Sadovodstva

Jos joskus aion Venäjälle yksikseni, kuten epämääräinen unelmani ja suunnitelmani on, minun on pakko opetella edes venäjänkielen aakkoset. Tosin sekään ei kaikessa auta, mutta helpottaa kylttien lukemista. Realistisesti katsottuna kieltä tuskin enää maltan opetella, jollen sitten joudu jäämään sinne ja opettelemaan sitä luonnonmenetelmällä. Unelmat ja suunnitelmat eivät aina toteudu, mutta mikään ei estä meitä pitämästä niitä yllä.

Venäjänkielinen sana Sadovodstva (Russian: Садоводства) lävähti silmille, kun tutkimme viime lauantaina Kuolemajärven Karjalaisten kylään kuuluvassa Mäkräänpesäksi aikoinaan kutsutulla alueella metsän keskellä erästä ilmoitusta punaisen tiilitalon seinässä. Sanalla lienee montakin merkitystä ja joku venäläisen sielun tunteva voi sen selittää. Minä rämmin omien ajatusteni suossa. Se tarkoittaa puutarhanhoitoa yleisesti. En tiedä, miksi viimeinen kirjain on välillä a tai sitten o kuten tässä Садово́дство. Jotenkin ymmärrän sanan liittyvän myös elämään datsoilla.  Karjalan Kannas on täynnä datsoja, venäläisten kesämökkejä.

Entäs sitten, mitä tämä englanninkielisessä Wikipediassa tarkoittaa

“Beloostrov historically consists of two parts: Novy Beloostrov (Russian: Но́вый Белоо́стров, New White Island; Finnish: Uusi Valkeasaari) along the railway and Stary Beloostrov (Russian: Ста́рый Белоо́стров, Old White Island; Finnish: Vanha Valkeasaari) several kilometers to the north, mostly belonging to Vsevolozhsky District of Leningrad Oblast under the name Sadovodstva (Russian: Садоводства). Until the Winter War Beloostrov was the last railway station before the Russia–Finland border.”

Sanoisinko tässä, että kun alkaa tutkia jotakin asiaa, silmille lävähtää monta muuta. Valkeasaari tulee kohta myös ajankohtaiseksi asiaksi, kun sen tapahtumista tulee 9.6. kuluneeksi 70 vuotta.  Ehkä palaan niihin myöhemmin. Valkeasaaressa tapahtumien keskipisteessä tuolloin ollut isäni kantoi niitä tapahtumia mukanaan koko elämänsä ja niistä alkoi myös loppulaskenta karjalaisten evakkoudelle.  Ja juuri siksi olimme viime viikonloppuna Kuolemajärvellä.

Pyydän anteeksi, jos jotakin lukijaani häiritsevät nämä "selfiet". Tässä kuvassa metsän keskellä Karjalaisten kylässä olin vaan niin mahdottoman onnellinen. Kävelin yksin tietä pitkin tuntemattomassa Venäjän maassa, mutta kuitenkin samoilla paikoilla entisessä tutussa Suomen maassa. Sitä maaperää olivat esi-isäni tallustaneet vuosisatoja. Joku moraalinen oikeus on meilläkin olla siellä kuin kotonamme. Kunnioittavasti.

En tule koskaan unohtamaan siellä kokemiani hetkiä. Kun muistotilaisuus Kuolemajäven kirkon kivijalan ja muistomerkkien alueella alkoi lintujen laulaessa kesän ollessa kauneimmillaan, kaikki tunteet nousivat hetkeksi pintaan. Oli paras palata nykyhetkeen ja nauttia hienosta ohjelmasta, ainutlaatuisesta tilaisuudesta, johon sai osallistua. Kuolemajärven kotisivuilta  löydät tarkemmin tietoa tilaisuudesta ja myös puheet ja serkkuni Arja Sirkiän lausuman runon. Tilaisuuden jälkeen hajaannuimme kylille. Sain mahdollisuuden käydä useammassa paikassa kuin olin odottanut.

