Outo välikirjoitus

Tässä pieni tekstini, jonka olen alun perin julkaissut 26.10.2011. Kirjallisuudella on mainio kyky irrottaa meistä monipuolisia ajatuksia. Niissä mietteissä on hyvä peilata omaa elämäänsä kuten olen usein tehnyt.  Aina se ei onnistu, mutta niissäkin tapauksissa lukeminen herättää ajatuksia ja synnyttää ideoita. Olen taas kuten niin usein ennenkin harhateillä. Välillä onnistun etenemään pakollisissa tehtävissäni pienen pätkän ja loppujen lopuksi saan asiat kuitenkin hoidettua.  Ensin pitää kutitella luovuutta ja antaa asioiden hautua hetken.

Kaikki kuvat tuolta mainitsemaltani ajalta 2004-2005. 

Harhateillä

Varmaan tiedättekin jo omituiset paheeni. Kun minulla olisi vihon viimeinen aika paneutua puolipakollisiin tehtäviini, joita rakas harrastukseni, opiskelu vaatii, työnnänkin pääni pensaasen ja hupsista olen toisessa maailmassa. Tällä kertaa pieni pokkari Virginia Woolfin Oma huone (suom Kirsti Simonsuuri, 1991. Gummerus) putosi käsiini kirja-avaruudestani.

Kirja koskettaa niitä asioita, joita olen usein miettinyt pääsemättä kuitenkaan sille tasolle, että pysyisin sanomaan jotakin. Enpä pysty sen paremmin kommentoimaan nytkään joutumatta entistä enemmän harhateille.

Naiset elävät kuin lepakot tai pöllöt, tekevät työtä kuin juhdat, ja kuolevat kuin madot...

Virginia Woolf levittää kirjassa eteemme naisten kohtaloa kautta aikain. Edellä oleva teksti oli Margaret Cavendishilta, Newcastlen herttuattarelta (1623-1674), joka lienee kirjallisessa mielessä ollut edellä aikaansa.  Woolf kertoo, kuinka tätä pidettiin omituisena, hänellä peloteltiin nuoria lahjakkaita tyttöjä. Hän oli huono esimerkki sen ajan naisille. Hän joutuikin Woolfin mukaan sulkeutumaan yksinäisyyteen. Kirjeiden kirjoittaminen oli ehkä ainoa sen ajan naisille sallittu muoto.  Dorothy Osborne kirjoitti miehelleen Sir William Templelle viitaten johonkin Margaretin uuden kirjan julkaisuun:

Totta,  naisparka on hiukan sekaantunut, ei muuten olisi koskaan niin naurettava, että rohkenisi kirjoittaa kirjoja ja vielä runoja; vaikken nukkuisi kahteen viikkoon, en sellaiseen ajautuisi.

Niinpä, vieläkin selitämme miehille asioita toisin kuin ehkä ajattelemme.  Morkkaamme itsenäisiä naisia, jotka ovat rohkeita ja uskaltavat esittää tarvitsevansa omaa tilaa, oman huoneen ja omaa rahaa. On toki totta, että olemme edenneet noista ajoista ja nyt naisellakin on vapaus sanoa sanottavansa. Mutta on tilanteita, joissa naisen suuta estetään puhumasta ja kynää kirjoittamasta. Tavat ovat vain niin kovin ovelia.  Naisen yli voidaan kävellä kuuntelematta häntä tai naista, hänen luontaista luonnettaan, puhettaan, älyään  voidaan arvostella niin paljon, että hän vaikenee. Nainen on myös itse oman sukupuolensa pahin vihollinen ja auta armias, kun joku mies saa toisesta naisesta tuen itselleen nitistääkseen jonkun muun.

Kirjoittamisesta tuli sittemmin 1600-luvulta lähtien köyhien naisten tapa ansaita. Virginia Woolf mainitsee Aphra Behnin  (1640-1689) naisena, joka todisti, että rahaa saattoi ansaita kirjoittamalla. Toki nainen joutui tekemään muita uhrauksia (mutta eikö usein nykyäänkin), mutta kirjoittaminen ei ollut enää merkki sekopäisyydestä. Olemmehan nähneet Jane Austenin elämää kuvaavissa elokuvissa, kuinka vaikeaa hänenkin oli vielä naisena myydä kirjojaan saati ensin kirjoittaa ne yhteisessä olohuoneessa salaa vierailijoilta. Sen ajan keskiluokan naiset eivät koskaan matkustaneet mutta miten hyvin he osasivat eläytyä ihmisten tunteisiin.

Noita kirjoja alkaen Charlotte Brontén, Jane Austenin ja George Eliotin (Mary Anne Evans) teoksista, joita luin nuorena erityisellä innolla ja joiden pariin haikailen edelleenkin, koska olen säilyttänyt ja hankkinut niitä kirjahyllyyni jopa myöhemmin.

Ojennan nyt lämpimät ajatukseni tästä tyystin erilaisesta ajasta kauas sinne kuolleiden kirjailijoiden maailmaan, noiden taivasta peittävien harmaiden pilvien taakse, verhon taakse. Nyt meidän ei välttämättä edes tarvitse lähteä ulos maailmaan vaan maailma tulee luoksemme. Oma huonekin järjestyy helpommin. Oman rahan hankkimisesta tehtiin tärkein tehtävämme. Joskus näistäkin joutuu kuitenkin taistelemaan kuten allekirjoittaneen on käynyt. Taistelun muodot ovat vain niin monimutkaisia, että pystymme ehkä vasta aikojen kuluttua näkemään niiden taakse ymmärtääksemme niiden taustat. Siksihän minäkin haluan kirjoittaa.

