaan kuvien ja vidoiden kautta, joita selityksineen löytyy netissä runsaasti. Vaikka kuvat eivät vaikuttavuudeltaan vastaa aivan fyysistä käyntiä paikassa ja sen ympäristössä, niin niiden kautta voi hyvin eläytyä. Googlen karttasovelluksen kautta näkee, että kappelia ympäröi laaja puisto.

Unessa nähdyt asiat ja unen ja valveen rajamailla ajateltu tuntuu tulevan jostakin alitajunnan syvyyksistä. Niinhän se tuleekin. Voi silti olla vaikeata löytää yhteyksiä eikä niitä tarvitse aina löytääkään. Ihminen on ikuisesti salaisuus itselleen. Mutta olemme salaisuuksia myös toisillemme. Kaikki iät ja aikakaudet voivat olla karuja ja vaikeita. Unet ovat yksi tapa käsitellä kokemaamme. Mielikuvitus, taide, kirjoittaminen auttavat myös. 

Ihmiset ovat usein harvinaisen julmia toisilleen ja jopa itselleen. Olen kirjoittanut ennenkin, miten vanhetessa tulee harvinaisen selvänäköiseksi. Jos tulee. Se ei ilmiselvästi koske meitä kaikkia. Huomaan sen toisinaan epäkunnioittavasta kohtelusta ja käytöksestä toisiamme kohtaan. Nuorempana se raivostutti, mutta nyt annan sen valua ylitseni sanomatta mitään. Minulla ei ole enää aikaa riidellä ja väitellä. Pääasia on, että ehdin tehdä kaiken, mikä on tehtävä enkä mene mukaan kiistoihin, väittelyihin ja riitoihin.

Syvät totuudet löytyvät rivien välistä. En lapsena kirjoittanut päiväkirjoihini kaikkea, jätin paljon sanomatta. Usein ne olivat niitä vaikeita asioita. Lapsen kapina ja epäystävällisyys kätkee sisälleen paljon. Vanha ihminen näkee syvemmälle ja tajuaa sen, mitä nuoremmat eivät ymmärrä. Elämä ei ole koskaan helppoa eikä sen olekaan tarkoitus olla.  Meillä kaikilla pitäisi olla lähellämme ihmisiä, jotka näkevät syvemmälle, ymmärtävät ja rakastavat. Siitäkin huolimatta vanhana tajuaa selvästi juuri sen, suuren yksinäisyyden, joka ympäröi meitä koko elämämme ajan, vaikkemme edes tajua sitä.  Ihminen on yhtä kuin suuri salaisuus…

Palaankin usein unissani lapsuuden maisemiin.  Arena-kappelin unen juuret ovat jo kaivautuneet vaikuttavuudessaan syvälle. Näen niissä yhteyden aikaisempiin sukupolviin. Lapsuuteni unien selvittämisessä on kysymys samasta asiasta, vain toisesta näkökulmasta. Äskettäin uneksin paluusta kotipaikalle. Aika oli joskus ennen, kauan sitten. Muistin sen jälkeen, että olen ennenkin palannut juuri siihen paikkaan unessani. Jäin miettimään, mitä uni haluaa kertoa minulle. Olen saattanut kaivaa sitä niillä muutamalla käynnilläni lapsuuden pihapiirissä.  Mitä kaikkea sinne sisältyykään? Olen myös ällistynyt siitä, miten erilaiset muistot meillä sisaruksilla on. Joskus ne tukevat ja vahvistavat toisen muistoja, joskus taas jään ihmettelemään niiden erilaisuutta. 

Ihminen tarvitsee aikaa muistaakseen. Hektinen elämä ei salli sitä. Se on juuri sitä tätä hetkeä, mitä pidetään kaikkein tärkeimpänä. Koko ajan on oltava virikkeitä ja menemistä. Sitten elämän loppupuolella tulee aika, kun se kaikki käy merkityksettömäksi. Sen sijaan haluaa ottaa käsittelyyn muistot ja niihin liittyvät asiat, joita ei ole koskaan ehtinyt käsitellä. Niitä ikävimpiä asioita emme usein edes halua kaivaa esiin. Eikä tarvitsekaan. Minulla jää varmasti paljon käsittelemättä. Jotkut asiat tuntuvat edelleen kovin läheisiltä kuin olisin vasta äsken ne elänyt. Usein ne liittyvät nuoruuteen, aikaan, kun kaikki oli vielä edessä.

