Analyysia isästä ja minusta

En pysty nykyään julkaisemaan yhtäkään tällä välin aloittamaani blogipostausta. Syitä on monia, vahvin on ehkä esille työntynyt vanha pahe tai ongelma, alemmuudentunne, jolle on tietenkin tässä iässä entistä enemmän syitä. En aio todellakaan purkaa tätä solmua teille.

29.10.2024

Sen sijaan kirjoitan niitä näitä. Huolimatta itseni aliarvioinnista ja morkkaamisesta olen tehnyt nyt kaikenlaista, kaikkea sellaista, mikä on pitänyt minua ennenkin pinnalla monen muun asian lisäksi. Onhan niihin asioihin kuulunut jo 16 vuotta blogin kirjoittamista!

Ihmiselämässä on aivan liian paljon asioita, joita kannamme lapsuudesta asti. Jonakin päivänä se kaikki tavara tai taakka tuntuu liialliselta. Silloin on ehkä hellitettävä.  Vähän. Tässä iässä monet tapahtumat ja asiat loksahtavat omalle paikalleen tiedon lisäännyttyä.

Näiden oivallusten vuoksi minulla on edelleen aika monta tekstiä tekeillä, kesken. Saatan julkaista niitä tai osia niistä myöhemmin edelleen blogipostauksina. Kirjoittaminen vie usein kovin pitkälle, johtaa uusiin asioihin, löytää uusia, yllättäviäkin yhteyksiä. Tiedän, että tämä n kaltainen ajattelu ei kiinnosta kovin monia, mutta enhän kirjoita siksi vaan omaksi ilokseni.

Isä 1930-luvun loppupuolella ehkä 1937

Yllättäen viime vuoden puolella sain yhteyden kolmanteen serkkuuni isäni puolelta. Emme ole vielä tavanneet, mutta tunnemme, että meillä on paljon yhteistä. Isäni isoisällä Kalle Kustaa Heikinpoika Siukolalla s. 1851 oli yksi veli ja yksi sisar. Nuorin sisaruksista oli Maria Wilhelmiina, joka syntyi 1866 siellä samalla kotitilalla Rengossa, missä isäni, hänen isoisänsä ja minäkin olen elänyt lapsuuteni. Maria Wilhelmiina avioitui 20-vuotiaana 1886 Lopen Läyliäisten Ali-Suivalan vanhimman pojan, maanviljelijä Juho Oskari Juhonpoika Örnin kanssa s. 1854.  Perhe vaihtoi sukunimensä Vainioksi ja muutti 21.4.1900 Nurmijärvelle. Perheeseen oli syntynyt siihen mennessä kuusi lasta, nuorin seitsemäs syntyi Nurmijärvellä.  Myöhemmin 1902 perhe muutti Elimäelle, mikä alue on nykyään Kouvolaa. Sieltä jälkeläiset levisivät muualle Kymenlaaksoon, muualle Suomeen, Pohjoismaihin ja muualle maailmaan. Sukutaulu on mittava ja täynnä merkittäviä ihmisiä, opettajia, taiteilijoita, lakimiehiä, lääkäreitä. Isäni on tuntenut joitakin heistä, koska hänen valokuvansa 1980-luvulta löytyi ko. henkilön äidin (isäni pikkuserkku) valokuva-albumista. Oletettavasti se on ollut aikaa, kun isäni kulki sukututkijaserkkunsa vanavedessä, kun he yrittivät perustaa Nikkilän sukuseuraa.

Oli jotenkin jännittävää kohdata valokuvassa oma isänsä samojen kiinnostuksen kohteiden parista kuin omani ovat. Hän ei koskaan tiennyt varmasti, että minäkin kiinnostuisin.  Ehkä hän silti aavisti. Lapsuudessa hän opasti minua karttojen, luonnon, historian ja kirjoittamisen pariin. Ne veivät lukemisen lisäksi minua eteenpäin. Monissa muissakin asioissa hän on tullut mieleeni. Ajattelin aikanaan, miksi hän oli niin vaatimaton, vaikkei ollut sitä oikeasti luonteeltaan. Hän pysytteli monissa asioissa keskellä, hoiti sihteerin tehtäviä ja oli ollut asioihin johtava voima. Hän ei halunnut mitään kunnianosoituksia. Sitähän minäkin olen tehnyt koko ajan, ollut talteen kerääjä, sihteeri ja yrittänyt innostaa muita.  Valokuvaaminen oli hänelle kuten minullekin dokumentointia. Kaikkea hän ei ehtinyt tehdä. Elämä ei riitä, niin minusta tuntuu nyt. Sitä voin pohtia myöhemmin lisää.

Mainitsin sanan vaatimaton, sillä sen vaikutelman saattoi isästäni saada. Etukäteen antamiensa ohjeiden mukaan, hän ei halunnut siunaustilaisuuteensa yhtäkään vierasta ihmistä. Moni olisi halunnut tulla, hän oli ollut paikkakunnallaan tärkeä ihminen.  Minäkin pahastuin siitä.  Muiden puolesta. Hän vain häipyi tuntemattomuuteen 80-vuotiaana.

Vaikuttivatko hänen sotaretkensä, haavoittumisensa ja sotainvaliditeettinsä hänen mielenmaisemaansa ja tunteisiinsa?

Yllättäen minun on palattava aiemmin kirjoittamaani tekstin alkuun. Oliko isälläni  samanlainen alemmuudentunne kuin minulla huolimatta kyvykkyydestämme monissa asioissa. Siirtävätkö vanhemmat lapsiinsa piilossa olevia luonteenpiirteitään vai ovatko ne jo geeneissä.  Muistan isän enemmänkin ankarana isänä, jota piti vähän pelätä ja varoa varsinkin, kun tulin murrosikään. Olin vanhin lapsista ja isäni koki lapsen kasvun aikuiseksi ensin minun kauttani. Muistan monta pientä konfliktia, varhain ja jopa myöhemmin aikuisuuden kynnyksellä. Ne saattoivat ravistella itsetuntoani ainakin murrosiän alkaessa. Minun oli laitettava kova kovaa vasten, taisteltava. Jälkikäteen ajatellen, ymmärsin, että isäni oli silti puolellani ja ymmärsi minua, mutta kasvatus oli hoidettava.

Myöhemmin hän halusi jättää minulle tärkeitä asioita, mutta elin aikaa, jolloin sanat eivät jääneet päähäni. Valokuvista taistelin ja keräsin tärkeitä kirjeitä talteen hänen kuoltuaan. Kuljemme kukin oman tiemme.

Nämä samat asiat pohdituttavat monia varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat ovat lähteneet muille leveysasteille.  Olen yrittänyt kaivaa molempien vanhempieni mielenmaisemaa enemmän kuin yleensä kukaan. Minulle he elävät edelleen.

Olen pian saman ikäinen kuin isäni kuollessaan. Ajatukseni tänä syksynä ovat olleet erityisen paljon vanhemmissani. En yhtään ihmettelisi, että he vierailisivat luonani, unissani ainakin. Koen olevani todella yksin kaiken historiani, sukujeni historian, vanhempieni historian ja omani kanssa.

Olen muutenkin yksin ja tunnen joskus itseni arvottomaksi, huonommaksi kuin muut. En ole koskaan kerjännyt kiitoksia enkä arvostusta, saan sitä itseltäni pelkästä toimimisesta ja pärjäämisestä, mikä riittää. Illalla ajattelin Minni-kissan hypätessä kainalooni sängyssä, miten paljon iloa pienen kissan läsnäolosta on. Hän tietää, milloin tarvitsen häntä viereeni, on sitten päivä tai yö.  Siis en ole yksinäinen.

Tämä vuosi on ollut terveydellisesti vaikea, mutta tunnen meneväni parempaa kohti. Mikään ei kaada meitä vahvoja ihmisiä. Ajattelin niin eilen, kun kävin vaihdattamassa talvirenkaat. Kaiken lisäksi olin ostanut uudet ja vaihto tehtiin korjaamossa, jossa olen pian 20 vuotta käynyt. Aika oli sovittu aiemmin, mutta en voinut kuvitella, että ensi lumet ja jäät tulivat ikään kuin kiusakseni väärään aikaan. Yritin hillitä inhottavaa suunnitteluani (perua korona-ajoilta), jossa ajattelen etukäteen asioita ja mitä kaikkea voi tapahtua. Ajoin jäisillä teillä kesärenkailla ja seikkailin vielä kävellen jäisellä rinteellä, kun odotin työn valmistumista. Kotiin tultuani en sitten jaksanut enää mitään. Mutta ei tarvitsekaan.

Olen muuten kirjoittanut vanhemmistani vaikka kuinka paljon blogipostauksia. Tässä linkki erääseen, jossa kirjoitin isäni harrastuksista (Isän esimerkki 13.11.2019). Ehkä nykyään sovellan asioita,

Hyvää isänpäivää omalle isälleni siellä jossakin ja kaikille muille isille!

  

Kirjoittamisen vaikeus

Tänä aamuna vihdoin minusta tuntui, että halu kirjoittaa alkoi elpyä. Tosin se on edelleen hataralla pohjalla. Yhdeksän päivää sitten aloitin kirjoittaa blogiin uutta postausta, mutta en ole saanut sitä jatkettua. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä tyhmemmältä ylipäänsä tekstin aloitus tuntuu. Olin koko sen viikon sairastanut jotakin flunssan muotoa, mutta aivan erilaisilla oireilla. Epäilin sen olevan koronaa lievänä. Nyt tulee kaksi viikkoa täyteen. Niiden aikana olotilani on heitellyt laidasta laitaan. Ehkä alan nyt olla terve.

Kuvat tänään ovat sattumanvaraisia, vanhoja kuvia...

 

Niin tai näin. Sairaskertomukset eivät ole mielenkiintoista luettavaa. Kahden viikon aikana on silti tapahtunut kaikenlaista jännää. Tutustuin puhelimitse isäni puoleiseen kolmanteen serkkuun. Oikeastaan saan siitä kiittää näitä blogejani. Toivon yhteytemme jatkuvan ja oppivani taas uusia asioita.

Aiemmin aloittamassani blogipostauksessa muistelin olotilaani liittyen sairastumistani samoihin aikoihin vuodesta, marraskuussa 1961. Sen osan testistä liitän tähän:

----Sattumalta olen koko viikon ajatellut sitä kertaa, kun aikoinaan nuorena tähän aikaan vuodesta olin kipeänä.  Ajattelin etsiä päiväkirjastani kohdan, missä olen kirjoittanut siitä. Muistin, että kävimme lääkärillä ja se todettiin lieväksi keuhkokuumeeksi. Kysymyksessä oli marraskuu 1961. 

Kesti aikansa, kunnes löysin tekstini päiväkirjastani. Yleensä en maininnut silloin ikäviä asioita. Muistin, että sairastumiseni aikoihin olin tutustunut erääseen poikaan, joka vietti usein aikaa kirjastossa kuten minä. Olin 14-vuotias ja olin alkanut kiinnostua pojista. Ihastuminen oli kaukoihastumista, päiväkirjani ovat täynnä niitä kertomuksia. En koskaan oikeasti tutustunut yhteenkään mainitsemistani pojista paitsi yhteen.  

Kirjoitin erään pojan tuijottavan minua usein kirjastossa. Vaati hirveästi rohkeutta lähteä kerran hänen kanssaan kävelylle. Siihen johti se, että eräänä päivänä lähdin kirjastosta aiemmin, jolloin hän ymmärsi lähestyä minua ulkona kadulla. Pääasia minulle oli silloin, että ehdin Hämeenlinnan linja-autoasemalta 17.15 lähtevään bussiin. Tuttavuutemme oli loppujen lopuksi minulle valtava pettymys. Ne vaiheet olen kirjoittanut päiväkirjaani.

Kun vihdoin aloimme tutustua, jolloin olin vielä ihastunut häneen, sairastuin, vilustuin. Kaiken lisäksi menin innostuneena heti kertomaan asiasta äidille, joka suhtautui asiaan aivan väärin. ”On kahdenlaisia tyttöjä.” Siitä en kirjoita päiväkirjassani, mutta en koskaan myöhemminkään unohtanut sitä. Saatan olla jopa joskus maininnut sen.

Sairastumiseni on vain pieni maininta. En kerro lääkärillä käynnistä, mutta maanantaina 13.11.1961 sen käynnin jälkeen mainitsen, että saan olla ainakin viikon poissa koulusta, koska minulla on lievä keuhkokuume. Olen enimmäkseen huolissani siitä, etten voi tavata kirjastotuttuani. Alan kirjoittaa kuitenkin muista ihastuksistani ja niiden historiasta. Voi sentään, kuinka lapsellisia vielä olimme tuon ikäisinä!

Siinä iässä 14-vuotiaana ja jo aiemmin muistelin päiväkirjassani usein aiempia tapahtumia. Sairastumisen takia minulla oli paljon aikaa muistella. Liimailin edellisen kesän valokuvia albumiin ja muistelin kesäretkeä koulukavereideni kanssa yksityiskohtaisesti. Oli kurjaa olla poissa koulusta. Se oli siihen aikaan koko elämä.

Tein silloin puseron itselleni neulomalla. 18.11. etu- ja takakappaleet olivat jo valmiina ja hiha oli tekeillä. Olihan se saavutus, muistan vieläkin. En ollut koskaan, en edes myöhemmin joistakin yrityksistä huolimatta käsityöihminen. Katselin televisiosta elokuvia ja kirjasin niiden juonia päiväkirjaani. Palasin kouluun seuraavan viikon torstaina 23.11. -----

Vanhojen asioiden muistelu edellisen tekstin kirjoitettuani alkoi tuntua älyttömältä, vaikka se on aina ollut osa minua, se osa, mitä monet eivät ole ymmärtäneet. On totta, että kyllästyn välillä siihen ja myönnän, että oman elämän muistelu on tehtävä palasina, joista muodostuu vähitellen kokonaisuus.  Aika paljon teen sitä kuva kerrallaan.

Pahinta on, kun lähden etsimään tietoa jostakin henkilöstä saatuani selville henkilön nimen. Usein se on täysin mahdotonta, koska ihmiset vaipuvat anonyymiteettiin vuosikymmeniksi. Jollen löydä henkilöstä edes mitään lehtijuttua tai mainintaa lehdessä, voin luovuttaa. Voisi tietenkin kysyä, miksi tutkin niin tarkkaan?

Voisi tai voisin esittää monta muutakin kysymystä. Voisi asettaa koko elämän kyseenalaiseksi. Kun sairastuu, tajuaa, kuinka hauras ihmiselämä loppujen lopuksi on.

Miksi meillä on mennyt näin? Kupliin ei pidä jäädä, mutta vanhemmiten se tuntuu usein parhaalta ratkaisulta. Jossakin vaiheessa ihminen putoaa rajojen ulkopuolelle, kukin omalla tavallaan. Sen pohtiminen on loputon suo.

Taidan jatkossakin pysytellä omalla tielläni. Kirjoittaa edelleen kirjoittamisesta ilman kirjan tekemistä, tutkia omaa ja vähän muidenkin elämää, lukea, kulkea luonnossa. Olen loputtoman kyllästynyt kaikkeen meteliin. Kuuntelen hiljaisuutta ympärilläni.

Toipuessani flunssakoronastani aloin katsella Netflixistä sarjaa ”Crown”, jota olin aiemmin vältellyt. Silmiini osui sarjasta kirjattu positiivinen arvostelu. Alusta alkaen jäin koukkuun, minun on pakko ahmia hyvin tehty sarja Englannin kuningatar Elisabetista ja hänen perheestään loppuun. Elisabet II oli täydellisen tavallinen nainen. Mieleeni tuli, kuinka äitini joskus nuorempana tuntui samaistuvan häneen ja perheeseen. Se lienee todellakin johtunut siitä tavallisuudesta.

Valtava kasa kirjastosta lainattuja kirjoja odottaa lukemistani. Ja ne työt. Sukutaulut ovat edelleen kesken. Sairastumiseni alussa pidimme eli meidän kolmen hengen sukukirjatoimikunta piti pitkän kokouksen Teamsissä, jossa selittelin lähinnä, miksi en ole vielä valmis taulujen kanssa. Olihan minulla selitykset valmiina. Huomasin silti olevani taas alakynnessä? Niinhän olin aikanaan perheissäni ja työelämässä. Jouduin selittämään kaikille kaikkea kyllästymiseen saakka. Näin jälkikäteen ajatellen, minua on koko elämäni ajan yritetty pienentää, kutistaa. Miksi? Siihen joudun palaamaan tutkiessani elämääni nuoruudesta saakka.

Jatkan tekstiäni seuraavana päivänä. Toivon, että saisin tästä jonkinlaisen postauksen rajallisilla kyvyilläni valmiiksi. Olen huomannut, kuinka kirjoittaminen käy vaikeaksi taukojen jälkeen. Kirjoittamista täytyy pitää yllä päivittäin, jatkuvasti. Aivan sama olisi, jos aloittaisi kirjoittamisen kylmiltään tai vuosien tauon jälkeen. Päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen ovat tavallaan helppoa kirjoittamista. Omaan pöytälaatikkoon kirjoittaminen on monille tuttua. Omasta elämästä kirjoittaminen julkisesti on usein vaikeaa. Minunkin pitää harkita, mitä kirjoitan siitäkin huolimatta, että katson asioita vain oman itseni kautta. Päiväkirjoissani olen voinut olla rohkeampi, kertoa tarkkaan, mitä ajattelen, mitä muut ovat tehneet, sanoneet. Mitä päiväkirja-, kalenteri-, kuvamerkinnöistä pääsee teksteihini, sitä joudun aina harkitsemaan. Olen aina ollut tai yrittänyt olla hienotunteinen muita ihmisiä kohtaan. Murrosiässä ehkä vanhempani saivat huutia, mutta me kaikki muistamme, että se aika on lyhyt, muutama vuosi. Ajattelin sitä erityisesti, kun vanhin lapsenlapseni oli murrosiässä.

Jotkut meistä ovat aina murrosiässä, ympäristö saa kuulla kunniansa. Se on vähän sama asia, kuin vihaaminen. En ymmärrä vihaamista, en ole koskaan tuntenut hirveän voimakkaita vihantunteita, vaikka on ollut aikoja, että se olisi voinut olla tarpeellista, ainakin muiden mielestä. Oletan, että joudun käsittelemään päiväkirjoja lukiessani ja kirjoittaessani myös vihan tunteen. Maailma on juuri nyt täynnä silmitöntä vihaa, josta monet ottavat yllykkeen kirjoittaessaan sosiaaliseen mediaan.

Kirjoittaessaan suvusta, perheestään ja itsestään kirjoittaja käsittelee koko elämän kirjon. Teen sitä parhaillaan mielen tasolla ja vain osa heijastuu muuhun toimintaan. Aika on todella kypsä. Päivät ovat lyhyitä, aika lentää liian nopeasti. Talven pimeys painaa päälläni, vaikken varsinaisesti kärsi pimeydestä. Olen kuin oma elämäni, liian täynnä muistoja, tekstiä, kuvia, joita en aina osaa liittää helposti yhteen.

Kun luen muiden kirjoittamia elämänkertoja, huomaan, ettei se ole ollut kenellekään helppoa eikä lopputulos ole aina edes painetun kirjan arvoinen, joka seuraavana vuonna heitetään roskiin. Ehkä kullekin on ollut parasta saada se kaikki kaivettua ulos ja tuoda esille. Vaikkei kukaan sitä lukisikaan. En tiedä.

Kaikessa on taustalla ihmeellinen elämä kaikkine versoineen, lonkeroineen, rikkauksineen, kokemuksineen.

Istun tässä läppärini ääressä ja kirjoitan niitä näitä käyttääkseni sormiani miettiessäni samalla elämän suurta salaisuutta ja pitääkseni itseni ajan virrassa. On hiljaista ja tyyntä, joulukuu.

 

Mitä jälkeen jää

Kun heräsin aamulla, tunsin selkeästi maailman hengittävän. Olen pitkään ihmetellyt tai ihaillut, kuinka tunnen eri asioiden hengittävän. En kuule sitä kuten saatan kuulla oman hengitykseni tai jonkun toisen ihmisen hengityksen, mutta tunnen sen selvästi. Siitä on tullut minulle melkein kuin käsite. Tänä aamuna se tuli taas mieleeni. Kun kuulemme hengityksen, niin tuntuu siltä, että kaikki pysähtyy.

Kaikki muutkin varmaan tietävät ja tuntevat hyvin, että asiat hengittävät, mutta en ole kyllä koskaan keskustellut siitä kenenkään kanssa. En siis voi tietää, mutta tiedän sen, että kun olen joskus ottanut jonkun ihmettelemäni asian puheeksi, minulle on sanottu, että niinhän kaikki muutkin tekevät, tuntevat ja tietävät. Sillä tavalla meidät pistetään aina paikallemme, sinne, minne kuulumme tai minne meidät on määrätty kuulumaan.

On tietysti totta, että maailma hengittää. Puut ja kasvit hengittävät. Maisema hengittää, kun katsomme sitä suoraan, kuvissa tai filmissä. Kaikki ympärillämme kertoo, että olemme elossa. Siitä ei pitäisi kai edes kirjoittaa. Mutta kuten olen monta kertaa toistanut, kirjoitan itselleni ja annan muiden lukea kirjoituksiani. Siksi jatkan tänäänkin oivallusteni kirjaamista. 

Unessa olin jälleen lapsuudenkodissani. Lajittelin tavaroitani, paperikasoja, vaatteita, kaikkea. Keräsin tavaroita isoihin laatikoihin. Suuri osa oli jäänyt työelämäni jäljiltä. Siellä oli kaikkea mielenkiintoista. Seuranani "salin" lattialla, mietin, minne veisin laatikot, jos joskus olisin valmis niiden kanssa. Äitini tuli sisään ja oli närkästynyt siitä, mitä olin tekemässä. Heräsin.

Unihan on pelkkä uni. Lapsuudessa minulla ja sisaruksillani ei ollut paljon tavaroita, ei myöskään vanhemmillani. Meillä oli vain kaikki välttämätön. Vanhempamme pitivät tavallaan yllä hiukan valheellista kuvaa, että meillä oli kaikki hyvin, koska eihän he edes tienneet, mikä olisi ollut vaihtoehto. Ja olihan meillä hyvin, minulle jäi kaunis kuva varhaisesta lapsuudestani.

Elämä oli vielä 1950-luvulla köyhää, vaikka toiset ihmiset pitivät itseään ehkä parempiosaisina verrattuna toisiin. Jos asui maatilalla, jolla oli peltoja ja metsiä, oli automaattisesti parempiosainen. Vaikka välillä huonoina satovuosina olikin vaikeaa, piti hammasta purren tulla toimeen. Kun kasvoin murrosikään, aloin ymmärtää sen, mutten silti kunnioittanut sitä. Vaadin uusia vaatteita, kirjoja, paperia ja kyniä. Jos vanhempani riitelivät, ehdotin, että he eroaisivat. 

Kaikesta edelläolevasta olen kirjoittanut päiväkirjoihini, joita olen saattanut aiemmin siteerata. Aina ei ollut rahaa koulukirjoihin eikä kaikkeen muuhunkaan kuten kinuamiini vaatteisiin. Äiti joutui peittelemään joitakin ongelmia sukulaisilta, joista osa oli kyllä asiasta tietoisia.

Siihen aikaan perheiden elämä oli monella tapaa murroskohdassa. Haluttiin jatkaa perinteitä, elää siinä maailmassa, joka oli sotien myötä hävinnyt, uskottiin, että kaikki palaa ennalleen, paranee. Niin tietysti tapahtuikin, mutta kaiken menneen mukana hävisi myös paljon.

Itse asiassa lähdin nyt väärille urille, sillä tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa maailman muutoksesta vaan erään yksilön muutoksesta. Tietenkin pyörin taas oman napani ympärillä, kuten ihmiset nykyään väittävät meidän aikamme ihmisten tekevän. Koko ajan. Väitän silti, että kullekin meistä, on tärkeää selvittää, mitä tapahtui ja miksi olemme sellaisia kuin olemme. Olen sillä matkalla loppuelämäni. En yritä muuta. Haluan tietää, miksi olen juuri minä tällaisena.

 

Miksi kirjoitin koko ajan, miksi tallensin perheen muistoja, miksi etsin jotakin tuntematonta löytämättä? Miksi alistuin monen muun määräysvaltaan, miksi uskoin monia ihmisiä kyseenalaistamatta heitä? Miksi edelleenkin olen mieluummin hiljaa kuin metelöin? Miksi vältän konflikteja ja haluan ympärilleni vain rauhaa? Siis miksi olen juuri minä?

Joskus tuntuu, että meillä kaikilla suomalaisilla on identiteettiongelma. Se juurtaa todella kaukaa. Toisaalta on turhaa ja liian kaukaista lähteä etsimään sitä historiasta. Silti se on hyvä tiedostaa. Minulle on tosin historialähtöisyyteen hyvät lähtökohdat, koska olen tutkinut paljon sukujeni historiaa. Olen myös ihmetellyt, miksi sielläkin on niin kovin hiljaista. Miksi ihmiset ovat aina pidätelleet. Eivät kaikki, mutta suurin osa.  Jos joku on riehunut, sitä on ilman muuta paheksuttu niin paljon, että ei ole ainakaan kerrottu. Ja jälkipolvet ovat olleet vieläkin hiljaisempia.  Maan hiljaiset.

