Jouluaaton hiljaisuus, jota kuitenkin monet ajatukset häiritsevät. Kun pitäisi vain rauhoittua, rauhoittaa levoton sydän, ajatella joulun sanomaa tai siihen liittyvää. Silti ajatukset alkavat piinata nostaen pinnalle tunteita, joita on tullut vuosien mittaan käsiteltyä, mutta joita on jatkossakin käsiteltävä. Ne eivät tule vain minusta vaan syvempää ja kauempaa. Ne ovat niitä, jotka kulkevat loppuun saakka mukanani.
 |
| Jouluaattona 2016 |
Uskon, että suurin osa ihmisistä kieltää sellaiset ajatukset. Normaali joulutohina ihmisten ympärillä on silloin apuna, ei tarvitse ajatella muuta kuin tekemistä ja suorittamista. Tai syömistä ja juomista. Jos mietit asiaa kerrankin, tajuat sen. Jotkut pakenevat joulua kauas vuosi toisensa perästä.
Vaikka pääseekin vuosien kuluessa jouluasioista eroon jotenkuten, niin eihän se siihen lopukaan. Uudet sukupolvet syntyvät, oppivat ja kokevat edellisten joulut ja luovat omansa. Vuosien mittaan heillekin syntyy paineita ja tarve rauhoittaa jouluja tai paeta niitä.
Tämän kertomiseen ei tarvittaisi totuuden torvea, sellaista kuin minä perheen vanhin olen. Helsingin Sanomissa, tänään ollut 24.12.2023 kirjailija Antti Hurskaisen essee nostatti minussa piilossa olevat tunteet pinnalle ja vaativat vielä kerran kirjoittamaan joulun ympärillä olevasta pyörremyrskystä, ehkä kerrankin entistä syvällisemmin. Odotankin jo joulun jälkeistä aikaa, mutta yritän vielä kerran purkaa omien joulujeni myyttiä.
 |
| 30.12.2015 |
Olen vähitellen tullut siihen ajatukseen, että kaikki juurtaa jo ajasta ennen minua ja meitä, edellisistä sukupolvista. Vanhat kengät tai useammat vanhan aitan alakerran keskellä olevassa romuaitassa palautuvat taas mieleeni. Enää en pakene niitä, kuten lapsena ja nuorena. En halunnut tietää. Useimmat ikäisistäni eivät edelleenkään halua tietää mitään vaan välttelevät vanhoja asioita. Minulla on ehkä jo harrastusteni kautta taipumus mennä kauemmaksi. Toki en saa edelleenkään tietää sen enempää mainitsemistani vanhoista kengistä ja muusta roinasta. Ajattelin, että ne kaikki on heitetty sinne jonkun ihmisen kuollessa.
Useimmat ihmiset uskovat vain kaikkeen näkyvään. Minäkin pääsisin ehkä helpommalla, jos unohtaisin kaikki menneen elämän asiat enkä uskoisi näkymättömään. Kaikkein viisainta olisi myös pitää suunsa kiinni eikä käsitellä niitä asioita puheessa. Kaiken lisäksi voi olla tyhmää julkaista tällaisia blogipostauksia.
 |
| 24.12.2015 |
Jakaessani vanhempieni joulun mallia jälkeläisilleni, olen saattanut tehdä virheen. Olen jo kauan pyristellyt siitä irti. Tänä jouluna en enää ostanut lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille joululahjoja. Pieni apuraha kullekin on kirjekuoressa ja odottaa, että he hakevat ne minulta. En tunge kenenkään joulupöytään, kutsuakaan ei ole tullut. Olen suosiolla asettautunut ulkopuoliseksi, joka olen jo kauan ollutkin. Hyvä niin.
Istahdin kirjoittamaan täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeyteen kynttilänvaloon. Puolenpäivän aikaan katselin kyllä Joulurauhan julistuksen Turusta. Se oli äidilleni hyvin tärkeä, silloin jouluvalmistelujen tuli olla valmiina. Hän oli varmaan usein aloittanut askareet aamuyöstä. Koko elämänsä ajan hän teki kaiken yksin, valmisti kaikki ruoat alusta alkaen, hankki muualta, kaupoista tarvikkeet, siivosi. Isä haki joulukuusen ja me lapset koristelimme sen. Emme tehneet paljon muuta. Isä kävi seisomassa sankarihaudoilla ja kuljetti osaa sisaruksistani hautausmaalle lumikinosten ympäröimille haudoille.
