Pääsiäissunnuntaina
Keravan hautausmaalla oli niin kylmä tuuli, että se meni luihin ja ytimiin.
Kevätaurinko tuntuu niin ihanalta, että kuvittelee jo pärjäävänsä vähemmillä
vaatteilla. +5 astetta ei ole vielä paljon, vaikka aurinko lämmittääkin. Kurkkuni
kipeytyi ja olenkin sen jälkeen yrittänyt hoitaa itseäni, etten vaan saa nuhaa.
Kevät kun houkuttelee pihan siivoamiseen
ja moneen muuhun ulkohommaan. Malttia tarvitaan tässäkin.
Poikkesimme
hautausmaalta sattumalta myös kappelissa pidetyssä pääsiäispäivän musiikkihartaustilaisuudessa.
Kaukaisen pääsiäisaamun tapahtumat tulivat hyvin sattuvasti esille virsissä ja
raamatunteksteissä. Käyn harvoin kirkossa, mutta olen aina ollut hyvin
kiinnostunut Raamatun tapahtumista. Vaikka ne ja varsinkin Jeesuksen elämä
usein mitätöidään ja sanotaan sen olevan keksittyä, niin ei asia oikeasti voi olla
niin. Kristinuskon sanoma on niin vahva, että Jeesuksen tarina ei voi olla
pelkkää tarua. Pääsiäisen kertomuksessa on niin paljon sellaisia elementtejä,
että ihmisen on jopa vaikea uskoa niitä. Mutta kysymys ei olekaan pelkästä
uskosta tai uskonnosta. Sitä ihmisten on vaikea ymmärtää. Kysymys on enemmänkin
siitä sanomasta, minkä Jeesus jätti maailmalle, rakkauden sanomasta.
Paluu Roomaan
Tässä vaiheessa vuotta kaukokaipuu valtaa aina mielen. Silloin on hyvä matkustaa mielessään. Mikä kaupunki sopisikaan paremmin kuin Rooma. Nyt ajatellessani, Rooma sopisi minulle mitä parhaimmin asuinpaikaksi. Olisihan se väenpaljouksineen valtava kontrasti tähän hiljaisuuteen ja rauhaan, jonka keskellä nyt elän. Kirjoitukseni ovat melko usein käsitelleet Roomaa, jossa olen käynyt vain kaksi kertaa. Siellä on lukemattomia paikkoja ja kohteita, joihin tutustuisin mielelläni syvällisesti paikan päällä, jotta myöhemminkin pystyisin kertomaan niistä jotakin ja tietäisin ne historialliset henkilöt, jotka ovat käyneet paikalla, mahdollisesti rakennuttaneet talot, palatsit ja asuneet niissä. Paneutuminen kunnolla Rooman historiallisiin kerroksiin olisi mahdottoman kiehtovaa. Koska oikea matkustamiseni näissä olosuhteissa on vain toiveajattelua, niin kirjallisuus ja mielikuvitus ovat jatkossa apunani.
Viime
matkallani 2013 ostin Georgina Massonin Rooman matkaoppaan. Olin kirjannut sen päiväkirjaani
jo 2008 tutustumisen arvoiseksi kirjaksi.
Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 1965 ja ostamani ”The Companion Guide to
ROME” by Georgina Masson on ties monesko painos vuodelta 2009. Sen on tarkistanut
John Fort, joka on asunut Roomassa 35 vuotta ja kulkenut Georgina Massonin
jalanjäljillä. Näin ollen kirja sisältänee myös uudempaa materiaalia sitten
Massonin ajan.
Georgina
Masson, brittiläinen kirjailija ja valokuvaaja, syntyi 1912 ja kuoli 1980.
