sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Menneen elämän jäljet kulkevat mukana

 

Takana on useita huonosti nukuttuja öitä, useita heräämisiä ja välillä paljon unennäköjä. Huono nukkuminen painaa seuraavan päivän silmissä, vaikka muuten se ei vaikuta päivän kulkuun. Kaikki tarpeellinen tulee tehtyä ja olen aina valmis myös ylimääräisiin juttuihin. Tämä marraskuun aika on kestettävä puskien vasten sadetta ja pimeyttä. Lisävärinä tai esteenä on edelleen tietenkin korona, vaikkei se meitä kaikkia kosketa kovin läheltä. 


 

Vanha ihminen on vaikeuksista huolimatta hyvin kestävä, mutta toisaalta myös hyvin hauras. Jokaisen on hyvä ajatella vahvuuksiaan ja heikkouksiaan sen sijaan, että tyytyy pelkästään positiivisiin asioihin. Kannattaa miettiä vaihtoehtoja, vaikkeivat ne olekaan aina ajankohtaisia. Keskustelin ikätoverini kanssa aiheesta, joka koskettaa monia meistä. Se sattui myös olemaan meille ajankohtainen. Miksi avun pyytäminen toisilta ihmisiltä on niin hirveän vaikeaa? Monilla ihmisillä on nykyään hyvin pienet turvajoukot ympärillään. Näiden valmiudet tukea ja antaa käytännön apua, ovat todella pienet johtuen ajan puutteesta, mutta myös osaamisesta. No jaa, en kuitenkaan jatka enempää tästä aiheesta, olkoon sitten kuinka ajankohtainen, myös minulle.


 

Kaikkein mieluiten jatkan menneisyydessä kulkemista, sekä muiden menneisyydessä että omassani, vaikken sinne kaipaakaan enkä sitä ihannoi. Mieluiten edelleen kuten joskus nuorena matkaisin hamaan tulevaisuuteen jatkamaan elämääni siellä. Se ei kuitenkaan ole mahdollista vaan kaikkien ihmisten tavoin olen eräänlaisena vankina omassa ruumiissani. Henki ja mieli saavat silti lentää mielin määrin.

On tavallaan aika jännittävää, että mieleen tulee päivittäin mitä pienimpiä yksityiskohtia omasta elämästä. Niitä tulee niin paljon, että on lähes mahdoton lähteä kaikkien mieleenjohtumien perään tekemään tutkimusta omasta elämästään. Tässä kohdin haluan taas kerran muistuttaa kaikkia, jotka sattuvat lukemaan blogejani, ottamaan vakavasti oman elämänsä yksityiskohdat ja mietiskelemään niitä. Se kannattaa, silloin jatkossa on helpompi palata niihin, ajatella ja niitä ja ymmärtää, miten ne ovat vaikuttaneet meihin itseemme ja lähiympäristöön.  Jossakin on tulevaisuuden juuret, mutta emme ole kaikkiin tapahtuneisiin asioihin syyllisiä eikä meidän kannata koskaan katua omaa elämäämme.


 

Ehkä kohtalomme on päätetty jo hedelmöitymisen hetkellä! Mielenkiintoinen mielleyhtymä. Oikeastaan se liittyy myös siihen, miten sukupolvesta toiseen ihminen kuljettaa aiempien sukupolvien kokemuksia mukanaan. Ihmisellä on vapaus käsitellä niitä, mutta useimmat eivät edes halua vaan antavat niiden siirtyä seuraavalle sukupolvelle. 

