Joskus tuntuu, että kaikki on jo sanottu...

21.12.2024

Tarkoitukseni ei ollut aloittaa vielä uutta blogipostausta, mutta en jaksaisi nyt kirjoittaa päiväkirjaan. Selitys sekin. Herään joka aamu hiukan epätoivoisena, vaikka olen jälleen nukkunut hyvin paria yöllistä heräämistä lukuun ottamatta.  En näe joka yö uniakaan, valitettavasti. Vasen jalkani on tuntunut paremmalta, mutta se johtuu siitä, että otan säännöllisesti aamuin ja illoin tulehduskipulääkkeen. Kun nousen sängystä, se kyllä tuntuu pahalta, mutta helpottaa pian.

Ihanteellinen joulun alusaika oli vuonna 2009.  Tässä lempipaikoillani silloin ja nyt 22.12.2009.

Tänään minulle tuli mieleen, miksi on vaikea olla puolikuntoinen ja jalkavaivainen. Hyvinhän minä sentään kestän tämän sietämättömän olotilan. Monella muulla ihmisellä on paljon vaikeampia vaivoja, joita minun on ollut vaikea tajuta tai nähdä. Ihmiset eivät välttämättä kerro niistä paitsi sitten, kun olen itse ensin avannut suuni. Meille ihmisille on tärkeä ymmärtää, että ympärillämme on paljon ihmisiä, joiden elämä on jatkuvasti eräänlaista selviämistaistelua. Syyt voivat olla terveyden lisäksi moninaisia, voi olla rahan tai työn puutetta. Niistä ei vain puhuta vaan purraan hammasta ja mennään eteenpäin. Meistä useimmat eivät osaa eivätkä halua pyytää apua. En minäkään missään nimessä. Tarjoan silti apuani aina tarvittaessa.

Monet ajattelevat olevansa uljaita ja ylpeitä selviytyjiä, joilla ei ole mitään edellä mainitsemiani ongelmia. Siitähän se lähtee kaikkien osalta, niin minullakin. En osannut nähdä ympärilläni olevaa kärsimystä. Vähitellen omien koettelemusten kautta tilanne on muuttunut.

sama päivä kuin edellä

Juuri nyt on paras pysytellä sisällä. Kävin eilen kahdessa kaupassa. Vaikein paikka oli oma kotipiha, ensin täynnä vettä, sitten melkein yhtä jääkenttää. En jaksanut tuoda toista kassia sisään, päätin hakea sen vasta tänä aamuna.  Kipeän jalkani lisäksi, käteni ovat heikot, mutta välillä ihmettelen sisälläni edelleen olevaa voimaa. Nyt oli pakkasta muutama aste, jääkenttä kuhmuroineen oli edelleen vaikea läpikuljettava. Minun on pakko varoa jokaista askeltani, etten kaatuisi. Vaikeuksista huolimatta niistä selviytyminen tuo hyvän mielen. 

Sitten alkoikin sataa lunta ja jääkenttä on nyt peittynyt ohueen lumikerrokseen.

 

22.12.2024

Sain sentään tehtyä joulutervehdyksen Juuret Kuolemajärvellä-ryhmään. Monta tervehdystä on edelleen lähettämättä ja joku saattaa unohtuakin. Pähkäilin kuvien kanssa, mutta tänään eteeni tuli ihania joulukuisia kuvia (22.12.2009) ja saan niistä ehkä kuvia joihinkin joulun toivotuksiin. Ei muuten, sillä kyllä kuvia riittää eikä aina kuvaa edes tarvitse.

Samalla kuvien kautta tulin ajatelleeksi vuoden 2009 syksyä ja erityisesti joulun aikaa. Voi olla, että olen siitä ennenkin kirjoittanut, mutta koska olen kirjoittanut niin paljon, en millään saa/jaksa kaivaa niitä tekstejä näkyviin. Silloin kirjoitin vielä vanhaan blogiini ”Polulle kauas”.. Useinhan olen siteerannut niitä. Päiväkirjani löytyi heti.

Lapsenlasta kouluun saattamassa 

Siihen aikaan lähetin vielä valtavan määrän joulukortteja, en ole kirjannut lukumäärää, mutta kyllä niitä oli ainakin 70 jollei enemmän. Kirjoitin lisäksi paljon kirjeitä. Olin muutenkin aktiivinen. Pelkäsin kodistani luopumista. Vaikea vuosi alkoi olla takanapäin, mutta kaikkea oli vielä tulossa. Olin saanut miehen lopulta häädettyä talosta, mutta koska hän oli toinen omistaja, paljon hankalia asioita ja pelkoa oli vielä edessä kuten oli takanapäin.  Vuosikausia.  Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että olisin tarvinnut terapeutin apua, se näkyy päiväkirjani teksteistä. Löysin elämästäni parantavia voimia, mutta ne eivät aina riitä. Ennen joulua pohdin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja mistä olin saanut voimia irtautuakseni kaikesta pahasta, joka oli tullut yhden ihmisen kautta elämääni.

Ihminen on vahva tai ei ole. Sehän nähdään nykyään kansan pahoinvoinnin myötä. Psykologinen resilienssi on tuttu sana tänä päivänä kuvaten yksilön kestävyyttä elämän vastoinkäymisten edessä. Sitä koetellaan tällaisissa ja monissa muissakin vaikeissa tilanteissa. Paha juttu on, kun asiat vaikeutuvat ja kestävät kauan. 

Olin aloittanut samana syksynä taidehistorian opiskelun avoimessa yliopistossa, peruskurssin tenttikin oli edessä. 

15.12.2009 näin ihmeellisen unen, jonka kirjoitin ylös:

” Olimme jollakin kurssilla, joka sitten päättyi ja jouduimme kurssin päätteeksi kertomaan itsestämme aika laajasti vuoron perään. Mietin kertomaani, se oli lyhyt elämäkerta. Joitakin asioita sekoittui siihen, koulu, ikään kuin lapsenlapseni Artun koulu (vietin paljon aikaa hänen kanssaan, koska hän poikkesi päivittäin koulumatkoillaan luonani). Joku tyttö tuli sanomaan minulle, että Artun kumisaapas on rikki, hän kulki mudassa paljain jaloin. Kesken esittelyn oli tauko. Lähdin jonkun toisen kanssa ulos pikku lenkille. Metsäisessä maastossa näimme tien reunalla omituisen tapahtuman. Ihmeellinen, ruma eläin hyökkäsi toisen eläimen kimppuun. Koska en ollut koskaan nähnyt tuollaista eläintä, otin siitä kuvan. Eläin näki sen ja ryntäsi se toinen eläin suussaan meitä kohti. Yritimme paeta, yritin piilottaa kameran. Eläin sai kuitenkin otteen kädestäni. Menimme eteenpäin, minä raahaten elikkoa mukanani. Kun aloimme kertoa asiasta muille, heräsin.”

koulumatkalla marraskuu 2009

Ahdistukseni oli jo kauan ollut äärimmäisen voimakasta. Taas ajattelin vanhempieni aikoinaan kokemia erilaisia kärsimyksiä sotien aikana.

Ennen joulua 20.12.2009 alkaen lunta satoi paljon. Tein tuntikausia lumitöitä. Ystäväni oli menossa seuraavana päivänä Helsinkiin olkapään korjausleikkaukseen ja olin luvannut hakea saattajana hänet sieltä bussilla seuraavana päivänä eli 23.12. Joka päivä tein pitkiä kävelylenkkejä niissä samoissa maisemissa, joihin nyt kaipaan, koska olen nyt jalkani takia joutunut jättämään ne väliin.

Siinä välissä 22.12. ehdin taas hurmaantua valokuvaamisesta, talvinen pihamaisema oli niin kaunis. Vuoden pimeimpään aikaan aurinko kaiken lisäksi valaisi maiseman. Sain taas valtavati inspiraatioita suunnitelmilleni, suunnittelin kuville jopa runollisia tekstejä. Taiteen tie oli vielä kesken. Silloin en vielä tiennyt, että se jäisikin kesken.

HS:n lehtileikkeen mukaan (lehtileike 24.12. päiväkirjan välissä) joulukortteja oli Suomessa lähetetty lähes 50 miljoonaa.

Jouluaatoksi tein graavattua lohta, hernemössöä (isäni herkkua aikoinaan), torttuja ja luumuhyytelöä. Olin menossa tyttäreni silloisen perheen luokse jouluaatoksi. Kirjoitin joka päivä ahkerasti. Kuvista näkee, kuinka rasittuneen ja sairaan näköinen olen. Tajusin sen joulun jälkeen maininnalla päiväkirjassani. Mutta tekemistä, touhua ja kulkemista paikasta toiseen riitti.  Kuvat kertovat aina lisää, vaikka kaikki niistä eivät ole edes säilyttämisen arvoisia, ne ovat vain täydentäviä tekijöitä.

