Kappas vain! Kun tänään aamupäivällä kurkistin puhelimeni kautta Facebookiin, niin siellä muistutettiin alla olevasta viiden vuoden takaisesta blogikirjoituksestani. Kun luin kirjoituksen totesin sen selvästi osoittavan, että minun on avattava jälleen kerran uusi blogi. Johdatusta sinällään, sillä eräs aihe pakottaa siihen. Aihe poikkeaa täysin näistä sillisalaatti-kirjoituksistan. Siksi se vaatii omansa. Ongelma on silti edelleen, että usean blogin ylläpito on aika vaativaa. Jospa otan sen harjoitteluna ja päiväkirjana. Katsotaan nyt ensin, miten tässä käy.
Aivojen virittelyä uusiin aiheisiin
Mietin silloin tällöin kirjoitusteni aiheiden vähyyttä.
Vuoron perään palaan aina samoihin aiheisiin, milloin opiskeluuni, taiteeseen,
valokuvaukseen, luontoon, kirjoittamiseen, kirjoihin ja postikortteihin. Ja
tietysti siihen maailman kauneuteen, joka sykähdyttää minua syvästi. Joskus
piipahdan Karjalan aiheissa, sukuseuroissa, kesällä kerroin matkoista, joskus
matkustan virtuaalisesti tai muistelen matkoja tai kaivelen joko sukuni tai
itseni menneisyyttä tai maailman historiaa.
Usein myös mietin omaa selviytymistäni
ja kuinkas tässä sitten näin kävikään. Kun alan listata niitä, huomaankin, että
taitaa olla kuitenkin aiheetonta märehtiä asialla sen enempää. Ja jos vaikka
niin onkin, niin maalasihan Claude Monet’kin koko loppuelämänsä aina uudelleen
ja uudelleen niitä samoja lumpeita siinä samaisessa lammessa. Taiteilijan, kirjailijan,
tutkijan tai muun vastaavan osalta onkin täysin sallittua pitäytyminen siinä
yhdessä omassa jutussa. Minä vain en tunnu sallivan itselleni yhtään mitään
vaan pyrin aina johonkin mahdottomaan asettamalla itselleni lisää ja lisää
mittareita. Miksiköhän?
Olen myös usein ihmetellyt sitä, miksi suomalaiset muita
useammin käyttävät passiivimuotoa kirjoittaessaan itsestään. Sanotaan ”tässä
odotellaan kevättä, että päästään taas puutarhatöihin” kun olisi parempi sanoa
” odotan kesää...” tai ” ollaan vietetty aikaa lomaillen” lauseen ”olen
viettänyt lomaa...”.
Olen kiinnittänyt samaan huomiota mm. saamissani
postikorteissa. Muihin kansallisuuksiin
verrattuna tuntuu, että meillä halutaan hävittää ”minä” pois. Toimin itse usein samoin, mutta yritän korjata tekstin sitten enemmän
henkilökohtaisemmaksi. Se olen nimenomaan minä, joka sanojen takana on eikä
jokin epämääräinen ”yhteisö”, jonka taakse yritän passiivisella
monikkomuodolla kätkeytyä. Mikähän tähän voisi olla selityksenä? Emmehän
muutenkaan ole yleisesti kovin yhteisöllisiä ihmisiä. Koetaanko minän käyttö
jotenkin ”itsekkääksi”. En lähde tässä selittelemään sanaa ”itsekäs”, mutta
tosiasia on, että sitä sanaa on aina tulkittu väärin. Olisikin ehkä
aiheellista, että jokainen suhteuttaa sen hiljaa mielessään ensin oman itseensä
ja jatkossa käyttää sanaa hyvin harkitusti.
Takertuminen sanoihin on minulle myös tyypillistä. Joskus
tunnen, että yritän täyttää mietinnöilläni viivasuoria moottoriteitä
aivoissani. Ne muodostuivat sinne pitkien työvuosien aikana, kun loppujen
lopuksi kuljin samoja teitä vuodesta toiseen. Työssämme usein ensin opimme
asiat ja sitten alamme niitä toistaa. Minulle työn teki erityisen mielekkääksi
muutosten jatkuva toistuminen ja niissä uuden oppiminen. Asiakassuhteet olivat
sitten työn suola. Mutta vaikeusaste työssä kuin työssä on loppujen lopuksi
melko matala. Jos siinä ei ole edes muutoksia tai muutokset ovat kohtuullisia,
ihminen tavallaan taantuu ja ajaa vain sitä samaa moottoritietä. Aivoissa tieto
kulkee samoja ratoja pitkin. Kotona on mukava jatkaa niitä totuttuja rutiineja.
Eipä siinä jaksakaan paljon, kun työn määrää salakavalan nopeaan tahtiin vain
lisätään. Ihmisestä tehdään työelämässä tavallaan kone. Olen purkamassa
itsestäni niitä koneen ominaisuuksia. Voi olla että olen muuttumassa
toisenlaiseksi koneeksi?
Aika kummallisia ajatuksia? Jokainen miettii asioita omalla
tavallaan tai sitten ei. On helppo kuitata pohdintani sanomalla, että niin me
kaikki ajattelemme, et sinä ole mitenkään poikkeus. Kun tarpeeksi usein kuulin
näin sanottavan ja tunsin itseni tyhmäksi, kehitin sen oman naiiviuteni, johon
silloin tällöin viittaan. Kirjoitan täysin itsestään selvistä asioista,
naurettavan jokapäiväisistä, jotka kuka tahansa hallitsee. Jäin ala-asteelle
työvuosieni aikana, kun ne muut porhalsivat jo elämän suurissa salaisuuksissa. Nyt on paljon kiinniotettavaa.
Osa tietenkin ajattelee, että on äärimmäisen vaarallista ja uskaliasta tuoda julki syviä ajatuksia. Samoin on kyseenalaista olla avoin, koska silloin on altis kaikelle pahalle muiden ihmisten taholta. Missä ihmeen helvetissä me sitten elämmekään? Kaipa tähän ikään ehdittyään tietää, mitä pitää pelata ja onko niin kutsuttiin pelkoon edes mitään aihetta. Tällä kaikella haluan vain tuoda esille, että emme ole yksin tässä maailmassa. On valtavan paljon näkökulmia ja ajatuksia, joita meidän on suodatettava ja usein jopa ohitettava. Tärkeää on uskaltaa avata uusia portteja, kyseenalaistaa ja tutkia, minne ne aivojen valtateiltä erkanevat väylät, usein jopa käyttämättömät johtavat."
Jätin kirjoituksen loppuosan pois, Siinä suunnittelin vakavasti aloittavani piirtämisen. En edennyt tuolla alueella, joten siitä ei ole sen enempää kerrottavaa. Ei ainakaan nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti