Kun kesä alkaa...

Aurinkoisen ja lämpimän päivän sattuessa kohdalle, olisi niin mahdottoman paljon tekemistä, että urakasta tuleekin lähes mahdoton.  On monta syytä rajoittaa touhuamista. Minulla on esimerkiksi parvekkeen laittaminen kesken. Vaikka se on iso ja lasitettu, niin tuntuu, ettei sinne mahdu mitään. Aamuisin se on aurinkoisen ilman sattuessa kuuma paikka. Lainassa olevan Minni-kissa kyllä viihtyy siellä aamuisin hyvin, useimmiten hän makaa lattialla tai tuolilla.

eilen

Tänään sitten innostuin istuttamaan viime viikolla ostamani pienet marketat (Argyranthemum frutescens) toisiin ruukkuihin, mutta huomasin, ettei niille oikeastaan löydy tasoa. Parvekkeella on sama ongelma kuin koko talossa, asuntoni on liian pieni minulle. Siivoaminen ja järjestäminen on vaikeaa, kun se on useimmiten vain tavaroiden siirtämistä piiloon. Jos hankin lisäpöytiä kukkia varten parvekkeelle ja sisälle, niin asunto on vielä täydempi. 

23.5.2022

Koska on vasta aamupäivä, minulle tuli parvekkeella liian kuuma, joten lähdin aloittamaan tämän uuden blogipostauksen. Multa matolla ja tasoilla jäi imuroimatta. Toivottavasti jaksan illemmalla tehdä sen ja ehkä miettiä ratkaisuja. Olisikohan perheellä vapaana olevia tasoja.

Sisäkasvitkin odottavat, että siirtäisin ne parvekkeelle. Koska talossa on nyt toinen asukas, siis Minni, on ajateltava häntäkin. Pöydille ja tuoleille pitää jättää tilaa. En taida voida pitää laseja avoinna koko kesänä. Vietämme kuitenkin joka päivä hetkiä avoimen ikkunan äärellä, kissa sylissäni.

 

 

Jaksaminen on usein tuskan takana. Se riippuu tekemisistä ja päivästä.

Viime perjantaina tapasimme sukuseuralaisia Pölkinvuorella Urjalassa. Hallituksessa pyörittelimme tapaamisvaihtoehtoja, oli kesäteattereita ja tämä kevätkasvien ihmeellinen maailma. Sirkiän sukuseuralaiset asuvat eri paikoissa. Urjalaan oli sekä Turusta että Helsingin seudulta suunnilleen yhtä pitkä matka. 

 

Olin jo etukäteen keksimässä muita kohteita, joissa voisimme poiketa tilaisuuden jälkeen. Näitä oli Urjalan kirkon hautausmaa ja sitten Matkun aseman tienoo ja Koijärven kirkko ja hautausmaa. Matkun asemalle, silloisessa Koijärven pitäjässä (nykyään Forssa) saapuivat aikanaan sodan sytyttyä joulukuun 1939 alussa mummoni ja nuorimmat lapset. Matkakumppanillani Marjalla, jonka otin kyytiin Riihimäeltä, oli myös yhteyksiä paikkakunnalle. 

 

Jännitin jo etukäteen retkeä syystä, että tällaiset tapaamiset ovat olleet kovin harvinaisia viime vuosina. Suunnittelemani ohjelma, tosin vain Marjalle ja minulle tuntui haastavalta. Hassua kirjoittaa ”viime vuosina”.

Urjalan kirkon hautausmaan jälkeen väsähdimme. Onneksi pienen harhailun jälkeen löysimme ruokapaikan, joka sattui olemaan Motelli Pentinkulma, tuttu paikka jo elokuulta 2018, jolloin olin järjestämässä Markkulan sukuseuran kesäretkeä Urjalaan. Kirjoitin siitä lyhyesti täällä. 

 

Vietimme ravintolassa niin pitkään, että meille ilmoitettiin, että on sulkemisaika. Oli siis jo ilta, kun suunnistimme Matkua kohti.  Paljon emme siellä nähneet, puhelimeni akku oli lopussa enkä ollut ottanut oikeata johtoa lisävirtaa varten. Jätimme suosiolla Koijärven kirkon väliin ja ajoimme kohti kotia. Tuli testattua kuntoa. Ja tietenkin ihailtua laajoja peltomaisemia. 

Ajoimme loputtoman pitkää Menostentietä. Kun nyt katson karttaa, niin näen Kölli-nimisen paikan ennen Matkun kylää ja itse asiassa ennen ensimmäistä pysähdyspaikkaamme.  Nimittäin pysähdyimme pian sen kohdan jälkeen, kun tulimme rautatien ylityspaikalle. Juna porhalsi juuri ohitse. Pian tajusin, ettei se ollut se ylityspaikka, jonka lähistöllä oli aikanaan Matkun asema. Oli ajettava eteenpäin ja tulimme varsinaiseen kylään, jossa ylitimme radan. Asema on purettu jo vuonna 2001. Tässä linkki Wikipediaan, jossa kerrotaan aseman historiasta.

Tässä kuva Matkun asemasta. Olen ladannut sen tänne Finnasta. Kuvan omistaa Forssan museo, Finlayson-kokoelma, ajankohtaa eikä kuvaajaa ole mainittu.

Väsyneinä jätimme tarkemman tutkimuksen siihen ja ajoimme tietä eteenpäin. Tuli kuitenkin nähtyä, millaiseen maisemaan mummoni ja lapset saapuivat joulukuussa 1939. Siitä on nyt jo 83 vuotta. Jossakin siellä, sen ajan Koijärvellä oli siis Aliköllin talo, jonne Aino-mummo lapsineen otettiin vähäksi aikaa, kunnes he siirtyivät Urjalaan jonkin talon saunamökkiin asumaan. 

 

 

Aino-mummo oli silloin 47-vuotias ja lapsia lienee ollut mukana ainakin Lauri 15 v, Ilma 13 v, Kerttu 11 v, Hannu 7 v, Martti 6 v ja Yrjö 5 v. Isä Abraham 52 v oli joutunut avustamaan evakuoinneissa. Äiti kuuden lapsen kanssa taisi jäädä viimeiseksi talojen valitessa perheitä. Laurista seuraava vanhempaan päähän oli Hannes 17-vuotias, en tiedä, oliko hän mukana. Sotimaan hän kyllä myöhemmin joutui.

Samaiselle asemalle tuli muitakin Sirkiän suvun jäseniä mm. Kolkkalasta Eemil ja Elina Sirkiän perhe viiden lapsen kera. Ensimmäisestä evakkomatkasta ei ole käyty paljon keskustelua, mutta nappaan aina ohimennen tietoja, koska aihe kiinnostaa minua erityisesti.

Elämme nyt toisenlaista aikaa. Runsaan kahdeksankymmenen vuoden aikana on tapahtunut hurjasti muutoksia. Minusta tuntuu, että olen vasta saapumassa vuoteen 1939 ja sitä seuraaviin vuosiin. Niistä on kerrottu paljon ihmisten muistellessa, mutta nyt olisi oikein hyvä aika aloittaa kerätä kertomattomia tarinoita. Siitä aiheesta sitten joskus myöhemmin.

 

Huomenna aloittelemme Sirkiän sukukirjan suunnittelua. Se on aikamoinen ponnistus, johon pitäisi jostakin kerätä voimaa. Sen tekeminen olisi pitänyt aloittaa vuosia sitten, onhan se minullakin ollut usein mielessä vähän laajempana eli koskien koko Kuolemajärven Karjalaisten kylää. Saa nähdä, miten voimat riittävät siihen. Materiaalia, kuvia ja haastatteluja on olemassa, mutta niiden purku ja käsittely on raskasta työtä.

