Eilen illalla ennen nukkumaan menoa keräsin lisää
käyttämättömiä, näyttämättömiä tai hylättyjä kuvia, joista ehkä joskus
kirjoittaisin. Itse asiassa olin hetkeä aikaisemmin katsellut yhden kirjahyllyn
yläreunalta ottamani valokuva-albumin valokuvia. Ne olivat kesältä kohta
kymmenen vuotta sitten. 2006. Tyttärentyttäreni Anna oli ensimmäistä kertaa
mukana Karjalan matkalla. Hän oli 12-vuotias. Kuvat näyttävät albumissa aivan
erilaisilta kuin tietokoneen tai puhelimen näytöllä. Siihen aikaan minulla oli
ensimmäinen valokuvatulostin. Olin valmistautumassa ensimmäiseen näyttelyyni.
Printtasin kaikki näyttelyyn tulevat valokuvani itse. Yleensä niiden koko oli A4. Siinä samalla sitten tulostin paljon muitakin
valokuvia pienemmässä formaatissa.
Koti pellolta katottuna vasemmalla mäntyjen välissä. |
Miksi kuvat albumissa näyttivät erilaisilta kuin tietokoneen ruudulta? Se Karjalan
matka heinäkuun alussa (7.7. 2006 – 9.7.2006) oli hyvin tärkeä omalle
tulevaisuudelleni. Ylipäänsä se koko kesä oli merkityksellinen. Osa tuon matkan kuvista oli pitkään esillä
Seivästö-säätiön kuvagalleriassa. Kun verkkosivusto sittemmin vaihtui, kuvat
lienevät menneet sen mukana. Olisiko aika laittaa ne kuvat uudelleen esille tai
ainakin osa niistä?
Ajatukseni katkesi siirtyessäni nojatuolista
työpöytäni ääreen. Kuvien kanssa vierähtää helposti tunti pari. Työtä riittää
monen muunkin aiheen parissa. On oikeastaan aika samantekevää, missä
järjestyksessä tehtävänsä hoitaa kunhan pitää huolta määräajoista.
Valokuvapaperille tulostetut kuvat näyttävät
erilaisilta. Se johtuu ehkä vain siitä, että enää harvoin tulostamme tai
tilaamme kuvia paperille. Minulla onkin niitä (kuvia) niin paljon, että se on
turhaakin. Joka tapauksessa jonkin verran vielä teen paperikuvia pitääkseni
tulostimeni kunnossa.
Palasin siis iltamyöhään kymmenen vuoden taakse.
Ihmettelin, minne se aika hävisi. Ymmärrän, että aika vuosikymmenen vaihteesta
on hävinnyt näissä iänikuisissa taisteluissani, jotka ovat tehneet minusta
oikeasti vanhan naisen. Lapsenlapseni ovat kasvaneet isoiksi ja olen saanut
heitä lisää.
Kaikkiin noihin menneisiin vuosiin sisältyy paljon asioita.
Osan haluaisin unohtaa, osan muistaa. Kirjaan tähän joitakin ajatuksia päiväkirjani sivuilta vuoden
2006 alkupuolelta. Samalla voin tuoda näkyville sen ajan unohtuneita ja hylättyjä kuvia. Teksti ja kuvat yhdessä kantavat mukanaan myös jo unohdettuja tunteita ja tunnelmia.
Olipa vaikea työpöytä, kun piti koko ajan olla niska kenossa. |
Tammi-maaliskuu 2006
Tammikuun alussa kerroin, kuinka olimme saaneet
esimieheltämme punakantisen kirjan muistiinpanoja varten. Suunnittelin kunnon
työpäiväkirjan aloittamista. Sääli, ettei sellaista kunnollista sitten koskaan
syntynyt. Jos joskus tarvitsen, niin joudun kokoamaan asioita päiväkirjani
sirpaleista. Koska olen aina rynnännyt keskelle tapahtumia, huomasin sen olleen este omalle kehittymiselleni. Olin
päättänyt siirtyä lopullisesti tarkkailijan rooliin. Omat ajatukseni tulevat
kollektiivisen ajatusmaailman kautta tietoon ilman mukana sähläämistäni.
Henkien maailma olkoon jatkossa minun maailmani.
En ole toiminnallani saanut mitään hyvää itselleni; en rahaa, en hienoa taloa, en
onnellista avioliittoa, en ylenemistä työssä, en valtaa enkä johtajuutta. Olin
vain omalla yrittämiselläni tuhlannut aikaa. Kun avasin lopulta silmäni
sisäänpäin, sain henkioppaita uusien ihmisten hahmoina.
Tajuan kuvien olevan jatkossa avain johonkin
uuteen, eteenpäin. Myös ehkä sanat, mutta joka tapauksessa kuvat ovat
tärkeimpiä.
