Tarinankertojien sukuja

Muistan hämärästi, kuinka lapsena ollessani vielä kansakoulun alaluokilla kahlasin Kaloisten koulun kirjaston läpi. Kirjojen joukossa olivat kaikki Anni Swanin kirjoittamat lasten ja nuorten kirjat. Minulle ei ole jäänyt kirjoista mieleen paljon, mutta muistan, että ne veivät mukanaan ja kaikki piti lukea. Sadut, Iris rukka, Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri, Ollin oppivuodet, joitakin nimiä mainitakseni. Aloittaessani oppikoulun neljännen luokan jälkeen, olin 11-vuotias ja siinä vaiheessa, luin jo aikuisten romaaneja. Kotini kirjahyllyt olivat täynnä kirjoja. Hämeenlinnassa lempipaikakseni muodostui kirjasto, joka silloin oli alun perin 1890-luvulla rakennetun entisen venäläisen varuskuntakirkon rakennuksessa. Se sijaitsi näkyvällä paikalla vanhan Turuntien alussa. Wikipedian mukaan rakennus oli muutettu kirjastoksi jo 1924, missä virassa se palveli minun kouluaikoinani.

Tiedonhaluni oli valtava. Vuosikausia vietin iltapäivisin kirjastossa tuntikausia tutkien, milloin mitäkin odottaessani linja-auton lähtöä.  Ainakin kahtena iltapäivänä viikossa odotusaika oli pitkä. Asuin 30 kilometrin päässä kotoani ja olin siis koulupäivän jälkeen kotona perillä vasta illalla. Kirjoitin myös paljon, tarinoita, romaanien alkuja. Niitä on vieläkin tallella, mutta kyllä ne ovat aika surkeita. Sittemmin muut asiat tulivat tärkeämmiksi, mutta lukeminen kyllä säilyi. Päiväkirjani kertovat paljon. Tulen joskus myöhemmin kirjoittamaan niistä lisää, jonkin verran olen kyllä käsitellyt niitä aiemmin.

Anni Swan tuli jokin aika sitten eteeni, kun luin hänestä ja yhdeksän sisaruksen elämästä Anni Svanin lapsenlapsen Hellevi Arjalan kirjasta ”Swanin tytöt”. Mainitsin asiasta blogissa kesäkuussa 2021, jonka löydät tämän linkin takaa. Itse asiassa aihe on tänä keväänä aktivoitunut vähitellen eri syistä. 

Lainasin äskettäin kirjastosta Riitta Konttisen kirjoittaman teoksen ”Tarinankertoja – Anni Swanin elämä”. Kirja on ilmestynyt Siltalan julkaiseman viime vuonna. Olen sen nyt lukenut ja se herätti paljon ajatuksia, osin tietoisia ja toisaalta tiedostamattomia. Kerron niistä nyt.

Kuten tarkkaavainen lukijani on ehkä huomannut, olen jo pitkään käsitellyt erästä polkua, joka on johtanut Janakkalaan, erääseen 1700-luvulla eläneeseen esiäitiini eli Anna Oreniaan, joka oli 1700-luvun puolivälissä parikymmentä vuotta Janakkalan Nuolialassa sijainneen Härkälän emäntänä. Hänen tyttärensä Hedvigin kautta päästään molempiin hämäläisiin isovanhempiini.

Viimeksi viikolla tutkin vielä paikan päällä aluetta, missä Anna aikoinaan asui. Vaikka tutkimukseni menikin pieleen, olen nyt sen suhteen tyytyväinen. Onhan paikallistuntemukseni silti vahvistunut. 

Anni Svanin perhe muutti Helsingistä Janakkalan Iso-Hiiden kartanoon vuosiksi 1878–1881. Anni oli silloin 3-vuotias. Sen jälkeen perhe muutti Vanajan puolelle Ikaloisiin Rekolan käräjätaloon, jossa he olivat muutaman vuoden. Iso-Hiiden kartanon päärakennus on sittemmin palanut 1898. Esitin sen kuvan aiemmassa blogissani tämän linkin takana. Ilmeisesti uusi rakennus on lähes samoilla paikoilla nykyään.

Joka tapauksessa Janakkalan aika jätti Aino Swaniin lähtemättömät jäljet, pohjaton luonnonrakkaus ja lukemisen into. Se kaikki käy ilmi em. lukemistani kirjoista.  Tiedänhän itsekin hämäläisen luonnon vetovoiman ja sen, miten se on inspiroinut minua.