Tästä päivästä kahdeksan vuotta sitten vietimme Kuolemajärvellä viimeisimmän evakkoon lähdön 70-vuotisjuhlia (24.5.2014). Lähtö tapahtui tosin vasta kesäkuussa, mutta juuri sinä alkukesänä kaikki ryntäsivät Karjalan kannakselle. Asiahan on nyt kovasti mielen päällä Ukrainan tilanteen takia, että se aktivoituu monella eri tapaa. Tässä linkki sen matkan tuntemuksista kirjoittamaani blogipostaukseen.

Jatkan tätä myöhemmin. Nyt on muuta tekemistä.

Muuta tekemistä riittää. Lopetin viime tiistaina ja jatkan nyt seuraavana perjantaina myöhään iltapäivällä. Jatkan, jos pääsen alkua pidemmälle. Kaikki päivät ovat olleet niin täynnä tekemistä enkä ole oikein saanut mitään valmiiksi. Olen käynyt kirjastossa, apteekissa ja kaupassa ja sitten vielä myöhemmin vein ystävääni apteekkiin.  Kotimatkalla poikkesin järven rannassa. On ollut sateinen päivä.

Tätä jatkamista varten selasin taas loputtoman suurta digitaalista valokuvakokoelmaani. Katselen nyt niitä kuvia aivan eri tavalla kuin aiemmin. Se on inspiroivaa ja antaa voimaa jatkaa tätä postauksen kirjoittamista, vaikka olen todella väsynyt ja kaipaisin pientä iltapäivätorkkua. Kissakin on odottanut koko päivän, että asettuisin lepäämään.

Selasin kuviani vuosilta 2007–2009. Päivällä muistin yhtäkkiä lyhyen hetken viime öisistä unistani. Olen ehkä maininnut aiemmin, että näen nykyään koko yön unia yhtenä elokuvana. En muista niistä mitään, ne ovat yhtä tajunnanvirtaa. Mutta tänään muistin, että viime yönä mukanani oli taas pitkästä aikaa kamera. Se oli tosi surkea eikä edes koko aikaa toiminut. Itse asiassa omat kamerani alkavat muistuttaa sitä. Kaikkihan ovat siirtyneet kuvaamaan kännyköillä. Niin minäkin suurimmaksi osaksi, mutta kuljetan kuitenkin edelleen ainakin yhtä kameraa mukana. Kamera vaikka risakin unessa on hyvä merkki!

Tässä välissä KISSA ei enää kestänyt vaan kiipesi syliini ensin käveltyään näppäimistön läpi. Lopulta hätistin hänet pois tuijottamaan minua läppärin taakse. Tekisi mieli siirtyä kirjoittamaan muualle, sohvalle tai sänkyyn tai jonnekin. Ehkä jaksaisin sitten kirjoittaa tämän loppuun. 

 

Kuvista tuli mieleeni, että paljon elämää on jäänyt taakse, elämä on yksinkertaistunut ja ihmiset ympärillä ovat ehkä vähentyneet paitsi Somessa. Kaikki se on kiinni ikääntymisestä ja jaksamisesta.

Tästä blogipostauksesta ei tule loppua. Keksin koko ajan muuta tekemistä. Nyt on jo seuraava maanantai ja ihmeen kaunis sää, joka pistää ihmiseen aina lisää virtaa ja tehoja. Jatkoin vihdoin parvekkeen valmistelemista kesäkuntoon. Tyhjensin lopulta äitilohikäärmepuun eli traakkipuun altakasteluruukun, kun olin jo aiemmin irrottanut viimeisen varren pitkässä, elottoman näköisessä puuvarressa. Käytetty multa kelpaa lapsenlapselleni hänen puutarhaansa. Siellä toimii sama juttu kuin aikanaan minun puutarhassani. Savi imee kaiken mullan, minkä sille antaa.

