Aamujen aika

Tällaisina aamuina kuin tänään kulkisin pyjamassa kotipihalla. Kitkisin rikkaruohon sieltä täältä, ihailisin kukkivaa luontoa, tutkisin yksityiskohtia ja tietenkin ottaisin muutaman valokuvan. Toisaalta voi olla ihan hyvä jatkossakin kuten nyt sulkeutua jonnekin kiviseinien sisään ja vetää verhot ikkunoiden eteen, jos sieltä tulee liikaa valoa.  Siellä sisällä saattaa olla hyvä keskittyä johonkin aiheeseen, jonka  olen ehkä lopulta ottanut johtotähdeksi oman kirjoittamiseni suhteen.  Kukaan ei kaipaa minua, eikä tarvitse minua. Olenhan jo menneiden vuosien myötä tottunut yksineloon.  Olen yhtä sen kanssa.  Joku toinen voi ollessaan paljon yksin muuttua säikyksi ja araksi, kärsiä siitä. Jo lapsena ja nuorena vaikkakin isossa perheessä keskellä maaseutua totuin olemaan yksin ja kaiken lisäksi sietämään loputonta pitkäveteisyyttä.

Äskettäin vanha työkaveri kysyikin yllättäen, miten saan aikani kulumaan. Ehkä hän muisteli innokasta työntekijää joskus kauan sitten ja viittasi eläkeläiselämän pitkäveteisyyteen. Vanhenevat  ja eri syistä yksin jääneet  ihmiset joutuvat usein kohtaamaan erilaisen todellisuuden verrattuna keski-iän ruuhkavuosiin.  Selvyyden vuoksi täytyy tässä sanoa, kirjoittava ihminen ei voi koskaan tuntea pitkäveteisyyttä!

Huomaan, että olen viime aikoina luiskahtanut taas usein kirjoittamaan passiivimuodossa. Muistan joskus ottaneeni aiheen esille paheksuvasti ja palannut sitten takaisin minä-muotoon.  Kun puhumme ja kirjoitamme passiivissa ja yleisesti, se ei koskekaan meitä niin paljon kuin jos suoraan viittaamme itseemme. Kyllähän te tiedätte, mistä se tulee. Pelkäämme niin hirveästi sitä, että olemme  itsekkäitä puhuessamme  ja kirjoittaessamme itsestämme.  On siksi parempi siirtää se itse hiukan sivummalle. Mutta kenen muun asioita tunnemme niin hyvin kuin oman itsemme. Kenen ajatuksia ja mielipiteitä voimme siteerata?  Kenen muun tunteita voimme tuntea?  Vaikka tunnemmekin muita ja olemme syvällisesti hyvin kiinnostuneita, voin kuvitella vain romaaninkirjoittajan ottavan niitä muiden tunteita työvälineikseen.

Itsekkyys on väärin ymmärretty sana. Yritän aina sen esille tullessa välttää keskittymästä siihen ja neuvomasta sen lausujaa omilla käsityksilläni.  Jonkun mielestä kaikki omaan hyvinvointiin liittyvät asiat ovat itsekkäitä. Meidän kuuluisi vain keskittyä ajattelemaan muiden hyvinvointia ja unohtaa itsemme kokonaan. Toisaalta itsekkyys koetaan myös oman edun tavoitteluna.  Vaatii vahvuutta tutkia ensin oma sisin, omat toiveet ja tie sisäiseen onneen, jotta oppisi valitsemaan oikein. Usein sitä oman itsen tutkimista kutsutaan väärin itsekkyydeksi tai omaan napaan tuijottamiseksi. Kun se juuri ei sitä ole.

Siis kaiken kaikkiaan itsekkyys on myös paradoksi. Ihmisten välisessä kommunikoinnissa on sitten hyvä osata laittaa itsensä sopivasti syrjään ja kuunnella toisia.  Kuunnella ajatuksella. Emme tietenkään osaa sitä täysin, mutta siinäkin aina voi yrittää kehittyä.  On turha yrittää edes pyrkiä täydellisyyteen.  

Kaikilla ei ole edes aikaa pohtia näitä asioita. Huolimatta kaikenlaisista elämänmyllerryksistäni  viime vuosien kuluessa, aikani on vain lisääntynyt. Olen ollut siitä hämmentynyt  ja se jopa kiusaa minua joskus, koska saatan viedä muiden kiireistä aikaa omalla kiireettömyydelläni.  Nytkin kirjoitan aiheesta vain siksi, että poikkeuksellisesti heräsin viime yönä miettimään juuri tätä asiaa.  Olin myös uneksinut jotakin siihen liittyvää, mutta uni tapansa mukaan haihtui saman tien.  Kun en saanut heti unta,  otin oven pielestä  käteeni erään kirjan, jota itse asiassa olen aiemmin täällä  blogeissani siteerannut, aivan tämän vuoden tammikuun alussa mutta silloin aivan eri aiheesta.  Kirja on Deepak Chopran  Iätön ruumis, ajaton mieli. WSOY. 1994.  Itse asiassa pohdintani aiheena oli aiemmin jokin saman aiheen toinen puoli, aihe,  johon palaan auttamatta uudelleen ja uudelleen. Milloin mistäkin näkökulmasta.

Ajan rakenne on aina pistänyt minut miettimään.  Taidehistorian aineopinnoissa meidän oli kirjoitettava essee liittyen Jorma Kalelan teokseen ”Historiantutkimus ja historia”.  Todennäköisesti ymmärsin tehtävän asettelun väärin mennen tapani mukaan omia polkujani. Kirjoitin otsikolla ”Ajankäsitys historiantutkimuksessa”. Mainitsen kirjoituksen alussa, että valitsin tämän teeman, koska se on kiehtonut minua opiskelun ulkopuolellakin. Ovelasti tuon sitten niitä omia lankoja siihen mukaan, jotka liittyvät myös historiantutkimukseen. Yritin runsaiden viitteiden kautta  kiltisti seurata Kalelan teoksen ajankäsitystä koskevia kohtia.

Kirjoituksessani oma pohdintani liittyi tietenkin Karjalan kannaksen historiaan,  mutta mikrohistorian näkökulmasta.  Tuskin professorista oli oleellista, kun kerroin kuinka olen asian sisäistänyt, kuinka olen kyseenalaistanut oman aikakäsitykseni. Nyt sitten yritin yhdistää niitä Kalelan historiantutkimuksen metodeihin.  Kun Kalela kirjoittaa keinotekoisista yhteyksistä ja siitä, että aika on saatava raameistaan irrotetuksi, olin heti mukana.

Käsittelen myös ”ajan ratasta” ja ”ajan virtaa” ja jopa ”ajan vankilaa”.  Olikohan ihan pakko kirjoittaa sinne jonnekin väliin se oman ajan spiraalinen luonne? Mutta viime yönä ajattelin asiaa aivan toisesta näkökulmasta. Onneksi esseessä en sentään mennyt syvällisesti aiheeseen ”ajattomuus”, mikä ei varmaan ollut kovin kaukana ajatuksistani.

Deepak Chopra kirjoittaa, että aika ei ole absoluuttista. Kaiken pohjimmainen todellisuus on ikuinen ja se, mitä me kutsumme ajaksi, on itse asiassa mittaluvuin pilkottua ikuisuutta. Ainoa meille jäävä absoluutti on ajattomuus. Havaitsijasta on sitten kiinni, miten haluaa paloitella ajattomuuden, ihmisen tietoisuus luo aikakokemuksen.  En yöllä jaksanut lukea kuin muutaman sivun enkä päässyt edes tähän saakka. Hurjaa.

Entä tämä. On vain tämä hetki. Menneisyys ja tulevaisuus eivät ole missään, ne ovat mielen heijastuksia. ”Jos kykenet vapauttaman itsesi niistä yrittämättä elää uudelleen menneisyyttä tai hallitsemaan tulevaisuutta, sinuun avautuu uusi tila aivan uudelle iättömän kehon ja ajattoman mielen kokemukselle” (s. 41). Joku voi tässä kohdin kysyä, miksi sitten olet aina  siellä menneisyydessä. Olenko oikeasti siellä vai olenko tuonut ne tähän hetkeen jostakin sieltä spiraalin lokeroista?  Ajattomuuden sisällä ei ole aikaa, siellä voi hyppiä ajasta toiseen.  Jossakin vaiheessa hävitin elämästäni nk. kronologisuuden rajoittavana tekijänä. Toki sitä tarvitsee tutkimuksissa, mutta ei omassa elämässä. Kysyä saa, mutta aina ei ole vastausta.

En valvonut kauan enkä mene nytkään syvemmälle.  Aamuhetki kullan kallis haihtui muistoihin. Haen kirjastosta varaamani kirjat. Ne liittyvät Karjalan historiaan. Mutta kyllä jotakin muutakin tulee tarttumaan hihaani.