Meitä kuolemajärvisten jälkeläisiä oli matkalla kolme bussillista. Tässä saavumme kirkolle johtavalle portille. Sinne pääsee vain luvan kanssa, koska sen alueella on lasten leirialue, Caravella, 

Arja Sirkiä, serkkuni, äitini veljen Väinön tytär lausumassa Kaija Paasikunnaksen runoa  "Viestintuojat", Runo päättyy sanoihin: "Sama maisema yhdistää teitä ja meitä mutta linnut laulavat eri kielellä ja kukat tuoksuvat eri lailla."

Kotiin tultuani ovat muut asiat pakosti nousseet pinnalle enkä oikein osaa vielä kirjoittaa matkasta sen kummempaa. Sanonkin itselleni, että kyllä ne aiheet taas aikanaan sieltä nousevat ja alkavat kuljettaa sormiani näppäimistöllä. Vietin paljon aikaa iäkkään sukulaiseni, Toinin seurassa. Olemme kolmansia serkkuja eli isoisämme ovat olleet serkuksia. Haluan pitää vanhemmasta sukupolvesta kovaa kiinni, heidän muistonsa ovat tärkeitä.  Oma kapasiteettini kirjata kaikki ylös on surkea enkä enää edes ota tarpeeksi valokuvia. Yhtäkään äänitystä en tällä kertaa tehnyt, videot jäivät vähäisiksi. Tällaisen matkan jälkeen olen aina tyytymätön itseeni, koska en ehdi kaikkea, mitä olen mielessäni ajatellut. Jostakin kumman syystä siellä minun tunneihmisen omaama tutkijan ja tarkkailijan sielu ja mieli yhdistyy elämyksiin niin vahvasti, että tällainen pettymys matkan jälkeen toistuu joka kerta. Pikku hiljaa pettymys toki laimenee, emme voi revetä kaikkeen. On vain hyväksyttävä omat vajavaisuudet.

Juhlan päätyttyä riensin vielä Kuolemajärven rantaan, jossa muutama muukin viivähti hetken. Kerrankin sain kuvan itsestäni toisen ottamana. No, sinne olisin mielelläni jäänyt pidemmäksi aikaa, mutta Vistamatkojen kahvit ja pullat jo odottivat.

Olemme saapuneet Karjalaisten kylään, suvun ikiaikaiseen kylään ja ennen hajaantumista eri paikoille, otimme yhteiskuvan. Kuva: Markku Ahtiainen.

Selvitin sukututkimuksestani, että me kaikki Karjalaisten kylässä tällä kertaa vierailevat olemme sukulaisia, yhteisenä nimittäjänä 1600/1700-luvuilla eläneet Simo Pentinpoika ja Valpuri Pentintytär Sirkiä.  Se ei tosin ole mitenkään ihmeellistä. Sukuyhteyksiä olisi varmaan selvinnyt moniin muihinkin matkalla olleisiin.  Se on asia, jota usein pohdin, sillä jatkuvuuden takia kaukainenkin sukulaisuussuhde on yksi tekijä, joka jatkossa voisi yhdistää meitä evakkojen jälkeläisiä. Kaikkia kun  matkat sinne esi-isien maille eivät enää kiinnosta.

Juhlatilaisuudessa sukuseuramme puheenjohtaja Ritva Kukko ja varapuheenjohtaja Juha Ylitalo kävivät viemässä kukat kirkon alttarin muistomerkille. Sihteeri kuvasi.

Tällä kertaa pääsin matkan aikana lyhyesti vierailemaan monessa eri paikassa. Karjalaisten kylän lisäksi pääsin maastoon saman kylän merenrannan osassa eli Lautarannassa ja siitä Terijoelle päin sijaitsevassa Seivästön kylään kuuluvassa Tammikossa, josta isovanhempani perheineen lähtivät kaksi kertaa evakkoon.  Loppujen lopuksi pääsin vielä pikkuautolla Koiviston kautta Viipuriin.  Siellä toivoin pääseväni Asemakadulle, jossa lähistöllä oletan aikanaan sijainneen Simo Lahden kaupan. Äitini oli sodan syttyessä siellä töissä. Sieltä hän myös lähti viime hetkellä venäläisten saapuessa. Tästä olen kertonut blogissani 15.10.2012, jonne pääset tämän linkin kautta. 

