Vaali rohkeutta

Tällä viikolla tuli viisi vuotta täyteen sisareni kuolemasta. Hän oli neljä vuotta minua nuorempi, sisarussarjamme kolmas tyttö. Meitähän on ollut neljä, joista me kolme ponnistelemme edelleen vanhuuden kynnyksellä.  Minä vanhimpana. Anteeksi vaan sisareni, jos luette tätä. Moni nimittäin loukkaantuu, kun mainitaan vanhaksi tai lähellekään sitä.

Eteeni pulpahti samanaikaisesti viiden vuoden takainen blogini, jonka oikeastaan haluan nyt julkaista uudelleen. Olen pariin otteeseen tässä välillä ja useasti jo aiemmin pohtinut rohkeutta. Se on minusta äärimmäisen tärkeä korkeamman luokan hyve ihmisellä. Usein se ymmärretään vain ruumiillisena rohkeutena, urotöinä, mutta se on paljon muutakin.  Olen kirjoittanut aiheesta ainakin näissä blogeissani: 26.8.2014 ja 12.5.2014. Edellisen blogini aikoihin kävin läpi aina silloin tällöin tiettyjä kokonaisuuksia kuten vaikkapa pelkoa, kateutta, rakkautta, ahneutta ja myös rohkeutta.

Olen miettinyt nyt, onko se rohkeutta, kun  julkistaa voimakkaat mielipiteensä pakolaisia ja pakolaispolitiikkaa vastaan. Mielipiteensä saa toki ilmaista, mutta millä tavalla, siihen on aiheellista kiinnittää huomiota. Sanansaattaja lyödään nyt usein maahan hänen kerrottuaan jotakin, joka ei sovikaan rasistisesti ajattelevalle mielelle. Myös valtio ja media joutuvat koko ajan puolustautumaan, samoin moni pehmeämpiä arvoja ja mielipiteitä omaava (suvakki?), koska he joka tapauksessa jäävät altavastaajan asemaan. On masentavaa lukea ihmisten vihaisia kirjoituksia ja toistensa haukkumista. Paras onkin pysytellä poissa ainakin niin kauan, kunnes me kaikki voimme vapaasti keskustella aiheesta ilman henkilökohtaista solvaamista.

Siinä ei taida olla kysymys rohkeudesta, niin kevyesti ikävät kommentit syntyvät ja pilkka lentää. Enemmänkin se on tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Tyhmänrohkeata ja uskaliasta, mutta niin hyväksyttyä tämän päivän Suomessa. Rohkeutta sen sijaan voisi olla heikomman puolustaminen ja asioihin syvällisesti paneutuminen. Aika näyttää, mihin suuntaan olemme menossa.

27.1.2011

Yritystä kohdata rohkeutta

Tänä aamuna kohtasin jälleen surun, jo toisen kerran tässä kuussa. Suru on pysyvä osa elämää. Joudumme useimmiten kohtaamaan sen kuoleman viedessä jonkun läheisemme, perheenjäsenen, ystävän. Se koskettaa meitä aina. Siinä on mukana omat muistot kyseisestä ihmisestä. Siinä yhdistyvät myös ajatuksemme läheisten suruun. Siinä on myös muita ajatuksia, joiden oikeastaan pitäisi tulla siinä vaiheessa tarpeettomiksi. Alamme miettiä omaa itseämme, menetystämme ja tekemättä jättämisiämme. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Siinä minä tulen takaisin siihen rohkeuteen, jota pohdin saadessani ensimmäisen surusanoman alkukuusta. Se pätee myös tähän.

Useina iltoina nukkumaan mennessäni olen ajatellut toivoessani ja rukoillessani, että kaikki kääntyisi sisareni kohdalla vielä parhain päin ja kuinka mielelläni olisin tavannut hänet. Olin siinä uskossa, että hän voi jo paremmin ja että kyllä hän ilmoittaa, kun haluaa tavata. Mutta toisin kävi. 

