Elokuvissa ja sukututkimusta

Taisin vilustuttaa itseni viikon alussa (13.3.) elokuvateatterissa. Elokuva ”The Fabelmans” kesti kaksi ja puoli tuntia. Olin riisunut takin, jonka lopuksi vedin päälleni, kun olin jo jonkin aikaa palellut. Elokuva oli äärimmäisen kiehtova.  Jollakin tavalla jopa yhdistin ikätoverini Steven Spielbergin lapsuuden ja nuoruuden elämän omaan elämääni, vaikka eihän niillä ollut muuten muuta yhteistä kuin minun unelmieni suhteen. On niin, että vanhempien osuus lasten tulevaisuuden ja erityisesti unelmien toteutumisen kannalta on tärkeistä tärkeintä.  Tuesta huolimatta matkalle tulee aina odottamattomia esteitä.  Aina tarvitaan kuitenkin intohimo, joka ei myöskään aina auta, että asiat menisivät ihanteellisella tavalla.

Heinäkuussa 2015 eli 4.7.2015 pääsin jo aika lähelle paikkaa, missä isoäitini syntyi.

Nuoruus on aina äärimmäisen tärkeä aika tulevaa silmällä pitäen. Merkittävä amerikkalainen elokuvaohjaaja Steven Spielberg teki vanhempiensa kuoltua elokuvan omasta lapsuudestaan. Ratkaisevaa oli, kun hän 6-vuotiaana 1952 pääsi ensimmäisen kerran elokuviin. Elokuva oli Cecil B. DeMillen ”Suuri maailmansirkus”, englanniksi ”The Greatest Show on Earth” (Wikipedian teksteihin pääsee nimien kohdalta).  Kannattaa mennä katsomaan, en jatka juonesta sen enempää.

Tammikuussa 1957 tuli Suomessa ensi-iltaan elokuva ”Pikku Ilona ja hänen karitsansa”. Se oli minun näkemäni ensimmäinen elokuva. Isä vei meidät lapset (en muista, ketkä kaikki olivat) mukana sitä katsomaan Hämeenlinnaan. Muistaakseni olen maininnut sen päiväkirjassani, mutta en nyt löytänyt sitä kohtaa Saatoimme käydä seuraavana vuonna katsomassa myös ”Pienen luutatytön”. Molemmissa oli sama nuori lapsitähti Riitta Hämäläinen. Isäni sanoi minun muistuttavan häntä. Jommallakummalla matkalla kotiin, auton tuulilasiin lensi kivi, joka rikkoi lasin tuhansille säröille. Siihen piti kaivaa aukko, jota kuljettaja eli isäni näki ajaa. Oli talvi ja pakkasta.

En jaksa kirjoittaa enempää, ajatukset eivät kulje. On todella ihmeellistä, jos sain uuden flunssan näin pian edellisen jälkeen. Nyt vaan paljon lepoa.

 

Myöhemmin viikolla jatkan. Olinkin jo ennen nenän vuotamista hyvässä vireessä ja mielessä oli paljon asioita. Yhtäkkiä olen vain vanha rätti, jonka nenä valuu. Kaikki hyvät aikeet valuivat pois. Lamaannuksen tila on nyt päällä, kovin tuttu viimeisimpien vuosien ajalta. Se on tietenkin ohimenevää. Olin helpottunut, kun viimeisimmän blogini jälkeen ajattelin, että en enää stressaa sellaisilla asioilla kuin ympäristön tuhoaminen. Olin helpottunut, sillä romukoppaan meni muitakin ahdistusta aiheuttavaa asiaa. Kaiken lisäksi hidastan entisestään. Kaikessa. No, tästä kirjoitin todella jo aiemmassa blogipostauksessani.

Hyvin salattiin niihin aikoihin myös Leninin oleskelu samoilla paikoilla. Onneksi matkalla oli mukana henkilöitä, jotka tiesivät paikan, missä Lenin oli aikoinaan asunut. Kuva on 8.7.2017

Fortumilta tullut tarjous uudesta määräaikaisesta sopimuksesta on aiheuttanut pohtimista. Vanha kahden vuoden sopimukseni (Takuu) menee umpeen 31.8.2023. Se on ollut todella edullinen. Lisäksi olen osallistunut Pikku-juttu-etuohjelmaan ja saanut palkkioksi paljon ilmaisia kWh-tunteja.

