Arkiston nurkasta repäistyä

Nyt se oli taas eilisestä saakka kummitellut mielessä. Oli pakko päästä kirjoittamaan, vaikka pölynimuri oli jo kohta viikon odottanut lattialla ryhtymistäni siivoamaan. Ja odottaa siis edelleen. Patterien asentaminen oli melko työläs urakka. Tyttäreni mies oli täällä kolmena aamupäivänä ahkeroimassa. Välillä oli haettava lisäosia, jotta uuden patterin yhdistäminen vanhoihin liitoksiin onnistuisi. Eilen sitten kaikki oli kunnossa ja talo alkoi lämmetä. 

Pikkulinnut lentävät jatkuvasti isoon ikkunaan ja pökertyvät hetkeksi. Onneksi ne toipuvat nopeasti.

 

 

Tällä viikolla on ollut muutakin tekemistä. Sukuseuran kirjeen laatiminen ei sinänsä ole mikään iso juttu. Sen tulostaminen ja jakaminen osalle kirjeissä, osalle sähköpostissa, jäsenmaksukarhujen liittäminen osaan kirjeitä, kirjekuorien kirjoittaminen, postimerkkien hakeminen ja kaikki asiaan liittyvä näpertely ja muistaminen vaatii silti aikamoista keskittymistä. Samalla on tarkistettava, että kotisivulla on kaikki kunnossa. Tulostamista varten on huolehdittava, että kirjoittimen mustekasetit varmasti riittävät. Kirjekuoriakin pitää olla tarpeeksi hankittuina. Sähköpostia varten kirje pitää viedä pdf-muotoon. Paperit ovat pöydillä levällään.  Auta armias, kun sitten kaiken oltua jo valmiina, huomaakin painovirheen kirjeessä. Kirjeet on vielä vietävä postilaatikkoon. Usein olen vasta viedessäni hankkinut postimerkit ja liimannut ne postissa. Nyt kun paikallinen posti on sijoitettu K-Supermarketin nurkkaan, pitää miettiä, minkä kylillä käynnin yhteydessä ehtii postiin, kun en muuten harrasta kyseisessä kaupassa käyntiä. 

Loppujen lopuksi paperit on mapitettava, että tarvittaessa löytää kaiken apumateriaalin kirjallisena. Toki on vielä muutakin tekemistä, mutta voin sitä vähän lykätä. Vuoden vaihteen jälkeen sama ruljanssi on taas edessä, mutta sitä ennenkin on tarkistettavaa ja sähköpostien kirjoittamista.

Kesällä 2015 Lappeenrannan Avojalon-näyttelyyn menossa.

 

Tähän väliin tulee sitten vielä toisenkin sukuseuran tehtäviä, koska hallituksen kokous on edessä.  Ainakin pöytäkirjan kirjoittaminen ja sen jakaminen ovat tiedossa. Tällä sukuseuralla on oma kaksi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti ”Markkulan Viesti”, jonka kansikuvia pääsee lukemaan tästä. Viime marraskuun numerosta saa näkyviin myös kirjoitukseni Lopen päivästä kesällä 2015. Saa nähdä, osuuko minulle jälleen jokin kirjoitustehtävä?

Toimiminen yhdistyksissä ja kerhoissa vaatii loppujen lopuksi paljon tekemistä. Nautin usein siitä, että voin mennä jonnekin vain kuuntelemaan. Toisaalta syvempi osallistuminen tekemällä tuo mukanaan myös paljon hyviä asioita. Pitää vain ymmärtää oma rajallisuutensa ja toivoa, että muutkin ymmärtävät sen. Teen sen, mitä jaksan ja mitä ehdin. Oma aikatauluni on tärkein.

Siksi on myös hyvä kertoa näistä asioista muillekin, koska tekemämme työ jää näissäkin asioissa aika näkymättömäksi, varsinkin niille, jotka eivät sitä itse tee.

