Kuljen juuria pitkin menneeseen

Sukututkimusta harrastava ihminen joutuu mitä ihmeellisimpiin koukeroihin pelkästään siitä syystä, että on sukututkija. Milloin tutkii pätkän jonkun tunnetun ihmisen sukua, sitten hetken päästä palaa tuttuihin ympyröihin, omien sukujen eri haarojen tutkimiseen.  Aika loppuu aina kesken, mutta ei se mitään, tutkimisen voi lopettaa milloin vain ja jatkaa, kun taas siltä tuntuu. Joskus kuluu pitempi aika eikä enää muistakaan aloittaneensa jostakin pätkästä. Eikä tässä kaikki, mutta ne muut koukerot ovat toisen jutun aihe.

Tässä se alue maantieteellisesti, jonen tämä blogi vie. Olen merkinnyt karttaan tähdellä Uittamon Hausjärvellä ja Vehmaisten kylän Rengossa.

Kun aloin oikein kunnolla paneutua sukututkimukseen siinä joskus 2011 alkaen, olin aluksi äärettömän innostunut kaikesta. Nyt melkein hävettää, että kirjoitin Kuolemajärveläinen-lehteen jutun aivan kuin olisin keksinyt koko sukututkimuksen. Tuntui niin hienolta, kun käymieni kurssien opit menivät täysin perille ja asiat loksahtivat paikoilleen. Olen sittemmin kyllä huomannut, etten ole ollenkaan ainoa hurahtanut. Sukututkimusta harrastetaan todella paljon. Kukin tavallaan. Rippikirjojen ahkera selaaminen on tuottanut tulosta, tutkija on selkeästi kehittynyt. Enää en halua tehdä siitä numeroa eikä kaikkien kanssa edes kannata alkaa keskustelua aiheesta.

Nykyinen tarkkasilmäisyyteni kirkonkirjoja lukiessa jopa nolottaa syystä, että huomaan usein muiden sukututkimuksissa virheitä. Teen toki virheitä itsekin koko ajan ja korjailen myöhemmin tekemiäni kirjauksia. Minun on vaikea alkaa esittää tutkimuksiani ennen kuin on lähes sataprosenttisen varma. Ja voiko sittenkään olla varma, mutta on silti tehnyt parhaansa.

Veijo Meren isoäidin sukupuuta

Veijo Meren sukujuuret

Joskus maalis-huhtikuussa minulla oli lainassa eräs kirja, jossa eteeni tuli jälleen sukupuu, johon takerruin. Luin tai oikeammin selasin Hannes Sihvon ja Risto Turusen kirjaa ”Täynnä liikettä” (SKS: toimituksia 710, 1998), joka kertoo Veijo Merestä. Kirjailija oli syntyisin Uittamolta Ryttylän kupeesta, eteläisestä Hämeestä, Hausjärveltä, Riihimäen pohjoispuolelta. Se on suoraa linnuntietä vain noin parinkymmenen kilometrin päässä omasta lapsuudenkodistani Rengon syrjäkylillä.

Veijo Meri sattui olemaan isälleni 7. serkku eli heillä molemmilla on juuret 1663 syntyneessä Sipi Heikinpoika Markkulassa, joka on lähtöisin Rengosta, pienestä pitäjästä Hämeenlinnan kupeessa, joka nykyään siis kuuluu kylänä Hämeenlinnaan.  Veijo Meren esiäiti on 1700 Rengossa syntynyt Anna Sipintytär ja isäni ja siis myös minun juuret alkavat tämän sisaresta 1702 syntyneestä Liisa Sipintyttärestä. 

Veijo Meri syntyi 1928 Viipurissa sen synnytyslaitoksella Kannaksentiellä Väinö ja Anna Meren s. Sallinen perheeseen, jossa hänen isänsä palveli siihen aikaan Taistelukoulussa koulutusaliupseerina, kersanttina (tiedot olen ottanut em. kirjasta). Veijon äiti mm. toimi torikauppiaana Viipurissa, hän oli lähtöisin Pohjois-Karjalasta. Perhe muutti Valkjärvelle kasarmille isän työn takia Polkupyöräpataljoona 2:ssa eli myöhemmin Jääkäripataljoona 2:ssa.  Sen enempää en kerrokaan. Kirjassa käydään koko Veijo Meren ja hänen vanhempiensa elämä seikkaperäisesti läpi.