Hänestä löytyy hyvin vähän tietoa netistä, mutta joka tapauksessa hän asui
vuosikymmeniä Roomassa ja kierteli Italiassa kirjoittaen myös Italian
puutarhoista. Hän on kirjoittanut myös kuningatar Kristiinasta. John Fort
kertoo omassa esipuheessaan hänen syntyneen Rawalpindissä (Pakistan) ja käyneen
koulunsa Bathissa (Royal School for Daughters of the Army at Bath). Sittemmin
hän eli ja asui kymmenessä eri maassa Kiinasta Kongoon. 1944 hän tuli Roomaan
aloitti työskentelyn Roomassa ja oli samalla Architectural Reviewin ja Times
Literary Supplementin kirjeenvaihtaja. Hän kirjoitti elämänkerrat Fredrik II:sta ja Kuningatar Kristiinasta ja
kirjat ”Italian Villas and Palaces” ja ”Italian gardens”. Kirjat hän kuvitti
omilla valokuvillaan.
John Fort
kirjoittaa myös hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, joiden ansiosta
hänen matkaoppaansa eroaa myös kaikista muista Rooman oppaista.
Taidehistorian
opiskelutovereideni kanssa keväällä 2013 tekemäni toinen matka ikuiseen
kaupunkiin on jättänyt minuun pohjattoman Rooman kaipauksen. Kortit ja kuvat,
jotka ostin matkaltani odottavat edelleen paneutumistani. Kävimme
lukemattomissa kirkoissa ja näimme mahtavia taiteilijoiden mestariteoksia. Lukijoilleni on varmaan käynyt selväksi, että
olen syventymistä kaipaava nautiskelija, joka haluaa kulkea hitaasti.
”Kunpa
olisin jo joskus nuorena matkoillani päässyt tähän olotilaan, missä nyt olen.
On jännittävää olla yhtä maailman kanssa. Silloin on toisaalta näkymätön ja
sivullinen, muttei kuitenkaan ole. Se on aika erikoinen tunne. Ennen nuorempana
sitä kuvitteli olevansa jotenkin tärkeä.”
Lause
löytyy Rooman päiväkirjastani 13.3.2008. Kirjoitin merkinnän ennen puoltapäivää
istuessanne Colosseumin ja Forum Romanumin välissä Via D. San Gregorion aidan
vieressä. Sitten sukelsimme keväiselle
Palatinus-kukkulalle, josta tulimme myöhemmin alas Forum Romanumille.
Colosseumilla olimme jo käyneet. Päivät olivat rikkaita. Näkemistä oli paljon
ja omaksuminen teetti vaikeuksia huolimatta loistavista opaskirjoista kuten Marja-Liisa
Polkusen Rooman-oppaasta.
Normaalit turistit eivät välttämättä ole kiinnostuneet historiasta vaan enemmänkin ruoasta, juomasta ja muista viihdykkeistä. Roomassa joka paikkaan riittää silti kulkijoita ja kävijöitä. On hienoa sanoa käyneensä paikalla, vaikka ei siitä sen enempää tiedäkään. Roomassa väenpaljous tuntuu suomalaisestakin aivan normaalilta. Suomessa vastaava ruuhka voisi olla jopa ahdistavaa.
En ole
koskaan lukenut koko Georgina Massonin opaskirjasta. Se pitäisi olla kädessä,
kun kulkee vaikkapa läpi Forum Romanumin, joka on uskomattomasti kiehtonut
minua huolimatta siitä, että ennen ensimmäistä matkaani eräs ystäväni sanoi,
että sinne ei kannata mennä, riittää kun katsoo sitä Colosseumilta. Historiaa vanhojen kivien takana on tuskaisaa
avata. Siinä tarvitaaan runsaasti mielikuvitusta kirjallisen tiedon lisäksi.
Enpä viitsi
pitkästyttää satunnaista lukijaa sen enempää, mutta liitän tähän postaukseen joitakin Rooman valokuvia. Ihmiset taitavat yleensä matkustella
oikeasti minua paljon enemmän, joten minun kuvitelmamatkani eivät ehkä edes
kiinnosta.