Kun tutkin asiaa, huomasin, että sopimus oli itse asiassa voimassa kolme vuotta, sillä sain muistaakseni eräässä liikkeessä tekemäni ostoksen varjolla loppukesästä 2019 tekemääni sopimukseen alennusta ja samalla se pidensi sopimusaikaa. Liike hoiti asian. Koska syyskuuhun on vielä aikaa, en taida hyväksyä vielä uutta tarjousta. Uumoillaan, että sähkön hinnat ovat laskussa eli ehtinen vielä saada uudenkin tarjouksen. Mutta olen kyllä käyttänyt luvattoman paljon aikaa tutkiessani sähköasioita. Monet muut ovat pähkäilleet niitä aiemmin paljon enemmän. Fortumin kirje alkoi: ”Hyvä asiakkaamme, Olet saanut nauttia määräaikaisen sähkösopimuksen kiinteästä hinnasta jo pidemmän aikaa. Toivottavasti olet ollut sopimukseesi tyytyväinen. ” Sitten minulle ehdotettiin Fortum Duota tai Fortum Takuuta. Hidastan sopimista, vaikka Fortum haluaisi solmia sopimuksen viimeistään 19.3.

Aikanaan seivästöläiset olivat luterilaisia. Venäläiset ovat rakentaneet korkealle mäelle ortodoksisen kirkon. kuva 8.7.2017

Palelin koko eilisen päivän ja menin jopa paksu takki, kaulahuivi ja villasukat päällä nukkumaan. Onneksi olotilani ei kovin paljon huonontunut, mutta on ehkä paras jättää lauantainen menoni väliin. Rakas ja hyvä lukijani, ethän pahastu, kun olen tässä jutussa taas oman napani ympärillä. Sitähän kaikki muutkin ovat, kun ei oikein voi kertoa muista ihmisistä rikkomatta lakia. Minun osaltani tuo itsestä kirjoittaminen vain lisääntyi pandemian aikana. Kaiken lisäksi, monet muut aiheet vaativat niin paljon tutkimista tehden usein kirjoittamisesta vaikeampaa.

Kirkko sisältä 8.7.2017

 

Jokunen päivä sitten koin mahdollisesti eräänlaisen läpimurron koskien äitini äidin tuntematonta karjalaista isoisää koskien.  Pähkäilin asiaa blogissani 29.12.2019 otsikolla ”Sukutarina, joka meni ihon alle”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.  Koska tutkimukseni on kesken, en aio kirjoittaa siitä vielä. On ikävä, että ihmiset eivät ole tehneet perinteistä sukututkimusta tarpeeksi, jotta voisin vielä paremmin kartoittaa epäilemäni yhteydet. Tässä tapauksessa voi olla myös niin, etteivät henkilöt ole tienneet taustoistaaan. Paljon apua olisi myös, jos omat serkkuni tekisivät autosomaalitestin.

Nuhapäiväni on mennyt pähkäilyyn ja sukutaulujen tutkimiseen. Kyseinen sukuhaara, jota epäilen, hävisi Kuolemajärveltä 1900-luvun alkupuolella eikä esim. minulla ole sukuun mitään varsinaisessa sukututkimuksessa todettuja yhteyksiä. Perheen lapset olivat mummoni ikätovereita ja asuivat samoissa nurkissa Seivästöllä. Jäin miettimään, oliko jokin syy aiheuttanut, että suvun jäsenet muuttivat kylästä muualle. Ikään kuin olisivat lähteneet pakoon. Yllättävää minulle on, että ko. sukuhaara ei ole yhtään sukua edes kauempaa kuten tilanne on yleensä Kuolemajärvellä, jossa kaikki olivat moninkertaisesti sukua keskenään. Se tullee helpottamaan tutkimusta jatkossa.

Rusin mäellä Seivästön Peräkylässä oli eräänlainen sotamuseo. Siltä mäeltä lähti tie, jota pitkin olisin tulevaisuudessa löytänyt tien Heinonmäelle, mutta sellaista aikaa ei enää taida tulla

 

Salaisuudet aiheuttavat surua monille, mutta totuutta on yli sadan vuoden jälkeen vaikea kaivaa enää esille. Vielä tänäkin päivänä monet vanhat ihmiset vaikenevat. Niin tekevät myös nuoremmat.  Aviottoman lapsen syntyminen oli kaikille osapuolille suuri häpeä. Kukaan ei osannut aikoinaan arvata, että jonakin päivänä salaisuudet tulevat julki, koska DNA ei valehtele. Eivätkä salatut asiat ole ollenkaan niin pahoja kuin millaisina niitä pidettiin. Muistan hyvin, kuinka äitini ja yksi hänen nuoremmista veljistään jännittyivät ja ilmapiiri sähköistyi, kun he erään Karjalan matkan yhteydessä aikoivat paljastaa minulle suuren salaisuuden. Taisi kuitenkin olla niin, että he olivat uskoneet, mitä heidän oli haluttu uskovan. Salaisuus oli pysynyt tiukasti edellisten sukupolvien tiedossa. Taisi olla myös niin, että koko kylä vaali salaisuutta.

Olen lopettamassa tätä toivotonta postaustani. On jo sunnuntai ja olotilani on parantunut. Olen nukkunut erinomaisen hyvin.  Tänä aikana olen hoitanut vain joitakin pieniä toimia ja levännyt mahdollisimman paljon. Sitä voi kyllä suositella kaikille, jotka vilustuvat ja saavat flunssan. Täytyy myöntää, että edellisen asian tutkiminen on aina keskeyttänyt kaikki tekemiseni.

Blogiani on luettu viime aikoina todella paljon. Maaliskuun aikana sitä on tähän päivään mennessä luettu 1585 kertaa, mikä on huima luku. En mainosta tätä missään, mutta aika hyvin jollakin hakusanalla putkahtaa myös Unikkopellossa esiin. Kommentteja ei tule kuin muutama ja useimmat ovat anonyymejä.

Saan rauhassa kirjoitella silloin kun haluan ja keskeyttää milloin haluan, kun tulee muuta mielenkiintoista eteen. Eipä minulla ole valittamista. Päivät vain kuluvat aivan liian nopeasti.

 

 

Sukujen ja nimien sekamelskaa

On Runebergin päivä, kun aloitan tämän postauksen kirjoittamisen. Jos oikein ennakoin, niin julkaisen tämän ehkä vasta myöhemmin ensi viikolla.  Kuten usein ennenkin, en aloittaessani edes tiedä, mistä juuri nyt kirjoittaisin. Sitten vaan yleensä alkaa tapahtua. 

 

Olen juossut ikkunasta toiseen tutkimassa lumitilannetta. Koko yön on pyryttänyt lunta, jo toisen viikonlopun. Samoin kuin viime sunnuntaina, lunta on ehkä taas tullut 10–20 cm.  Pari rohkeaa talon asukasta on jo käynyt liikenteessä, vaikka parkkipaikka on vielä puolenpäivän aikaan auraamatta. Minä ennakoin. Kävin eilen iltapäivällä kaupassa, kun tiesin tämän aamun tilanteen. Nyt ajattelen, että käyn putsaamassa autoni vasta myöhemmin illansuussa, sillä lunta tulee edelleen. Toisaalta pitäisi mennäkin nyt, koska sää vain lämpenee ja lumi muuttuu raskaammaksi. Niin tai näin, yhtä raskasta se putsaaminen ja autojen välien lapiointi on milloin vain!

 

Samanlaista lumipyryä oli viime vuonnakin ja sitä ennen. Me vain unohdamme. Tämä helmikuun ajankohta on meillä yleensä luminen ja jäinen aika. Olen ennakoinut myös autoni katsastusta. Käytin sen jo vuosihuollossa jokin aika sitten ja olen ajoittanut katsastuksen ensi viikkoon, kun sää alkaa olla lämpimämpää.

Entisaikoihin ihmisillä oli rankkoina talvina paljon enemmän ongelmia ja vaikeuksia kuin meillä. Ja niitähän riitti, lumenpaljoudesta, kalasaaliiden vähyydestä, köyhyydestä, huonoista asumuksista ankaran talven aikana, sairauksista. Tuskin minun ikäiseni, jos vielä edes elivät, silloin pohtivat ainakaan autoasioita vaan muita elämän vaikeuksia. Meillä on ollut tämä koronapandemia, joka saattaa olla joillekin ihmisille talvisotaan verrattava sukupolvikokemus. Parempien aikojen koittaessa olemme jo unohtaneet raskaan ja kylmän talven. 

 

Ja jonakin päivänä unohdamme myös ne iänikuiset maskit. Olen alkanut jopa pitää niistä, koska voin niiden alle kätkeä en ainoastaan kasvojani vaan itseni lähes kokonaan. Kun vielä laitan päähäni mustan pipon, niin on vielä parempi. Ketään ei kiinnosta, vaikka pukeudun samoihin vaatteisiin kuin viisitoista vuotta sitten. Kukaan ei edes tunne minua. Olen todella vihdoin muuttunut pieneksi tomukasaksi ihmiskunnassa. Muistan hyvin, kun opastin vanhinta lastenlastani aikoinaan juuri sillä tavalla kertoen, ettei kukaan ihminen maan päällä ole kiinnostunut yksittäisesti pienestä ihmisestä. Jokainen voi olla täysin oma itsensä, on sitten erikoinen, eriskummallinen tai tavallinen.

On meillä ongelmat!

Pihalla on ollut monta puuhaajaa. Menee varmasti iltaan tai jopa huomiseen ennen kuin menen sinne. Työvälineitä ei ole monelle eikä itselle kannata hankkia lumikolia ja erilaisia lapioita.

Aloin taas tutkia jotakin pientä palasta suvuista.

Niinpä. Kävin kyllä hämärän tullessa puhdistamassa autoni lumikerroksesta, mutta en lähtenyt minnekään.

Nyt on jo seuraavan päivän iltapäivä.

Kuten tiedätte, saatan innostua jostakin pienestä jutusta ja lähden tutkimaan ja etsimään kaikista mahdollisista lähteistä tietoa. Sen seurauksena joudun yhä kauemmas ja kauemmas tai putoan tyystin toiseen asiaan. Jotenkin vain sallin itselleni tällaisen rauhallisen toiminnan, joka vie paljon aikaa.  Oikeastaan kaikki alkoi siis jo eilen, kun ajattelin tehdä pientä sukututkimusta. 

Jos olisimme osanneet haastatella ja kysellä vanhemmiltamme enemmän, niin meillä ei olisi niin paljon salapoliisityötä. Toisaalta voi olla, että he eivät olisi osanneet kertoa kaikkea sillä tavalla, kuin me nyt haluaisimme. Eivätkä ainakaan tällaisista asioista eli heille aivan vieraista suvuista.

Kaipaan nyt eniten lisää tietoa paikallisista olosuhteista, ympäristöistä, ihmisten käyttäytymisestä. Suoraan sanoen, en olisi edes osannut kysellä kaikkea sellaista. Äitini kertomuksesta otin ensin ylös kaiken oleellisen. Myöhemmin aloin tutkia talteen kirjoittamaani rivien välistä. Mitä nyt olin silloin ehtinyt kirjoittaa.

Karjalassa ja muuallakin Suomessa oli paljon samannimisiä ihmisiä. Vaikka Karjalassa käytettiin jo ammoisista ajoista sukunimiä, niin silti samannimisiä etunimen, patronyymin ja sukunimen osalta oli paljon. Pitääkin olla erityisen tarkkana, ettei valitse sukututkimukseen väärää henkilöä. Tietyt etunimet olivat jonakin ajankohtana hyvin yleisiä.

Lähden usein aika epäoleellisten sukututkimusten perässä. Äskettäin Mauri Mäkinen esitti Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä kysymyksen, kuka oli vanhin talvisotaan osallistunut kuolemajärveläinen. Hän vastasi sitten itse kysymykseensä. 

 

Minä puolestani lähdin tutkimaan tätä vuonna 1877 syntynyttä henkilöä, jonka nimi oli Nikolaus tai Nikolai Muurinen.   Hän ei ollut sukututkimuksessani, mutta hänen esipolvensa olivat siellä kauas taaksepäin. Samoin olin kirjannut hänen vanhemmat sisaruksensa tosin vielä puutteellisin tiedoin.  Lähdin samalla täydentämään vanhempia tietoja, myös esivanhempien osalta.

Kun huomaan, että jossakin kohtaa tutkimieni esivanhemmat kohtaavat omiani, olen ilahtunut, jos niin voi sanoa.  Em. Nikolain isoisä Mikko Juhonpoika Muurisen (1793–1878) äiti oli Valborg Juhontytär Juva (1758–1811), jonka isän Juho Juhonpoika Juvan (1728–1787) äiti oli Margareta Tahvontytär (1679–1759). Tämä sukunimeltään tuntematon Margareta on vanhin DNA-äitilinjani edustaja. Muitakin kaukaisia yhteyksiä saattaa olla, mutta niitä en ole pystynyt tutkimaan. Muuten en löydä sukuyhteyttä Mikko Juhonpoika Muuriseen.

Vaikka en muuta yhteyttä löydäkään, jatkan, kunnes saan puuttuvat ja saatavissa olevat tiedot muuten lisättyä. Poika Nikolai Muurisen elämästä ei löydy sen kummempaa tietoa. Raili Tabermanin Seivästö-kirjassa, sivulla 31 hänen mainitaan asuneen kylässä 1944 eli hän oli toisinsanoen tullut sinne uudelleen jatkosodan aikana ja joutui sitten lähtemään evakkoon.  Kutsumanimi oli ”Ruona Niku”. Nimi tulee Suomenlahden rannan Ruonanniemestä, jonka lähistöllä hänen talonsa Seivästöllä (Seivästö 7) sijaitsi. Seivästön kansakoulu sijaitsi melko lähellä.

Muuta tietoa en hänestä viime sotien jälkeen löydä. Hänen ei mainita avioituneen eikä ole tietoa, minne hän sotien jälkeen muutti. Samalla kävin läpi kaikki hänen lähisukulaisensa. Hänen vanhempansa Nikodemus Mikonpoika Muurinen (1838–1900) ja tämän vaimo Maria Taavetintytär Muurinen (1843–1900) olivat melko läheistä sukua toisilleen, sillä heidän isänsä olivat keskenään pikkuserkkuja.

Kun olin jo lopettanut tämän kirjoittamisen, huomasin, että samalla alueella Seivästö n:o 7 kaistaleella asui myös paljon muuta sukua, serkkuja, pikkuserkkuja ja samanimisiä. Totean tässä vain, että käsittelin tässä kirjoituksessani vain pientä osaa suvusta. Näiden muiden osalta löytyy enemmän jo Seivästö-kirjastakin enemmän tietoa.

Tästä syntyi postauksen otsikko. Huomasin pudonneeni aikamoiseen viidakkoon. Sanomalehtiarkistosta löysin kaikenlaista, mutta koska en ole varma, en käytä niitä tässä.

Em.perheeseen syntyi lapsia:

Anna (1863–1941) avioitui Kalajoelta Pohjanmaalta lähtöisin olevan Samuel Samuelinpoika Kurikkalan (1853–1921) kanssa tämän toiseen avioliittoon 1887. He saivat viisi lasta.

Kaapriel (1866–1907) kuoli naimattomana keuhkotautiin.

Johannes (1869–1879) kuoli alle 10-vuotiaana tulirokkoon.

Kristiina (1872–1897) kuoli 25-vuotiaana keuhkokuumeeseen.