Takerruin siis kirjan sukupuuhun. En puutu tässä sen kaikkiin yksityiskohtiin kuten esimerkiksi hänen mahdolliseen sukuyhteyteensä Aleksis Kiven kanssa. Olen Markkulan sukuseurassa sihteerinä ja siksi erityisesti tämän Rengosta lähtöisin olevan suvun asiat kiinnostavat monella tapaa. Sukuun liittyy paljon merkittäviä henkilöitä, mutta myös meitä tavallisia ihmisyksilöitä, joiden tarinat oikeastaan kiehtovat minua eniten.

Kirjailija Veijo Meren juuret Markkulan sukuun tulevat hänen isänsä äidin Aliina Wilhelmiina Uittamon isän Vanajan Idänpäästä olleen Heikki Kustaa Erkinpojan kautta s. 1839, jonka isoisä Kalle Kallenpoika Huovila s. 1751 on tullut avioituessaan Urjalan Välkkilän Isotalosta Vanajalle. Kallen äiti on mennyt Urjalaan aikanaan Isotalon emännäksi. Hän oli Rengon Markkulassa noin 1700 syntynyt Anna Sipintytär Markkula kuten aiemmin mainitsin. 

Tätä osuutta ei ole kerrottu mainitsemassani kirjassa vaan turvauduin osittain Markkulan sukuseuran viralliseen sukututkimukseen ja lisäksi omiin lisätutkimuksiini.  Aloittaessani tutkimisen ja samalla rinnalla kirjoittamisen, huomasin taas kerran, miten asiat johdattavat toiseen. Olemme nimittäin järjestämässä Markkulan sukuseuran kesäretkeä Urjalaan ja tuota Urjalan Isotaloa suunnittelimme yhdeksi kohteeksemme. Retki toteutuu vasta elokuussa ja pääkohteemme on toisen suuren suomalaisen kirjailijan elämä eli tutustumme Väinö Linnan jalanjälkiin Pentinkulmalla. 

Veijo Meren sukupuu alkaa kirjan sivulta 32. Huomioni kiinnittyi lauseeseen:

 ”Antti Jaakonpojan ja hänen puolisonsa Britan tytär Leena Antintytär meni avioliittoon Rengon Ahoisten Pukkilasta tulleen Matti Mikonpojan kanssa. Heidän tyttärensä, toinen kaksoistyttäristä Beata Matintytär avioitui torppari Mikko Jaakonpoika Uittamon kanssa.” 

Tätä tekstiä ennen kerrotaan pitkä tarina Beata Matintyttären äidin juurista, jotka vievät aina Sipi Rekonpoika Sipilä-nimiseen kantaisään. Joudun nyt romuttamaan tämän osuuden. Sen verran tarkkaan olen tuon kohdan tutkinut.

Tässä kohdin käsittelen siis Veijo Meren isänäidin Alina Wilhelmiina Heikintytär Uittamon sukujuuria, mutta tällä kertaa tämän äidin puolelta, kun aiemmin Markkulan suvun osalta käsittelin äidinisän suvun Urjalaan johtavia juuria. Molemmat johtavat myös Vanajan Idänpäähän, mutta se on toinen juttu. 

Rengon osalta aloin heti kaivaa innokkaasti rippikirjoja ja totesin, että mainittu Rengon Ahoisten Puhkalasta (ei Pukkila) oleva Matti Mikonpoika Puhkala ei ole oikea henkilö. Pystyin seuraamaan häntä helposti rippikirjojen kautta, mutta ne eivät johtaneet tekstissä mainittuun avioliittoon. Molemmat olivat samannimisiä ja samana vuonna 1748 syntyneet. Renkolaisen Matti Mikonpojan juuret pysyvät tiukasti Rengossa, vaikka hän hakikin molemmat vaimonsa kauempaa.

Mutta kun jotakin alkaa tutkia, tutkimus pitää viedä loppuun.  Aluksi Hausjärven Erkylästä myös löytämäni, kirjassakin mainittu kaksonen Beata Matintytär ei oikein sopinut kuvioon, koska hänen syntymäaikansa oli 1769. Rippikirjoissa kun kulki koko ajan syntymäaikana maaliskuu 1763. Hausjärven rippikirjassa 1796 – 1801 Uittamon torpan kohdasta löytyi merkintä: ”med betyg från Ackas 21.4.1793.”  Ackas? 

