Käännekohdissa voi olla tukalaa

Monet ajankohtaiset asiat pakottavat minut juuri nyt ajattelemaan omaa nuoruuttani. Olen tietenkin kirjoittanut lapsuuteni loppumisesta jo useampaan kertaan, mutta täällä  22.10.2014 otsikolla ”Kun lapsuus päättyi” koskettelin aihetta ehkä eniten. Viimeksi postikortteja tilatessani valitsin mukaan erään kuvan isäni kuvien joukosta. Kuvan tekstiksi kirjoitin ”Perhe 1959”.  Kuvaa nyt katsoessani, voisin kutsua sitä myös nimellä ”Lapsuuden loppu”. Siinä koko minun lapsuuteni perhe on koossa. Kuvaan on tullut yksi kissakin, vaikka ne eivät silloin vielä olleet perheenjäseniä samalla tavalla kuin nykyään.

Lapsuuden loppu sijoittuu kuitenkin usealle vuodelle. Ripillepääsy oli ehkä aikoinaan se ajankohta, kun lapsi siirtyi kokonaan nuoruuteen ja aikuisuuteen.  

Tyttäreni vanhin poika pääsi viime kesänä ripille. En voinut osallistua tapahtumaan muuten kuin välillisesti (pyytämällä ystäväni edustamaan minua), koska olin samanaikaisesti matkalla palaamassa jokakesäiseltä matkalta Karjalan kannakselle.  Usein elämässä sattuu tuollaisia yhteensattumia. Molemmat vanhimmat lapsenlapseni ovat olleet osan rippikoulustaan leirillä.

Omana aikanani  leiririppikoulut eivät ehkä olleet vielä niin yleisiä kuin nykyään.  Elokuun alussa 1962 vietin kaksi viikkoa leirillä Längelmäellä. Blogissani  ”Kirjoituksia polun varrelta”, jota kirjoitan osoitteessa http://salaisetpaperit.blogspot.fi/,  käyn tapahtumia läpi päiväkirjojen ja kirjeiden kautta. En ole vielä saanut sinne aikaiseksi rippikouluani käsittelevää kirjoitusta. Viisitoista vuotiaan kesä oli niin tiheä, että sitä ei voi kuitata yhdellä kirjoituksella. (kirjoittajan kommentti myöhemmin: olen sittemmmin kirjoittanut aiheesta 23.4.2016, johon kirjoitukseen pääset tästä.)

Elämä  ei ole yksioikoista ja rauhallisesti eteenpäin kulkevaa. Se saattoi olla sitä joskus aiemmin, mutta ei ole nykyään. Miten tämän päivän lapset ja nuoret selviävät tässä kiireessä ja vihaisessa maailmassa? Mietin sitä usein. Minulla ja monilla muilla ikäisilläni on sentään pitkä elämän kokemus vastoinkäymisistä ja kaltoin kohteluista ja myös läheisten ihmisten kokemukset vertaistukena. Lapsilla ei ole sitä ja vanhemmat elävät usein samanaikaisesti vaikeita aikoja, on työttömyyttä, rahaongelmia.  Mediassa saamme nähdä kiiltokuvamaisia kuvia lapsista ja nuorista ja heidän hienoista saavutuksistaan. Toisaalta näytetään karmeita kohtaloita. Välimuoto, se tavallinen ihminen, sitä ei tunnu edes olevan olemassa. Olen usein hämilläni ja haluan sulkea kaikki ikkunat ja ovet.

Onneksi täällä maaseudun hiljaisuudessa ikkunoiden ja ovien sulkeminen maailman pahuuteen onnistuu helposti, kun siihen on ehtinyt elämänsä aikana harjaantua. Lapsille se maailma on vaan rynnännyt eteen heti pian syntymän jälkeen. Vanhemmat eivät paljon pysty suojelemaan.  Lapset vain eivät vielä ole valmiita siihen kaikkeen moskaan.

Koulut ehkä myös opettavat lapsia selviytymään.  Toivottavasti. Kaikkein tärkeintä opetusta onkin tänä päivänä elämän opettaminen. Se kyllä vaatii opettajilta hurjan paljon. Tuskin heillä kaikilla on siihen edes valmiuksia. Tarvitaan vahvoja ja viisaita ihmisiä.

Siinä 15 vuoden iässä on ehkä kaikkein vaikein vaihe nuoren ihmisen elämässä.  Koulussa on silloin tehtävä suuria ratkaisuja tulevaisuuden suhteen. Koko ajan on kiire, ei ole aikaa miettiä, hengähtää. Osa meistä ihmisistä haluaa kulkea hitaammin, sielunkin on pysyttävä perässä.  Tämän kaiken ajatteleminen tekee minut pohjattoman väsyneeksi.

Meidän isovanhempien rooli on myös tärkeä. Meillä on pitkä elämänkokemus. Kaikki eivät kuitenkaan voi riittävästi olla apuna eikä sitä kukaan odotakaan. Tänä kaoottisena aikana sitä kokemusta olisi hyvä käyttää enemmän hyväksi ja ainakin arvostaa. Eläkkeelle jäämisen jälkeen ihmisellä on paljon annettavaa. Voimat ovat silloin vielä tallella ja jaksaa vielä. Minäkin tarjouduin joskus vuosia sitten läheiselle koululle auttamaan hakiessani tyttären poikaani sieltä hänen pyörryttyään rokotuksen yhteydessä. Ehkä olisin myöhemmin päässyt, mutta he olivat hukanneet jättämäni yhteystiedot.

Siinä vaiheessa olin jo syvällä muissa asioissa. Olin aloittanut opiskelun, olin järjestämässä elämääni uudelleen. Sitten vielä sairastuin, olin oikeudenkäynnin pyörteissä ja sitten alkoivat nämä taloasiat, joille ei näy loppua. Ehkä yritän nyt vain lohduttaa itseäni sanomalla kaikelle olevan tarkoituksensa. Meillä on paljon vaihtoehtoisia tapoja selvitä elämässä eteenpäin. Niitä tapoja olemme oppineet pitkän elämän aikana. Vastoinkäymiset tuntuvat satuttavan eniten vanhetessa. Huomaamme, ettemme jaksakaan kaikkea. Se on toinen juttu, johon palaan varmasti usein myöhemmin.

Mutta kuten monet meistä vanhemmista ihmisistä, näen enemmän. Elämänkokemus on iso voimavara. Sitä vaan ei tässä maailmassa enää arvosteta. Kun ihminen vanhenee, hän vanhenee ja rapistuu useimmiten vain ruumiillisesti. Paljon viisautta päästetään menemään hukkaan, kun vanhoja ihmisiä ei arvosteta eikä kuunnella.

Kun vanhin lapsenlapseni oli 15 vuoden iässä, olin usein sydän sykkyrällä. Hän selvisi siitä vaiheesta hienosti ja kasvoi aikuiseksi naiseksi, joka otti oman elämänsä käsiinsä ja hallintaansa. Meistä jokaisen tie on erilainen. On hyvä muistella omia solmukohtiaan ja vaikeuksiaan. Elämän ruuhkavuosina siihen on tuskin aikaa ja osa meistä haluaakin unohtaa kaiken.

Kesän 1962 lopussa viisitoista vuotiaana kirjoittamani päiväkirjan lopussa esittelin itseni seuraavasti jollekin tuntemattomalle, joka sattuisi sitä lukemaan.

”Kun minua ei enää ole, niin sinä päiväkirjani todistat, että olen joskus elänyt ja kirjoittanut. Olisi ihanaa saada silloin tietää, kuka lukee tätä. Millaiseksi hän kuvittelee minut,ulkonäköni, jollei ole nähnyt kuvaani. En ole mikään kauhean näköinen, olen tavallinen koulutyttö. Minulla on puolipitkä vaaleanruskea tukka ja vihertävät silmät. Olen 163 – 164 cm pitkä ja painoa on noin 50 kg. Tukkaani pidän nutturalla, auki, pienillä leteillä, kun se on hiukan pidempi niin poninhännällä. Rakastan valokuvaamista, urheilijoita, luontoa, kauniita vaatteita ja kunnollisia ei naisellisia poikia, hyviä kirjoja (kuten Hugo, Tolstoi, Dumas), lapsia, historiaa, maantiedettä, matkustamista, postimerkkien keräilyä, uintia, Ranskan historiaa, kasvien keräilyä, Jumalaa ja Raamattua, luterilaista uskontoa, kirjeiden saamista ja kirjoittamista, klassista musiikkia, unta, lintuja, koiria ja yleensä kaikkia eläimiä, kevättä ja kesää, postikortteja, tietokirjoja, säästämistä, merta ja yleensä vettä, kieliä, kaikkia maita yleensä mutta etenkin Ranskaa ja Englantia, vanhoja elokuvia, kirjoittamista, vaikka romaaninkin, autolla matkustamista, jäätelöä ja ruokaa yleensä ja yksinäisyyttä.”

Minulla on suuri onni, että lähelläni on ihmisiä, jotka myös pohtivat nuoruuttaan. Oman nuoruutemme kautta pääsemme lähelle tämän päivän nuorten elämää, vaikka toisaalta elämme täysin erilaisessa maailmassa, Monet ajattelevat silti, että olemme täällä oman aikamme ja sitten poistumme eikä olemassaolollamme ole sen suurempaa merkitystä.  Siksi ei myöskään pidä ajatella menneitä. Ei ainakaan niin syvällisesti.

Olen ollut  kahden vaiheilla, kumpaan blogiini postaan tämän kirjoituksen. Ehkä tämä enemmän liittyy tähän päivään. Siksi valitsin Unikkopellossa.   Rippikoulumuistelut saavat vielä hetken odottaa.