Kelihän on nyt aivan hurja. Tänään on taas sulanut eilen vesisateen jälkeen. On siis pääkallokeli. Runsas viikko eteenpäin taivaalta tulee vain vettä. On paras pysytellä sisällä.

Tuusulan kirkko marraskuu 2009

25.12.2024 joulupäivänä

Ajatukseni oli julkaista tämä ennen joulua, mutta vaikka en aseta paineita joululle, niin vain kävi, että muut asiat ajoivat päälleni. On melkein pakko lähettää joulutervehdyksiä, useimmat Facebookin kautta, kiittää ehkä joitakin. Digitaalinen elämä on yhtä sekasotkua. Vaikka aikoinaan vuosia sitten kiitin sitä, että saan tulevaisuudessa itse päättää, mitä julkaisen, olla toimija, julkaisija, oman itseni toimittaja. niin nyt saatan joskus katua ajatustani. Osaltani asia on jo aikoja sitten revennyt liitoksistaan

Jouluaaton aattona kävin lapsenlapseni kanssa kaupassa (sama, jonka kuvia edellä). Olin aamupäivällä imuroinut koko asunnon, vaikka ei olisi tarvinnut joulun takia, Iltapäivällä olin jo niin poikki ja rasittunut, että liikkuminen kipeällä koivella oli tosi hankalaa. Pahin paikka oli tietysti edelleen taloyhtiön piha. Viime vuonna kävin jouluaattona kävellen kaupassa, mutta silloin ei ollut liukasta eikä jalkani ollut vielä siinä kunnossa kun se on nyt ollut koko syksyn. Nyt jääkaappi ja pakastin ovat täynnä ruokaa, joten tällä viikolla voin pysytellä kotona.  Aatoksi vanhin lapsenlapseni oli kutsunut minut luokseen, mutta kieltäydyin menemästä.

Tämä on sitä kunkin omanlaista joulua, joka kaikesta huolimatta herättää meissä kaikissa valtavasti tunteita ja muistoja. Tulikin mieleeni, että kauneimmankin joulujuhlan takana voi olla rankkoja asioita. Tärkeintä  joulussa olisi lämmin ajatus ja sanoma Jeesuksen syntymästä, mutta siitäkään ei ehkä saa puhua ? 

25.11.2009

Tutkin tätä elokuun maailmaani

Oikeastaan minun ei ollut tarkoitus alkaa kirjoittaa uutta blogipostausta. Vasta eilen julkaisin edellisen, mutta… Sisäinen paine vain pakottaa kirjoittamaan satunnaisten ajatusten herättämiä ajatuksia. Ehkä se helpottaa tavalla tai toisella. Mitä helpottaa? Valvoin viime yönä tuntikaupalla ajatusten pyöriessä samojen, typerien asioiden sisällä. Yritin hypätä ulos. Tuollainen turhanpäiväinen juuttuminen tavallisiin tehtäviin ja tekemisiin ja niiden suunnittelu valtaavat silloin tällöin mieleni. Mietin jo, onko se korona-ajan perua vai juontaako se kauempaa. Ehkä molemmat ovat mukana vaikuttamassa. 

Sumujen silta 8.8.2009

Kun minulla on ollut terveydessäni huonompi vaihe kuten tänä vuonna, alan takertua tekemisteni suunnitteluun liian tarkasti. Enhän kuitenkaan tee myöhemmin kaikkea niin, kuin ajattelin vaan ryntään tekemään asiat sen enempää harkitsematta. Tai olenhan niitä jo harkinnut ja valmistellut.

Millainen sää on huomenna, sataako vettä, sataako lunta, onko kuuma, onko kylmä? Pitääkö käydä putsaamassa auto, onko maito loppu? Jaksanko tai enkö jaksa?  Me ihmiset ollaan omituisen kummallisia. Ehkä pyörin liikaa tällaisten asioiden kanssa, koska on päiviä, etten puhu kenenkään kanssa. En oikein osaa jatkaa keskusteluja edes satunnaisesti tapaamieni ihmisten kanssa. Useimmiten tilanteet syntyvät väärässä kohtaa, kun on menossa tai tulossa. Oikeastaan voisin asettua pihalle penkille odottamaan, että joku kulkisi ohi ajan kanssa ja alkaisi jutella. Onhan minulla tällaisia tapaamisia, mutta ne ovat kovin lyhyitä kohtaamisia naapureiden kanssa, mutta en jatka niitä, jollen tapaa uudelleen ja jatka aiempaa keskustelua.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ujompi minusta tulee. Minulla ei ole egoa, joka nostaisi päätään. Päinvastoin kerron lähes häpeillen omat juttuni enkä tahdo edes korostaa niitä ominani. 