Nyt olen usein kuin maani myynyt. Siivosin papereitani järjestykseen, pyyhin pölyjä, järjestelin kirjakasoja, pesin pyykkiä. Joskus otan oikein yhden päivän järjestelyihin, vaikka eihän se riitä. Pyörittelen aina välissä joitakin kirjoja käsissäni, niitä, joista pitää luopua. Ja niitähän riittää. Psykologian professori ja filosofi H. A. Overstreet kirjoitti jo 1940-luvulla menestysteoksen ”The mature mind”, joka suomennettiin myöhemmin nimellä ”Henkinen kypsyys”. Kirjasta ilmestyi suomeksi J.A. Hollon suomentamana viides painos WSOY:n Humanitas-sarjassa 1962.  Kirja lienee ilmestynyt suomeksi jo 1952, sillä löydän siitä selostuksen Helsingin Sanomien aikakoneesta (HS 22.1.1952 nro 20).  Minulla oleva kirja on jäänyt joulukuussa 1966 palauttamatta Kuopion kaupunginkirjastoon. Oletan, että ex-anoppini Aino tai joku perheenjäsen on lainannut sen. He saattoivat silloin asua vielä Kuopiossa. 

Luin kirjasta joitakin sivuja ja aloin miettiä sitä, miksi nykyaika on alkanut arvostaa henkistä kypsymättömyyttä aikuisissa, vastuullisissa tehtävissä olevissa ihmisissä. Tarkoitan maailman johtajia, mutta myös politiikassa populististen puolueiden nousua. Se viittaa mielestäni nimenomaan henkiseen kypsymättömyyteen.

Teoksessa sanotaan, että aikuisten ihmisten aivot surkastuvat usein ihmismielen ollessa jo neljänkymmenen vuoden iässä arkipäiväinen, sievistelevä, laimea ja aikaansa hukkaan kuluttava. Nuoruusikä on vielä täynnä uskallusta ja rohkeutta, mutta aikuisiän antama kuva ei rohkaise heitä kasvamaan täyteen kukoistukseen. Toisaalta syy on siinä, että kulttuurimme kohtalokas virhe on ollut epäkypsyyden ihannointi. Nuoruutta on pidetty kulta-aikana. Ainoa vaihtoehto sille on ollut aikuisikä ei kypsyys. Siirtyminen nuoruudesta on merkinnyt vain siirtymistä tylsään rutiiniin ja taloudellisen ahdingon vaivaamaan elämän levottomuuteen. Sijalla olisi voinut olla siirtyminen uuteen mielekkääseen elämän ulottuvuuteen ja luovaan toimintaan.

Mitähän Mr. Overstreet sanoisi nykyajan ärsyttävistä 5 kohdan ohjeista, jotka mediassa hyppäävät jatkuvasti silmille?  Hänkin antaa kirjan lopussa kypsyville aikuisille ohjeita neuvoen heitä 1) harjoittautumaan luovaan toimintaan, 2) velvollisuutensa täyttämiseen, 3) harjoittautumalla tutkimaan ja 4) harjoittautumalla seurallisuuteen ja leikkimiseen.

Teoksessa käydään läpi myös niitä voimia, jotka muovaavat ihmistä. Filosofinen atmosfääri on kirjoittajan mukaan epäterveellinen ja ristiriitainen ja se palkitsee epäkypsyyden jatkumista. Hän kirjoittaa poliittisen ja uskonnollisen autoritarismin suuntausta, jossa vastuu siirretään jollekin viralliselle taholle. Nationalistinen patriotismi ei jätä tilaa yhteisymmärrykseen, myötätuntoon ja yhteistoimintaan. Miksi kaikki on mennyt niin kuin on mennyt, kirjoittaja käsittelee jopa edellisen vuosisadan filosofiset suuntaukset.

Niin tai näin. Taidankin lukea kirjan kokonaan. Ihan periaatteesta. Saatan löytää siitä juuret tämän päivän suuriin ongelmiin. Vihapuhe, viha politiikkaa ja taloutta kohtaan, toisenlaisten ihmisten viha, huvipainotteinen elämä, kuplat. Ja mitä kaikkea onkaan vielä tulossa. 

Silti tänään kaikki ovet ovat ihmisille avoinna, maailma on täynnä mahdollisuuksia?  Kun Suomi on mainittu maailman onnellisimmaksi maaksi, niin miksi siihen liittyvä kommentointi on kauhistuttavaa, ikävää, hirveätä?

Minulla oli jo toinenkin kirja kädessäni, mutta jätän sen myöhemmäksi, jotta saan tämän tekstin valmiiksi ja julkaistua.