Tapaaminen Peniössä. Kaikki naiset ovat pikkuserkkujani. Itselaukausu käytössä. |
Syventäminen alkoi silloin. Tutustuin paremmin
kaukaisiin sukulaisiini, pikkuserkkuihin, jotka ilmestyivät elämääni edellisenä
vuonna. Pohdin naapurini kanssa hänen ongelmiaan. Neuvoin luopumaan kaikesta,
käymään taisteluja itsensä kanssa, irrottamaan. Kaikki maallinen turhuus on
vain väliaikaista. Hyvähän sitä on neuvoa toisia, kun se ei ihan tuntunut
ajankohtaiselta omalta kohdalta. Vaikka olikin ajankohtaista. En vain halunnut
sotkea asioita. Vanhetessamme käymme kai koko ajan luopumisen taistelua. Mutta sitä taistelua edeltää aina tavaran
kerääminen. Aivan kuin sillä yrittäisimme viivyttää väistämätöntä. Pohdin tätä
dilemmaa paljonkin. Mietin sitä myös vanhempieni kannalta.
Helmin ateljeessa tammikuun alussa. |
Jo tammikuusta alkaen suunnittelimme
pikkuserkkuni Helmin kanssa näyttelyämme, joka loppujen lopuksi kesäkuun
sijasta siirtyi elokuulle. Rakensin näyttelyä jopa unissani. Pidimme paljon yhteyttä. Kirjoittelimme toisillemme kirjeitä, Minulla oli muitakin uusia kirjeystäviä. Katsoin ulospäin.
Amsterdamissa tammikuun lopussa. |
Töissä puhalsivat edellisten vaikeiden vuosien
jälkeen leudommat tuulet. Töitä oli paljon, tammikuussa kävin tiimini johtajien
kanssa työmatkalla Hollannissa. Jäin
toisen työkaverini, nuoren naisen kanssa vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi
Amsterdamiin. Vaihdoimme loistohotellista asemakadulla olevaan halpaan
hotelliin, jossa oli mahdottoman kylmä. Kääriydyimme illalla peittoihin, juttelimme
ja viihdyimme silläkin tavalla. Päivällä
ehdimme käydä Vincent van Goghin museossa, jossa olisin ollut mielelläni kolme
kertaa kauemmin. Päätin tulla joskus uudelleen Amsterdamiin. Lentokentältä
pääsee nopeasti keskustaan ja kaupungissa oli paljon nähtävää. Enpä ole sittemmin päässyt sinne, vaikka
suunnittelin matkaa sinne sisareni kanssa myöhemmin samana keväänä.
Päiväkirjani kertoo, että, että oli masentavaa
palata kylmään kotiin. Öljypoltin oli rikki eikä hanoista tullut lämmintä
vettä. Postilaatikko oli niin täynnä,
että lauantain sanomalehdet eivät enää olleet mahtuneet. Talon isäntä oli vain
juopotellut poissa ollessani. Jos pyysin tekemään jotakin, niin sitä ei ainakaan
tehty. Joka päivä harkitsin irrottautumista. Yöuneni olivat pätkittäisiä
herätyskelloterrorin takia.
Kävin ranskantunneilla kansalaisopistossa yhtenä
iltana viikossa. Joskus olin niin väsynyt, etten jaksanut muistaa edes
englanninkielisiä sanoja. Työpaikallakin oli taas vaihteeksi ahdistavaa.
Epäilin, että kevätmasennukseni alkaisi aikaisemmin. Lintuinfluenssa oli suuri puheenaihe, joka toi mukanaan pohjattoman lintuvihan. Järvenpäässä puhuttiin kaikkien naakkojen
hävittämisestä ja niiden yöpymispuiden kaatamisesta.
Silloin kotona oli vielä paljon viherkasveja. |
Kotona hurja meno jatkui. Totesin, etten pysty elämään toisen
ihmisen elämää saati auttamaan. Suunnittelin jopa lähtemistä. Minun oli vaikea
ymmärtää, että toinen ihminen ei osaa nauttia arkipäivästä ja yksinkertaisista
asioista sellaisenaan. Hän ei myöskään arvosta toisten hyvinvointia ja tekee
asioita vain hyötymismielessä. Ainoa
iloa tulee viinasta.
Katse kohti työpaikkaani Helsingin Vallilassa. |
Näen kirjoituksissani, että aloin pelätä. Sieltä
kaukaa se pelko jo lähtee. En saanut enää käyttää autoa. Olin kuulemma rikkonut
sen, kun auton ovi oli epäkunnossa. Kävin reppu selässä kaupassa tai tyttäreni tuli viemään minut autolla ruokaostoksille.
Minulle tehtiin kysymyksiä kuten, kuinka paljon öljyä pitää tilata tai milloin
jään eläkkeelle, asummeko enää kesällä tässä paikassa? Olin joskus sanonut, että viina tai minä, mikä vain
lisäsi viinan määrää. Sanon mitä tahansa, se vain lisää juomista
Sanoin itselleni: Keskity olennaiseen.
Samanaikaisesti kuulin, kuinka suuri ratas on kääntymässä hiljaa toiseen
suuntaan.
Pari ensimmäistä vuoden 2006 kuukautta sisältää
paljon asioita, kun tarkastelen niitä päiväkirjani ja kamerani kautta. Perhe, työ, ystävät, suunnitelmat ja kaunis
maailma ympärillä antavat lohtua ja uskoa tulevaisuuteen, vaikka lähes kymmenen
ja sitäkin pitemmän ajan yhteinen taival on päättymässä. On surullista, että ihmiset kasvavat erilleen eikä ole edes toivoa enää kohdata.
Tuusulanjärveä Gustavelundin rannasta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti