Kirjoittamisen vaikeus

Tänä aamuna vihdoin minusta tuntui, että halu kirjoittaa alkoi elpyä. Tosin se on edelleen hataralla pohjalla. Yhdeksän päivää sitten aloitin kirjoittaa blogiin uutta postausta, mutta en ole saanut sitä jatkettua. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä tyhmemmältä ylipäänsä tekstin aloitus tuntuu. Olin koko sen viikon sairastanut jotakin flunssan muotoa, mutta aivan erilaisilla oireilla. Epäilin sen olevan koronaa lievänä. Nyt tulee kaksi viikkoa täyteen. Niiden aikana olotilani on heitellyt laidasta laitaan. Ehkä alan nyt olla terve.

Kuvat tänään ovat sattumanvaraisia, vanhoja kuvia...

 

Niin tai näin. Sairaskertomukset eivät ole mielenkiintoista luettavaa. Kahden viikon aikana on silti tapahtunut kaikenlaista jännää. Tutustuin puhelimitse isäni puoleiseen kolmanteen serkkuun. Oikeastaan saan siitä kiittää näitä blogejani. Toivon yhteytemme jatkuvan ja oppivani taas uusia asioita.

Aiemmin aloittamassani blogipostauksessa muistelin olotilaani liittyen sairastumistani samoihin aikoihin vuodesta, marraskuussa 1961. Sen osan testistä liitän tähän:

----Sattumalta olen koko viikon ajatellut sitä kertaa, kun aikoinaan nuorena tähän aikaan vuodesta olin kipeänä.  Ajattelin etsiä päiväkirjastani kohdan, missä olen kirjoittanut siitä. Muistin, että kävimme lääkärillä ja se todettiin lieväksi keuhkokuumeeksi. Kysymyksessä oli marraskuu 1961. 

Kesti aikansa, kunnes löysin tekstini päiväkirjastani. Yleensä en maininnut silloin ikäviä asioita. Muistin, että sairastumiseni aikoihin olin tutustunut erääseen poikaan, joka vietti usein aikaa kirjastossa kuten minä. Olin 14-vuotias ja olin alkanut kiinnostua pojista. Ihastuminen oli kaukoihastumista, päiväkirjani ovat täynnä niitä kertomuksia. En koskaan oikeasti tutustunut yhteenkään mainitsemistani pojista paitsi yhteen.  

Kirjoitin erään pojan tuijottavan minua usein kirjastossa. Vaati hirveästi rohkeutta lähteä kerran hänen kanssaan kävelylle. Siihen johti se, että eräänä päivänä lähdin kirjastosta aiemmin, jolloin hän ymmärsi lähestyä minua ulkona kadulla. Pääasia minulle oli silloin, että ehdin Hämeenlinnan linja-autoasemalta 17.15 lähtevään bussiin. Tuttavuutemme oli loppujen lopuksi minulle valtava pettymys. Ne vaiheet olen kirjoittanut päiväkirjaani.

Kun vihdoin aloimme tutustua, jolloin olin vielä ihastunut häneen, sairastuin, vilustuin. Kaiken lisäksi menin innostuneena heti kertomaan asiasta äidille, joka suhtautui asiaan aivan väärin. ”On kahdenlaisia tyttöjä.” Siitä en kirjoita päiväkirjassani, mutta en koskaan myöhemminkään unohtanut sitä. Saatan olla jopa joskus maininnut sen.

Sairastumiseni on vain pieni maininta. En kerro lääkärillä käynnistä, mutta maanantaina 13.11.1961 sen käynnin jälkeen mainitsen, että saan olla ainakin viikon poissa koulusta, koska minulla on lievä keuhkokuume. Olen enimmäkseen huolissani siitä, etten voi tavata kirjastotuttuani. Alan kirjoittaa kuitenkin muista ihastuksistani ja niiden historiasta. Voi sentään, kuinka lapsellisia vielä olimme tuon ikäisinä!

Siinä iässä 14-vuotiaana ja jo aiemmin muistelin päiväkirjassani usein aiempia tapahtumia. Sairastumisen takia minulla oli paljon aikaa muistella. Liimailin edellisen kesän valokuvia albumiin ja muistelin kesäretkeä koulukavereideni kanssa yksityiskohtaisesti. Oli kurjaa olla poissa koulusta. Se oli siihen aikaan koko elämä.

Tein silloin puseron itselleni neulomalla. 18.11. etu- ja takakappaleet olivat jo valmiina ja hiha oli tekeillä. Olihan se saavutus, muistan vieläkin. En ollut koskaan, en edes myöhemmin joistakin yrityksistä huolimatta käsityöihminen. Katselin televisiosta elokuvia ja kirjasin niiden juonia päiväkirjaani. Palasin kouluun seuraavan viikon torstaina 23.11. -----

Vanhojen asioiden muistelu edellisen tekstin kirjoitettuani alkoi tuntua älyttömältä, vaikka se on aina ollut osa minua, se osa, mitä monet eivät ole ymmärtäneet. On totta, että kyllästyn välillä siihen ja myönnän, että oman elämän muistelu on tehtävä palasina, joista muodostuu vähitellen kokonaisuus.  Aika paljon teen sitä kuva kerrallaan.

Pahinta on, kun lähden etsimään tietoa jostakin henkilöstä saatuani selville henkilön nimen. Usein se on täysin mahdotonta, koska ihmiset vaipuvat anonyymiteettiin vuosikymmeniksi. Jollen löydä henkilöstä edes mitään lehtijuttua tai mainintaa lehdessä, voin luovuttaa. Voisi tietenkin kysyä, miksi tutkin niin tarkkaan?