Tämä merkintä johti minut lopulta eteenpäin. Pähkäilin asiaa yhden illan. Siihen kohtaan pääkirjassa pääsee tästä linkistä. Loppujen lopuksi laaja haku Hiskissä auttoi ja minulle selvisi, että Matti Mikonpoika ja Beata Matintytär tulivatkin Hausjärven Ryttylään Uittamon torppaan Akaalta huhtikuussa 1793, jossa he olivat avioituneet 14.6.1791. Matti Mikonpoika oli lähtöisin Akaan Varrasniemestä ja Beata Matintytär Lempäälän Alkulan Uotilasta. Hänen isänsä oli 1710 syntynyt Mathias Petri ja äitinsä 1724 syntynyt Maria Erkintytär. Beatalla oli liuta vanhempia sisaruksia. Beatan perhe löytyy täältä. 

Juuret eivät siis tuota kautta johda taaksepäin Aleksis Kiveen Nurmijärven Palojoelle, mutta eivät myöskään Renkoon vaan Lempäälään ja Akaaseen.  Kirjan sukupuu romuttui. Olen tutkinut tämän kohdan niin tarkkaan, että olen varma asiastani.

Vähän omista sukujuurista

Palaan vielä omiin sukujuuriini (siitäkin huolimatta, että se saattaa ärsyttää satunnaista lukijaa). Veijo Meren esiäidin Urjalaan avioituneen Anna Sipintytär Markkulan nuorempi sisar,  1702 syntynyt Liisa Sipintytär Markkula on siis minun isänpuoleisia esiäitejäni. Tämä vuorostaan avioitui 1721 ensin Antti Antinpoika Jussilan kanssa Janakkalan Hyvikkälän Jussilasta. He saivat ainakin kolme lasta, joiden suvut jatkuvat nykypäiviin asti. Ensimmäisen miehen kuoltua 1738, hän avioitui Matti Matinpojan kanssa saaden vielä kaksi tytärtä, joista nuorempi Maria Matintytär syntyi 12.3.1744. Hänestä tuli Janakkalan Kuumolan Ylöstalon emäntä hänen avioituessaan 1761 lampuoti Risto Erkinpojan kanssa. Tämä kuoli 1771, jolloin Maria avioitui seuraavana vuonna Heikki Mikonpojan kanssa. Heidän tyttärensä 1773 syntynyt Ulrika Heikintytär Ylöstalo meni naimisiin Kustaa Yrjönpoika Nikkilän kanssa tullen Rengon Ahoisten Nikkilään. Heidän tyttärestään 1802 syntyneestä Hedvigistä tuli myöhemmin puoliso pitähän räätälimestari David Gabrielinpoika Nålbergille. Näiden vanhimmasta pojasta 1823 syntyneestä Henricistä eli Heikistä tuli minun isäni isoisänisä.

Isäni isoisän sukupuu

 

Tutkiessani ja kirjoittaessani tunnen samalla palaavani esivanhempieni vuosisataisille asuinseuduille ja sulautuvani sellaisiinkin maisemiin, joita en edes ehtinyt löytää hätäisen nuoruuteni aikana. Se on sinänsä sääli. Ihminen juoksee jonkun muun asian perässä eikä ehdi pysähtyä oleellisen äärelle. Toisaalta kuljetamme mukanamme ominaisuuksia, joita sitten vaikkapa vanhana edes pystymme hyödyntämään. Tällaisia ovat vaikkapa synnyinlahjaksi saatu rakkaus historiaan ja maantieteeseen.

Tämä tutkimusmatka sai minut ymmärtämään pienen palan Veijo Meren sielunmaisemaa ja saa minut ehkä jatkossa tutustumaan hänen kirjallisuuteensa. Hausjärvi on ollut minulle täysin vierasta seutua. Nyt pääsen tutustumaan paikkaan karttasovellusten kautta. Löydän tuon Uittamon alueen helposti Puujoen rannalta. Pääsen ajamaan virtuaalisesti autolla tietä pitkin yli sillan. Torppa kuului aikoinaan Ryttylän kartanolle ja Meret ostivat sen 1909 kartanolta kuten Veijo Meren biografia kertoo.  Sukututkimus ja paikallistuntemus ovat taas kerran kätelleet.

Kaikkien ihmisten sukupuut ovat sinällään mielenkiintoista aivovoimistelua, jota en mistään hinnasta vaihtaisi ristisanoihin. Saa nähdä, kenen sukuun sekaannun seuraavaksi, vaikka omissanikin on vielä tehtävää. Olisiko seuraava Jaakko Juteini, jonka juuret lähtevät Hattulasta? Hän, joka kirjoitti laulun "Arvon mekin ansaitsemme" ja muutti Viipuriin, jossa hän asui talossa, jota ei enää ole, mutta jonka paikan tiedän.

Juuret Tuusulan kirkonmäellä

In spirit

Kun huitelee maailmalla, jää paljon kotona tekemättä. Päivät ovat yllättävän lyhyitä.  Joinakin päivinä on vielä todettava sekin, että vaikka henki on vahva, niin ruumis ei välttämättä olekaan.  Näin minulla  käy usein keskellä viikkoa (lääkkeistä johtuen).  Ensi viikonloppuna olisi taas enemmän kuin tarpeeksi ohjelmaa. Taidehistorian opiskeluryhmäni päätti järjestää tapaamisen tällä kertaa ensi lauantaina Turussa, päivä täynnä ohjelmaa.  Olen ollut kahden vaiheilla oman menoni suhteen.  Pitäydyn alkuperäisessä suunnitelmassani ja lähden Turkuun vasta sunnuntaiaamuna osallistuakseni vain Kuolemajärven jokavuotiseen pitäjäjuhlaan.  Taidan saada matkaseuraakin menomatkalle.  Juhlien yhteydessä pidämme sukuseuran hallituksen kokouksen. Aion jäädä Turkuun ja haastatella Toinia, Kuolemajärven Karjalaisten kylässä syntynyttä Sirkiän suvun jäsentä, josta olen täällä kertonut viime heinäkuussa päivittämässäni blogissa. Kotimatkallekin minulla on suunnitelmia.

Liitän tähän tällä kertaa muutaman vanhan kuvan isän valokuva-albumista. Niitä on lähes mahdoton skannata kunnolla. On vain otettava kuvasta kuva. Pikku Christinalla on hauskaa, kun Ruotsissa asuva enoni Martti kiusottelee häntä. Uudempikin versio löytyy

Tässä välissä ennen matkaamista Tornioon sain vihdoin myös kirjoitettua puhtaaksi toisen suvun jäsenen eli Heimo Rumpusen kirjoituksen laivanrakentaja Abraham Sirkiästä ja laivanrakentamisesta yleensä.   Aihe laivatermeineen oli minulle melko vierasta, mutta viime viikolla selatessani Tornion historiaa, huomasin lukevani innolla 1600-luvun lopun laivoista  ja merenkulun vaarallisuudesta,  olisi tehnyt mieli voida keskustella asiasta jonkun asiantuntijan kanssa. Onhan vesillä liikkuminen ja kalastaminen ollut ylipäänsä sukuni tärkeä elinkeino, koska he asuivat siellä Suomenlahden  rannalla tai sen välittömässä läheisyydessä.  Äitini perhe asui vieläpä aivan meren rannalla. 

Tässä jutun liitteenä ollut sukupuu, jonka kaikki tiedot eivät ole kylläkään tarkistettuja, mutta kuva antaa viitteen siitä, millaisia tulosteita SukuJutut-ohjelmasta voi tehdä..

Niinpä niin, kirjoitukseni sukututkijan elämästä julkaistiin Kuolemajärveläisen juuri ilmestyneessä numerossa.  Aihe oli yleisluontoinen katsaus tämän hetkiseen tutkimukseeni, sen iloihin ja vaikeuksiin. Kun mennään eteenpäin, kirjoitukseni tulevat entistä enemmän kohdistumaan johonkin rajattuun aiheeseen.  Nyt kuitenkin teen perustutkimusta ja kirjaan tietoja. Uusien kirjoitusten aihioista, joita minulla on montakin tekeillä, voi osa päätyä blogikirjoitusteni osaksi. Mietin usein, mikä tulee olemaan minun esitysmuotoni. Netistä löytyy runsaasti hyviä sukututkimusblogeja, joita silloin tällöin käyn lukemassa, varsinkin jos siellä on käsitelty aiheita, jotka liittyvät omiin juttuihini. Useimmat ovat kovin asiallisia verrattuna minun höpötyksiini. Kun nyt menin etsimään esimerkiksi Juhan Suku-uutisten linkkiä liittääkseni sen tähän, niin huomasin, että hän on alkanut kirjoittaa muistakin aiheista.  

