Voimien keräilyä

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa keräsin lisää käyttämättömiä, näyttämättömiä tai hylättyjä kuvia, joista ehkä joskus kirjoittaisin. Itse asiassa olin hetkeä aikaisemmin katsellut yhden kirjahyllyn yläreunalta ottamani valokuva-albumin valokuvia. Ne olivat kesältä kohta kymmenen vuotta sitten. 2006. Tyttärentyttäreni Anna oli ensimmäistä kertaa mukana Karjalan matkalla. Hän oli 12-vuotias. Kuvat näyttävät albumissa aivan erilaisilta kuin tietokoneen tai puhelimen näytöllä. Siihen aikaan minulla oli ensimmäinen valokuvatulostin. Olin valmistautumassa ensimmäiseen näyttelyyni. Printtasin kaikki näyttelyyn tulevat valokuvani itse.  Yleensä niiden koko oli A4.  Siinä samalla sitten tulostin paljon muitakin valokuvia pienemmässä formaatissa.

Koti pellolta katottuna vasemmalla mäntyjen välissä.

Miksi kuvat albumissa näyttivät erilaisilta kuin tietokoneen ruudulta? Se Karjalan matka heinäkuun alussa (7.7. 2006  –  9.7.2006) oli hyvin tärkeä omalle tulevaisuudelleni. Ylipäänsä se koko kesä oli merkityksellinen.  Osa tuon matkan kuvista oli pitkään esillä Seivästö-säätiön kuvagalleriassa. Kun verkkosivusto sittemmin vaihtui, kuvat lienevät menneet sen mukana. Olisiko aika laittaa ne kuvat uudelleen esille tai ainakin osa niistä?

Ajatukseni katkesi siirtyessäni nojatuolista työpöytäni ääreen. Kuvien kanssa vierähtää helposti tunti pari. Työtä riittää monen muunkin aiheen parissa. On oikeastaan aika samantekevää, missä järjestyksessä tehtävänsä hoitaa kunhan pitää huolta määräajoista.

Valokuvapaperille tulostetut kuvat näyttävät erilaisilta. Se johtuu ehkä vain siitä, että enää harvoin tulostamme tai tilaamme kuvia paperille. Minulla onkin niitä (kuvia)  niin paljon, että se on turhaakin. Joka tapauksessa jonkin verran vielä teen paperikuvia pitääkseni tulostimeni kunnossa.

Palasin siis iltamyöhään kymmenen vuoden taakse. Ihmettelin, minne se aika hävisi. Ymmärrän, että aika vuosikymmenen vaihteesta on hävinnyt näissä iänikuisissa taisteluissani, jotka ovat tehneet minusta oikeasti vanhan naisen. Lapsenlapseni ovat kasvaneet isoiksi ja olen saanut heitä lisää.

Kaikkiin noihin menneisiin vuosiin sisältyy paljon asioita. Osan haluaisin unohtaa, osan muistaa. Kirjaan tähän joitakin ajatuksia päiväkirjani sivuilta vuoden 2006 alkupuolelta. Samalla voin tuoda näkyville sen ajan unohtuneita ja hylättyjä kuvia. Teksti ja kuvat yhdessä kantavat mukanaan myös jo unohdettuja tunteita ja tunnelmia.

Olipa vaikea työpöytä, kun piti koko ajan olla niska kenossa.

Tammi-maaliskuu 2006

Tammikuun alussa kerroin, kuinka olimme saaneet esimieheltämme punakantisen kirjan muistiinpanoja varten. Suunnittelin kunnon työpäiväkirjan aloittamista. Sääli, ettei sellaista kunnollista sitten koskaan syntynyt. Jos joskus tarvitsen, niin joudun kokoamaan asioita päiväkirjani sirpaleista. Koska olen aina rynnännyt keskelle tapahtumia, huomasin sen olleen este omalle kehittymiselleni.  Olin päättänyt siirtyä lopullisesti tarkkailijan rooliin. Omat ajatukseni tulevat kollektiivisen ajatusmaailman kautta tietoon ilman mukana sähläämistäni.

Henkien maailma olkoon jatkossa minun maailmani. En ole toiminnallani saanut mitään hyvää itselleni; en rahaa, en hienoa taloa, en onnellista avioliittoa, en ylenemistä työssä, en valtaa enkä johtajuutta. Olin vain omalla yrittämiselläni tuhlannut aikaa. Kun avasin lopulta silmäni sisäänpäin, sain henkioppaita uusien ihmisten hahmoina.

Tajuan kuvien olevan jatkossa avain johonkin uuteen, eteenpäin. Myös ehkä sanat, mutta joka tapauksessa kuvat ovat tärkeimpiä.

Tapaaminen Peniössä. Kaikki naiset ovat pikkuserkkujani. Itselaukausu käytössä.

Syventäminen alkoi silloin. Tutustuin paremmin kaukaisiin sukulaisiini, pikkuserkkuihin, jotka ilmestyivät elämääni edellisenä vuonna. Pohdin naapurini kanssa hänen ongelmiaan. Neuvoin luopumaan kaikesta, käymään taisteluja itsensä kanssa, irrottamaan. Kaikki maallinen turhuus on vain väliaikaista. Hyvähän sitä on neuvoa toisia, kun se ei ihan tuntunut ajankohtaiselta omalta kohdalta. Vaikka olikin ajankohtaista. En vain halunnut sotkea asioita. Vanhetessamme käymme kai koko ajan luopumisen taistelua.  Mutta sitä taistelua edeltää aina tavaran kerääminen. Aivan kuin sillä yrittäisimme viivyttää väistämätöntä. Pohdin tätä dilemmaa paljonkin. Mietin sitä myös vanhempieni kannalta.