Myöhemminkään, kun olimme jo muualla ja meillä oli perheitä, äiti teki kaiken. Apumme oli minimaalista. Mutta kuten aluksi kirjoitin, suorittaminen ja tekeminen kätkee taakseen vaikeammat asiat. Meillä ei ollut niistä asioista paljon tietoa, turrutimme itseämme muilla asioilla. Jossakin vaiheessa vietimme edeltävän illan ravintolassa ja olimme jouluaattona ihanassa ja kauheassa krapulassa.
Isäni joutui 1998 ennen joulua sairaalaan eikä päässyt sieltä enää koskaan pois. Äitini joutui ennen jouluaattoa 2002 sairaalaan eikä enää selvinnyt normaaliin elämään. Jääkaappi oli täynnä jouluruokia. Touhua riitti viimeiseen saakka. Meillä lapsilla oli jokaisella omassa elämässämme tekemistä eikä aina aikaa kiinnittää huomiota vanhempien elämään.
Sama on minulla edessä. Minun elämäni ei kiinnosta lapsiani. Jos kerron vaivoistani, se on valitusta. Meiltä puuttuu edelleen eräänlainen kunnollinen kommunikointi toistemme kesken. Vaikka äitini kertoikin silloin tällöin jotakin oleellista, en osannut sijoittaa asiaa oikeaan kontekstiin, hänen ikäänsä, koska vertailukohtana oli minun keski-ikäinen elämäni. Väitän, että samanlainen huono yhteys on monella muullakin, vaikka ollaan paljonkin tekemisissä toistemme kanssa. Korona-aika rakensi tätä aitaa.
On itsenäistymisen aika. Kun joulun 1946 vietin vielä äitini kohdussa, sodan muistot olivat vanhempieni mielessä. Mitä äitini ajatteli silloin? Vanhempani olivat viettäneet monet vuodet sodassa. Äitini vanhemmat lähtivät ensimmäisen kerran evakkoon sodan sytyttyä joulukuun alussa 1939. Sota oli vielä 1946–1947 voimakkaasti mielessä. Kaiken lisäksi elettiin pitkään ruoan suhteen säännösteltyä aikaa. Sitä kesti aina 1950-luvulle. Isäni äiti oli kuollut pian joulun jälkeen 1941 eli jatkosodan aikana.
Perheessä syntyi uusi joulunperinne, joka jatkui pienin muutoksin aina vanhempieni kuolemiin saakka. Kun ajattelen lapsuuden jouluja, näen monia välähdyksiä niistä. Kuvia on vähän.
 |
| 26.12.2015 |
25.12.2023
Kun lopetin eilen kirjoittamisen, ajattelin, etten julkaise tätä postaustani. Viime yön aikana jouduin muuttamaan mieltäni, kun tajusin, että kysymys ei oikeastaan ollutkaan oman lapsuuden perheeni jouluista vaan myöhemmistä jouluista. Ihmisen elämän varhaisten vuosien jouluun liittyy yleensä mieletön määrä tunteita. Lapsi hyväksyy kaiken, nuorena alkaa vähitellen kyseenalaista asioita. Meillä on kautta aikain ollut tapana kätkeä tunteet, kaikki. Minulle se oli aluksi vaikeaa. Oikeastaan se, että lapsena nauroin ja itkin yhtä aikaa kuvaa hyvin tunteiden kuohua sisälläni. Kun aloin kirjoittaa, saatoin jakaa tunteeni päiväkirjoissani ja muissa kirjoittamissani tarinoissa. Vuosien mittaan siitä tuli tapa etääntyä ärsyttävistä asioista.
Muistaakseni paremmin selasin muutamaa päiväkirjaani vuosilta joulujen ajoilta 1961–1965, jolloin olin 14–18-vuotias. Olin murrosiässä ja jatkuvasti riidoissa vanhempieni kanssa ja ärsyyntynyt sisarusteni pitämästä metelistä. Kirjoitin melko tarkkaan ongelmista. Lukiessani olen jopa yllättynyt. Pakenin omaan sisäiseen maailmaani, kirjoittamiseen, lukemiseen ja suljin korvani. Olin varmaan kaikkien mielestä sietämätön. Niinhän monet nuoret ovat siinä iässä. Eipä niistä ajoista nyt enempää.
Mentyäni eilen jo nukkumaan, heräsin kesken kaiken huonoon oloon enkä ehtinyt mennä veskiin, vaan oksensin sänkyni viereen. En ollut omasta mielestäni ylensyönyt, eihän minulla ollut edes varsinaisia jouluruokia eikä sellaista mässäystä kuin aikoinaan. Nukuin loppuyön huonosti, heräsin aina välillä ajattelemaan. Tajusin selkeästi, että koko joulutrauma johtuukin myöhemmästä elämästäni. Lapsuuden kodissani ei käytetty alkoholia, isällä oli varasto vieraita varten. Sitä varastoa me tyttäret myös joskus 1960-luvun lopulla käytimme salaa. Viina ei siis kuulunut jouluihimme.
 |
| 25.12.2015 |
Kävin mielessäni läpi jouluja. Tyttäreni syntyi huhtikuussa 1969 Saksassa. Koti-ikävä oli kova, joten tulimme jouluksi 1969 Suomeen, jossa tyttäreni vasta kastettiin. Saksassa kaste ei ollut tarpeellinen. Tilaisuudesta ei ole olemassa yhtäkään valokuvaa, jollei sitten negatiiveista löydy.
Keväällä 1970 päätimme muuttaa 1-vuotiaan tyttäremme kanssa Suomeen, joten joulun 1970 vietimme osittain perheeni kanssa, lähdimme kuitenkin jouluna myös Saksaan. Asuin pienen perheeni kanssa lapsuuden kodissani. Varhain keväällä 1971 muutimme takaisin Saksaan, josta tulin kesäksi 1972 Suomeen ja palasin syksyllä Saksaan ja tammikuussa 1973 lopullisesti Suomeen. Hajanaiset kirjoitukseni kertovat tunnelmistani, jotka olivat melko synkkiä. Siihenkin yhteiselämään hiipi alkoholi, vaikken sitä taida teksteissäni käsitellä. Se oli niin kauheaa.
Suomessa vietimme sitten taas monet joulut perheeni huomassa, kunnes menin syksyllä 1980 uudelleen naimisiin. Siihenkin avioliittoon tuli osalliseksi viina pilaten perheen joulut ja juhannukset, joskus aika järkyttävällä tavalla. Erottuani ja lähdettyäni, koin vielä uskomatonta kiusaamista. Jossakin päiväkirjani välissä on vielä perheemme joulun kuolinilmoitus, jolla entinen mieheni vielä jaksoi kiusata minua. Ikään kuin kaikki olisi minun syytäni.
Kolmas kumppanini alkoi sittemmin kiusata minua tuhoamistani avioliitoista. Se alkoi sen jälkeen, kun hän alkoi juoda oltuaan jonkin aikaa vain salajuoppo. Lopulta hän alkoi paeta joulun aikaan ulkomaille, koska en hyväksynyt juomista. En kirjoita näistä nyt sen enempää, olenhan aiemmin jo jokin verran käsitellyt perhehelvettiäni.
Viime yönä ymmärsin karvaasti, miksi perhejoulusta tuli minulle niin vaikea asia, josta piti yrittää irrottautua. Siksi kirjaan sen nyt ylös. Lapsuuden ja nuoruuden jouluissa oma murrosikäni oli julma, ei perheen joulu.
Kävelin eilen jouluaattona Hyrrään, lähikauppaan ostamaan jotakin pientä. Tein sen kyllä aamupäivällä. Aiemmin en olisi hyväksynyt kaupassa käyntiä jouluaattona kuten ei äitinikään.
Uskon, että meillä kaikilla on juhlapyhiin liittyviä, vaikeita asioita. Olen kokenut sen aikoinaan joidenkin työkavereideni kertomana ja kouriintuntuvasti itseni kanssa. Eikä syynä loppujen lopuksi ollut lapsuuden perhejoulut vaan kaikki, mitä sen jälkeen tapahtui. Kaikki ne ovat asioita, joita en tähän päivään mennessä ole täysin osannut käsitellä. Joku sanoisi tähän tietysti, ettei niitä tarvitse käsitellä. Kukin kulkee tavallaan. Pahinta on, että lapsemme ovat aistineet ongelmat meistä tai jopa nähneet ne läheltä.
Rohkenen sylkäistä tämän onnettoman postaukseni mahdollisille lukijoilleni. Vaikka olen tänä jouluna ollut alakuloinen ja tavallaan rasittunut, niin olen silti kiitollinen elämästäni ja kaikista kokemuksistani. Ihmisen tuleekin kestää elämää, sopeutua, taistella ja rakastaa elämänsä jokaista hetkeä. Toiset hetket vahvistavat meitä ja useat muut hetket tekevät meistä parempia ja onnellisempia ihmisiä. Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti