Kuljeskelua

Hautausmailla kuljeskelu on yksi harrastuksistani.   Viime vuonna on ollut niin paljon muuta tekemistä, että se on jäänyt vähemmälle.  Kun olin kymmenen kuukautta evakossa, minulla tuntui olevan runsaammin aikaa, vaikka siinä sivussa hoitelin eräänlaisena ”valvojana” talon korjausprojektia. 

Hautausmaakuvia onkin kertynyt paljon. Jokaiseen hautaan liittyy myös oma tarinansa, jonka joku tunteva voi kertoa.

Joitakin kirkoista ja hautausmaista ja hautakivistä ottamiani valokuvia latasin aiemmin Facebookin  ”Kirkkoja ja hautausmaita” –ryhmään. Sitten sekin jäi, kun valtavan porukan omaama ryhmä ei tuonut  toivomaani vastinetta ponnistuksille. Siellä on tuhansia valokuvia omissa albumeissaan, mutta kuviin ei yleensä kirjoitettu mitään selvennyksiä.

Ihmiset rakastavat tehdä kaavamaista työtä kuten valokuvata hautausmaan kaikki kivet järjestyksessä ja ladata ne kaikki vaikkapa Facebookiin ilman sen kummempaa tietoa aiheesta. Tästä ja monesta ihmisten tekemisestä mieleeni tulee vaikkapa sanaristikoiden täyttäminen, kaavamainen, toistuva samanlainen tekeminen, ruutujen täyttäminen, pasianssin pelaaminen. No, maailma on tällä hetkellä täynnä tuollaisia juttuja. Onhan minullakin tämä kirjoittaminen ja kirjoittamisesta  kirjoittaminen. Siinä on ehkä samoja piirteitä kuin edellisissä, mutta kyllä se minusta vaatii vähän enemmän.  En vain täytä joitakin ruutuja vaan yleensä opiskelen samalla. Toisaalta onhan se jättänyt aivojeni hermoratoihin jälkensä. Jollen kirjoita tarpeeksi säännöllisesti, asia alkaa vaivata ja pakottaa (huom. pakottaa) minut kirjoittamaan.

Pyrin ulos kaikesta rutiininomaisesta kaavamaisuudesta. Asiat kiertävät aivoissa samaa rataa. Toistamme samoja tehtäviä päivästä toiseen, teemme samoja juttuja. Ajattelen tätä usein, kun aamulla teen aamiaisen. Teen asiat melkein täsmälleen samoin joka päivä.  Aivotutkija voisi varmaan selittää asian oikein. Tällaisen maallikon on itse asiassa vaarallista lähteä koskettelemaan näitä aiheita. Mutta eihän kukaan voi estää meitä maallikoita tarkkailemasta ympäristöämme!

Kun teen sukututkimusta ja kirjaan jonkun ihmisen kuoleman ohjelmaan, ajattelen usein mielessäni aloittavani kirjoittaa siitä, siis ihmisten kuolemasta.  Vuosiluvut herättävät kiinnekohdan historiaan,  kun vaikkapa joku syntyy 1789 tai kuolee tuolloin. Siitäkin voisin kirjoittaa. Tuo vuosihan liittyy Ranskan suureen vallankumoukseen, joka alkoi silloin.  Sinne juutun siis usein. Historiaan.

Sukututkimus on minulle jo melkein kuin ristikon ratkomista. Niin kevyesti kuljen rippikirjojen ja luetteloiden parissa ja täytän tietoja SukuJutut-ohjelmaan. Se lienee jo vähän muuttunut tuollaiseksi kaavamaiseksi rutiinitoiminnaksi, jota tässä arvostelin. Ei ihan sentään.  Olen aika hyvä yhdistelemään asioita, yllätyn joskus itsekin.

Rutiinit ovat yleensä kelpo tapa paeta stressiä. Stresssi vainoaa meitä lähes joka askeleella.  Emme halua sitä myöntää, joten emme sitä edes tunnista.  Minäkään en onnistu siinä kovin hyvin, mutta koska elämäni on ollut jo vuosia yhtä stressiä, olen hyvin oppinut  välttämään sitä ja osaan hyvin heittää sen ulos pihalle. En vain tiedä, mitä se siitä huolimatta tekee. Siis jos työntää sen pois, vaikka tietää sen olevan siinä.  Huomaan sen helposti muissakin, vaikkeivat he sitä 

myöntäisikään.

Kunnes minulla se sitten taas jonakin päivänä iskee.  Minulla ei ole enää varsinaisesti luurankoja kolisemassa kaapissa,  ainakaan ne eivät viivy siellä kovin pitkään. Nehän ovat kautta aikain olleet niitä tekemättömiä töitä, jos niitä edes tekemättömiksi voi kutsua.  Huomaan aina olleeni sellainen itseni piiskaaja ja kiduttaja, joka vaatii liikaa. Siis itseltään. Usein mietin sitä, mistä olen sen perinyt.

Kyllä se tulee sieltä sukupolvien takaa, vastuunkanto kautta aikain. Ei sellaisia asioita puhuta, mutta ne periytyvät vanhemmilta lapsille.  Väistämättä. Minullekin molemmilta vanhemmiltani.  Sukututkimus on oikeastaan selvittänyt minulle tämänkin. Olen vain vaistonnut sen rivien välistä.

Talonpoikaiset juuret ovat juuri sitä. Siihen meidän yhteiskuntamme on perustunut. Sen pohjalle maamme on rakennettu. Sitä vain ei ole aina arvostettu eikä arvosteta edelleenkään. Sieltä se vastuuntunto on tullut.  Olemme vastanneet maan muokkauksesta, viljelemisestä, ruokataloudesta perheellemme, suvullemme ja työtä tekeville alaisille. Vastuu on painanut selässämme vuosisatoja. Olemme osallistuneet sotiin. Elämä ei ole ollut koskaan helppoa. Olemme olleet riippuvaisia vuoden sadosta. Sadon epäonnistuttua olemme ehkä menettäneet kotimme ja nähneet nälkää.

Muistan sen omastakin  lapsuudestani. Se painoi vanhempiani. Se on painanut heidän esivanhempiaan sekä Hämeessä että Karjalassa. He eivät saaneet koskaan levätä, vaan heidän piti aina ponnistella.  Vasta meidän sukupolvemme on saanut helpomman elämän. Mutta emme ole vielä vapautuneet ikeestä. Kannamme sitä perintöä hamaan tulevaisuuteen.

En tällä aseta muita ammattiryhmiä tai väestöosia huonommiksi. Tämä on vain minun toteamukseni ja näkökulmani. Jollette ole aiemmin huomanneet, niin en koskaan halua rinnastaa asioita sillä tavalla, kun meillä yleensä tehdään.

Tunnen itseni nykyään välillä vainoharhaiseksi. Se johtuu yksinomaan kokemuksistani.  Olen pettynyt moneen asiaan. Jos olen sattunut antamaan vallan ja vastuun jollekin toiselle, olen joutunut ottamaan vastaan kovia pettymyksiä. Kun olen pitänyt vallan ja vastuun itselläni, olen pystynyt selviämään. Niin varmaan isänikin ajatteli. Tai äitini.

Usein kirjoitetaan, että pitää oppia ottamaan apua vastaan. Olen taas oppinut kokemusteni kautta, että pitää pystyä itse hoitamaan asiat. Näinhän sen jo oikeudenkäynnissäni. Oli todella tyhmää uskoa, että joku asianajaja pystyy hoitamaan asian. Eihän hän ymmärtänyt mitään elämästä ja kokemuksistani. Voisin kertoa monia muitakin esimerkkejä.

Mutta jos käännänkin asian toisin. Jonakin päivänä saatan olla selvemmillä vesillä ja voin auttaa muita. Nyt pystyn kuvittelemaan, että osaan sen, koska kokemukseni ovat kasvattaneet herkkävaistoisuuttani, osaan kuunnella ja mennä toisen nahkoihin.

Ajatelkaapa, kuinka hyvin te tunnette ystävänne.  Pystyttekö asettautumaan heidän tilalleen ja kuvittelemaan, miltä heistä tuntuu. On aivan turha alkaa rassata itseään liikaa ja kuvitella kovia kokeneita ystäviään niin tarkkaan, että oikeasti alkaa huolestua. Huolestuminen on paha juttu. Mutta voi ajatella, miltä heistä ehkä tuntuu. Tiedämme ehkä heidän rajoituksensa, elämänvaiheensa ja olosuhteensa. Meidän on helppo kuvitella itsemme heidän tilalleen. Emme voi kuitenkaan auttaa heitä millään tavalla murehtimalla heidän surujaan. Voimme vain ymmärtää heitä.

Ihmisen loppuelämä on usein aika surullista. Ystäviä poistuu elämästä. Muistan hyvin, kuinka äitini koki sen vaiheen. En voinut auttaa, vaikka olisin halunnut .  Voimme auttaa vain olemalla ystäviä, olemalla olemassa. Minua on viime aikoina surettanut se, että en oman elämäni rankkuuden takia pysty pitämään tarpeeksi yhteyksiä vanhoihin ystäviini. Jos he tarvitsevat minua, olen kuitenkin olemassa heille.  Toivon heidän ymmärtävän sen.

Joskus vain oma elämä on niin rankkaa, että ihmisestä ei riitä kaikkeen.

Nyt hautausmaat ovat lumen peitossa.  Huomaan vain, että kun alan tutkia yhtäkin hautakiveä lähes summa mutikassa, niin se johtaa sukututkimukseen ja yhteisiin esi-isiin joskus kauan sitten. Mutta se on jo monimutkaisempi juttu, joten siitä toisella kertaa.