Tämä rakennus lienee vanhaa perua ja on seissyt aivan Koiviston aseman välittömässä läheisyydessä.

Edellä olevan rakennuksen oikealla puolella oli tällainen ikivanha rakennus, jossa ilmeisesti jopa asuttiin. Olisi kiva tietää näiden historiasta.

Ajoimme nyt koko Asemakadun aina junaraiteille asti. Mitään asemarakennusta siellä ei ollut, mutta aivan radan tuntumassa kuvasin erästä rakennusta ja sen ympäristöä.  Ne kuvat liitän tähän kirjoitukseen. Netistä olen aikoinaan löytänyt yhden viittauksen kyseiseen kauppaan. Se löytyy kuvan muodossa Luovutetun karjalan kotisivuilta.  Kuvan mukaan kauppa olisi ollut aivan rannan tuntumassa, mikä tuntuu äidin kertomuksen mukaan luontevalta. Hän nimittäin kertoi, että kun kaupassa pyykkärinä ja siivoojana toiminut Hilda-niminen neiti-ihminen kävi avannossa huuhtelemassa pesemiään vaatteita, niin Lahden rouva seurasi työtä kiikarilla.  Joka matkalla jokin asia liikahtaa vähän eteenpäin. Google maps-sovelluksen kautta selviää, että olen oikeilla jäljillä.  Olen karttaan merkinnyt sen aseman lähellä olevan rakennuksen (tai auton, jolla olimme liikkeellä) paikan. GPS ei toiminut auton sisältä joka paikassa tai ehkä siihen oli muitakin syitä.

Poikkesimme lyhyesti myös Koiviston kirkolla. Siellä oleva museo meni juuri kiinni, joten se jäi tällä kertaa väliin.

Äiti ja poika Koiviston kirkolla.

Toini pääsi ripille Koiviston kirkossa 1943. Kuolemajärven kirkko tuhottiin joulukuussa 1939, joten kun kotiseudulle 1942 palattiin, vaati kirkollisen toiminnan järjestäminen sen jälkeen luovuutta paikkojen suhteen. Joka tapauksessa Toini ja hänen kanssaan samaan aikaan ripille päässeet konfirmoitiin Koiviston kirkolla, jonka rapuilla heistä otettiin valokuva. Toinin poika Juha halusi äitinsä seisovan nyt otettavassa valokuvassa suunnilleen samalla paikalla kuin silloin yli 70 vuotta sitten. Missä he rippikoulun kävivät ja miten Koivistolle kuljettiin, se jäi vielä jonnekin syvemmälle muistoihin.  Aina käy niin, että kaikki muistot herättävät liudan lisäkysymyksiä. Kaikkiin emme aina edes saa vastauksia.

Tammikon laiturilla. Sinnekin olsiin voinut jäädä. 

Mutta niinhän se on, että joka kerta rajan tuolla puolen käydessäni, yhteyteni sinne vain vahvistuu. Toisaalta historiallisen tiedon määrä on niin valtava, että tunnen itseni sen rinnalla pieneksi hiireksi. Kaikki siellä syntyneet kantavat aarretta itsessään, josta yritän napata pieniä palasia.  Mutta miten me sodan jälkeen syntyneet selviämme jatkossa heidän perintönsä kanssa ja jaksamme viedä sitä eteenpäin tulevaisuuteen ja osaamme sen viisaasti yhdistää nykyhetkeen. Käykääpä lukemassa Kuolemajärven kotisivuilta Seppo Pirhosen juhlapuhe, jossa hän kiteyttää historiamme ja nykypäivän ottaen mukaan suomalaisen sanonnan: ” Joka ei tunne historiaa, ei ymmärrä nykypäivää.”

Tästä on hyvä jatkaa omin pikku askelin eteenpäin.

Toini ja minä Viipurissa Torkkelin puistossa kotiinlähtöpäivän aamupäivää viettämässä. Aiemmin aamulla kiertelin tarkistamassa vanhoja tuttuja paikkoja. Viipurissa tuntuu myös aina niin hyvältä.