Minun sukupolvellani on erityisen suuri taakka, kun ajattelemme vanhempiemme nuoruuden kokemuksia, sotia ja kotien jättämisiä ja kaikkia niihin liittyviä raskaita asioita.  Useimmat sanovat kyllä olevansa sinut näiden traumakokemusten kanssa, mutta jos tarkastelemme asiaa syvemmälti, asia ei ole niin. On monia erilaisia tapoja peittää asia, leikinlasku, sarkasmi, vähättely, mitkä kaikki ovat poispäin katsomista. Olen huomannut olevani aika tarkkanäköinen näiden asioiden huomaamisessa, koska itse käsittelen traumaa koko ajan. Vanhempieni sotakokemuksiin ja meille lapsille siirtämiin asioihin, apunani on ollut niiden tarkastelu usein jopa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Olen sittemmin kytkenyt mukaan myös edeltävät sukupolvet. Ikävä on, etten pysty jakamaan näitä asioita oman perheeni kanssa. Se tarkoittaa, että trauma siirtyy eteenpäin huolimatta omasta käsittelystäni. Olen kykenemätön siirtämään asiaa eteenpäin osittain myös siksi, että kukaan ei ole kiinnostunut avaamaan asioita kanssani.

  

Siksi perintöni sisältyvät blogikirjoituksiini ja haaveenani olevaan vielä keskeneräiseen kirjaan. Näitä kirjoittaessani olen ymmärtänyt, kuinka isosta asiasta on kysymys. Minun olisi pitänyt aloittaa paljon aikaisemmin. Aina tulee väliin kaikkea muuta.

Marraskuun päivät kuluvat harmaina. Kummallisen paljon on tehtävää myös tähän aikaan vuodesta. Nukuin kaikki viikon yöt huonosti. Kesken kaiken tajusin, että ehkä kuu vaikutti, kun eräänä aamuyön tuntina heräsin siihen, että kuu paistoi makuuhuoneen verhon välistä suoraan kasvoihini.  Asuntoni kolmeen suuntaan olevista ikkunoista en ollut muuhun aikaan päässyt näkemään täysikuun kauneutta.


 

Sää lienee juuri nyt myös vaihtumassa, kun pitkän hyvän kauden jälkeen, oikean puolen jalkani, nilkkani ja oikea käteni ovat alkaneet kipuilla. Parina aamuna olen ollut melkein raajarikko. Onneksi saan avun ottamalla Burana-tabletin. Reumani yllättää minut aina uudelleen ja uudelleen huolimatta siitä, että tänä syksynä sen alkamisesta on tullut täyteen 10 vuotta. Aina välillä unohdan asian viikoiksi, kunnes sitten kesken kaiken tulee muistutus. Kehon muisti on aktivoitunut jostakin syystä tai syistä.


 

Oli pakko kaivaa päiväkirjani syksyltä 2011, jolloin salaperäiset oireeni alkoivat. Marraskuu oli vaikeata aikaa.  Kävin terveyskeskuksessa, mutta en saanut apua vaivoihini, en vielä ennen kuin vasta myöhään seuraavana keväänä.  Silloin syksyllä olin yleensä aamuisin paremmassa kunnossa, ehkä siksi, että otin särkylääkettä iltaisin. Nythän en koskaan ota iltaisin särkylääkkeitä.  Pähkäilin vaihdettujen auton kesärenkaiden kanssa (19.11.2011), joita en pystynyt nostamaan peräosasta autotalliin. Oli vaikeata saada tai edes pyytää apua siihen.

Kuljin koko ajan harrastuksissani ja opiskeluissani. Näin jälkikäteen ajateltuna, olin silloin vielä todella luottavainen, että kaikki kivut olkapäissäni, käsivarsissani ja käsissäni olivat ohimeneviä. Niistähän kaikki alkoi. Marraskuun lopussa kirjoitin, että tyttäreni perheen kissa Muru oli ollut luonani jo kolmisen viikkoa. Hän joutui muualle hoitoon, kun oli avannut kotonaan vesihanan, tyhjentänyt kaivon ja rikkonut sen pumpun.