Viime aikoina olen tullut entistä vihaisemmaksi itselleni, etten ole yksinkertaisesti lähtenyt häntä katsomaan, vaikka ”kielto” on ollut voimassa. Jos joku ei nimenomaan halua olla tekemisissä kanssamme, uskomme sen liian helposti. Minustakin on jo kauan sitten tullut liian arka. Sairaudet ovat muutenkin vaikeita kohdattavia.

Pöydälläni lojuu vieläkin kirje, jonka kirjoitin tammikuun 10 päivänä kuolleelle entiselle työtoverilleni. Keskustelin hänen kanssaan pitkään puhelimessa joulukuun alkupuolella, jolloin tavallaan jätimme toisillemme jäähyväiset. Mietin silloin joulukortin lähettämistä, joka tuntui silloin väärältä ajatukselta, koska hän oli aiemmin sanonut, ettei ehkä enää elä jouluna.  

Aloitin kirjoittaa kirjettä, jota en koskaan lähettänyt. Miksi en lähettänyt? Siksi, että muistin ne lukemattomat kirjeet, joita olen elämäni aikana lähettänyt. Aloin hävetä itseäni ja sekaantumistani asioihin. En enää tiennyt, miten toimia. Kirjeitä on kiva kirjoittaa ja saada, kun toisen osapuolen kanssa on SOPIMUS niiden kirjoittamisesta. Jos kirjoittaa tarpeesta luoda jonkinlainen kontakti ehkä vastapuoleen, jolle kirje saattaa olla merkityksetön, tulee epävarma olo. Ehkä kirjeeni onkin tavallaan kiusaamista (vaikkei se ole sitä), ehkä se herättää muissa vääränlaisia ajatuksia (taka-ajatuksia).  Hei, tuskin kukaan muu ajattelee minun tavallani, mikä ei kuitenkaan nyt estä minua aloittamasta tätä asiaa. Asia on niin, että kirjeissä (kuten korteissakin) piilee suuria elämän salaisuuksia. Ne kiehtovat minua valtavasti kuten kirjoituksissani lienee usein käynyt ilmi.

Siteeraan tässä nyt kirjettä, jota en sitten rohjennutkaan lähettää. Ystäväni neuvosta lähetin joulukortin, jossa toivotin hänelle ja perheelle hyvää joulua. Olisikohan pitänyt toivottaa ”viimeistä joulua”?

”Halusin lähettää sinulle joulukortin kuten aiempina vuosina, mutta se tuntui jotenkin kornilta. Kun viikolla puhuimme puhelimessa, mieleeni tuli, että kirjoitan sinulle kirjeen, ensimmäisen ja viimeisen varmaankin. Elämäni aikana olen ”rasittanut” monia ihmisiä kirjeilläni ja korteillani, niin miksen vielä sinuakin. Jos nyt edes ehdit lukea tätä?

Ulkona pyryttää. Pikkulinnut yrittävät etsiä lumen alta siemeniä ja kutsuvat minua viemään lisää ruokaa niille. Naapurini, punatakkinen nainen kolaa talonsa edustaa muistuttaen minua, että tänään on taas urakkaa pihalla, minullakin.

Sinun elämäsi on muuttunut perusteellisesti. Minun on edes vaikea kuvitella sitä. Ja vaikka osaankin kuvitella jotakin, niin se on vain haalea toisen kokemus. Oma elämäni kuten myös monen ympärilläni olevan elämä on joutunut viime aikoina mullistuksen valtaan. Monella vanhemmalla kyse on sairauksista, joillakin se on ero pitkäaikaisesta kumppanista, toisilla se liittyy vaikeuksiin työelämässä. Muutos ei ole aina pahasta. Me itse tuomme sen itsellemme. En halua selvittää sitä nyt tarkemmin, mutta kysymys on uskosta ja siitä, että olemme kaikki samassa virrassa. Kysymys ei ole onnesta, vaikka sitäkin ihminen tarvitsee löytääkseen oikeat polut ja jäljet seurata.

Kun olemme valmiita, meidän on aika lähteä uusiin seikkailuihin. Kuten sinä nyt olet lähtemässä. Haluan toivottaa sinulle hyvää matkaa sinne jonnekin, minne minäkin joskus tulen.

Minusta on todella surullista, että nykyään ihmiset eristäytyvät toisistaan. Tavatessa käsitellään tavanomaisia ja oikeasti toisarvoisia asioita ja pidetään vain hauskaa sen sijaan, että siirtyisimme toiselle tasolle.  Ei ole helppoa hypätä opittujen kaavojen ulkopuolelle, mutta voimme harjoitella sitä tietoisesti. Minä olen tavallaan ”pudonnut” jo kokonaan sille tasolle. Olen useimpien mielestä tylsää seuraa, kun en käytä alkoholia, kun puhun liian vakavia asioita, asioita, jotka saavat ihmiset ajattelemaan vaikeita. Toiset saattavat myös tuntea, että heidän elämäntapansa on huonompi. Se ei ole tarkoitukseni. Tämä vain selittää pintapuolisesti sitä, kuinka vaikea meidän voi olla löytää yhteys, kun ajattelemme liikaa itseämme sen sijaan, että vain kuuntelisimme toista ihmistä.

Sinä olit aina auttavainen ja ystävällinen. Enpä minäkään tiedä sinusta paljon mitään muuta, sillä peitit sisimpäsi leikilliseen ulkokuoreen. Sitä sisäistä puolta en ehkä tapaakaan vanhoista työtovereistani, epäilen vahvasti. Useimmat haluavat näyttää sitä samaa ulkokuorta kuin aiemminkin. Minun kaltaiseni henkilö voi tuntua vaaralliselta, liian erilaiselta, jopa hölmöltä. Olen tavallaan jo aikoja sitten hypännyt tavanomaisuuden ulkopuolelle ollen kuitenkin myös siellä sisällä.

Tätä kirjoittaessani huomaan, kuinka kaukana loppujen lopuksi olemme toisistamme. Tajuan tässä ja nyt, että minun on jatkossa tutkittava sitä asiaa. Miksi ryhmä ihmisiä entisestä elämästäni pienenee ja häipyy usvaan? Minne entinen yhteisyytemme on hävinnyt, kiireeseen, nykyajan paineisiin. Sydämeni sykkii hyvyyttä ja ystävällisyyttä sinua ja kaikkia vanhoja ystäviäni kohtaan. Tulemme kaikki tapamaan viimeistään sillä lopullisella tasolla.”

Kirje jäi siis kesken eikä minulla olisi ollut edes rohkeutta lähettää sitä. Ja ihan hyvä niin, mutta jään edelleen miettimään, miten toimin jatkossa. Viimeiseksi muistoksi Pellestä jäi hänen hengityksen seisauttama halauksensa toisen työtoverini eläkejuhlissa elokuun lopussa. Minulla onkin hänestä erittäin paljon valokuvia sekä kesäkuun että elokuun tapaamisesta sekä vakavia, nauravia, hassuja että kuvia, joissa hän halaa jotakin vanhaa työtoveriaan. Viimeistä kertaa!  Itse en tietenkään ole niihin kuviin päässyt, koska olen aina ollut kuvaamassa.

Ihmisen poistuessa tästä ulottuvuudesta syntyy syvä hiljaisuus. Aikakausi on päättynyt. Ajan kulku on hidastunut, mikään ei ole enää entisellään.  Huomaan sen tänä aamuna.  Niissä edellä mainitsemissani Katin eläkejuhlissa hänelle antamassamme kortissa luki:

”Vanhat hyvät ajat”, joita tulemme kaipaamaan vuosien päästä, ovat tässä ja nyt!