Selatessani kevään 2008 päiväkirjaani, siellä oli tällainen kohta, jonka olin kirjoittanut varhain aamulla 10.3. päivää ennen lähtöni ensimmäistä kertaa Roomaan:
”Täältä
tullaan Rooma! Viikonlopun olivat palikat sekaisin, päänsärky, pään turvotus
vei innon ja inspiraation. Silloin maailmani näyttää vaikeasti hallittavalta.
On ikään kuin ruumiinsa vanki, liian kiinni maassa ja kivussa. Vaikka toki
tiedän, että minun kipuni on pientä verrattuna yleensä ihmisten kipuihin.
Pystyn sentään toimimaan ja jopa tekemään töitä, en vain ole silloin kotona omassa
kehossani. Nyt tuntuu jo paremmalta, vaikka se vaanii vielä niskan lihaksissa.
Matkaan en
ole paljon ehtinyt valmistautua, mutta tarvitseeko? Eihän mikään mene niin kuin
pitäisi. Ensin on haistettava ja imettävä Rooman ilmaa. Miten vuosisadat
tuntuvat siinä, erotanko eri kerrokset intuitiivisesti? Pystynkö palaamaan
johonkin aikaan, aikakauteen ilman sen suurempia vaikeuksia? Olenko joskus
kauan sitten tullut itsekin pitkin Via Flaminiaa Roomaan? Vai tulinko sitä
kärrypolkua, joka oli ennen kuin tie rakennettiin? Minkä kukkulan juurella asuin?
Vai jäinkö silloisen kaupungin ulkopuolelle, Pincion metsiin vai vaelsinko läpi
kaupungin Ostian sokkeloihin. Tunnenko luissani. mielessäni, ajan virrassa,
sieluni vaelluksen? Onko minulla nyt mitään yhteyttä siihen ihmiseen, joka
silloin olin? Vai olinko useampi ihminen? Entä kristittyjen vainot? En tiedä.
Ehkä liian synkät kokemukset unohtuvat helpommin. Ehkä viipyilevä mietiskely
kivisen aidan vierellä tai kukkulalla unikoiden kukkiessa tuokin ajat toisiaan
lähemmäksi. Onhan se lähempänä ikuisuutta kuin ihmisen viha ja väkivalta.
Mikä pistää
minut kirjoittamaan? Miksi en voi vain elää, syödä, juoda ja ulostaa
(anteeksi.)! Miksi minun on pakko tuntea tätä tuskaa, sydämen ikävää, sielun
kaiherrusta sinne jonnekin. Se pistää luomaan, näkemään niitä unia eri ajoista
ja paikoista. Mistä tulet, minne menet?
Kauan
sitten Rooman tiellä. Milloin olen etsinyt sitä Kreetan appelsiinipuulehdoista,
Pariisin silloilta, Kanarian laakerimetsistä ja nyt Italian kukkuloilta.
Jotakin äärettömän ihanaa ja tuttua oli aikoinaan lähellä Monte Leonia
Adrianmeren puoleisella rannikolla keskellä maaseutua. Tuskin uskalsin avata
sieluni silmiä, en oikeasti uskaltanut. Nyt voisin katsoa suoraan silmiin. Onko
niin, että vanhempana ihminen taas alkaa muistaa eikä enää pelkää.
On se myös
omituista, millaisia linnoituksia ihmiset ovat rakentaneet ympärilleen. Munkit,
ne punaoranssiset ovat varmaan oikeassa. Ei ihminen tarvitse muuta kuin kaavun
päälleen. Mutta kuinka paljon tarvitaan siihen, että pääsee niin pitkälle. Että
luopuu valokuvauksesta, kirjoittamisesta, lukemisesta…. Vaikka tiedän toki,
että ne kulkevat sittenkin mukana. Kynä kädessä, se tunne. Pitääkö luopua koko
ruumiistaan?”
Palaan Roomaan varmaan vielä useinkin. Ainakin mielikuvituksessani ja kuvien kautta.