Simo (1875 -?), Ruona Simo, avioitui Anna Maria Juhontytär Potinkaran kanssa 1901 ja he saivat kolme lasta: Hilman, Saiman ja Vilhon. Heidät on mainittu Seivästökirjassa sivulla 31. Minne Simo ja Anna Maria muuttivat 1944? Se selventäisi ehkä myös veli Nikolain asuinpaikkaa, koska usein läheiset sukulaiset muuttivat samoille seuduille. Tai sitten uusi kotipaikka löytyi sieltä, minne lapset olivat aiemmin muuttaneet?

Nikolai (1877 -?), meidän sotilaamme...

Johannes (1882–1911) rippikirjan mukaan asui veljensä kanssa ja oli vaivainen, kuoli 29-vuotiaana.

Elämä on ollut raskasta 1800-luvulla ja sitten 1900-luvun alussa. Lapsia ja aikuisia kuoli paljon. Voin nyt vain kuvitella, miten raskaita talvet olivat, varsinkin jos lunta tuli paljon.  Isä Nikodemus oli kuollessaan keväällä 1900 vajaat 62-vuotias, mutta hän merkittiin kuolleeksi vanhuuteen. Äiti Maria kuoli pian miehensä jälkeen kuumeeseen 57-vuotiaana.  

Yli sadan vuoden takaisista kuolemista ei ole paljon tietoa.  Sairauksien hoitaminen oli 1865 lähtien ollut kunnallislautakunnan tehtäviä, joka toimi lähinnä kansanterveyden yleisenä neuvojana ja valvojana koko pitäjän olemassaolon ajan. Mainitsemaani aikaan lääkärihoitoa piti hakea kaukaa. Mutta oli sentään olemassa kansanparantajia, jollei lääkäripalveluja ollut saatavissa.

Kulkutaudit olivat riesana. Isorokkoa vastaan oli jo kauan olemassa rokote. Saksalainen lääkäri Robert Koch keksi vasta 1882 keuhkotuberkuloosia eli keuhkotautia aiheuttavan bakteerin, mutta meni vielä kauan eli lähes 1900-luvun puoliväliin, kun, kun tehokkaat lääkkeet oli kehitelty.

Tässä kohdin selasin taas Seivästö-kirjaa, jossa sivuilla 117–120 kerrottiin terveydenhoidosta Kuolemajärvellä. Silmiini osui mielenkiintoinen asia liittyen edellä olevaan teemaan. Siellä kerrottiin kuvan kera Konnun mummosta eli Maria Muurisesta, jota kutsuttiin poppa- tai noitamummoksi. Hän osasi parantaa ja hänellä oli selvännäkijän taitoja.

Tästä jouduin toiseen Seivästön kylässä asuneeseen Muurisen sukuhaaraan. Putosin ojasta allikkoon.

Toki omissa sukututkimuksissani voi olla virheitäkin. Täydennän niitä koko ajan.

Konnun mummo eli Maria Mikontytär Muurinen oli syntyään Maria Mikontytär Juva (1839–1924). 1900-luvulla tuli voimaan uusi sukunimilaki (1920), mikä merkitsi sitä, että myös karjalaiset naiset joutuivat ottamaan miehensä sukunimen. Hehän olivat aina ammoisista ajoista lähtien kulkeneet yleisesti omalla sukunimellään. Tämä sekoittaa jälleen kerran nimien kirjoa ja tuo sekaannuksia.

Kuten edellä mainittu Valborg Juhontytär Juva, niin myös nuorempi Maria Mikontytär Juva, oli sukua minun äitilinjalleni. Maria Mikontytär Juvan isoisä Adam Juhonpoika Juva (1769–1842) oli em. Juho Mikonpoika Muurisen vaimon Valborg Juhontytär Juvan veli.  Heidän isänsä yhteyden selitin aiemmin Valborgin kohdalla.

Kaiken lisäksi Maria Mikontytär Juva on kaukaista sukua minulle kahden Kirjosten haaran kautta. Viittaan äitini isänpuoleiseen isoäitiin Eeva Taavetintytär Kirjoseen (1850-1931). Juvan suvun kautta sukuyhteys tuli äitilinjaani, jos niin voi sanoa. Äitini isoäidin Beata Tahvontytär Aikamiehen (1862-1936)äiti Maria Sakarintytär Koskelainen (1823-1893) oli Maria Mikontytär Juvan kolmas serkku.