Puupätkät ja elävä lehdistö odottavat uutta istuttamista. Jaksoin täyttää mullalla uuden altakasteluruukun. Ostin äskettäin uutta multaa 30 kg. Ihme ja kumma kannoin sen vaivattomasti sisälle autosta ja nyt melkein koko multa on käytetty sisäkasviruukkujen täydennyksiin ja kesäkukkien istutukseen. 

 

Vein myös osan sisäkasveista parvekkeelle kuten muutaman kliivian ja rahapuiden alut. Pari isointa, vasta nyt kukkivaa kliiviaa, odottavat vielä sisällä. Pienemmät kukkivat jo tosi varhain. Pylvästyräkki on vielä sisällä, samoin nukkatyräkki, jonka parvekkeelle vientiä epäröin. Se on muuten kasvanut mahdottoman isoksi. Samoin uusin huonekasvini, nukkumaija on vielä odottamassa. Suoraan sanoen kaikki kasvit eivät edes mahdu sinne. Roikkuva kesäkukka on vielä ostamatta.

Parvekkeellani vie tilaa sänky, jolle piti aikanaan löytää paikka. Se oli vanhassa talossa vierassänky ja mahtui täällä kerrostalossa vain parvekkeelle. Pitkä pöytätaso parvekkeen päädyssä on hyvä paikka huonekasveille. Olen ehkä maininnut, että vaikka muutossa jouduin luopumaan paljosta, niin kasveja olen ollut viime vuosina lisäämässä. Sisällekin tarvitsisin lisää pöytätilaa niille, mutta tilaahan ei oikein ole, koska kaikki paikat ovat täynnä kirjoja, kansioita, mappeja ja papereita. Onneksi täällä on ikkunalaudat.

 

Puuhailu, kumartelu, nostelu, mullan ja roskien imurointi lattialta jne. kuumalla parvekkeella (se on aina aamuisin kuuma, koska silloin aurinko paistaa sinne) väsytti minut totaalisesti. Katselin parvekkeelta kissan kanssa, kuinka joku vanhempi tämän taloyhtiön asukas työskenteli talon puutarhassa. En todellakaan taitaisi enää jaksaa hoitaa omaa puutarhaa.  En muuten edes ehtisi. Toki vähän kerrallaan onnistuisin, mutta raskaisiin töihin olisi pyydettävä apua. Aika aikaa kutakin.

Piipahdin illalla joella katsomassa, miten kevät on mennyt eteenpäin. Siellä oli onneksi hiljaista (ihmisistä) ja osa poluista oli viikon sateiden pehmentämiä. Linnut lauloivat kiihkeästi. Viljapelto oli viikossa muuttunut vihreäksi. Olin sitten parahiksi kotona ja katselemassa jääkiekon loppuottelua, jonka tulos oli loistava. Suomi voitti Kanadan ja samalla maailmanmestaruuden.

Kaiken lisäksi aamulla kaivoin kesävaatteet esille. Osa arkivaatteistani (ei minulla ole mitään juhlavaatteita) on todella vanhoja. Kuten tuolla alussa kerroin katselen usein vanhoja kuviani, jotka todistavat tekstini todeksi. Sen lisäksi valikoin kuvista joitakin ehkä uudelleen jaettavaksi Instagramissa ja Facebookissa. Käytin samoja kesävaatteita jo 2000-luvulla. Nyt puhutaan kaiken kallistumisesta. En todellakaan aio ostaa uusia vaatteita. Ajatuksissani kolkutti, että samoja puheita on ollut ennenkin, se oli sellainen déjà-vu – kokemus.

Edellistä kirjoittaessani ajatukseni lensivät kauas taaksepäin. On myönnettävä itselleen, etten voi välttää sitä. On sitten kysymys omasta historiastani ja muiden aikoinaan tuntemieni ihmisten elämästä, ajatusten ja tiedon käsittely kaikissa muodoissaan on nyt minulle tärkeätä.  Niin on ehkä myös monelle lukijalleni, jos olette eksyneet tänne. Sitä ei kannata kieltää.  

Otsikko jatkuu sitten ...aika pysähtyy hetkeksi. Viimeistään 4.6. Mutta kuvat ovat hengästyttävä seikkailu vailla vertaa.

 

Sukujen jäljillä milloin missäkin

Mitä jos viettäisin päivän kirjoittamalla niitä näitä kuten niin usein monena vuotena ennen tätä juuri tähän vuoden aikaan. Ajattelen niin harva se aamu, mutta usein käy toisin. Kirjoittaminen olisi pelkkää hermolepoa eri tapahtumien jälkeen ja ennen kuin alan suunnitella esitystä seuraavaan tilaisuuteen tai jotakin muuta edessä odottavaa tehtävää. Henkistä rikkautta pursuava elämä vaatii veronsa ja lepo on välillä paikallaan. Joskus saatan kärsiä koko päivän ikävästä, ilmanpaineen vaihteluihin liittyvästä päänsärystä, johon apu ei löydy edes särkytabletista.

Eikä pitäisi mennä vilkaisemaan Facebookin postauksia. Siitä tulee pitkä katko kirjoittamiseen. Ei ne omat sivut minua huoleta, sieltä voin olla päiväkausia poissa.  Mutta Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä on usein keskustelua, joka pistää minut vastaamaan ja myös tutkimaan jotakin asiaa. Ryhmässä on jo liki 600 jäsentä, mikä on ilahduttavaa. Se on neljän vuoden olemassaolonsa aikana lyönyt itsensä läpi. Meissä jälkipolvissa esivanhempiemme juuret elävät vielä vahvoina ja elinvoimaisina janoten tietoa ja ehkä myös yhteyksiä muihin, joiden juuret menevät sinne tai jotka vain muuten ovat kiinnostuneita Karjalan kannaksen asioista. 

Olen tavattoman ylpeä Juuret-Kuolemajärvellä- ryhmästä, sen henkilöistä, näiden aktiivisuudesta ja elinvoimaisuudesta.  Itsestäni sen perustajana ja ainoana ylläpitäjänä ei osaa olla ylpeä, se on vierasta luonteelleni. Juureni ovat myös syvällä eteläisessä Hämeessä.  Opin jo kotona vanhemmiltani vaatimattomuuden ja sen, että itseä ei pidä tuoda esille.  Muut ovat joka tapauksessa parempia, jopa naapurin lapset ja sukulaisten lapset. Paras pysytellä hiljaa pyrkimättä mitenkään esille.

Olen silti rikkonut hiljaisuuden katon ja saanut kyllä aina välillä kuulla tai tuntea sen, että olen poikennut oikealta tieltä. Se tulee silloin esille ohitse puhumisena, vähättelynä ja vastaavana. Yritän aina ohittaa sen ja ajatella kaikkea sitä hyvää, mitä olen uskallukseni ja avoimuuteni takia saanut lisää. Olen myös yrittänyt samalla kannustaa muita vastaavaan.  Olen myös iloinnut siitä, kun muut lähtevät liikkeelle, laittavat itsensä likoon. 

Ylpeys ja kateus vaikkapa piilotettuina ominaisuuksina ovat ihmisessä todella pahoja ominaisuuksia. Niitähän on kutsuttu myös kuolemansynneiksi. Mielestäni, jos joku toinen saa jotakin näkyvää aikaiseksi, siitä pitää iloita ja onnitella häntä. Pitää myös antaa arvoa nykyajan hienoille välineille, Facebookille, blogeille, videoille, jotka kaikki mahdollistavat meille kaikille vapauden tuoda itse kullekin tärkeitä asioita esille myös suuremmalle joukolle.  Niiden käytön opetteleminen kun vie oman aikansa. Samoin on opittava kommunikoimaan niin, ettei synny väärinymmärryksiä.  Se on nimittäin lyhyessä viestinnässä tosi helppoa. Yksikin sana voi aiheuttaa ison tulvan, mikä on usein nähty julkisuuden henkilöiden kohdalla.

Äitini kotirannassa suuren Suomenlahden rannalla.

 

Olen myös silloin tällöin huomannut, että osittain tuon aiemmin mainitsemani Juuret Kuolemajärvellä-ryhmän takia minut on mielletty pelkäksi Facebook-ihmiseksi unohtaen kaikki muu, mikä on sitä edeltänyt ja kulkenut rinnalla kautta vuosien. Olen ehkä ollut liian herkkä kokiessani sen joskus loukkaavaksi.

Mutta onhan se niin, että jollakin aikavälillä ensin vähän vastaan pantuaan muut tulevat perässä sinne nettiin omiksi toimittajikseen, parantavat kuviaan, ilmaisujaan ja toimintaansa. Jokainen toimii omassa viitepiirissään, omissa tärkeissä asioissaan. 

Kuolemajärven kirkon kivijalalla katse menneiden sukupolvien haudoilla. Taustalla häämöttää Kuolemajärvi, josta pitäjä on saanut nimensä.

 

Liika vaatimattomuuteen, näkymättömyyteen ja tuntemattomuuteen pyrkiminen ei kaunista ketään. Kannattaa tutustua nykyaikaan ja sen välineisiin ja ottaa niistä tukeva ote opiskelemalla asioita perinpohjin. Muussa tapauksessa saattaa vaipua kaiken ulkopuolelle, pikku hiljaa tai joskus jopa äkkiä. Tekniikka, älylaitteet ja koneet eivät ole aina helppoja ymmärtää. Minullakin on mennyt aikani, mutta toisesta syystä kuin yleensä. Totuin tekemään kaiken itse, koska tunsin tietotekniikkaa. Oli aikamoista, kun piti opetella maailmaan, jossa koneet ohjaavat ihmistä eikä päinvastoin eikä oikein tiedä, mitä tapahtuu, kun tekee jotakin. Ennen sentään tiesi.  Maailma muuttuu koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Ja me ihmiset vanhenemme ja ehkä hidastumme.

Tätä edeltävä viikko on ollut kovin vilkas. Se huipentui lauantaina hämäläisen Markkulan sukuseuran Urjalan retkeen. Sain mukaani kaksi ystävää. Minun oli jo sukuseuratehtävieni takia pakko lähteä mukaan. Onhan se kaikin puolin myös ilo. Päivästä tuli kovin pitkä, mutta se oli täynnä hienoja elämyksiä tutustuessamme Väinö Linnan kotiseutuun.  Aivan loppuvaiheissa, kun jatkoimme retkeä vielä viimeiseen vapaaehtoiseen kohteeseen Akaan Kylmäkosken Sotkian kylässä sijaitsevaan Kinnarin kotimuseoon, sääkin oli jo alkanut muuttua pilviseksi ja uhkasi sataa. Sielläkin on asunut kaukaisia sukulaisia, joiden kanssa yhteiset juuret ovat 1700-luvun alussa!  Kun olimme myöhään iltapäivällä kotimatkalla, niin moottoritiellä reilusti ennen Hämeenlinnaa tuli vettä mahdottoman suurina pisaroina. Oli pakko ajaa hiljaa, sillä näkyvyys oli myös todella huono. Kotona ei ollut satanut yhtään. 

Koskelan torpan edustalla kahvien jälkeen. Kohta asettaudumme ryhmäkuvaan. Matkalla oli mukana 33 henkilöä.

 

En millään jaksa kertoa kaikista ihanista kokemuksista, joita viimeisimpään viikkoon sisältyy. Liitän tänne väliin kuvia, jotka kertovat puolestaan oman tarinansa. Ne saivat minut myös muistelmaan aikaisempien kesien iki-ihania retkiä ja tapaamisia ystävien kanssa. Nyt ehkä jo osittain taaksejääneillä helteillä tukahduttava kuumuus melkein välillä unohtui, kun tutkimme jotakin hautausmaata, kirkkoa tai kuuntelin kertomuksia suvuista. Onneksi olen välillä päässyt uimaan joko Hämeenlinnan Alajärvellä ystävän mökillä tai läheisellä Hyrylän Urheilukeskuksen montulla toisen ystävän kanssa. 

Silti taas tulee mieleen, kun vaan ehtisi kaiken, mitä suunnittelen. Tunnen laiminlyöväni eräitä vanhempia ystäviäni, kun en ole ollut heihin yhteydessä. Välimatkat toisiimme ovat pitkät. Pitäisi ehkä alkaa kirjoittaa taas kirjeitä. Niinhän teimme aikanaan ja tein pitkään myös äskettäin. Yhteydenpitotavat ovat muuttuneet, mutta kaikki eivät todellakaan ole niissä mukana.  En voi aina ajaa satoja kilometrejä edes takaisin tapaamaan, vaikka mieli tekisi. 

Hattelmalan harjulla, Hämeenlinnan häämöttää edessä.

 

Viime päivinä aikaani on vienyt Family Tree DNA:lta viime lauantaina saamani mitokondrioDNA testin tulokset. Aiemmin sain jo samasta näytteestä otetun Family Finderin tulokset ja sitä kautta lähes 4800 etäserkkua. Näiden määrä on hiukan jopa noussut parin päivän aikana.

Family Finderin kautta voi tutkia jopa kromosomitasolla oman ja molempien vanhempiensa kautta olevien kaukoserkkujensa perimää. MitokondrioDNA eli mtDNA testi on suoraa äitilinjaa koskeva testi.  Sen enempää nainen ei voikaan tätä kautta selvittää. Jos haluaa tutkia omaa isälinjaansa, tarvitaan tutkittavaksi vaikka veli tai veljenpoika, jos oma isä ei ole enää elossa.  Jos haluaa selvittää äitinsä isän sukua, olisi hyvä saada tutkittavaksi äitinsä veli tai veljen poika. Tuloksissa näkyvät siis vain kaikki kyseisessä tutkimusfirmassa testin tehneet henkilöt. 

Urjalan kirkossa.

 

Olen aina korostanut, että DNA sukututkimus ei korvaa varsinaista sukututkimusta. Huomaan sen nytkin. Serkkutestissä saan näkyviin muutaman tuntemani kaukaisemman serkun, joille kaikille olen varsinaisen sukututkimuksen kautta montaa haaraa pitkin sukua (Kuolemajärvellä). Muuten ylipäänsä kaukoserkut ovat vieraita kuten myös heidän ilmoittamansa suvut.

  

Tulen palaamaan tähän aiheeseen myöhemmin ehkä jopa useamman kerran. Kirjoittamalla myös oppii uusia asioita. Onhan kysymys aika merkittävästä asiasta.

Ihmisen perimän geenikartta valmistui 2003 reilusti etuajassa suunnitellusta. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta uutisen 15.4.2003, jossa kirjoitettiin mm.

"Valmiin geenikartan viralliseksi päiväksi tullee 25. huhtikuuta 2003. Silloin tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta siitä, kun tutkijat James Watson ja Francis Crick ilmoittivat Nature-tiedelehdessä selvittäneensä peiytymistä ohjaavan dna-nauhan rakenteen.

Myöhemmät sukupolvet muistanevat nuo päivät 50 vuoden välein maailmanhistorian merkkipaaluina. Ne päässevät samaan sarjaan kuin pyörän tai tulen keksiminen tai ensimmäinen kuumatka vuonna 1969."

Mänty Hattelmalan harjulla