Terapiakirjoittamiseni saa usein alkunsa jostakin lukemastani jutusta. Impulssi tuli tänään kai kirjailija Laura Honkasalon tämän viikon Annaan kirjoittamasta artikkelista ”Kaunis, kipeä kaipaus”, joka keskittyi nostalgiaan, aiheeseen, jota en kovin paljon arvosta. Se kuva voi joillekin syntyä, että olen nostalgiaan taipuvainen, jopa sitä ihannoiva, kun kirjoitan vanhoista jutuista ja tutkin niitä. Tarkoitusperäni ovat aivan muuta. Juttu oli vaikeata luettavaa. Joten se siitä! Vanhojen asioiden kaivelu ja niistä kirjoittaminen on minusta kiinnostavaa ilman nostalgiaa.

Kirjoittamiseni väliin tulee aina kaikkea muuta, niin nytkin. Kynäni terä tylsistyi ja taidan siirtyä sohvalle katsomaan jotakin sarjaa. Jatkan todennäköisesti vasta ensi viikolla, koska huomiseksi on toivottua ohjelmaa kuten myös lauantaiksi. Mutta niistä kerron myöhemmin.

Tästä kuvasta näkee, että valtava Monia Hyrylässä, lukio ja kultturitalo ei oikeastaan sijaitset puretun evakkotaloni (2014) päällä, enemmänkin parkkipaikan päällä. Vanhat koivut ovat vielä tallella.

 

19.8.2024 maanantai

Jatkan tätä jo epätoivoiseksi käynyttä tekstiäni. Takana on kivoja päiviä; perjantai ystävän kanssa retkellä lähistöllä, Keravalla ja Tuusulassa. Heti lauantaina Kuolemajärvet Sirkiät ry:n kesäretki Mustion kartanoon, aivan ihana retki. Molempien retkien kuvat ovat vielä tutkimatta, ja niistä voisin jopa jotakin kirjoittaa. Eilen olisin jo halunnut kirjoittaa, mutta en noista retkistä vaan omista sisäisistä taisteluistani. En taida päästä rauhaan näkymättömältä kiusaajaltani ennen kuin kirjoitan ne pois. Eikö olekin omituinen tai ei oikeastaan omituinen vaan minulle luonteenomainen tapa, paeta kirjoittamalla omia demonejaan?

Olen joskus aiemmin maininnut, että alkuviikko on minulle vaikea ajankohta tehdä mitään tärkeätä. Syynä on nivelreumalääkitykseni, joka tekee minusta jumittuvan ja sekavan. Ehkä olen muutenkin sellainen muina aikoina? Siksi vältän niinä aikoina vaativia tehtäviä.  Kirjoittaminen voi olla hyvä keino selvitä näistä päivistä. Joskus siivoan ja teen rutiinitöitä. Nyt ei huvita. 

Keravan kartano taustalla.  Sillä taisi olla myös toinen nimi eli Humleberg Eräs 1967 tuntemani henkilö on asunut siellä. Olimme jopa kirjeenvaihdossa.

Tänään sain vihdoin tilattua ikkunanpesun. Tarkoitukseni oli tilata vain parvekeikkunoiden pesu, koska sitä ei ole tehty vuosiin. Muut ikkunat olen aina pessyt itse, yksi kerrallaan. Tilasin kaikkien ikkunoiden pesun. Saan sen heti syyskuun alkuun. Maanantaille. Ehkä kestän sen. Sitä ennen minun pitää kyllä tehdä tilaa ikkunoiden eteen, sitä varmasti suunnittelen edellisen viikon. Kuten myös siivousta, ehkä jatkossa tilaan myös siivouksen. Kaikkeen on syynsä, nyt se on pitkään kestänyt huono olotilani. Kyllä se näkyy päällekin päin.

Tänään, ikkunapesutilausta miettiessäni ja sitten sen tehdessäni, heitin taas vanhoja papereita pois. Niitä jää aina tutkimaan, varsinkin, jos ne liittyvät omaan elämäntarinaani. Voi sentään, olen aikonut tehdä monta sellaista asiaa, mihin en ole edes päässyt. Olen ollut joskus 2000-luvun alussa todella ihanteellinen ajatuksissani, mutta kun luin niitä (sähköposteja ja kirjeitä), huomasin kyllä, että olin sama ihminen kuin nyt. Monet ajatukset ovat karanneet kauemmas, koska en ole saanut niihin tukea keneltäkään. Ymmärrän kyllä, miksi niin on käynyt. Sitten tulivat ne kauheat vuodet, joihin omat valintani olivat minut vieneet. Ja ne jatkuivat ja jatkuivat. Kestin ne hyvin, koska jaksoin ja minulle oli paljon muuta. Mutta ihminen ei veny kaikkeen.  Jos on ristiriitoja, saatan haluta selvittää ne, mutta en halua enää käsitellä niitä perin pohjin vaan aloittaa alusta.  Meistä on moneksi.

