Yhteenveto

Tuntuu hyvältä, kun saa jonkin työn tai tehtävän liikahtamaan eteenpäin. Moni asia onkin, muuttoni, siihen valmistautumisen, toteutumisen ja suoraan sanoen mahtavan hullunmyllyn johdosta saanut odottaa sellaista hetkeä, että jaksaisin keskittyä. Kirjoittaminen tulee sitten joskus kaiken muun jälkeen, kun pieni hiljainen inspiraation poikanen alkaa aamuvarhaisella kolkuttaa mielessäni. Kunhan tänään sain ensin kehiteltyä uuden sivun Wordpressin blogisivustolle Helsingin Kuolemajärvikerhon tiedottamista varten, saatoin hyvillä mielin alkaa kirjoittaa vai oliko se kirjoittamaan. Monta aihetta ja asiaa pyörii levottomassa mielessäni ja tästä bloggauksesta saattaa tulla aikamoinen sekamelska. Mutta niinhän ne kaikki aiemmatkin ovat olleet. Oman varjonsa yli hyppääminen on melko mahdotonta. Toisaalta elämä on tuonut eteeni paljon kaikenlaista, kiitos arvaamaton ja ihana elämä!

Eilen....

Marraskuun loppupuolella jouduin ihmeelliseen pyörteeseen. Havaitsin kodissani vesivahingon. Otin saman tien yhteyttä Vakuutusyhtiö Ifiin, jonne oma kiinteistövakuutukseni oli siirtymässä Trygistä Ifin ostettua sen liiketoiminnan vuotta aiemmin. Tutkimus talossa alkoi heti seuraavalla viikolla ja jatkui runsaat kolme viikkoa, kunnes vesiputken reikä kodinhoitohuoneen betonien alta löytyi. Sitten olikin jo joulu, jonka peruutin kokonaan. Se nyt ei ollut minulle mikään tappio, sillä olen hissutellut jo useita jouluja ohi sen kummemmin metelöimättä.  Mutta muilla ihmisillä oli joulut ja lomat. If otti yhteytä vasta tammikuun kolmannella viikolla ja kertoi, mitä minun pitää tehdä. Hankkia itselleni asunto, tyhjentää koko asuttu osa talosta, muuttaa pois. Vesi on tihkunut betonilaattojen välissä hyvin laajalle alueelle. Korjaus kestää ainakin kolme kuukautta. Koko remontti lukuun ottamatta putkia kuuluu korvauksen piiriin, muutto korvataan, väliaikaisesta asunnosta korvataan 80 %. Siitä sitten ryhdyin toimeen. 

Muuttopäivänä ennen kirjoituspöydän pakkaamista ..

Viikkoa myöhemmin olin jo löytänyt vuokra-asunnon, jonka valitsin kahdesta vaihtoehdosta Kruunuasuntojen pätevän henkilön taskulamppuesittelyssä.  Ratkaisevaa oli, että asunnossa oli valtava vaatehuone ja isompi suihkuWC-tila.  Vaatehuoneeseen saan sijoitettua paljon tavaraa, vaatteita minulla on vähän. Pesukoneen piti mahtua myös jonnekin. Olin myös vuokraamassa varastoa, mutta siitä luovuin myöhemmin huomattuani, että vuokratalon häkkivarasto olikin riittävän iso kirjalaatikoiden säilyttämiseen. Raha-asioita piti järjestellä, sillä vakuutusyhtiö ei korvannut vakuusvuokria. Kolme viikon päästä olikin jo muuttopäivä, josta tänään on kulunut viikko. Sisareni ja eräs ystäväni auttoivat minua taulujen, kirjojen ja astioiden pakkaamisessa. Mutta niin paljon vaiheita muuton järjestämisessä oli, että monta kertaa iltaisin huokaisin kiitoksen sinne jonnekin, että taas oli selvitty askel eteenpäin.  Kun katselen nyt kalenteriani, niin kaikesta touhusta huolimatta aikaa riitti harrastuksiin. Varsinainen muutto sujui Niemen toimesta nopeasti ja jo samalla viikolla olin tyhjentänyt muuttolaatikot.