Facebookiin siirtymisen myötä,  monen kirjoitustahti harvenee. Valitettavaa. Blogin siirtäminen sinne saattaa myös kutistaa sitä. Sitähän olen itsekin hiljaa mielessäni suunnitellut.  Mutta tänään siellä kirjoitettu on huomenna unohdettu. Jos siellä ei pihahda mitään, niin on myös parissa päivässä unohdettu.

ISÄ joskus kauan sitten.

Onneksi jotkut muistavat ja vievät edelleen asioita jälkipolville.  Sota- aikana kodeistaan evakkoon lähteneiden karjalaisten muistomerkki paljastettiin Auran Sirkkelinmäellä 18.5.2013.  Auraan tuli Kuolemajärveltäkin suuri joukko evakkoja muiden muassa Toini Ylitalon s. Sirkiä perhe. Karjala-lehden 23.5.2013 ilmestyneessä numerossa kerrotaan Sirkkelinmäen saaneen nimensä siitä, että juuri tuolla mäellä sahattiin uusien kotien rakennustarpeita läheisyyteen muuttaneiden perheiden taloihin. Niitä rakennettiin kaikkiaan 16.  Alueella asuu lehden mukaan vieläkin perheiden jälkeläisiä ainakin 100 henkeä.  Olisikin mukava taas Turun reissulla piipahtaa Aurassa. Muistomerkin on suunnitellut taiteilija Veikko Mellanen, joka on  kuolemajärveläistä Auraan tullutta sukua ja varmaan siksi hän osaa kuvata evakkojen tuntoja niin hyvin.

Netistä löysin tällaisen kuvauksen teokselle:

Veistoksen keskellä sijaitseva pystykivi kuvaa poltetun talon savupiippua ja sen vieressä oleva pienempi kivi hellaa. Pohjakiven urat symboloivat pellon sarkaojia ja nurkkakivet Mannerheim- linjan tankkiesteitä. Nurkkakiviä yhdistävä ketju yhdistää evakkoon joutuneiden tuntoja.

Kuva Toinista muistomerkillä Juha Ylitalon koneelta napattuna.

Sain matkalla ollessani suruviestin Ruotsista.  Nuorimman enoni vaimo Hilkka oli kuollut. Parina yönä sen jälkeen olen oudosti herännyt pohtimaan asiaa.  Eihän siinä sen kummempaa pohtimista ole, mutta kuolema aina hätkähdyttää ja tajuaa omankin aikansa vain vähenevän. Viime vuosina pidimme Hilkan kanssa yhteyttä aina silloin tällöin, mutta nyt minua alkoi kalvaa myös se, etten kuitenkaan ollut yhteydessä useammin. Oman elämän kauhukuviot alkoivat parin viime vuoden aikana rajoittaa minua liikaa, vaikka eihän omista ongelmista tarvitse puhua eikä niissä velloa.  Mutta muiden asioista ei myöskään voi olla perillä, jos niitä ei avoimesti kerrota. Mutta näinhän meille aina käy kuten viime vuosina olen joutunut  ennenkin toteamaan.  Joten ohjeeni on, kertokaa toisille elämästänne, jakakaa ilojenne lisäksi myös surunne.  Niin päivä kummasti kirkastuu eikä tarvitse valvoa öisin. Valitettavasti meidän kulttuurimme hyväksyy kyllä avoimesti kaiken iloisen jakamisen, mutta suruista ei mielellään saa puhua. Suomalaisilla on harvinaisen paljon tabuja ja kiellettyjä puheenaiheita. On selvää, että se rajoittaa elämää.  

Tämän kuvan Hilkasta löysin isäni  valokuva- albumista. Ihania kesähetkiä viltin päällä joskus kauan sitten. Rohkea muistelukuva ihanasta ihmisestä.

 

 

Läheisten ihmisten poismenoja on viime vuosina ollut kohdallani paljon. Tänään istumme keskustelemassa ja kuukauden päästä tuuli on käynyt ja häntä ei enää ole.  Paljon kauempana olen sukututkimuksia tehdessäni  joudun  harva se päivä näiden asioiden eteen.  Kun Simo Taavetinpoika Sirkiän ja hänen vaimonsa Maria Mikontytär  Soitun kaikki  kahdeksan lasta kuolevat alle 7-vuotiaina 1853 – 1875, mutta vanhemmat elävät sen yli, eikö se ole tarinan arvoinen?  En tiedä, saanko aloittamaani tarinaa koskaan valmiiksi?

Tässä Hilkka ja Yrjö, kun toukokuussa 2011 tapasin heidät Helsingissä.

 

Entä kun eilen muuta Kansallisarkiston historiallisesta sanomalehtikirjastosta etsiessäni hakuni keskytyi  lukiessani uutisen surullisesta onnettomuudesta marraskuulta 1874 Wiborgs Tidningissä. 

 

Kaksi miestä oli laskemassa kalaverkkoja mereen Seivästön kylän edustalla. Tuulenpuuska kaatoi veneen ja molemmat miehet hukkuivat.  Edellisenä syksynä samalla paikalla sattui vastaavanlainen onnettomuus, jossa neljä miestä hukkui.  Syksyinen meri on arvaamaton, siinä ei varmaan edes uimataito auta. Minun piti tietenkin heti tarkistaa miesten henkilöllisyys.  Hiskin kautta löysin kaksi samana päivänä hukkumalla kuollutta, molemmat vähän alle 50-vuotiaita.  Talonpoika Tahvo Rusi Seivästön talosta n:o 5 ja Mikkel Knutinpoika Anttalainen Seivästön talosta n:o 3.  Voitte arvata, että kävin tarkistamassa heidänkin perhetilanteensa. Molemmilta jäi jälkeen leski ja pieniä lapsia.

Kun 1970-1980 -luvuilla hoitelin SYP:ssä lainhuudatusasioita ja jouduin melko usein tekemään laajoja sukuselvityksiä  useiden saantojen takaa saadakseni viimeisimmälle ostajalle lainhuudon, itkeskelin usein.  Perheet olivat 1800-luvun lopulla suuria kaikkialla ja lapsia kuoli paljon.  Äiti kuoli usein lopuksi myös ja mies otti heti perään uuden puolison, koska tarvitsi lapsilleen hoitajan. Mutta oli myös tapauksia toisinpäin. 

Kylvän tänne väliin siis näitä vanhoja valokuvia, jotka satuin kuvaamaan samantien sieltä isän albumista. Tässä kuvassa ovat kaikki nuoremmat sisareni 1960-luvun alussa.  Taisin olla siinä iässä, että minua ei saanut enää helpolla kuviin. "Voi kun olivat kilttejä vielä!" lukee kuvan alla. Voi sanoa, että kuva on todellakin otettu vähän ennen....

 

Itse asiassa harrastukseni vievät asiat kohdilleen. Elämän ja kuoleman raja hälvenee. Vaikeista asioista pitäisi pystyä puhumaan.  Minun juttuni menevät auttamatta aina vakavampiin asioihin.  Niin se on ollut lapsesta saakka.  Draama on toden totta kiinnostavampaa kuin komedia.  Niin myös elokuvissa ja teatterissa. Mutta on minulla myös  asioita, jotka nostavat ihokarvani pystyyn ja joita haluan vältellä. Pitkä suhteeni luonnehäiriöisen, narsistisen, alkoholia ylenpalttisesti käyttävän miehen kanssa opetti näkemään toisenlaisen maailman, josta mieluummin pysyttelen jatkossa kaukana. Jos kaikki menee koko ajan toisen ehdoilla niin, että toinen ei saa edes sanoa omaa mielipidettään, edes sitä, miltä minusta tuntuu, niin on parempi pysytellä omissa oloissaan. Valitettavasti tajusin asian vasta jälkikäteen syyttäen ongelmista toisen tavoin itseäni ja kuvitellen, että pystyn kaiken vielä korjaamaan. Mutta se ei mene todellakaan niin. Elämä on myös koko iän kestävää oppimista.  Joskus sen joutuu opettelemaan kantapään kautta, mutta emmehän ole koskaan valmiita.

Yritän nyt toipua ikävästä yskästäni viikonlopuksi.  Oli mahdottoman kesäinen ja lämmin ilma, mikä olisi houkutellut  pyörä- tai kävelylenkille tai puutarhatöihin, mutta järki sanoi, että nyt pitää hiljentää.

 

Isän kommentti tämän Raijan  kuvan alla oli : " Lavastetyöasentoko?" Tässä sisäpiirinaurun aihetta sisarilleni. Näitä löytyy muuten lisääkin, mutta toisella kertaa.