Eilen luin vähän aikaa kesän 2009 päiväkirjaa, johon olen todella seikkaperäisesti kirjannut kaiken tunnelmineen.  Kaiken kaikkiaan siitä löytyisi aihiota romaaniin ja useampaan.  Nyt ei vain ole intoa alkaa setviä sitä kauheaa ja kaunista kesää, tuskin koskaan.  Harva se päivä kirjoitin, että joku jäsenistäni on kipeytynyt. Näin jälkikäteen lukissani tulee mieleeni, miten oikein selvisin siitä kesästä. Ehkä keskittymällä välillä kivoihin asioihin, perheeseeni, luontoon ja valokuvaukseen kuten aina myöhemminkin. 

13.8.2009

 

21.8.2024 keskiviikko

Teki taas mieli kirjoittaa pieni pätkä. Tosin ajattelin aloittavani uuden tekstin, mutta huomasin, että tämähän sopii jatkoksi edellisille. Olen lähes lopettanut someen päivittämisen ja selailun. Joinakin päivinä liitän sinne vain tarinan.  Ehkä vien sen vielä pidemmälle tai sitten en. Kaikki lyhyet tekstit tuntuvat niin tyhmiltä.  

Tänä aamuna lukiessasi tabletilta Keski-Uusimaan ja Hesarin kirjasin päiväkirjaani parikin aihetta, joita voisin joskus käsitellä blogeissani. 

Viron toiseen itsenäistymiseen liittyvä artikkeli ”He saivat vapauden” oli mielenkiintoinen. Ihmisten ketju 23.8.1989 Tallinnasta Vilnaan sai alkunsa Virosta ja johti myöhemmin Baltian maiden irtautumiseen Neuvostoliitosta.  Kyseisenä päivänä täyttyi 50 vuotta Euroopan jaon vuosipäivästä, jolloin Neuvostoliitto ja natsi-Saksa olivat sopineet etupiireistään salaisella asiakirjalla. Viro sai 20.8. 1991 itsenäisyytensä takaisin. Tasavallan varsinainen itsenäisyyspäivä oli 24.2.1918.  Hesarin artikkelin oli kirjoittanut toimittaja Kaja Kunnas ja se nosti asian ja siihen vaikuttaneet ihmiset pinnalle. Ajattelin, kuinka vähän olin silloin kiinnostunut aiheesta, enemmänkin olin ymmälläni. Niin taisi koko Suomi olla. En edes myöhemmin, kun ravasin työasioissa Virossa, jopa olin siellä useita päiviä ja viikon, osannut ajatella asioita syvällisesti. Kerran olin jopa viikon Latviassa ja siellä oli paljon ihmeteltävää.

Toisesta kirjaamastani aiheesta saatan kirjoittaa myöhemmin, koska haluan tutkia sitä lisää.  Aamusta alkaen olen pähkäillyt jo tulevaa ikkunanpesua (syyskuun alussa), jonka organisointi vaatii minulta aika paljon. Se vaatii huonekalujen ja tavaroiden siirtoa.  Ryhdyin jo suunnittelemaan. Siinähän olen taitava, jos muistaa kaikki muuttoni ja niihin liittyvät järjestelyt. Pitää myös muistaa, että niihin liittyi myös paljon epätoivon hetkiä. Kun menee paremmin, ne lähes unohtuvat.

Aamulla herätessäni päätin aloittaa tähän saumaan toisen kortisonikuurin.  Ensimmäisen pidin välillä 28.5.–10.6. ja se pelasti minut silloin. Ajattelin lopettaa kahteen viikkoon, jotta minulle jäisi vielä toiseen kuuriin. Ymmärsin nyt, että minun on pakko tehdä näin, koska aamuisin herään rannekipuun ja kipeisiin jalkoihin ja joudun ottamaan Burana 600:m selvitäkseni päivästä.  Eihän se kaksi viikkoa silloinkaan aivan ongelmaton ollut, mutta silti se oli paras aika tänä kesänä.  En voinut edes kuvitella ikkunoiden pesemistä, mutta siivoamaan pystyn vielä, jos jaan sen useammalle päivälle.  Anteeksi, kun kirjoitan näistä terveysasioista blogiini, mutta onhan se elämääni ja vaikuttaa yllättävän moniin asioihin. Sen olen huomannut viime aikoina.