Voisi tai voisin esittää monta muutakin kysymystä. Voisi asettaa koko elämän kyseenalaiseksi. Kun sairastuu, tajuaa, kuinka hauras ihmiselämä loppujen lopuksi on.

Miksi meillä on mennyt näin? Kupliin ei pidä jäädä, mutta vanhemmiten se tuntuu usein parhaalta ratkaisulta. Jossakin vaiheessa ihminen putoaa rajojen ulkopuolelle, kukin omalla tavallaan. Sen pohtiminen on loputon suo.

Taidan jatkossakin pysytellä omalla tielläni. Kirjoittaa edelleen kirjoittamisesta ilman kirjan tekemistä, tutkia omaa ja vähän muidenkin elämää, lukea, kulkea luonnossa. Olen loputtoman kyllästynyt kaikkeen meteliin. Kuuntelen hiljaisuutta ympärilläni.

Toipuessani flunssakoronastani aloin katsella Netflixistä sarjaa ”Crown”, jota olin aiemmin vältellyt. Silmiini osui sarjasta kirjattu positiivinen arvostelu. Alusta alkaen jäin koukkuun, minun on pakko ahmia hyvin tehty sarja Englannin kuningatar Elisabetista ja hänen perheestään loppuun. Elisabet II oli täydellisen tavallinen nainen. Mieleeni tuli, kuinka äitini joskus nuorempana tuntui samaistuvan häneen ja perheeseen. Se lienee todellakin johtunut siitä tavallisuudesta.

Valtava kasa kirjastosta lainattuja kirjoja odottaa lukemistani. Ja ne työt. Sukutaulut ovat edelleen kesken. Sairastumiseni alussa pidimme eli meidän kolmen hengen sukukirjatoimikunta piti pitkän kokouksen Teamsissä, jossa selittelin lähinnä, miksi en ole vielä valmis taulujen kanssa. Olihan minulla selitykset valmiina. Huomasin silti olevani taas alakynnessä? Niinhän olin aikanaan perheissäni ja työelämässä. Jouduin selittämään kaikille kaikkea kyllästymiseen saakka. Näin jälkikäteen ajatellen, minua on koko elämäni ajan yritetty pienentää, kutistaa. Miksi? Siihen joudun palaamaan tutkiessani elämääni nuoruudesta saakka.

Jatkan tekstiäni seuraavana päivänä. Toivon, että saisin tästä jonkinlaisen postauksen rajallisilla kyvyilläni valmiiksi. Olen huomannut, kuinka kirjoittaminen käy vaikeaksi taukojen jälkeen. Kirjoittamista täytyy pitää yllä päivittäin, jatkuvasti. Aivan sama olisi, jos aloittaisi kirjoittamisen kylmiltään tai vuosien tauon jälkeen. Päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen ovat tavallaan helppoa kirjoittamista. Omaan pöytälaatikkoon kirjoittaminen on monille tuttua. Omasta elämästä kirjoittaminen julkisesti on usein vaikeaa. Minunkin pitää harkita, mitä kirjoitan siitäkin huolimatta, että katson asioita vain oman itseni kautta. Päiväkirjoissani olen voinut olla rohkeampi, kertoa tarkkaan, mitä ajattelen, mitä muut ovat tehneet, sanoneet. Mitä päiväkirja-, kalenteri-, kuvamerkinnöistä pääsee teksteihini, sitä joudun aina harkitsemaan. Olen aina ollut tai yrittänyt olla hienotunteinen muita ihmisiä kohtaan. Murrosiässä ehkä vanhempani saivat huutia, mutta me kaikki muistamme, että se aika on lyhyt, muutama vuosi. Ajattelin sitä erityisesti, kun vanhin lapsenlapseni oli murrosiässä.

Jotkut meistä ovat aina murrosiässä, ympäristö saa kuulla kunniansa. Se on vähän sama asia, kuin vihaaminen. En ymmärrä vihaamista, en ole koskaan tuntenut hirveän voimakkaita vihantunteita, vaikka on ollut aikoja, että se olisi voinut olla tarpeellista, ainakin muiden mielestä. Oletan, että joudun käsittelemään päiväkirjoja lukiessani ja kirjoittaessani myös vihan tunteen. Maailma on juuri nyt täynnä silmitöntä vihaa, josta monet ottavat yllykkeen kirjoittaessaan sosiaaliseen mediaan.

Kirjoittaessaan suvusta, perheestään ja itsestään kirjoittaja käsittelee koko elämän kirjon. Teen sitä parhaillaan mielen tasolla ja vain osa heijastuu muuhun toimintaan. Aika on todella kypsä. Päivät ovat lyhyitä, aika lentää liian nopeasti. Talven pimeys painaa päälläni, vaikken varsinaisesti kärsi pimeydestä. Olen kuin oma elämäni, liian täynnä muistoja, tekstiä, kuvia, joita en aina osaa liittää helposti yhteen.

Kun luen muiden kirjoittamia elämänkertoja, huomaan, ettei se ole ollut kenellekään helppoa eikä lopputulos ole aina edes painetun kirjan arvoinen, joka seuraavana vuonna heitetään roskiin. Ehkä kullekin on ollut parasta saada se kaikki kaivettua ulos ja tuoda esille. Vaikkei kukaan sitä lukisikaan. En tiedä.

Kaikessa on taustalla ihmeellinen elämä kaikkine versoineen, lonkeroineen, rikkauksineen, kokemuksineen.

Istun tässä läppärini ääressä ja kirjoitan niitä näitä käyttääkseni sormiani miettiessäni samalla elämän suurta salaisuutta ja pitääkseni itseni ajan virrassa. On hiljaista ja tyyntä, joulukuu.