Vieläkin monet tavalliset naiset joutuvat työntämään kirjoitus- tai taitelijanintonsa lieden taakse. He palvelevat perhettä ja miestä, joka edelleen määrää heidän ajankäytöstään. Useimmat eivät edes halua myöntää sitä. Miehen maailman suojaan on kaikin puolin mukava kääriytyä.  Ja mikäs siinä. Naisen luonteessa on se toinen puoli, mikä varmaan auttaa myös selvittämään heidän historiaansa ja vastaa kysymyksiin.  On myös niin, että ainakin vielä minun ikäluokkani on kasvatettu täyttämään velvollisuutensa ansaitsemalla elantonsa työtä tekemällä, joka työ ei missään nimessä ollut vapaata taiteeseen tai kirjallisuuteen liittyvää "puuhastelua". Teimme työtä selkä limassa ja kun sitten nostimme päämme sieltä paperipinojen takaa hiukset pörrössä, olimmekin jo eläkkeellä.

Olemme tulleet kauas, paljon on muuttunut, maailma on monimutkaisempi, helpompi, mutta toisaalta myös vaikeampi. Oli mielenkiintoista havaita, että Virginia Woolf miettii kirjassa myös samaa asiaa, jota minä olen pitkään ajatellut ja josta olen halunnut kirjoittaa. Olen varmaan sitä usein sivunnut ja se on tullut esille kirjoittamieni rivien välistä. Kaikelle ei vain tahdo löytyä helposti oikeita sanoja, Enkä välillä edes näe mitään mieltä tällä kaikella yrittämisellä ja eteenpäin elämisellä. Yhteinen huolemme liittyy naisen historiaan, mutta samalla yleensä ihmisen sekä miesten että naisten historiaan, siihen osaan, jota olemme aina vähätelleet. Katsomme menneitä aikoja suurten tapahtumien kautta. Emme osaa kertoa tavallisesta elämästä vaikkapa vuonna 1985. Ehkä osaamme kertoa kyseinä vuonna tapahtuneet itsellemme merkittävät tapahtumat (tällä tavalla kyseltiin muuten kerran facebookissa), ammattiin valmistumiset, avioliitot, lasten syntymät. Mutta jos pyydämme  kuvailemaan tavanomaisen päivän sisällön tapahtumineen, kertomaan ympäristöstä  juuri sinä päivänä, meillä ei olekaan mitään sanomista. Muistatte varmaan päiväkirjakeräilyni.

Toisaalta lähihistoria tuntuu usein piinallisen ahdistavalta. Mutta se on sitä tavallisen ihmisen historiaa, jolle emme ehkä vieläkään osaa antaa riittävästi arvoa. En näe enää kovin suurta eroa naisen ja miehen historialla, vaikka ne tietyt rakenteet siellä taustalla vielä vaikuttavatkin, erityisesti meidän vanhempien sukupolvien ajatuksissa. Nuoremmat tuskin edes tietävät, mistä on kysymys.

Nyt

Edellä mainitun kaltainen pohdiskelu on osittain nykyään kaukana minusta. Vastakkain asettelu miesten ja naisten välillä on toki edelleen ajankohtainen monenkin ihmisen elämässä, mutta minä olen yrittänyt päästä sellaisesta eroon. Aikoinaan eikä edes kovin kauan sitten se oli täyttä totta. Elin sitä elämää ja  jos palaan aikaan runsaat kymmenen vuotta sitten, se oli täyttä arkipäivää. 

Oli täyttä sattumaa, että juuri nyt nappasin päiväkirjojeni joukosta yhden vihon, joka sattui kertomaan juuri siitä ajasta.  Omat päiväkirjani vaikkapa keväältä 2004  aina syksyyn 2005 kertovat aiheesta todella avoimesti ja kuvaavasti. Olin loputtomassa liemessä, syvässä masentuneisuuden tilassa, monenlaisten velvollisuuksien verkossa. En tiennyt, miten tulisin sieltä ulos. Valokuvasin tuolloin ahkerasti maisemaa puutarhaan kotini ikkunasta ja hoitelin pihalla kasvejani. Kirjoitin ikkunakuvauksen olevan luonnon lisäksi henkireikä todellisesta elämästä.  Valokuvaan edelleenkin maisemia, mutta en enää henkireikänä. Elän niitä.

En kestänyt tällä kertaa lukea aivan kaikkea, niin julmaa tekstiä se tuntui olevan. Työnsin vihon alimmaiseksi. Ehkä joskus myöhemmin voin palata siihen aikaan ja tarkastella sitä ulkopuolisena.

Jos nyt olen silloin tällöin valittanut eläväni raskasta aikaa, tätä ei voi missään muodossa verrata siihen. Se oli todella pahaa aikaa. Kun menin eilen illalla myöhään nukkumaan, kiitin, että olen tässä ja nyt ja suurin ongelmani juuri nyt ovat talon myyntiponnistelut.  Se mennyt aika heijastuu kuitenkin siinäkin edelleen tähän päivään. Korjaan niitä vaurioita ties kuinka pitkään.  En saanut unta pitkään aikaan, mutta aamulla olo oli jo parempi. Ehkä minun on vain edelleen käsiteltävä asiaa juuri tällä tavalla. Jotten unohtaisi. Jotta pystyisin antamaan anteeksi enkä tulisi katkeraksi.

En silti lillu koko ajan menneisyydessä. Jokainen meistä vain saa kestääkseen juuri niin paljon kuin kestää kantaa. Emme voi tietää toistemme taakkoja.