Hatjalahden kylästä lähtöisin olevan Maria Mikontytär Juvan puoliso oli Erkki (Erik)Joosepinpoika Muurinen (1833–1918).  He asuivat Seivästön kylän Konnut-nimisellä alueella, jonne he olivat asettuneet noin vuonna 1874. Erkki Muurinen oli lähtöisin Muurilan kylästä eivätkä he minun sukututkimukseni mukaan ole sukua Seivästöllä asuneelle Nikodemus Mikonpoika Muuriselle. 

Konnut sijaitsevat Seivästön ja Karjalaisten kylän välimaastossa, jossa tämä perhe oli ensimmäisiä asukkaita. Samoihin aikoihin asutettiin myös Seivästön Tammikkoa. 

Tässä valokuva Seivästökirjan sivulta 118. Kuvan teksti kertoo, että siinä on Konnun poppa-mummo Maria Muurinen ja hänen poikansa Jooseppi perheineen, vaimo Maria sekä lapset Vilho ja Iida 1910-luvulla. Jooseppi oli nuorin perheen lapsista s.1881 ja hänen vaimonsa oli Maria Ristontytär Mamia s. 1884

 

Erkin ja Marian vanhimmat lapset syntyivät Muurilan kylässä. Nuorimmat Seivästöllä. Seivästökirjan sivulla 25 perhe esitellään. Esittelyssä mainitaan heillä olleen myös Nicolaus- tai Niko-niminen poika. Sukututkimus ei kerro hänestä. Kirjoittaja saattaa olla erehtynyt laskemaan vanhimman tyttären Katariina Erkintytär Muurisen (1862–1939) ja puoliso Taavetti Antinpoika Muurisen (1853–1901) poikaa Nicolausta s. 1893 juuri täksi henkilöksi. Olihan tällä pariskunnalla aika monta lasta, jotka jäivät varhain isättömiksi Taavetin kuollessa jo 1901. Tämä pariskunta on keskenään useaa kautta kolmansia tai neljänsiä serkkuja. Minun äitini isänpuoleinen mummo Eeva Taavetintytär Kirjonen (1850-1931) oli muuten Taavetin pikkuserkku. Toinen äitini mummo Beata Tahvontytär Aikamies (11762-1936)oli puolestaan kolmas serkku, lähimmät yhteydet mainitakseni.

 

Meidän kaikki esivanhempamme joutuivat sittemmin 1944 jättämään lopullisesti kotiseutunsa.  Jälkipolvet ovat levinneet ympäri Suomea ja maailmaa, eivätkä he enää aina tunnista esipolviaan. Minäkin tein tässä kirjoituksessa tikusta asiaa ja löysin yllättäviä yhteyksiä. Ehkä oli hyvä, että kansa sekaantui uusiin ihmisiin. 

Aikoinaan ihmiset olivat kyllä varsin hyvin tietoisia sukuyhteyksistä, joten yleensä avioliittoon mentiin kaukaisempien sukulaisten kanssa. Nykyaikana voi myös sattumalta tapahtua yllättäviä asioita, koska emme ole enää perillä sukuyhteyksistä.

On aika lopettaa ja alkaa valmistautua tämän viikon asioihin. Autonkatsastus, passikuvassa käynti, passin tilaus,  lääkärin tilaus ajokortin uudistamista varten. Mieluummin kirjoitan ja tutkin. Samalla odotan, että tämä keli, nyt jo suojakeli häipyy ja kevään tuulet alkavat puhaltaa.

Jos aloitin 5.2., niin pääsen julkaisemaan tämän 9.2. Sää on kirkastunut. Illalla ja yöllä tuli vähän lunta lisää. Parkkipaikka on aika vaikea. Ensi tiistaina se pitää tyhjentää, koska tiedossa on koneellinen lumen- ja jäänpuhdistua, mitä se tarkoittaakaan. Aika vaikeita ovat myös lähitienoon pienemmät tiet, kuin perunapeltoa.

Kevättä odotellessa!