Kirjahylly menossa.

Olohuone alkaa muotoutua. Minulle se on työhuone.

Eilen kävin remonttifirman miesten kanssa talolla, jossa lienee jo tänään alkanut tapahtua. Heidän mukaansa kolme kuukautta ei tule riittämään. Tällainen koemuutto, joksi tätä olen itse kutsunut antaa hienon mahdollisuuden tarkistaa, mistä on nyt viimeistään luovuttava. Olen valmis. Oma koti tuntui yhtäkkiä omituiselta, vähän samanlaiselta kuin oikeidenkin muuttojen jälkeen. Olenko asunut täällä melkein 14 vuotta? Asunko edelleenkin joskus ensi kesänä? Missä on nyt kotini? On varmaan järkyttävää nähdä lattiat purettuina ja seinät revittyinä.

Raktus Oy:n  miehet ottivat talon haltuunsa.

Uskon, että tällaiset myllerrykset voivat olla meille kaikille totuuden paikka, jos ne vai osallemme tulevat. Jollen olisi viime syksynä rohkeasti jättänyt pois toista minulle määrättyä lääkettä, en olisi pystynyt tähän kaikkeen. Mielenkiintoinen elämä kaikkinensa on antanut ylimääräistä virtaa. Jään kuitenkin edelleen miettimään, miksi juuri näin kävi. Ehkä annan ajan kaikessa rauhassa kulua ja näyttää.  Olen kiitollinen jokaisesta päivästä. Olen usein sanonut viime aikoina, että tämä kaikki ei ole mitään sen rinnalla, mitä koin ihmisten taholta oikeudenkäynnin aikoja elettäessä.

Voi naapurin Mökää, joka juoksenteli muuttopäivänä sisään ja ulos ihmeissään.

Onpa omituista, että tällainen suunnittelu- ja kirjoituspäivä tuntuu laiskalta päivältä kaikkien muutaman viikon ponnistusten jälkeen. Paljon on tekemättä, mutta ajattelu vaatii hiljaisuutta, rauhaa ja siihen on turha sekoittaa vaatepussien setvimistä ja niiden järjestämistä kaappeihin. 

Vähän hulluteltiin, kun Alex ja koko muu perhe poikkesi mummin luona.

Täksi väliajaksi muutin asumaan Hyrylän keskustaan varuskunnan alueelle kerrostaloon, johon itse asiassa vihjasin edellisessä blogikirjoituksessa esittämässäni kuvassa.  Olen nyt keskellä aluetta, jota innokkaasti tutkin tehdessäni taidehistorian proseminaarityötä Hyrylän tori keskipisteenä.  Sitä saa, mitä halajaa, voin taas sanoa.

Nyt kun tämä kaikki on kerrottu, voi keskittyä uusiin innostaviin asioihin. Levoton mieli alkaa rauhoittua. Vai alkaako?

Jotenkin tämä kuva osui tänne sattumalta. 20.5.2006 Mikkolan kentällä. Taisi olla sama päivä kun Suomi voitti Euroviisut. Kuvan otti Marianne Westerlund.

Vanha eksistentialisti

On se vaan omituista, että minun aina jossakin vaiheessa pitää palata miettimään ihmiselämän peruskysymyksiä, vaikka kuinka haluaisin syventyä ihmisen elämän historiaan. Ettei vaan unohtuisi. Aamulla herätessäni mieleeni tulivat taas kerran ne vaikeudet, joita edessäni on. Kaikki tavarat on pakattava ja sijoitettava jonnekin, osaanko valita, mikä on tärkeätä, mitä voin vain heittää pois. Kävellessäni postilaatikolle lehtiä hakemaan, ajattelin jo taas, että kaikkihan, aivan kaikki sellainen ei merkitse mitään vain minulla itselläni on merkitystä. Miten suhtaudun itseeni, muihin ja tähän maailmaan.  Vaikka minut heitettäisiin alastomana toiselle puolelle maailmaa, minä yksin riitän. Kaikki tarpeellinen on mukana.  Olen ollut näiden asioiden äärellä aiemminkin, kirjoittanut niistä. Miksi se on nyt taas ajankohtaista. Minähän tiedän sen, ei sitä tarvitse korostaa tällaisilla vaikeuksilla. Vai tarvitseeko?

Milo yritti tänään viedä  ensin kamerani ja tässä kännykkäni ja alkoi syödä kissakirjaa. Mukava Annan seuralainen ja  riehaantui vierailustani.

Sitten luin aamun Hesarista erään kolumnin (Matti Mäkelä. Tarkka joulu.) ja ajattelin herran jestas sentään. Tässähän se on. Auta armias, näinhän suuri osa kanssakulkijoistani ajattelee. Kaiken pitää mennä totutun suunnitelman mukaan, muuten elämä on täysin sekaisin. Huomaan usein hiukan hermostuvani kanssaihmisteni mahdotonta järjestyksen vaatimusta, kronologisuuden ihannetta ja tulevaisuuden ennakointia. Niinhän minäkin ajattelin joskus kauan sitten. Niin, vaikka mielessäni jo silloin kapinoin ja sitä myöhemmin hermostuin. Nyt pidän suuni kiinni. Paitsi täällä, kun kirjoitan. Ei ole pakko lukea, jos tekee pahaa ja inhottaa.

Vaatimustasomme on korkea, poikkeamia reitiltä ei sallita. Ihmisiä arvostetaan sen mukaan, mitä he omistavat ja mitä he ovat koulutukseltaan ja ammatiltaan. Vanhat ihmiset putoavat jossakin ihmisten kehittämässä arvoasteikossa alas, jollei heillä ole muuten kerättyä statusta. Kyllähän te sen tiedätte, olen huono kirjoittamaan aiheesta, koska aikanaan pikku hiljaa pudottauduin ulkopuolelle. Enkä jaksa enkä edes osaa sitä selittää, se on niitä asioita, jotka voi tajuta vain intuition avulla. Olen luopunut egostani jo vuosia sitten. Se oli harjoittelun tulos, mutta selvää on, että siitä ei toki voi luopua ihan kokonaan pystyäkseen elämään ihmisten keskellä. Se on paradoksi kaikkien niiden muiden paradoksien keskellä. Siinä kaikki vastakohtaisuudet ovat lähes toistensa vieressä ja vaikeasti erotettavissa. Enkä missään nimessä pidä itseäni muita parempana. Jokaisen on etsittävä se oma tiensä, jota pitkin tarpoa kohti kuolemaa.

Vottokorin vastaanottaminen.

Itse asiassa minun ei pitänyt kirjoittaa tästä syvemmälle porautuen, mutta niinhän minulle aina käy alkaessani kirjoittaa. Eilinen päivä oli niin raju, että tuskin ehdin hengähtää ennen iltaa.  Edellisenä iltana sain tiedon, että kodinhoitohuoneeseen tultaisiin tekemään purkutyötä eli poraamaan reikiä, jotta löydettäisiin vuotanut putki. Soittaja pyysi myös siirtämään irtaimiston pois huoneesta. Olin ollut iltapäivällä viettämässä Nordean Seniorikerho Evergreenin joulujuhlaa ravintola Kaisaniemessä ja olin juuri yllättäen voittanut arvonnassa kaikkien osallistujien kesken arvotun herkkukorin. Raahasin korin tihkusateessa halki Helsingin autolleni ja mietin, mitä jaksaisin vielä kotona tehdä. Olihan siinä hommaa, käydä kaikki kymmenen plus kaappia ja laatikkoa läpi ja pakata tavarat laatikoihin ja koreihin ja viedä autotalliin tai varastohuoneeseen tai siirtää toisiin huoneisiin. Päätin jättää liinavaatekomeron tyhjentämisen aamuun. Olohuoneen seinältä toiselta puolelta otin kaikki taulut pois. Oletin, että seinää rikottaisiin siinäkin. Onneksi tämä ei sattunut kaksi vuotta sitten, kun en olisi pystynyt tekemään käsilläni mitään.  Nyt olin ihmeissäni, että sain kaiken ripeästi tehtyä. Lämmin sää on myös tukenani. Kiitos.