 

Ettei vain edellinen blogipostaukseni aktivoinut tunnemuistiani?  Tai tapahtuiko aktivointi perheessä tapahtuneiden ongelmien takia?  Ovatko posttraumaattisina koetut asiat vaikuttavampia kuin uskommekaan. Vaikuttaako ikä vanhojen traumaperäisten asioiden vahvistumiseen ja johdattaa kehon kautta tuntemaan niitä uudelleen. Onko tarkoitus johtaa toimintaan? Tietenkin kysyn niin, koska olen toiminnan ihminen, jonka motto on ollut ”teot ratkaisevat”. Nivelreuma on itsessään jo autoimmuunisairaus, jonka syntyyn saattaa vaikuttaa koettu trauma, stressi, ahdistus. Omassa tapauksessani liitin sen syntyyn aikanaan tärkeimpänä ahdistuksen parisuhteessani kokemistani asioista.

Jo varhain 2000-luvulla olin erityisen kiinnostunut kehon muistista, kun epäilin, että vanhempieni sotamuistot olivat aktivoituneet minussa pikkulapsena suojautuessani menemällä kyyryyn kotini yli lentäneiden lentokoneiden takia. Entä nuoruudessa kotipihalla syntyneet ajatukset menneisyyden haamujen ilmestyessä?  Olin silloin myös jo kuullut epigenetiikasta. Nyt kehon muistista kirjoitetaan ja puhutaan koko ajan. Sitä hoidetaan lääketieteen avulla. En ole ehtinyt millään lukea kaikkea siitä kirjoitettua, mutta huomaan, kuinka aihe on pinnalla erityisesti, kun puhutaan katastrofeista, sodista ja muista isoista kriiseistä ja niiden vaikutuksesta ihmisen psyykeen. Katso täältä Duodecimin Käypä hoitosuositusten kautta.


 

Kirjoitin 28.11.2011 aiheesta enemmän. Olin huomannut, kuinka olkavarteni olivat iltaisin erityisen kipeät tehtyäni päivän mittaan pakollisia töitä. Kaupassa käynti oli vaikeaa, koska en pystynyt oikein kantamaan tavaroita.  Autolla ajaminen vaikeutui, myöhemmin keväällä vielä entisestään, jalkojen kipeydyttyä. Opin menemään asioissa sieltä, missä aita oli matalalla. Joulukuussa ystäväni sanoi, etten saisi edes kirjoittaa. Häneltä sateli koko ajan kaikenlaisia ohjeita.

Aloin miettiä, etten tiedä edesmenneiden sukulaisteni, en edes isäni ja äitini kehonsa kautta kokemia asioita. Ennen vanhaan ihmiset kärsivät vaivoistaan eivätkä puhuneet. Minä taas etsin vaivoihini koko ajan syytä. Keskustelin puhelimessa pikkuserkkuni Helmin kanssa. Olimme aiemmin keskustelleet DNA:sta ja sen muuttumisesta. Hänellä oli samanlaisia ongelmia kuin minulla. Hän käveli parhaillaan kepin kanssa jalkakipujen takia. Se ei ollut hänelle siihen aikaan ollenkaan normaalia. Kysyin, että käymmekö parhaillaan läpi jotakin menneen elämän traumaa. 


 

Entä jos todella perimme vielä enemmän kuin uskommekaan edellisiltä sukupolvilta? Täällä pintatietoa epigenetiikasta ja täällä lisää.  En millään ehdi perehtyä näihin asioihin syvemmälti, jotta voisin kirjoittaa enemmän. Olen erityisen onnellinen siitä, että tutkimusta tehdään paljon ja että olen itse jo varhain sisäistänyt asian.

Kovin moni asia oikeastaan aktivoituu tähän aikaan vuodesta. Siitä tulisi pitkä luettelo.


 

 

 

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Ajan kulkua ei voi estää

 

Jonakin aamupäivänä alkaa ärsyttää, että jokaisena viikon päivänä on yrittänyt saada lupaamaansa tekstiä julkaisukuntoon eikä ole saanut. Vaatimaton tekstikin on vaatinut paljon karsimista, muita muutoksia, epäolennaisten, vaikkakin minulle tärkeiden kohtien poistamista.  Toisen tekstini kirjoitin nopeasti valmiiksi. Sukututkimusta käsittelevät aiheet ovat uskomattoman työläitä kirjoittaa. Eilen ajattelin, että lopetan koko helvetin sukututkimuksen ja alan elää kuin muutkin ihmiset. Mutta entä, kun olen itsekin muuttunut vähitellen sukututkimuksen kohteeksi. 