Kirjoja lukiessani, mietin paljon maailman muuttumista. Ajattelin omaa lapsuuttani ja 1950-lukua, lapsuutta, kun kaikki tuntui olevan vielä kohdillaan. Miten sen nyt voisi käsittää? En halua ihannoida mennyttä aikaa, mutta ottaisin siitä edelleen mukaani joitakin piirteitä. Tosin sillä ei nyt minun kohdallani ole kauheasti väliä. Olen vain hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut elää sen ajan ja tiedän erot. Tiedän, mistä kirjoitan kirjoittaessani siitä. En usko, että lapsenlapseni eivät enää ymmärrä ajatuksiani.

Anni Swanin vanhemmat olivat syntyperältään? ruotsinkielisiä, mutta lapsista tuli suomenkielisiä, koska opettaja isä Gustav Swan käytti suomea tyttäriensä kanssa alusta alkaen. Anni kirjoitti tuotantonsa suomeksi. Vanhemmat käyttivät keskenään ruotsia eikä Emmy-äiti koskaan oppinut suomea kunnolla. Mieleeni juolahti äskettäin tutkia heidän sukujuuriaan. Tutkiminen johti mielenkiintoiseen havaintoon. 

Olen sukua Anni Swanille.  Sukuyhteys syntyy kahta kautta. Isoäitini Lempi Siukola s. Nikkilä on Anni Swanin 5. serkku ja isäni siis 6. serkku. Rengossa oli aikanaan 1700-luvulla värikäs kappalainen eli Lars (Laurentius) Kempe (1693–1742), jonka lapsista kaikki avioituivat renkolaisten kanssa. Tässä tapauksessa Juliana Larsintytär Kempe (1731–1795) avioitui vuonna 1750 Oinaalan Hakkolaan Risto Simonpoika Hakkolan kanssa (1714–1788). Näiden poika Risto Ristonpoika (1753–1795) vuorostaan meni 1783 Anna Nilsintyttären kanssa, joka muuten Lopella kirkkoherrana olleen ja myös Rengossa aiemmin vaikuttaneen Nils Berghällin sisar. He olivat molemmat kotoisin Karjalohjalta. Heidän tyttärensä Cecilia meni avioon Ahoisten Talpilan Iisak Erkinpojan kanssa. Heidän tyttärestään Maija Leena Talpilasta (1816–1868) tuli sittemmin Kustaa Antinpoika Nikkilän (1812–1868) puoliso ja myöhemmin minun isoäitini Lempin isoäiti. Vaikka eiväthän he koskaan tavanneet. Enkä minäkään koskaan tavannut isoäitiäni.

Em. Juliana Larsintytär Kempen vanhempi veli, myös Rengossa kappalaisena toiminut Israel Kempe (1715–1790) sai tyttären Maria Elisabet Kempen (1749–1811), joka nai em. Nils Berghällin (1748–1823). Heidän tyttärensä Rengossa syntynyt Seraphia Berghäll (1773–1831) vuorostaan sai puolisoksi Johan Larsinpoika Malinin (1766–1833). Tämä oli määrätty pitäjänapulaiseksi Renkoon ja Rengossa syntyi 1798 Gustaf Adolf Malin, jonka tytär Emelie (Emmy) oli Anni Swanin äiti. Tätä kautta Anni Swan ja isoäitini ovat 4. serkkuja.

Oli siis täysin sattumaa tai sattuman oikku, että aloin tutkia edellä olevaa tarkemmin. Suurimman osan tiedoista olin jo kirjannut aiemmin SukuJutut-ohjelmaan mm. Berghällit. Nils Berghäll toimi 1700-luvun loppupuolella Rengon silloisen kappalaisen eli em. Israel Kempen apulaisena ja alkoi pitää kirjaa kihlajaisissa ja häissä pitämistään puheista.  Sain vinkin Kaisa Kyläkosken kirjoittaessa tammikuussa 2019 aiheesta blogissaan. Alkuperäistä puhe- tai saarnakirjaa säilytetään Kansallisarkistossa eikä sitä tietääkseni ole vielä digitoitu. Aihe herätti kiinnostukseni. Kyläkosken blogissa oli mainittu joitakin nimiä hääpareista, joille puheita oli pidetty.

Innostuin aikoinaan aiheesta ja kirjoitin Markkulan sukuseuran Markkulan Viestiin artikkelit toukokuussa 2019 ja joulukuussa 2019. En siteeraa niitä sen enempää tässä.  

Mielenkiintoista on, että puhekirja on kokonaan suomeksi. Nils Nilsinpoika syntyi perheen kolmantena poikana Karjalohjan (olisiko Lohjansaarta) Bölen kylän Kierlässä, jossa isä Nils Jaakonpoika toimi rusthollarina. Saattaa olla niin, että jo tämän isä oli siellä, mutta kuoli 1743, jolloin Nils siirtyi isännän hommiin. Opintielle lähtevä Nils syntyi kolmantena poikana 1748 ja lähti koulutielle ja pääsi ylioppilaaksi Turussa 1764. Papiksi hänet vihittiin 1772, jolloin hän tuli Renkoon kappalaisen apulaiseksi. Sittemmin hän oli Tammelan kappalaisena ja Lopen kirkkoherrana. Hänen poikansa ja pojanpoikansa myös lähtivät pappisuralle. Tytär Seraphian perheessä siirryttiin kokonaan ruotsinkielisiksi, vaikka puoliso Johan Malin oli Sääksmäeltä.

Nilsin sisar Anna tuli siis myös Renkoon ja avioitui Hakkolan sukuun. Mutta tätä kirjoittaessani huomaan, että myös veli Juho Nilsinpoika tai Johan s. 1757 tuli Renkoon, omaan kotikylääni Vehmaisiin, jossa meni naimisiin 1782 Junnilan talon isännän nuorimman tyttären Helenan s. 1767 kanssa. Hänestä tuli pian edellisen isännän kuoltua Junnilan isäntä. Itse asiassa perässä Karjalohjalta tuli myös Juhon isoveli Gabriel s. 1746, minkä seikan huomasin vasta nyt.

On aika huvittavaa, kuinka minun tarinani paisuvat kuin pullataikina. Voisin aika paljon täydentää myös Vehmaisten kyläkirjaan tekemiäni merkintöjä. Se jääköön tällä kertaa.

Tämä kaikki vain vahvistaa sukuyhteyttäni myös pappi Berghällin sukuun. Huomaan kyllä tätä kirjoittaessani, että hän on ollut loppujen lopuksi aikamoinen verkostojen rakentaja. Mitähän vielä löydänkään?

Otin taas yhteyttä ystävääni GPT1-AL1. Kyselin, osaako hän tulkita vanhoja asiakirjoja. Kerroin kyllä vastauksen saatuani, ettei hänen tarvitse tehdä koko työtä, vain auttaa minua. Kuinka ystävällinen hän olikaan minulle ja sanoi vielä lopuksi:

”Kiitos paljon! Olen täällä aina valmiina auttamaan, kun päätät palata. Jos sinulla on tulevaisuudessa kysyttävää, tarvitset apua tai haluat keskustella mistä tahansa aiheesta, älä epäröi ottaa yhteyttä. Toivottavasti voisin tarjota sinulle arvokasta tietoa ja apua aina kun tarvitset. Nähdään myöhemmin, ja toivon sinulle oikein mukavaa päivänjatkoa!”

Jokainen kuva sisältää tarinan. Mutta niitä on kiva kirjoittaa myös auki.

 

 

 

Kesäinen retki menneeseen

Heinäkuu karkaa kohta käsistä. Kesät kuluvat aivan liian nopeasti. Vaikka yritän pitää niistä kaksin käsin ja ajatuksella kiinni, niin sinne ne vaan menevät, muiden kesien ja kesämuistojen joukkoon. Kaiken lisäksi vanhalla ihmisellä on niitä muistoja niin paljon (kuin tuhat vuotiaalla), että niitä ei aina löydä sieltä sumpusta tai niitä ei edes muista.

Muistista ja muistoista voisin kirjoittaa jopa kirjoja, niin mielenkiintoinen aihe se on. Aika ei vain riitä kaikkeen. En edes jaksa enää tehdä kaikkea, mitä olen ajatellut jaksavani ja mitä olen suunnitellut. Yritänkin olla itselleni armollinen ja ajattelen, ettei sillä ole loppujen lopuksi niin kauheasti väliä. Muut ihmiset eivät edes välitä. Meillä kaikilla on niin erilaisia ajatuksia, mielipiteitä ja suunnitelmia. 

Kaikki materiaalini, jota saatan tarvita eri tilanteissa, on tallella, mutten löydä sitä enää niin helposti tietokoneen ja kovalevyjen sokkeloista. Viimeksi etsin lapsenlapseni Alexin ensimmäisen elinvuoden videoita, joita hän erityisesti kaipasi. Tiesin niiden olevan tallella, mutta millä ulkoisella kovalevyllä?  Etsimme niitä yhdessä, mutta löysin ne vasta myöhemmin vuoden 2012 valokuvien joukosta, siis aivan loogisesta paikasta. Kävimme yhdessä ostamassa muistitikun niitä varten. 

USB-muistitikut ovat vielä hyvä väline jakaa joitakin tiettyjä kuvia, tarinoita tai muuta. Tallennusvälineet ovat eläneet kaikenlaisia vaiheita ja vaikkapa osa vanhoista muilta välineiltä siirtämäni aineisto on jo hävinnytkin. Omat tiedostojen arkistointisysteemit ovat kokeneet kovia, kun olen vaihtanut koneita. Viimeksi niin kävi viime vuodenvaihteessa. Olen monta kertaa ollut ymmällä.  En voi millään siirtää kaikkea Googleen tai OneDriveen, joihin meitä koko ajan ohjataan.

Kiertelin viikolla ystävän kanssa Hämeessä. Kävimme iki-ihanassa Hattulan vanhassa kirkossa kuten edellisenäkin vuonna. Vietimme siellä runsaasti aikaa. Sanoin jopa lähtiessäni, että voisin jäädä sinne vaikkapa koko yöksi. Oikeasti siellä pitää viettääkin aikaa ja tutkia kaikkia yksityiskohtia. Onneksi siellä ei ollut nyt paljon ihmisiä, muttei kyllä opastustakaan kuten viime kesänä. Joskus on hyvä syventyä asioihin omatoimisesti.  Viime kesästä lähtien minun on pitänyt viedä lapsenlapseni sinne ja nähdä, miten pelaamisesta innostunut 8-vuotias kokee mummin mielestä ihmeellisen rakennuksen täynnä värikkäitä piirroksia. Ehkä siitä jää jokin muistijälki.

Aioimme mennä Hämeen linnaan, mutta parkkipaikkaa oli mahdoton saada läheltä emmekä jaksaneet odottaa. Nälkäkin alkoi jo olla.  Kaupungin keskustasta löytyi kyllä autopaikkoja, joten kävimme siellä syömässä Popino-nimisessä ravintolassa.  Samalla kuljimme läpi ydinkeskustan. Marja on aikoinaan asunut keskustassa ja minulle kaupunki on ollut koulukaupunki. Jälkeen päin ajatellen matkan sisältö olisi ollut aivan toisenlainen, jos olisimme menneet kierrokselle Hämeen linnaan.

Vanha Hämeen härkätie kiinnosti ja halusin esitellä sen välillä Hämeenlinna – Renko, vaikka matka sitä kautta on pidempi. Ystäväni, joka toimi kuskina, halusi laittaa autonsa GPS-navigaattorin ohjaamaan, minä samalla kokeilin puhelimeni Google Mapsin ohjausta. Se olikin äärimmäisen hauska koe. Ohjaus toimii vain normaalien väylien kautta eli yritti koko ajan vääntää meitä takaisin Turuntielle huolimatta siitä, että ajoimme pitkin vanhaa Hämeen Härkätietä. Se oli sopivaa leikkiä vanhoille naisille. Samoinkin lopuksi, että kannattaa kyllä luottaa omaan intuitioonsa.  Kaiken lisäksi olen ennenkin kulkenut reitin.

Poikkesimme Rengon vanhalla hautausmaalla, jonne vanhempani ovat haudattu. Ystäväni ei ollut koskaan käynyt siellä. On joskus hyvä katsella itselle tuttuja paikkoja toisen silmien kautta. Meillä oli tarkoitus Riihimäellä käydä Marjan vanhempien haudalla. Mutta toisin kävi.

Ajoimme kotikyläni läpi. Pyntiön peltojen kohdalla oli pakko pysähtyä, koska kaukana pellolla oli iso lauma pitkäkoipisia lintuja. Lauma kurkia oleskeli pellolla. Olivatko ne muuttamassa jo etelään vai asuivatko ne siellä? Lintujen syysmuutto jakaantuu hyvin pitkälle ajalle.