Tyhjennetty kodinhoitohuone, nuo kolme korkeaa komerokaappia myös.

Kaksi työmiestä, samat, jotka purkivat tapahtumaketjun alkuvaiheessa ensimmäiset seinät vaatehuoneesta ja olohuoneesta ja rakensivat siihen muovisen hökötyksen suojaksi, tulivat sitten aamuvarhain. He irrottivat kaappeja, tasoja ja siirsivät pesukoneen keittiöön. Sen jälkeen he porasivat lattian auki lattiakaivon takapuolelta ja pyysivät minua tarvittaessa juoksemaan autotalliin katkaisemaan veden, jos sattuisivat poraamaan vesiputkeen.  Onneksi niin ei käynyt, vaikka juoksinkin useaan otteeseen sitten myöhemmin muista syistä sulkemassa veden ja avaamassa. Reikä löytyi kylmävesiputkesta juuri siinä kohdassa, jonka miehet olivat poranneet auki. Minulle se oli ihme, mutta eräs aiempi paikalla mittaaja oli sen aika tarkkaan paikallistanut, joten pojat tiesivät, mistä aloittaa.

Työ tekeillä.

Reiän paikkaaminen ei ollut helppoa, koska tarvittavaa kumia ei ollut mukana. Luovutin heille yhden hiirimatoistani, josta kumipala leikattiin. Vuoto suorassa putkessa saatiin helposti tukittua. Vaikeuksia tuotti sitten pesukoneen takaisin paikalleen kytkeminen. Kylmävesiliitäntä tihkui, vaikka mitään vikaa ei näyttänyt olevan. Useiden yritysten jälkeen miehet luovuttivat ja lupasivat ilmoittaa pomolleen, jotta tämä hankkisi putkimiehen liitännän tekemään. Putkimies kävikin sitten melko pian  ja sai asian nopeasti hoidettua.

Mutta ei siinä kaikki.  Siinä vähän ennen putkimiestä tyttärentyttäreni Anna saapui Milo-kissan kanssa tervehtimään ja tämän lähdettyä näytin hänelle vuotokohtaa. Kappas vaan, se tihkui taas. Ei muuta kuin soitto miehelle, jonka kanssa edellisenä iltana oli työmiesten tulosta sovittu. Hän sattui olemaan lähistöllä ja tuli itse käymään toisen miehen kanssa ja pian reikä oli tukittu uudelleen. Sain häneltä kynän, jossa on hänen puhelinnumeronsa. Jossakin vaiheessa taisin jollekin täällä käyneistä miehistä valittaa, että asiakkaan olisi hyvä tällaisessa tapauksessa saada lista yhteyshenkilöistä. Pää on pyörällään muutenkin.

Sisareni Heljän ottama kuva minusta itsenäisyyspäivänä Rengon kirkon edustalla. Ehkä joulun aikana ehdin palata tutkimuksiini.

Joskus elämä on ennalta arvaamatonta. En ole ainoa enkä viimeinen, joka kohtaa vaikeuksia. Kun olen kertonut tästä minua nyt kohdanneesta muille, erityisesti niille, joita asia tavalla tai toisella koskee, olen joutunut hillitsemään kysymyksiä tulevaisuudesta. On nimittäin yleistä, että ihmiset ensimmäiseksi esittävät kysymyksiä, mitä aion tehdä. En pysty kertomaan enkä edes halua. Minua auttaa ehkä se, että olen viime vuosien aikana joutunut hyväksymään sen, että en voi millään tavalla muuten suunnitella tulevaisuuttani kuin ottamalla tulevat asiat rauhallisesti ja yksi kerrallaan vastaan.

On se vaan kivaa, kun minulla on ollut naisnokikolari ja nyt oli myös naiskatsastaja. Nopea toimitus, yksi lamppu palanut, mutta muuten kirkkaasti läpi.

Ajattelemme miten tahansa, niin ihminen on yksin ja selviää siitä huolimatta. On täysin inhimillistä välillä kauhistella kohtaloaan kuten minulle usein käy herätessäni pitkiltä yöuniltani.  On toisarvoista loppujen lopuksi sekin, mihin kaikki paperini, valokuvani ja kirjani joutuvat. Sitähän minulle yritetään kertoa. Ihminen yksin riittää, kaikki muu on välikappaleita kuten nuo tärkeänä pitämäni asiat minulle.  Elämämme varrella keräämämme tavarat ovat vain lisäämässä painolastiamme. Jokaisen on käytävä nämä taistelut itsensä kanssa.

Nyt on palattava ihmisten ilmoille. Anna kutsui syömään kotiinsa. Sitten käytän likaisen autoni katsastuksessa ja menen kirjastoon selvittämään, etten voikaan palauttaa yhtä kirjaa, kun olen ihmeekseni hävittänyt sen. Samalla reisulla vien vanhan printterin ja skannerin hävitettäväksi. Samalla mietin, mitä kuvia liitän tähän juttuun ennen julkaisua. Mutta useinhan asiat eivät mene suunnitelmien mukaan.

Milo olisi eilen mielellään avannut herkkukorini.

Toivomusten voima ja pöydät

On aika rohkeata toivoa tai hartaasti pyytää jotakin. Kun elämäni meni sekaisin kesällä 2009, kaikki alkoi vesivahingosta. Sen varjossa rohkaistuin sitten tekemään suurempia muutoksia, joita olin jo pohtinut pitempään pääsemättä mihinkään ratkaisuun. Eläkkeelle lähtö siinä vähän ennen oli niin suuri asia, että en jaksanut millään tehdä muita isoja päätöksiä. Näinhän elämä usein menee. Jahkailemme ja lykkäämme asioita, joita olemme toki ensin yrittäneet parantaa. Siinä välillä vähättelemme niitä ja uskomme ajan parantavan ongelmat.

Hyvä muistaa...

Olin tuona kesänä mahdottoman poikki ja sekaisin kaikista kohtaamistani ongelmista. Vesivahinkoa seurasi remontti. Siinä välissä palatessani kesäretkeltä Hämeenlinnasta nukahdin rattiin ruuhka-aikana Hämeentiellä Nukarin kohdalla ja hyppäsin autoineni ilmassa lentäen pellolle. Suojelusenkelini auttoi, minun ei käynyt kuinkaan eivätkä auton vahingot olleet suurensuuria. 

Niitä harvoja kuvia, joita minulla tuosta pellolle hyppäämisetä on olemassa.

Jouduin sinä kesänä käsittelemään pitkän pätkän elämääni, pitkän yhteiselon toisen ihmisen kanssa, pitemmän kuin kaksi avioliittoani ennen sitä. En ollut valmis muuttamaan elämääni sen enempää siinä vaiheessa eli itsekin muuttamaan. En tajunnut, millaiseen myllerrykseen joudun ratkaisujeni takia ja millaisia seurauksia niistä on minulle. Se kaikki on nyt ohitse, mutta roikun edelleen tässä talossa, joka on ollut minulle koti, ensi kesänä 14 vuotta. Toivoin tänne muuttaessani voivani asua täällä loppuelämäni. Kun syksyllä 2011 sairastuin, se näytti minulle, että on alettava valmistautua muutokseen. Muutosta hidastivat sairastumiseni, toipumiseni ja keskeneräinen oikeudenkäynti.

Talvi 2009 - 2010 oli mahdottoman luminen.. Tämän kuvan olen ottanut 10.3. 2010. Samanlaiselta näytti tilanne vielä 1.4.

Nyt olen ollut pitkään valmis jättämään tämän taakseni, mutta mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut. Olen ehtinyt toipumisen lisäksi vähentää tavaroita, suunnitella ja järjestellä elämää. Mutta elämää ei voi hallita, sillä on aina yllätyksiä varallemme.

Toivoin aikanaan voivani asua täällä, lunastaa talon omakseni, tehdä remontteja. Sen toiveen olen siis jo aikoja sitten sysännyt syrjään, koska elämä näytti, ettei se ole oikea ratkaisu. Olen kuitenkin saanut asua täällä, tehdä kohtuullisesti työtä puutarhassa, olla tukipiste lapsenlapsilleni. Asun tyttärenpoikani Artun koulumatkan varrella, hän poikkeaa luonani lähes päivittäin. Olen saanut aikaa miettiä, mitä haluan elämältäni. Tiedän, että voin luopua lähes kaikesta muusta paitsi suuresta osasta kirjoja, valokuvia, papereita ja mappeja. Tarvitsen jatkossa edelleen ison työpöydän ja tuolin, sängyn, pienen sohvan ja ruokapöydän tuoleineen. Harvinaisen kauan tuo toiveeni on kantanut, mutta ei siinä muodossa kuin sen alun perin olin ajatellut. Talo on myynnissä, ostajaa vaan ei ole löytynyt. Nyt se tuntuu hyvältä asialta, ettei ole.

13.9.2009 Unelmointia pellon laidalla...

Siinähän se on, toiveet, rukoukset ja anelut ylemmältä voimalta eivät toteudu niin kuin me ehkä haluamme. Tässä kohdassa muistan vuosien takaa erään silloisen ystäväni Mairen kertomuksen rukouksen voimasta. Muistan sen varmaan osittain väärin, mutta kerron silti. Nainen kärsi miehensä alkoholinkäytöstä ja suunsoitosta ja rukoili tilanteen muuttuvan. Mies sairastui suusyöpään eikä pystynyt enää juomaan eikä puhumaan.

3.5.2010

Jossakin vuosien varrella toivoin työpöytää ikkunan ääreen.  Syyskuussa 2009 asuin talossa jo melkein yksin kaaoksen keskellä. Sekamelska aiheutui siitä, että kanssa-asujani muutto pois talosta kesti kolmisen kuukautta kaikkine pikku kiusoineen. Olin ilmoittautunut avoimeen yliopistoon taidehistorian opiskelijaksi. Tarvitsin kunnon työpöydän, jonka ääressä olisi mukava lukea ja kirjoittaa. Hugh Honour & John Flemingin Maailman taiteen historia oli niin painava opus, että se tarvitsi arvoisensa pöydän.  Ostin tammisen työpöydän Jyskistä ja sijoitin sen takkahuoneeseen ikkunan ääreen. Toiveeni oli toteutunut.

Tässä olen rakentamassa Jyskin pöytää.

Myöhemmin huomasin tarvitsevani toisen pöydän tietokonekäyttööni, pöydän, jolle saisin ison näytön lisäksi mahtumaan myös skannerin ja tulostimen. Toukokuussa 2010 ostin sopivan pitkän, ison pöydän Ikeasta ja sijoitin sen olohuoneeseen. Pöytä on jopa tässä välillä ollut tarkoituksiini liian pieni. Kun sitten luovuin isosta tietokoneesta, niin tilaa vapautuikin.  Samalla opiskelujen päätyttyä huomasin, etten oikeastaan enää tarvitsekaan toista pöytää. Kirjoittajalle ja valokuvien kanssa puuhailevalle apupöydät ovat kuitenkin tuiki tarpeellisia. Siirsin nyt lokakuun alussa Jyskin pöydän keskelle olohuonetta koko seinän peittävän kirjahyllyn viereen, koska olin usein ajatellut, että siinä keskellä huonetta olisi kiva pöydän paikka. Pöydän päällä olen kirjoitellut kortit ja kirjeet, mutta se on toiminut myös oivallisena apupöytänä.