Sitten tulee joku, joka alkaa paljastaa asioita, jotka ovat jo lapsuudesta saakka pyörineet mielessä. Kuten mainitsin, kirjoitan nyt vain omasta puolestani enkä käsittele muiden ongelmia. Jokainen miettiköön asiaa omalta kohdaltaan. En myöskään syytä ketään, koska kaikilla on sama ongelma taustallaan. Jopa niillä omahyväisillä, joita on meidän joukossamme vaikka kuinka paljon, niin paljon, ettei muilla ole mitään sanomista, kun he kertovat hienosta perheestään ja elämästään, on samanlainen ongelma. Siihen en ota kantaa nyt enkä edes myöhemmin.

On tietenkin oma syyni, että olen lapsuudestani saakka pienentänyt itseäni. Mutta saatoinko tehdä muuta ottaen huomioon taustani ja kasvatukseni? Meille sanottiin joka päivä, että teistä ei ole mihinkään, naapurin lapset ovat parempia, sukulaisten lapset ovat parempia, se ja se on saavuttanut sellaisen ja sellaisen oppiarvon, mitä sinä olet, et mitään. Jos onnistuin jossakin, sekin oli vanhempieni ansiota, koska he kouluttivat minua. Tosin vanhemmilta välittyi salakavalasti jotakin muutakin, mikä antoi toivoa. Seuraavassa hetkessä se kuitenkin kaatui, jos tuli pienikin vastoinkäyminen. Niitähän tulee auttamatta.

Myöhemmin olen päätellyt, että me kaikki, vanhempamme ja me itse, olimme samassa liemessä. Emme koskaan olleet oppineet edelliseltä sukupolvelta, mikä on oikea tapa. Kun itse kasvoimme, jatkoimme samaa tietä. Osittain ehkä uusi aika antoi mahdollisuuden riuhtaista itsensä irti, lukea ja opetella uusia käsityksiä ja tapoja. Kantapään kautta menimme tulevaisuuteen. Meistä itse kukin olisi silloin tarvinnut terapiaa. Terapiasta puhutaan nyt myös paljon. Suomalaiset kärsivät edelleen samasta puhumattomuuden kulttuurista. Tuskin olemme siis vieläkään oppineet.

Nuoruuteni päiväkirjoista näen, että jo varhain otin omaksi tavoitteekseni kasvattaa itseäni. Aika jännää kylläkin, mutta siihen olisin kirjojen ja elämän lisäksi tarvinnut myös terapiaa, jotta olisin välttänyt monta sellaista asiaa, jotka jouduin käymään myöhemmin läpi ja joilla oli vaikutuksia ja hidasteita.

Kun elämä kaartuu loppusuoralle, on oikeastaan aika tehdä johtopäätöksiä.  Elämän vuorelta näkee kauas, mutta pitää rohkeasti uskaltaa katsoa ja olla rehellinen itselleen.  Olen ollut useimmiten muiden ihmisten suhteen hienotunteinen enkä muuta sitä ominaisuuttani nytkään. Kerron vain omista tuntemuksistani, mutta voin viitata kaukaiseen menneisyyteen.

Palaan vielä aamuisiin tuntemuksiini. En tulkitse näkemääni lyhyttä unta sen enempää, mutta mielestäni se viittaa meihin lapsena ja elämän aikana kerättyihin kokemuksiin. Vanhempien tutkiva katse seuraa meitä siitä huolimatta, että he ovat jo kuolleita. Voin väittää nyt, että olen ymmärtänyt heidät täysin huolimatta lapsuuden ajatuksistani. Olen jo kauan sitten tehnyt sovinnon, jopa heidän elinaikanaan.

Omalta osaltani kysyn edelleen, miksi uskoin monia ääniä ympärilläni, joiden ainoa tarkoitus oli pienentää, kahlita ja hallita minua. Niitä ääniä on vieläkin silloin tällöin, mutta en enää välitä niistä. Vanhalle naiselle kukaan ei enää voi mitään. Hän menee menojaan. Ehtii hän sitten tai ei, järjestellä kaikkea sitä, mitä on jäänyt. Kirjoittaminen on vaarallisinta, mitä voimme tehdä. Mutta eihän sillä ole väliä.

15.7.2020