Vuoden 2011 syksy oli eräänlainen käännekohta, jonne palaan usein...

 

Jäin ajattelemaan sitä. Heräsin jopa yöllä ajattelemaan nimenomaan sitä muiden mieltä askarruttavien asioiden lisäksi. Yöllä saattaa vierähtää helposti parisen tuntia, mikä ei ole ollenkaan terveellistä. En kyllä katso kelloa. Enkä oikein jaksa uskoa, että pohtimiseni taustalla olisi nyt jokin uusi vallankumouksellinen idea. Se lohduttaisi. Kysymys on lähinnä vanhenemisesta, sen tajuamisesta ja sisäistämisestä. Ideat pyörivät ympärillä vain pehmentämässä karua totuutta. Eikä marraskuu ja viimeaikaiset tapahtumat ole parasta aikaa piehtaroida sellaisten ajatusten parissa. Toisaalta pandemiatilannekin on kuulemma pahenemassa.

ajattelemaan, ehkä suremaan, sen jälkeen kaikki on muuttunut vähitellen ja minun siihen vaikuttamatta...

 

Piipahdin pimeän turvin illan suussa postilaatikolla ja kaupassa. Pistin mustan pipon päähäni piilottaakseni likaisen tukkani. Tunsin hetken salaista tyytyväisyyttä, kun vielä ennen kauppaan menoa, käärin taskustani mustan maskin kasvoilleni. Anonyymi erakon elämä on minusta erityisen kiehtovaa. Se ei ehkä ole tarpeen kaikesta pelottelusta huolimatta, mutta se on sitä jotakin, mihin ehkä olen aina halunnut kaivautua. Kun vielä saisin rauhassa aloitettua valokuvaus- ja videoprojekteja myös ulkoilmassa ilman, että heti kun nostan puhelimeni kuvaamaan, joku kävelee vastaan.  Tai sitten, kun työnnän puhelimen taskuuni, se lähtee soittamaan jollekin. Täällä meillä päin on liikaa ihmisiä.

Käyn edelleen samoilla paikoilla kävelemässä kuten 2011 syksyllä kuten tässä kuvassa
 

Saan kyllä tekstini valmiiksi ja lähetettyä viikonlopun aikana. Jos ja kun minua oikein kyllästyttää, niin jatkan tämän postaukseni kirjoittamista. Pesin tukkani, se pitää nyt vielä kuivattaa. Hiusten leikkauskin olisi taas ajankohtaista. No sitä on myös auton renkaiden vaihto, kolmen kuukauden välein käytävä verikoe. Ja on kaikkea muutakin… Ne valokuvat kyläkirjaan pitää valita, jotakin muuta olen myös luvannut. Kohta pitää alkaa kirjoittaa niitä listoja, jotka työelämän aikana pelastivat minut.

Viime yönä keksin jotakin muutakin, mutta pahus, en enää muista sitä. En ole koskaan oppinut tekemään yöllä muistiinpanoja, ajattelen kyllä muistavani. Joskus muistankin. Joka tapauksessa vapaan kirjoittamisen puute oli myös yksi asia, joka piti minua hereillä. Ehkä keksin nimen tälle postaukselle.

Katon putsaus oli jokasyksyinen tehtävä, mutta sekin pisti minut unelmoimaan...

 

Olen pysytellyt somen lähellä, käynyt kurkkimassa, mutta osallistunut hyvin vähän. Saan päivittäin näppylöitä ihmisten vihamielisistä kommenteista ajankohtaisiin asioihin. Ihmisillä on monenlaisia traumoja eivätkä he itse edes ymmärrä niitä. Tuskin he haluavat edes ymmärtää ja tutkia niitä. Niin on meillä ollut ennenkin. Minunkin pitäisi vielä enemmän tutkia omia traumojani, mennä syvemmälle kuin olen mennyt, miettiä niiden vaikutuksia muihin. Miksi me suomalaiset emme osaa sanoittaa tunteitamme, miksi olemme oppineet kieltämään ne ja olemaan puhumatta niistä?

_____________ 



Jatkan tätä seuraavana päivänä ennen kuin viimeistelen kirjoituksen alla olevan artikkelitekstini ja lähetän eteenpäin. Aamulehtiä lukiessa ja sen jälkeen tuli monta asiaa mieleen. Selasin välillä vanhoja valokuvia samalta päivältä aiempina vuosina. Pitääpä laittaa jokin niistä kuvituskuvaksi tähän. Huomasin, että käytän todella edelleen samoja vaatteita kuin 15 vuotta sitten. Ne ovat vähän rikkinäisiä, mutta edelleen käyttökelpoisia. Eikä se, että käytän vanhoja vaatteita, tarkoita sitä, etten olisi ostanut välillä jotakin uuttakin, mutta vaatteet eivät ole yleensä ole mainitsemisen arvoisia kohteita. Voisivat ollakin... 

Muru vietti luonani aikaansa ensimmäisenä elinvuotenaan 2011-2012

 

Ajattelin myös sitä, miten oikeasti tämä 1,5 vuoden aika on vaikuttanut meihin enemmän kuin edes uskomme. Ihminen elää päivästä toiseen ja sopeutuu muutoksiin hyvin. Huomasin taas kerran, miten hiljaisuus ympäröi minua. Onhan se ympäröinyt jo vuosikausia, mutta hiljaisuus on nyt erilaista. Yhteydet moniin ihmisiin ovat katkenneet huolimatta Facebookista ynnä muusta eivätkä ne enää koskaan palaudu ennalleen. Syy on minussa, mutta myös muissa. Minusta on tullut entistä arempi ja sulkeutuneempi. Suojelen sisintäni eri tavalla kuin aiemmin. Vuodan sitä vain tänne, mutta en edes jaa enää tekstejäni Facebookissa. Tuskin he ovat niitä ennenkään lukeneet. Lukijoita kyllä muuten riittää, mutta uskon suurimman osan heistä olevan vieraita minulle.

Missä Muru nyt on? Perhe antoi hänet pois uuteen kotiin... Hän muisti aina minut ja yhteisen aikamme...

 

Jos minusta on tullut sisäänpäin kääntynyt ja muuttunut ihminen, muut ovat samanlaisia. Kun joku kertoo kokemuksistaan, niin muiden innostus puuttuu. Miksi se puuttuu?  Ihmiset eivät ehkä uskalla paljastaa aitoja tuntemuksiaan. Kaiken pitää olla aina upeata, hienoa ja yhtä auvoa. Tai sitten pitää haukkua muita purkaen pahaa oloaaan, jolle ei löydä oikeita sanoja. Luulen, että olemme kaikki saaneet niin ison kolauksen, ettemme oikein tiedä, miten olisimme.

Nykyään mietin kaksi, kolme tai useamman kerran, lähtisinkö jonnekin, tekisinkö jotakin. Vaikka usein lähes päätänkin jotakin, en kuitenkaan lähde enkä tee. Vaivun syvemmälle koronan mahdollistamaan suohon, jota kuvaa irtonaisuus ja yksinäisyys. Olisiko tälle kombinaatiolle oikeata sanaa, sellaista, joka ei korostaisi yksittäisiä tuntemuksia sellaisenaan.

En edes uskalla ajatella, mitä tämä kaikki on vaikuttanut lapsiin ja heidän suhteisiinsa vanhempiin ja isovanhempiin.