Stressaavia asioita on edessä, joten minun on pakko kääntää katseeni taas terveysasioihin.

8.8.2009 aamulla

 

Melkein painajaisunta

Ihan aluksi minun on kerrottava, etten aikonut julkaista tätä blogipostausta, vaikka se oli sitä kirjoittaessani aikomukseni.  Kun sain sen viime viikolla kirjoitettua, halusin unohtaa sen kokonaan. Aihe on minulle arka ja sen myllääminen kirjoittamalla ja lukemalla siitä voi avata haavoja myös lukijoissa, jotka eivät ehkä edes liity minun tarinaani. On niin, että olen hävennyt tuon ajan tapahtumia ja se on jopa osaltaan aiheuttanut kiilaa minun ja joidenkin muiden ihmisten välillä. Häpeä on omituinen seuralainen, se on varsin yleinen. Minun häpeämiseni voi aiheuttaa muissa ihmisissä ikäviä tunteita ja he kokevat tarvetta puolustautua ja kieltää omat kipeät pisteensä.

En halunnut tuon kesän ja sitä seuraavien tapahtumien määrittelevän minua. Silloin tällöin kävi niin, että minulle tapahtunut sen tullessa esille, antoi aiheen leimata minut. Olin syyllinen, heikko ja huono ihminen.  Se tuntui pahalta. Nyt ymmärrän, että olin joskus kävelevä muistutus muille, koska heillä eli meillä kaikilla on vaikeita kokemuksia, jotka yleensä halutaan pitää piilossa.

Olin tänään aloittamassa uutta kirjoitusta, mutta luin 5.8. kirjoittamani ja päätin julkaista sen kokonaisuudessaan. Asia hautuu vuosikausia, sitten siihen palaa ja se myllertää mieltä, mutta loppujen lopuksi aiheen käsittely johtaa helpotukseen. Ymmärsin, että käsittely on tehtävä yksin. Siitä on lähes mahdoton keskustella kenenkään muun kanssa, vaikka haluaisi. Tätäkö loppuelämä on?

5.8.2022

Ehkä on paras aloittaa uuden blogipostauksen kirjoittaminen, jotta saan levottomuuteni hallintaan. Tähän aikaan olisin jo ehtinyt käydä jossakin puutarhan tapaisessa paikassa tai oikeassa puutarhassa kuten Ainolassa tai Halosenniemessä.  Olisin varmasti yhtä uuvuksissa helteestä kuin eilen palattuani ja rojahtaisin sohvalle kuten eilen. Kävin lempipaikoillani Tuusulan jokilaaksossa ja ryntäsin ”ryteikön” läpi suoraan keskelle peltomaisemaa. Se on nyt parhaimmillaan. Variksenpoikaset lentelivät joka puolella, mutteivat asettuneet sopivasti viljapellon ylle valokuvausta varten kuten lempimaalauksessani. Olisi ehkä sittenkin pitänyt aloittaa maalaaminen silloin joskus.

On turhista turhinta miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Siellä alakerran varastossa ovat kaikki aikoinaan seinilläni roikkuneet taulutkin. Tässä vaiheessa ei olisi enää tilaa edes omille maalauksille. Valokuvat sentään pysyttelevät nykyään digitaalisessa muodossa, vaikka välillä haluaisin printata niitä paperille. Valokuvapaperia on jäljellä vielä paljon, vaikka aikoinaan myinkin osan kirpputorilla halpaan hintaan.

Luonnoslehtiöön piirtäminen ja piirrosten kuvaaminen voisi vielä menetellä. Osa luovuudesta vaatii paljon tilaa ympärilleen. Itse asiassa kirjoittaminenkin vaatii tilaa. En vain ole ajatellut sitä niin valittaessani, kun minulla ei ole palvelijaa siivoamiseen ja ruoanlaittoon. Tilan lisäksi tarvitaan vapautta. Ne voi tosin ymmärtää pelkkinä käsitteinä, joita pystyy mielellä hallitsemaan.

 

Mainitsin eräässä Instagram-postauksessa, kuinka valokuvat villitsevät minut. Jaan useimmiten vanhoja valokuvia elämästäni ja kadonneesta puutarhastani. Minulle ne ovat koko ajan läsnä, vaikka toisaalta olen vielä kiinni tässä elämässä. Kun katson itseäni, tajuan luopumisen pelon vaanivan jossakin lähistöllä.