Omat suuret arkistoni kutkuttavat mieltäni. Eilen etsin mapeista jotakin paperia ja huomasin, kuinka paljon olen niihin vienyt asioita, joihin olen toivonut joskus pystyväni paneutumaan.  Siellä on vanhempieni sotahistoriaa, muuta historiaa ja omaa historiaani. No jaa, tätähän olen usein blogeissani pohtinut. 

Keväällä 2015 Karjalatalolle menossa.

 

Viikonvaihteessa on taas vaihteeksi Vantaalla ”Kuulutko sukuuni”-tapahtuma. Ajattelin, että se voisi tällä kertaa jäädä väliin. Mutta kyllä sinne tulee lähdettyä. Tavallaan se kuitenkin inspiroi tällä omalla loputtomalla polulla, joka johtaa vielä ties minne.

Ehkä hetkeksi paneudun helposti tänä aamuna käsiini osuneilla dokumenteilla, omilla koulutodistuksillani. Oletan, että teistä useimmilla omat todistukset ovat hyvässä tallessa, ehkä ei niin lähellä kuin minulla oli tänä aamuna; laatikossa keittiön nurkassa. 

Kansakoulun opintokirjasta, arvosteluvihkosta ja lukemaan oppimisesta

Opintokirjaan on ilmeisesti kotona laitettu valkoinen kansipaperi, jonka päälle isäni (tunnistan käsialan) on kirjoittanut tekstit.  Kanteen ylimmäiseksi on liimattu värikäs kuva pellolla viljalyhteitä sitomassa ja työtä tekemässä olevista naisista. Onpa siististi kansitettu. Jos haluan ja toki haluan, niin otan kansipaperin pois, jotta saan kuvattua kannen sisäpuolella olevan tekstin tämän blogin liitteeksi.

Opintokirjasta näen, että kansakouluni onkin alkanut jo elokuun puolella eli 30.8.1954. Se on ollut maanantaipäivä. Todistukseni oli aina kouluaikoina keskinkertainen.  Olin ujo ja huomaamaton varmaan koko kouluajan sekä kansa - että oppikoulussa.  En pysty palauttamaan mieliini kansakouluajasta muuta kuin joitakin poikkeavia tapahtumia. Kaikista huonoimmat arvosanat sain kansakoulussa laulusta, joka kolmannella ja neljännellä luokalla oli heikko 4. Viimeinen IV:n luokan lukukausitodistus 31.5.1958 oli parhain, koska olin saanut lähes kaikista aineista 9 lukuun ottamatta arvosanaa 7 käsityössä, 8 voimistelussa, leikissä ja urheilussa ja 4 laulussa. Oletan, että opettaja armosta antoi paremmat arvosanat, koska olin pyrkimässä oppikouluun.

Sen muistan, että jo silloin rakastin kirjoittamista ja lukemista. Kertotaulussa olin haka. Käsityöt olivat kauhistus huolimatta äidistäni, joka oli todella taitava käsitöissä. Hän joutui auttamaan ainakin minua, jotta olisin selvinnyt yksinkertaisista patalapun tekemisistä. 

1 luokkakuvani. Olen keskimmäisessä rivissä äärimmäisenä oikealla.

 

Se aika oli vielä vahvasti lapsuutta. Lukemaan oppiminen oli yksi tärkeimmistä maaleista, joka sittemmin johdatti aina eteenpäin. Siinä samalla opimme kirjoittamaan. Piirtäminen on tullut jo aiemmin. Olisi mahtavaa voida tavoittaa niitä omia lapsen ajatuksia noilta vaiheilta. Ne vaan ovat meillä niin tavallisia kokemuksia, että niihin ei silloin ole tullut kiinnittäneeksi huomiota. Pystyn muistamaan vain sen, kun luin ensimmäistä kertaa sujuvasti Grimmin satua. Se satu kertoi sisaruksista ja löytyy nyt nimellä ” Yksisilmä, Kaksisilmä ja Kolmisilmä”. Se saattoi aikanaan olla eri nimellä. Kaikki muutkin Grimmin sadut tuli luettua. Samoin koulun pienehkö kirjasto tuli läpikäytyä. 

Tästä lähti koulutaival.

Jos voisin nyt palata takaisin siihen aikaan, pistäisin kaiken tarkemmin mieleeni.

Opintokirja kuulostaa modernilta nimeltä, kun vertaa sitä Hämeenlinnan Yhteiskoulun syksyllä 1958 antamaan Arvosteluvihkoon, johon kirjattiin koko kahdeksan vuoden kouluajan väliarvosanat. Lukukausitodistukset olivat sitten erillisiä papereita.

Samassa nipussa todistusten kanssa oli ilman kansia oleva kirjanen Urho Havumäki ”Neuvoja aineenkirjoittajalle.”  Kirja on neljäs painos ja ilmestynyt 1962.  Ensimmäinen painos on ilmestynyt jo 1949. Alleviivauksista ja merkinnöistä kirjassa huomaan, että olen erityisesti paneutunut lukuun ”Ääntämisen ja oikeinkirjoituksen erilaisuuksia.” Kirjaa on todennäköisesti käytetty oppikoulussa suomen kielen tunneilla.  Urho Havumäki (1904 - 1961) oli oppikoulussa ensimmäisiä suomen kielen opettajiani. Mainitsin hänet blogissani 4.8.2015 ”Melkein kotinurkilla”.

Isäni ottaman vanha kuva koulusta.

 

Edellä mainitsemani kirjan lopussa on liite, jossa kirjoittaja antaa muutaman pienen käytännöllisen vihjeen vasta-alkavalle kynäilijälle. Todella viisaita ohjeita, kun niitä nyt luen. En toista niitä tässä muuten kuin kopioin yhden lyhyen kappaleen, joka nyt tuntuu erikoisen hienolta:

”Sinulla pitää olla runoilijansielussasi monia tuhansia toisten silmissä salassa olevia tietoja ja taitoja, joita ei kukaan ulkopuolinen pysty sinulle antamaan, mutta ei poiskaan ottamaan. Jos tosiaan tunnet, että sinun on aivan pakko panna ajatuksiasi paperille, niin toivotan onnea yrityksellesi.”

On päiviä, kun hetken tuntee tavoittavansa jotakin hienoa. Vastapainoksi on päiviä, kun romahtaa syvälle velvollisuuksien vaatimuksesta. Kaikki luova toiminta vaatii vapaata olotilaa. Nuorena ihmisenä sitä vapaata meillä vielä tuntui olevan, mitä nyt läksyt rassasivat.  Muistan, että silloin minulla ei vielä ollut sitä sisältöä, josta olisin ammentanut teksteihini, mitä myöhemmin ja varsinkin nyt on enemmän kuin runsaasti. Nyt ei vain ole sitä huolista vapaata tilaa, joka antaisi mahdollisuuksia syventyä oleelliseen. Aiemmista toteamuksista huolimatta en ehkä sittenkään enää tarvitsisi sitä elämän särmää ja säröä niin paljon kuin minulla on kestettävänä. Toisaalta itsehän olen sitä aikoinaan kerännyt ympärilleni, nyt pitää kärsiä seuraukset.

Tässä kurkistus koulun pihaan nykyään. Se ei ole enää koulu.