Kaiken pandemia- ja rokotusvouhotuksen lisäksi maailma on muutenkin mennyt ja menossa täysin sekaisin. En enää viitsi katsella televisiosta kansanedustajien vouhotuksia eduskunnan kyselytunneilla. Myötähäpeä ei ole mikään helppo tunne. Samanlaisia ovat kommentit lehtiartikkelien perässä. On asia sitten pakolaiset jonottamassa Eurooppaan, korona-aiheet, ilmastokysymykset jne., ne kaikki herättävät suurta mölyämistä mediassa ja sitä kautta ihmisissä. Miten tuo kaikki heijastuu lapsiin, nuoriin ja vanhoihin ihmisiin?  

Tällaiset tuntemukset ovat tietenkin aina oman pään sisässä. Jonakin toisena päivänä voi tuntua helpommalta, vaikka tänään tuntuukin, että mikään ei ole enää koskaan hyvin.

 __________________ 

Ei ole minun sänkyni, mutta minulle rakkaan ihmisen (12.7.2011) kuvaten myös sitä, kuinka moni on lähtenyt 10 vuoden aikana... mutta myös sänkyä


Olemme jo sunnuntaissa. Yritän nyt saada tämän postauksen valmiiksi. Eilen sain tekstini lähetettyä eteenpäin ja otan nyt aikaa itselleni. Se tarkoittaa myös kotitöitä. Vaihdoin sänkyvaatteet, vein peiton ja tyynyt parvekkeelle tuulettumaan. Valitsin täkkipussin ja tyynyliinat ja järjestelin vaikeassa paikassa, makuuhuoneen yläkaapissa olevia muita sänkytekstiilejä. Ihmettelen aina sitä, että tarvitsen joka kerta keittiöjakkaraa, koska asunnon kaikkien kaappien ylähyllyt ovat mahdottoman korkealla. Eihän siinä ole mitään ihmettelemistä, ei pitkäkään ihminen ylettyisi. Laitoin poisottamani sänkyvaatteet heti pesukoneeseen. Säilytystilaa ei ole paljon. Jäin miettimään, että en edes muista, miten toimin tilavassa omakotitalossa. Ehkä siellä ei tarvinnut edes ajatella tällaisia asioita. Usein kesken kaiken muistan jotakin entisestä elämästä tajuten, etten aina silloinkaan ollut täysinonnellinen. Palelin ja voivottelin syksyä. Usein sinnittelin. Mutta oli se toisenlaista.


Puutarha, kasvit ja puut sieltä 10 vuoden päästä...


Keittiön alakaapissa on tilaa kahdelle roskapussille, sekajätteelle ja biojätteelle. Sekajätettä tulee hyvin vähän, koska lajittelen pahvitavaran, lehdet ja muovin erikseen. Säilytän pahvia ja muovia asunnon vierasveskissä, paperia keittiössä korissa. Biojäte alkoi nyt levittää tuoksua, koska olin eilen työntänyt sinne uunissa paistamani kirjolohen nahkat. Nenäni on uskomattoman tarkka kaikille muillekin hajuille ja tuoksuille.

Kotityöt auttavat täyttämään uurastuksen ja valmistumisen jättämän umpion tai aukon ja valmistelemaan seuraavia projekteja, joita on edessä. Olen jopa innostunut, kun ajattelen, josko pääsisin jatkamaan ikiomia kirjoitusideoitani. Muistan kyllä, että tänään on isänpäivä. En aio reagoida siihen samoin kuin edellisinä vuosina, siis Facebookissa. En ole enää jaksanut reagoida paljon mihinkään muuhunkaan. Yritän pysytellä pinnalla, kellua omassa kuplassani. Mitä muutakaan voisin? Aurinko paistaa, on tyyntä. Voisin lähteä ulos, mutta en halua ihmisjoukkoihin, joita sunnuntai ja hyvä ilma yleensä vetävät ulkoilmaan.

Viikolla on aika käydä vaihtamassa auton renkaat, sää lämpenee ja viikon päästä ehkä sataa meillä päin ensi lumi. Näissä ajatuksissa …

ovat ilonaihe edelleen...