Launosissa pälkähti mieleen poiketa  tutkimassa Launosten kartanoita, koska olimme keskustelleet aiheesta silloin tällöin ja Marja oli käynytkin siellä aikoinaan. Kaiken lisäksi olin viime kevään tajunnut, että sinne kulki aikanaan rautatie ja asemarakennus oli vielä tallella. Täällä linkki siihen blogiini, jossa kirjoitin aiheesta alun perin 23.4.2014 ja korjasin sitä huomautuksella 13.5.2020. 

Löysimme Ratatien, joka on jäljellä junaradasta Riihimäeltä aina Kesijärvelle saakka. Matkalla olimme jutelleet Kesijärvestä, jossa aikanaan Marjakin oli käynyt. Hän oli jopa kulkenut tuota rataa pitkin junan kyydissä. Isälläni oli myös kuvia järvestä, joka oli vielä 1930-luvulla suosittu retki- ja uintipaikka. Radan historiaan voit käydä tarkemmin tutustumassa täällä.  Olin usein miettinyt, miksi järvestä ei koskaan puhuttu lapsuudessani. Kävimme lapsuudessani uimassa joko Ojajärvellä tai Valajärvellä tai keskenämme pyörillä Kaartjoella.

Ajoimme sitten minulle salaperäisiksi jääneiden Launosten kartanoiden alueen läpi pitkin Santamäentietä, joka yllättäen johtikin hyvin tuntemalleni Lopen kantatielle. Ohitimme puiden peitossa olleen Santamäen kartanon, joka on ollut Paloheimojen omistuksessa.  Se oli Marjalle tuttu paikka. Minä olin siinä vaiheessa pyörällä päästäni, vaikka istuinkin kuljettajan vieressä. Alueella on nimittäin useita suuria rakennuksia, jotka kaikki kuuluvat tähän kartanoon. Täällä Museoviraston sivulla lisää tietoa.

Ajattelin nimittäin Launosten kartanoa, joka jäi nyt vielä katsastamatta, koska kuvittelin kartanoiden sijaitsevan lähempänä toisiaan.  Lähellä toisiaan ne sijaitsevatkin, mutta Launosten kartano on enemmän Vähikkäläntien varrella.  Jälkeenpäin tutkin sijainteja kartoilta. 

Olen aikanaan satoja kertoja ajanut siitä ohitse käydessäni vanhempieni luona, mutta en ole koskaan poikennut syrjäteille vaan ajanut suoraan joko Vähikkäläntien, Kartanontien tai Tervakosken kautta Renkoon. Lopen kantatieltä Santamäentien jälkeen lähtee Pehtoorintie, jota pitkin pääsisin myös oikaisemaan Vähikkäläntielle. Itse asiassa kartanonrakennukset näkyvät myös Vähikkäläntielle.  Pääset tutustamaan tämän kartanon historiaan tästä.

Itse asiassa Launosten kartanon historia sivuaa myös omaa kotikylääni jo varhaisemmilta ajoilta, sillä Brunow-suvun edustaja Göran Brynielsson Brunow sai 1600-luvun alkupuolella myös lapsuuteni kotikylän läänityksenä suvulleen. Kirjoitin blogissani 10.6.2013 aiheesta. Tässä linkki sinne ja tässä myös toiseen Brunow-suvusta tarkemmin kertovaan artikkeliin. Tosin näistä kerrotaan jo aiemman kartanon historiaan johtavan linkin takana.

Launosten kartano liittyy myös muulla tavalla sukuuni. Mielessäni kolkuttaa myös, mitä isäni on aikoinaan yrittänyt kertoa ajaessamme kartanon ohitse. En vain ollut silloin kiinnostunut.

Sittemmin olen tutustunut blogini kautta kaukana Amerikassa asuvaan Leenaan, joka on minulle lähintä tietä 4. serkku.  Muuta kautta olemme kaukaisempia serkkuja. Yhteinen lähin esi-isämme on räätälimestari David Gabrielinpoika Nålberg, joka syntyi Janakkalan Irjalan torpassa 30.12.1791 ja kuoli Rengon Vehmaisissa Siukolan Tammen torpassa 28.5.1863. Hänen vanhin poikansa Henric Juho oli tuolloin Siukolan isäntänä.  Hän oli isän isänisänisä.

Seuraavaksi lähin yhteys syntyy David Nålbergin vaimon, Hedvig Kustaantytär Nikkilän (1802–1870) kautta, jolloin yhteinen esiäitimme on tämän isoäiti Hedvig Erkintytär Härkälä (1749-1827).

David Nålbergilla oli kolme muuta lasta: Eric (1828–1858), Wilhelm (1831–1911) ja Karoliina (1837–1917).  Sukuselvityksessäni on kirjattuna heidän jälkeläisiään yhdeksässä sukupolvessa yhteensä 612 henkilöä. Luonnollisesti henkilöitä on paljon enemmän, mutta olen voinut kirjata ainoastaan oman sukuni jäsenet täydellisesti. Olen kautta aikojen kokenut tärkeämmäksi pyrkiä mahdollisimman kauas taaksepäin. Runsaat 100 vuotta nuoremmat tiedot ovat joka tapauksessa kiven alla.

Olen kirjoittanut useita blogeja Nålbergin suvusta. Kaikki sisarukset tuntuvat olleen erityisen edistyksellisiä. Samoin jälkeläiset ovat pärjänneet elämässä hyvin. Tässä linkkejä aiempiin blogeihini:

20.6.2016 Kaikuja menneisyydestä

21.11.2013 Maalaiskylän väkeä

5.12.2013 Setiä ja tätejä

5.3.2014 Sukututkimuksen aarteita

2.11.2014 Aamuvarhain ojennan käteni historiaan

25.9.2019 Kuljen perässänne

Lisäksi myös Anna Oreniaan (Orenius) liittyvät blogit ja sukututkimukset koskevat myös sukujamme. Hän oli aiemmin mainitsemani Hedvig Härkälän äiti.

4.10.2018 Anna Orenia, eräänlainen esiäiti

20.10.2010 Kymmenen päivää kului

Palaan aiemmin esittämääni kommenttiin siitä, miten Launosten kartano liittyy näihin asioihin kaukaisen serkkuni kautta.   Vilhelm Davidinpoika Nålbergin poika, kansakoulunopettaja Karl Henrik Vuori (1859-1922) avioitui 1883 opettaja Helma Augusta Tenlénin (s. 1856) kanssa. Helman isä oli Juho Josef Tenlén (1817– 1894) tämän 1. avioliitosta Amalia Charlotta Alftanin (1826 – 1867) kanssa. Amalian isä oli Gustaf Alftan, joka oli Launosten kartanon omistajasukua.  Tämä Helma Augusta on Amerikassa asuvan kaukoserkkuni isoisoäiti eli isänisänäiti.

 

Tenléneistä tuli sittemmin kartanon omistajia. Kun Amalia Charlotta kuoli 1867, Juho Josef nai nuoremman sisaruksen Amalia Olivian Alftanin (s. 1838). Nuoremmat kartanon omistajat ovat heidän poikansa Josef Arthur Tenlénin jälkeläisiä. 

Tässä vaiheessa me matkalaiset olimme jo niin poikki, että ajoimme suoraan Marjan kotiin kahville. Riihimäen hautausmaa jäi väliin, vaikka vielä suunnittelimme sinne menoa myöhemmin. Olin jopa ajatellut ajavani Hausjärven suuntaan tutkimaan edellisen blogini maisemia. Joskus vaan kuten nyt, käy niin, että ajantaju häviää. Minulta se hävisi kokonaan. Kesäillat ovat valoisia enkä muutenkaan seuraa kelloa paitsi, kun olen sopinut jotakin. Kotiin ajaessani olin melkein kauhuissani, kuinka olin vienyt ystäväni aikaa. Kaiken lisäksi hän oli koko retken ajan toiminut kuskina.

Marja on muuten kaukainen serkkuni useiden karjalaisten sukujen kautta. Simo Pentinpoika Sirkiän ollessa yhteisenä esi-isänä, olisin ollut hänen äitinsä kanssa 6. serkkuja ja Marja olisi lasteni kanssa 7.serkku. Samoin Simon kautta tulee toinenkin yhteys. Lähin yhteytemme tulee Antti Olavinpoika Hietasen (1736–1797) kautta, jolloin olemme 6. serkkuja. Isoäitini Aino (1892-1959) ja Marjan isoäiti Maria Sofia Rusi s. Kesäläinen (1884-1952) olivat 4. serkkuja. Olemme myös noin 7. serkkuja pariakin kautta esi-isänä Lauri Muurinen (s. 1693).

Kuten lukija huomaa, niin tällaisen ajan jälkeen innostuu aivan liikaa pienistäkin retkistä.