Menneisyysjahdissa

Sisareni tilaa minulle välillä jakson Hämeen Sanomia oman kestotilauksensa ilmaisena etuna. Olen lapsesta saakka rakastanut sanomalehtien lukemista kuten kaikkea muutakin lukemista. Isälle tuli useita sanomalehtiä ja kerran hän pisti minut kirjoittamaan kotiaineen kolmannesta valtiomahdista vai oliko se neljäs. Minun oli vaikea ymmärtää asian jujua silloin, mutta kyllähän se on sittemmin tullut selväksi. Luulen, että se aine on minulla vielä tallella, mutta taitaa nyt olla laatikoissa, jotka olen siirtänyt odottamaan käsittelyäni.  Nythän sitä aikaa alkaa olla…

Keväällä 1963

Hämeen Sanomissa kuten monissa muissakin lehdissä on pieni palsta, jossa katsotaan aikaan 50 vuotta sitten. On vaikea uskoa, että silloin 1963 olin jo lähestymässä aikuisuuden kynnystä, 16 vuotta.  Hämeen Sanomien jutut yhtyvät nyt oman päiväkirjani elämään. 1963 oli vielä aikaa, kun kirjoitin tarkkaan ja seikkaperäisesti, vähän samalla tapaa kuin sitten vanhuuden kynnyksellä. Siinä välissä oli erilainen aika, jonka tekstejä on nyt vaikea ymmärtää, käsialat vaihtuvat tavan takaa ja lisäksi on yritettävä tulkita, mitä kirjoittaja mahtaakaan tarkoittaa, kun asiat ovat verhoiltu luonnonkuvailuun.

Toisaalta en 16-vuotiaana kiinnittänyt ulkoisiin olosuhteisiin huomiota paitsi tietysti ulkonäköön. Yritänkin usein etsiä kaiken ihmissuhdekoukeroissa ja pikku (=suuri) ihastumisissa vellovien kirjoitusten välistä jotakin aikaan ja paikkoihin liittyvää informaatiota. Nimiä kyllä löydän runsaasti.  Ihmissuhteet olivat tärkeimpiä ja niiden pohdinta täyttää päiväkirjavihkojeni sivut.  On luettava rivien välistä ja yritettävä palata noihin aikoihin.

Miksi en sanallakaan mainitse vaikeuksista, mitä Vanajaveden yli rakennettavan uuden sillan rakentaminen aiheutti siltaa joka päivä käyttävälle koululaiselle. Koulumatkani kauas aseman taakse  Hätilään Hämeenlinnan yhteiskouluun ja takaisin linja-autosemalle kulki aina Vanajaveden sillan yli. Toinen silta oli rautatien ylittävä silta.

Hämeenlinnan yhteiskoulu 1950-luvun loppupuolella.

Hämeen Sanomat kirjoitti lauantaina 5.10.1963 otsikolla Vanajaveden katusilta vihittiin käyttöönsä. Jutun liitteenä oli ylhäältä päin kaupungin keskustan suunnasta otettu valokuva sillalle. On aivan mahdollista, että  kuvassa kävelen sillalla matkalla kouluun tai linja-autoasemalle? Vihkiäistilaisuus pidettiin Hämeenlinnan taidemuseossa. Samassa yhteydessä paljastettiin sillan kaiteeseen kiinnitetty kaupungin vaakuna. Olenko sitäkään koskaan huomannut  Eihän minulla ole tuolta ajalta 1960-luvun alkuvuosina edes muistikuvaa  näkymästä sillalta Hämeen linnaan. Se näkymä on viime vuosina kovasti kiinnostanut ja olen usein ajatellut, että olisi mukava katsella sitä myös toisessa ajassa, nuorin silmin.

Silta Vanajaveden yli Hämeenlinnassa 24.2.2013 (linkkeistä alla pääsee katsomaan kuvia sillan vanhemmista versioista.

Sillasta voisin kirjoittaa enemmänkin, koska samaisella kohdalla on ollut siis ennen tuota 1963 valmistunutta siltaa muitakin siltoja. Muistan sitä edeltävän valkoisen kaarisillan, joka oli valmistunut jo isovanhempieni aikana 1910.  

Tästä linkistä pääsee Museoviraston kuva-arkistoon, josta löytyy kuvia ja täältä löytyy vanhin silta, josta on olemassa valokuva, samoin täältä löytyy siltakuvia. Sanomalehtiarkistosta löytyy myös tietoa tuon vanhan sillan purkamisesta ja uuden rakentamisesta. Siellä olevan tiedon mukaan kaarisilta vihittiin käyttöönsä jo marraskuussa 1909 (Hämeen Voima n:o 128/16.11.1909), vaikka vanha purettiin vasta saman vuoden alkupuolella (Hämeen Voima n:o 22/25.2.1909).  Huhtikuussa lehti (Hämeen Voima n:o 44/24.4.1909) viittaa Rakennustaito-lehteen siteeramalla yksityiskohtia sillan rakentamisesta. Löydän ko. Rakennustaidon (1.5.1909) myös, mutta aikakausilehtiarkistosta. Rakennustaito käyttää jo fraktuuran sijasta meille tuttua fonttia päinvastoin kuin Hämeen Voima. Uuden rautaisen sillan rakentaminen on ehkä alkanutkin aiemmin. Rakennustaito kertoo kaikki rakentamiseen liittyvät yksityiskohdat. Kustannusarvio on noin 300.000 markkaa, johon valtio on luvannut 20.000 markan lainan. Sillan rakennuttavat Hämeen läänin maanomistajat maksamalla ns. siltakappoja. Mitähän lienevät? Tutkiminen on hidasta ja aikaa vievää ja vie uusiin asioihin. Tässäkin menin tästä päivästä yli sata vuotta taaksepäin. Rahanarvokerrointa käyttäen 300.000 markkaa on noin 1.200.000 euroa.

Samaan aikaan lokakuussa 1963 Hämeenlinnan lyseo vietti 90-vuotisjuhliaan. Uutisessa mainittiin mm. ”Nykyajan repivässä elämänmenossa ja moninaisessa rikkinäisyydessä tuntevat entiset lyseolaiset lämmintä yhteenkuuluvaisuutta.” Mitäs nykyinen elämänmeno sitten on?

Hämeenlinnan kirkon vierssä olevalle sankarimuistomerkille käytiin 28.5.1966 viemässä ruusu. Ylempässä kuvassa helmikuussa 2013 näkyy myös muistomerkki.

En ole kirjoittanut mitään 5.10.1963, mutta seuraavana päivänä sunnuntaina 6.10. kerron edellisen koulupäivän tapahtumista. Silloinhan kävimme koulua myös lauantaisin. Olin sisareni Päivikin kanssa odottamassa bussia linja-autoasemalla. Vyörytän siinä paikalle muita henkilöitä heidän oikeasti ilmestyessä näyttämölle ja suhdettani heihin. Aiempi ihastukseni tuli paikalle ja suhtauduin häneen täysin välipitämättömästi. Ystäväni naapurista ja hänen koulukaverinsa tulivat kanssamme bussiin. Juttelimme äänekkäästi kaikenlaista mm. seuraavan lauantain lyseon juhlista. Koko matka meni kirjoitukseni mukaan täysin pilalle, kun takanamme istui ”hullu juopunut ukko, joka pölisi koko ajan kaikenlaista hölynpölyä”. Haikailin edelleen yllättäen ihastukseni perään, joka myös oli bussissa. Mielialat taisivat heitellä tuossa iässä rajusti.

Päiväkirjassani jatkoin vielä luettuani silloin Hämeen Sanomien artikkelin aiheesta, johon nyt 6.10.2013 lehti viittaa kuvan kera: ”Jenkkipoika stipendiaattina Hämeenlinnassa”.  Randy Paulsen oli koulumme silloinen julkkis. Hän oli kotoisin USA:n Salt Lake Citystä ja asui Luolajassa koulumme oppilaan Arto Alaspään kotona. Kirjoitin hänestä useinkin, koska hän vieraili myös meidän luokassamme osallistuen opetukseen ja yrittäen kovasti opetella suomen kieltä.

Helmikuussa 2013 kävin opiskelutoverieni kanssa Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyissä ja tulimme keskustaan vielä tutkimaan kirkkoa ja syömään.  Tämä kuva on täällä osoittamassa sitä, kuinka tarkkaan nykyään tulee asiat tallennettua verrattuna niihin nuoruuden haihatusaikoihin. Siis taiteilija Albert Edelfelt asui Hämeenlinnassa 1855 - 1866 eli 1 vuotiaasta 12 vuotiaaksi. 

Myöhemmin syksyllä eräs aihe ylitti päiväkirjassani kaiken muun. Se oli presidentti John Kennedyn murha Dallasissa, jonka kuvailen lauantaina 23.11.1963.  Taas suruliputettiin kuten pari viikkoa aiemmin, jolloin Maarianhaminan lähistöllä suomalainen lentokone putosi ja 22 ihmistä sai surmansa. Nämä tapahtuvat järkyttivät suuresti. Vertasin niitä erääseen auton palamiseen kotini lähistöllä, jossa eräs mies paloi autoonsa. Kirjoitan palaneen auton seisovan siellä tien reunalla ja näkeväni sen joka päivä. Mutta en kokenut sitä yhtä järkyttävänä kuin nuo muut tapahtumat. Olisikohan ollut niin?

Liputkin tilaisuuksiin ovat päiväkirjan välissä tallessa.

Mutta muuten tuo lukion ensimmäinen syksy on täynnä tapahtumia, uusia opettajia kuten saksan opettaja, johon ihastuin heti ja josta kirjoitan paljon. Teinikastajaiset, lyseon konventti ja Poikain huvit, joissa kaikissa tanssitaan. Pääsin mielestäni tanssimaan paremmin, kun annan pitkähkön tukkani roikkuvan auki, mitä itse pidin surullisuuden merkkinä. Olen jatkuvasti ihastunut ja ihastuksen kohteet vaihtuvat aina välillä.  Mutta kirjoitan myös paljon lukemistani kirjoista ja elokuvista. Aika tyly olen vanhempiani kohtaan, mikä näin jälkikäteen tuntuu surulliselta. Mutta teinit taitavat aina olla vanhempiaan kohtaan aika ajattelemattomia.

Miten mahdottoman kaukaiselta nuo ajat tuntuvat nyt. Voisin hävittää kaikki nuo vanhat tunteita pursuavat päiväkirjani, mutta jokin pistää minut vielä säilyttämään ne ja joskus palaamaan niihin, erityisesti kun jokin asia vaikkapa lehtijuttujen muodossa herättää minut. Miksi? Ne ovat kuin vanhat valokuvat, ne ovat silta menneisyyteen. Jos tuhoan ne, puran samalla sen sillan, joka vie sen nuoren tytön elämään, se, joka minä olin kerran.

Pohdin silloin aikanaan myös usein tulevaisuuttani, yritin ulottaa ajatukseni elämääni joskus sitten kun olen aikuinen. Ajatukseni olivat täynnä suuria, lapsellisia toiveita. Meillä kaikilla on omanlaisemme elämä ja se omalaatuisuus kulkee mukanamme jo lapsesta ja nuoresta saakka. Emme voi koskaan karistaa sitä itsestämme, vaikka usein tuntuukin kuten minusta nyt, että en edes ole se ihminen, joka silloin olin. Tunnen sitä nuorta tyttöä kohtaan suurta hellyyttä. En voi tuhota hänen kirjoituksiaan, vaikka ne nyt tuntuvat olevan toisesta maailmasta. Ne ovat omanlaisensa viesti menneisyydestä. Niitähän tässä olen jahtaamassa, muiden ja nyt omiani. Kaiken muun ohessa.

Tässä olen kesällä 1964.

Kauemmas se pakenee

Vaikka teet mitä tahansa. Viikossa ei saa paljon mitään aikaiseksi. vaikka koko ajan puurtaa. Olen joka päivä siirtänyt tämän räpsykän avaamistakin aina myöhemmäksi, jotta ehtisin tehdä vähän enemmän. Mutta samanlainen kaaos on ympärilläni. Lauantaista alkaen olen siirrellyt kirjahyllyjä huoneesta toiseen ja järjestänyt toivottoman suureksi paisunutta kirjastoani. Eihän työni missään tunnu, mutta sain vähän enemmän mahtumaan. Ja kun seuraavan kerran etsin jotakin, niin enpä taas löydä. Tyhjensin myös jälleen pyykkikorillisen liinavaatteita. Osa niistä löysikin melkein samantien uuden kodin. Loput repsottavat tuossa lattialla taas viikkokausia odotten seuraavaa vaihetta.

Odotan kovasti, että myös muita tavaroitani kelpaa vanhimmalle lapsenlapselleni, koska ei varmaan enää mene kauan siihen, kun hän muuttaa omaan kotiin. Nuorilla tytöillä on tänäkin päivänä aivan samanlainen kiire lähteä kotoa pois kuin meillä aiemmilla sukupolvilla.

Tämä samainen tyttärentyttäreni täytti tässä kuussa 18 vuotta. Hän on samanaikaisesti käynyt ammattikoulua ja valmistuu ensi keväänä kokiksi. Hän on opiskelun lomassa suorittanut autokoulun ja käynyt töissä. Kun hän kohta saa ajokortin, hän ostaa ansaitsemillaan rahoilla heti itselleen auton päästäkseen liikkumaan paikasta toiseen.

Minun nuoruudessani aivan tuollainen vauhti ei ollut edes mahdollista. Kulutin vuosia saavuttaakseni jonkinlaisen tasapainon elämässäni. Välillä tuntuu, etten ole sitä koskaan edes saavuttanut, en siis vieläkään. En todellakaan.

Tämä kuva on penkkareiltani kaukaisella 1960-luvulla Hämeenlinnan yhteiskoulussa. Minut on helppo tunnistaa, koska olen se poikkeava yksilö.

Lisään tänne nyt aina silloin tällöin sellaisiakin kuvia, jotka olivat kuvablogin runsaan 2000 kuvan joukossa. Koulun jälkeen koitti vapaus ja metsä kutsui kuten kutsuu nytkin.

Kun aina välillä skannaan vanhoja valokuvia, niin muistelen kuvien ottoaikojen maailmanmenoa. Muistan hyvin 1960-luvun ja sen, kuinka tappelimme siskojeni kanssa niistä vähistä vaatteista, joita meillä oli. Vanhempamme olivat varmaan tosi tiukoilla pystyäkseen elättämään meidät ja tulemaan vastaan tarpeissamme. Mutta tuskin olisimme silloin edes omalla työllä pystyneet ansaitsemaan paljonkaan. Palkkataso ensimmäisissä työpaikoissa jopa opiskelun päätyttyä oli niin surkea, että vielä silloinkaan sillä ei elänyt edes yhtä kuukautta. 1980-luvulla elintaso alkoi olla jo parempi.

Laskin, että ensimmäisen kokopäiväisen työpaikkani kuukausipalkalla 250 markkaa ansaitsin tämän päivän arvoon muunnettuna noin 400 euroa. Kun sitten lähdin kotoa vuonna 1966 ja muutin Helsinkiin, sain päästyäni pankkiin töihin tammikuussa 1967  palkkaa käteen verojen jälken 357,70 markkaa eli nykyrahassa 559 euroa. Ostin sinä talvena itselleni Palmrothin korkeavartiset pehmeätä nahkaa olevat saappaat, jotka maksoivat 125 markkaa eli nykyrahaksi muutettuna lähes 200 euroa. En tietenkään pystynyt maksamaan niitä muuten kuin osamaksulla. Vuokraan meni noihin aikoihin suunnilleen puolet palkasta. Ja vuokra- asunto oli alivuokralaisasunto, yleensä vain pieni huone, jonka jaoin jonkun toisen kanssa.