Helmin ateljeessa tammikuun alussa.

Jo tammikuusta alkaen suunnittelimme pikkuserkkuni Helmin kanssa näyttelyämme, joka loppujen lopuksi kesäkuun sijasta siirtyi elokuulle. Rakensin näyttelyä jopa unissani.  Pidimme paljon yhteyttä. Kirjoittelimme toisillemme kirjeitä, Minulla oli muitakin uusia kirjeystäviä. Katsoin ulospäin.

Amsterdamissa tammikuun lopussa.

Töissä puhalsivat edellisten vaikeiden vuosien jälkeen leudommat tuulet. Töitä oli paljon, tammikuussa kävin tiimini johtajien kanssa työmatkalla Hollannissa.  Jäin toisen työkaverini, nuoren naisen kanssa vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi Amsterdamiin. Vaihdoimme loistohotellista asemakadulla olevaan halpaan hotelliin, jossa oli mahdottoman kylmä. Kääriydyimme illalla peittoihin, juttelimme ja viihdyimme silläkin tavalla.  Päivällä ehdimme käydä Vincent van Goghin museossa, jossa olisin ollut mielelläni kolme kertaa kauemmin. Päätin tulla joskus uudelleen Amsterdamiin. Lentokentältä pääsee nopeasti keskustaan ja kaupungissa oli paljon nähtävää.  Enpä ole sittemmin päässyt sinne, vaikka suunnittelin matkaa sinne sisareni kanssa myöhemmin samana keväänä.

Päiväkirjani kertoo, että, että oli masentavaa palata kylmään kotiin. Öljypoltin oli rikki eikä hanoista tullut lämmintä vettä.  Postilaatikko oli niin täynnä, että lauantain sanomalehdet eivät enää olleet mahtuneet. Talon isäntä oli vain juopotellut poissa ollessani. Jos pyysin tekemään jotakin, niin sitä ei ainakaan tehty. Joka päivä harkitsin irrottautumista. Yöuneni olivat pätkittäisiä herätyskelloterrorin takia.

Kävin ranskantunneilla kansalaisopistossa yhtenä iltana viikossa. Joskus olin niin väsynyt, etten jaksanut muistaa edes englanninkielisiä sanoja. Työpaikallakin oli taas vaihteeksi ahdistavaa. Epäilin, että kevätmasennukseni alkaisi  aikaisemmin.  Lintuinfluenssa oli suuri puheenaihe, joka toi mukanaan pohjattoman lintuvihan. Järvenpäässä puhuttiin kaikkien naakkojen hävittämisestä ja niiden yöpymispuiden kaatamisesta.

Silloin kotona oli vielä paljon viherkasveja.

Kotona hurja meno jatkui. Totesin, etten pysty elämään toisen ihmisen elämää saati auttamaan. Suunnittelin jopa lähtemistä. Minun oli vaikea ymmärtää, että toinen ihminen ei osaa nauttia arkipäivästä ja yksinkertaisista asioista sellaisenaan. Hän ei myöskään arvosta toisten hyvinvointia ja tekee asioita vain hyötymismielessä.  Ainoa iloa tulee viinasta.

Katse kohti työpaikkaani Helsingin Vallilassa.

Katse taaksepäin edellisen kuvan paikalta. Harrastin paljon ympäristön kuvausta. Tämäkin ympäristö on kokenut sittemmin paljon muutoksia.OKO:n talo vasemmassa reunassa on purettu ja tilalle on noussut uusi rakennus.

Näen kirjoituksissani, että aloin pelätä. Sieltä kaukaa se pelko jo lähtee. En saanut enää käyttää autoa. Olin kuulemma rikkonut sen, kun auton ovi oli epäkunnossa.  Kävin reppu selässä kaupassa tai tyttäreni tuli viemään minut autolla ruokaostoksille. Minulle tehtiin kysymyksiä kuten, kuinka paljon öljyä pitää tilata tai milloin jään eläkkeelle, asummeko enää kesällä tässä paikassa?  Olin joskus sanonut, että viina tai minä, mikä vain lisäsi viinan määrää. Sanon mitä tahansa, se vain lisää juomista

Sanoin itselleni: Keskity olennaiseen. Samanaikaisesti kuulin, kuinka suuri ratas on kääntymässä hiljaa toiseen suuntaan.

Pari ensimmäistä vuoden 2006 kuukautta sisältää paljon asioita, kun tarkastelen niitä päiväkirjani ja kamerani kautta.  Perhe, työ, ystävät, suunnitelmat ja kaunis maailma ympärillä antavat lohtua ja uskoa tulevaisuuteen, vaikka lähes kymmenen ja sitäkin pitemmän ajan yhteinen taival on päättymässä. On surullista, että ihmiset kasvavat erilleen eikä ole edes toivoa enää kohdata.

Tuusulanjärveä Gustavelundin rannasta.