Ikkunoiden vieressä ei ollut enää pöytiä paitsi kukkapöytä. Mutta tuo vanha toivomukseni taisi olla hyvin voimakas, sillä nyt lauantaina molemmat pöydät ovat muuttaneet olohuoneen isojen ikkunoiden eteen. Tältä Ikean pöydältä, jonka ääressä nyt kirjoitan, voin samalla katsella tuonne minulle niin rakkaaseen puutarhaan. Niinhän aikanaan toivoinkin. Puutarha on siistissä kunnossa, mutta tavallaan muuten hunningolla sattuneista syistä. Marjapensaat ovat edelleen repimättä pois ja keväällä taas rikkaruohot peittävät sen alueen.  Mutta monesti minulle on sanottu puutarhan olevan arvoton myynnillisessä mielessä. Uudet omistajat aikanaan sen kuitenkin myllertävät täysin kuten naapurissa olen nähnyt. Minäkin yritän poistaa sen mielestäni. Tässä linkki puutarhakuviini vuosien varrella.

Voi niitä aikoja. Tässä Elisa Torniosta kukkaenergialla.

Työpöydät siirsin tietystä syystä.  En ole toivonut uutta vesi- tai vuotovahinkoa, mutta sellaisen havaitsin toissa perjantaina alkaessani siivota vaatehuonetta. Aioin siirtää kesävaatteet pois ja järjestellä hyllyt ja nostelin laatikoita lattialta makuuhuoneeseen. Huomasin siinä laatikot siirrettyäni, että vaatehuoneen pari seinänrajaa olivat viitisen senttimetriä homeessa, kostuneet.  Otin siltä paikalta yhteyttä vakuutusyhtiöön ja siitä asia lähti rullaamaan. Unettomia öitä seurasi ja stressi alkoi ikävästi kalvaa. Olen sittemmin työntänyt asian pois mielestäni niin paljon kuin mahdollista ajatellen, että asioilla on taipumus järjestyä. Ei hyödytä muuttua asiaksi itsessään.

Arttu ja lumi.

Kaksi miestä saapui aamulla purkamaan ja tutkimaan. Ensin rakennettiin suojakoppi, sitten purettiin seiniä ja etsittiin vuodon syytä. Työnjohtaja saapui paikalle ja soitti vielä tänne sen isomman pomon, joka teki alkuperäisen pintatutkimuksen viime tiistaina. Vuodon syy ei koko päivänä selvinnyt. Purku alkoi siitä seinästä, jota vasten työpöytäni oli.

Olen vuosia työskennellyt sen seinän vieressä, joka nyt on purettu. Pitkä Ikean pöytä seisoi siinä.  Artun kanssa nostelimme lauantaina ne molemmat pöydät uusille sijoille. Elämä jatkuu ikkunan ääressä.  Hurjaa.  

Nyt toivon hiljaa ja nöyrästi, että kaikki ongelmat ratkeavat parhaalla mahdollisella tavalla, mikä se sitten lieneekään. 

Joskus kauan sitten.  Siellä näyttää olevan yksi kirja, joka vieläkin on hyllyssäni, isäni minulle 13 vuotiaalle lahjoittama Kolumbus Maailmakartasto "oppaaksi matkoille maailman kaukaisiin maihin." Karttoihin ne matkat pääasiassa ovat jääneetkin. Isä tiesi. Kuvan olen kyllä ennenkin esittänyt.