Mutta silloin koko maailma tuntui olevan avoimena edessä. Nyt usein ajattelen, että tässäkö se olikin. Elämä. En ole todellakaan ole ehtinyt käyttää kaikkia voimavarojani, vaikka voimani ovat hiipuneet. Usein ajattelen, kuinka hienoa olisi aloittaa nyt uudelleen. Mahdollisuuksia on edessä paljon enemmän kuin meidän aikanamme. Työkalut elämään ovat aivan toiset, vaikka valintojen tekeminen saattaa olla edelleenkin yhtä vaikeaa kuin aikoinaan. Nyt puhutaan paljon siitä, kuinka nuoret ovat syrjäytyneitä ja onnettomia. Kyllä meidänkin aikoina elämäntuska valtasi hyvin usein mielen. Ensin siellä kaukana kaikesta ja sitten lopuksi kaiken keskelläkin.  Kun täytin 25 vuotta, tunsin olevani ikivanha. Aina piti yrittää kurkottaa kauemmas. Niin kuin vielä nytkin. Ja aina se kauemmas pakenee vieläkin kauemmas.

Tällä viikolla olen jatkanut järjestelyjä. Suuri osa vuosien mittaan keräämistäni resepteistä lentää nyt paperinkeräykseen. Kaapit ovat täynnä tavaraa, joita voin selittää osittain vuosia kestäneen selviytymistaisteluni aikaansaannoksiksi. Minulla on ollut tapana pitää työpäiväkirjaa eli yksinkertaisesti vihkoa, johon kirjoitan, mitä olen tekemässä tietokoneellani ja mikä on ajankohtaista juuri silloin.  Nykyään yksi vihko kestää kuukausikaupalla, koska kirjoitan sinne vain lyhyitä muistiinpanoja. Eräältä hyllyltä tuli nyt käsiini alkuaikojen vihkoja, joiden sivujen välit ovat täynnä kuvia, lehtileikkeitä ja kopiota. Oman elämän arkeologiaa, voisin sanoa. Kuten ne kaikki vanhat päiväkirjat.

Välillä siivoan kaappeja ja välillä teen muita töitä. Tänä aamuna päätin puhdistaa pesuhuoneen pesualtaan vesilukon. Olen tehnyt sen silloin tälöin vuosien mittaan. Hävitin puhdistusvaiheessa sitten sen osia ja jouduin lähtemään kylille ostaakseni uuden. Uusi olisi ollut muuten ihan sopiva, mutta altaan alapuolella on kaappi ja siinä hylly, joka altaan mallin takia aiheutti sen, että uusi ei mahtunutkaan. Hylly olisi pitänyt rikkoa. Onneksi sain vanhan vesilukon asennettua takaisin parilla osan lisäyksellä. Minun on vielä hyvin vaikea olla taitetuin jaloin polvillani lattialla, joten oikein mielelläni jättäisin kaikki asennushommat jollekin muulle.

Enpä olisi koskaan kuvitellut, että elämä olisi mennyt niin kuin se meni. Että olen loppujen lopuksi yksin ja olen siihen täysin tyytyväinen. Ettei ympärilläni olekaan isoa perhettää kuten välillä tuntui, kun hääräsin keittiössä kuin italialainen perheenäiti ikään. Vaikka joudunkin nyt näkemään paljon vaivaa hoitaessani asioita yksin, en vaihtaisi nykyistä elämääni hevin saadakseni apua autoasioiden, puutarhatöiden ja muiden miestä vaativien töiden hoitamiseksi. Enpä saanut apua silloinkaan, kun talossa oli mies. Kituuttelen siis yksinäni köyhänä, onnellisena ja riippumattomana. Mitä nyt välillä pohdin, miten selvitä eteenpäin. Niin tekevät varmaan kaikki muutkin.

Keskimmäinen lapsenlapsi Arttu on viettänyt luonani pari yötä. Mukavaa seuraa. Tässä hän kissansa Manun kanssa . Kuva viime vuodelta.