Koska kesä 2009 on viime aikoina tullut voimakkaasti esille, kaivoin päiväkirjakasasta esiin kirjan, johon olen kanteen liimannut tarran 21.5.2009 – 10.9.2009. 

25.5.2009 tutuilla poluilla jokilaaksossa kuten usein tänäkin vuonna

 

Aloittaessani 21.5. oli helatorstaiaamu. Jahah, olin taas masentunut ja alakuloinen kuten niin usein ennenkin samaan aikaan vuodesta. Olin aloittanut mäkikuismatablettien ottamisen edellisenä päivänä ja jo seuraavana päivänä huomasin nopean positiivisen vaikutuksen kuten joskus ennenkin. Kuvailin tablettien ottamiseen johtavaa olotilaani joksikin epämääräiseksi, minulle vieraaksi. Se teki minut hiljaiseksi ja rajoitti kaikkea tekemistäni ja olisin voinut maata vain sohvalla ja ehkä lukea. Olin juuri keksinyt ratkaisun surkeaan elämääni, mutten tiennyt, miten toteutan sen. Ei ollut mikään ihme, että olin allapäin. Olin umpikujassa enkä tiennyt onnistuisinko suunnitelmassani.

Jos lukijani muistavat, niin elin todella huonossa suhteessa erään miehen kanssa. Olimme olleet jo kauan yhdessä, mutta hyvät ajatkin olivat jo usean vuoden takana. Hän katsoi minun olevan kaikkeen syypää. Emme pystyneet puhumaan mistään asiasta ilman, että hän alkoi syyttää minua. Keskustelu katkesi siihen. Aloin tuntea olevani syyllinen. Olin uupunut korjaamaan hänen jälkiään ja en enää edes jaksanut sanoa sanaakaan, joten koko elämä oli seisahtuneessa tilassa. Hän oli jo vuosia käynyt muutaman kerran vuodessa Thaimaan Pattayalla lähtien sinne ilmoittamatta mitään. Oletin hänellä olevan siellä naisystäviä, mikä pitikin paikkansa.  Alkoholia kului kotona tai kylässä paljon. Minä näin hänet yleensä vain sekavana, kuorsaavana ja haisevana. Elämä oli sietämätöntä. 

31.5.2009 kuvaaja EK

Tajusin olevani suuren muutoksen edessä, jollen sitten ollut ymmärtänyt sitä alitajuisesti jo paljon aiemmin. Vieläkin vuosien jälkeen, on vaikea kirjoittaa ja käsitellä näitä asioita. Olen varmasti ennenkin vihjaillut aiheesta jotakin.

Olin mahdottoman epätoivoinen kylmän, mutta kauniin toukokuun loppupäivinä. 9-vuotias lapsenlapseni auttoi minua puutarhan kukkamaan rakentamisessa. Tämän asian näen valokuvistani. Löysin jopa videon, kun hän muokkaa maata istutuskuntoon. Mummi vain kuvailee tulppaaneja. Vietimme paljon aikaa yhdessä, koska hänen koulutiensä kulki kotini ohitse.

26.5.2009

Oli elämän ironiaa, että kesäkuun alkupuolella huomasin vesivahingon samasta paikasta kuin sitten neljä vuotta myöhemmin eli makuuhuoneen viereisessä vaatehuoneessa. Vesivahingon syy oli kesäkuussa 2009 ulosmenevän vesipostin liittymän rikkoutuminen. Vettä oli valunut jonkin verran rakenteisiin, mikä aiheutti sen, että koko makuuhuone, vaatehuone ja olohuoneen vaatehuoneen viereinen nurkkaus jouduttiin avaamaan, kuivattamaan ja korjaamaan.  Talon molemmilla puolilla oli kasteluvettä varten vesipostit. Toinen lähti siis vaatehuoneesta. 

22.6.2009

 

Vesivahinko ei ollut niin suuri kuin marras-joulukuussa 2013 havaitsemani, jolloin betonilattian alla kodinhoitohuoneessa olevaan vesiputkeen oli tullut jostakin syystä pieni reikä. Se aiheutti suuren korjauksen talossa. Silloin minun oli lähdettävä useaksi kuukaudeksi evakkoon. Vesivahingon takia asuinkumppanilleni ilmaantui hyvä syy lähteä lomalle.  Ja minulla oli voimakas tarve toteuttaa suunnitelmani eli päästä hänestä lopullisesti eroon. Remontin melutessa ympärilläni talossa aloin valmistautua.  Pyysin apua tuomarilta, joka ei auttanut keskustelua enempää, ei varmasti edes kuunnellut minua, mutta laskutti paljon. Sitä samaa koin sitten myöhemminkin, kun riitelimme talosta.

18.6.2009

Ajatelkaa, miten monet naiset ja ehkä miehetkin elävät juuri nyt vastaavanlaisessa helvetissä. Tätä kirjoittaessani ja päiväkirjaani selatessa tajuan täysin, kuinka paljon ja pitkään kärsin tekemättä siitä numeroa. Käytin kaikki voimavarani selviytymiseen eivätkä edes lähellä olevat ihmiset ymmärtäneet kotihelvettiäni.  Pääsin pahimmasta vaiheesta, päätöksestä ja sen toteuttamisesta vielä saman vuoden aikana. Sittemmin olin tosin pitkään eräänlaisessa hirressä hiljaa roikkumassa useita vuosia, koska omistimme talon yhdessä. Se oli kuitenkin ehkä vähän helpompaa, koska olin silloin vapaa ja minulla oli paljon tukipylväitä antamassa voimaa. Ei se tainnut olla helppoa sekään. Uhkaukset sekoittivat minua.

7.6.2009

 

On aika hurjaa ottaa kaikkien ihanien kesäpuutarhakuvien rinnalle se toinen puoli elämästä, joka ei välttämättä näy valokuvissa, mutta se tulee esille päiväkirjoissa. Kaikki jakamani kuvat ohjasivat minut avaamaan päiväkirjani juuri tältä kohtaa ja kirjoittamaan siitä.

Minulle selvisi myös, miksi juuri sinä kesänä puutarha kukoisti. Kaiken murheen ja pohtimisen keskellä työ auttoi. Uhrasin puutarhaan entistä enemmän, heräsin aamuvarhain pihatöihin, meneillään oli ensimmäinen eläkevuoteni. Loppuvuoden aikana pihalta sitten vihdoin hävisivät kaikki kivet, laudat ja muut rakennelmat, kun mies keräsi omaisuutensa talteen. Olin jo ennen päätöstäni kevättalvella suunnitellut ottavani kaiken roinan hyötykäyttöön pitämällä pihalla taidenäyttelyn. Intoni taisi lopahtaa siihen, kun luin lehdestä, että joku muukin oli keksinyt samanlaisen idean kotinäyttelyistä. No, olihan minulla paljon muuta tekemistä.

8.8.2009

Mies palasi Thaimaasta aivan kesäkuun lopussa. Olin paennut ystäväni luokse Perniöön, jossa vietin viikon. Erokirjeeni, jossa esitin, että hänen oli lähdettävä, oli luettu ja palattuani minua yritettiin manipuloida ja syyllistää. Naapurit onneksi olivat puolellani.  

Suuri päätös pakotti kestämään epämukavuutta.  Hänellä oli paljon järjestettävää, jotta saisi romunsa ja tavaransa pois. Mutta samalla hän ehti kiusata ja syyllistää minua parhaansa mukaan aina syksyyn saakka. Eräs ystäväni näki ollessaan elokuussa yökylässä hänen häpeällisen käyttäytymisensä. Hän yritti myös tuhota talon lattiaa ja sytyttää talon kulmalle tulipalon. Silloin hän myös tyhjensi öljysäiliön ja vei öljyt tynnyrillä muualle. Asia kävi ilmi vasta myöhemmin syksyllä.

24.6.2009 kolme kuvaa rohkenin ottaa autosta noustessani

Tätä kirjoittaessani olen jo lähes unohtanut, että 24.6.2009 nukahdin autossani Nukarin kohdalla tiellä 45/Hämeentie Nurmijärvellä. Luisuin vastaantulijoiden kaistalle. Heräsin ja huomasin, että olen törmäämässä vastaantulevaan pieneen henkilöautoon. Olin heti valveilla ja yritin väistää aivan tien laidalle, siis väärällä puolella tietä. Tien penger on ko. tiellä hyvin niukka, joten syöksyin ojan yli pellolle. Annoin auton kulkea 100 metriä ja sitten pysäytin sen. Katsoin tielle. Oli ruuhka-aika, kello siinä 15 ja 16 välillä, tiellä oli paljon liikennettä. Kaksi autoa ja ambulanssi olivat pysähtyneinä tien reunalla. Tulin ulos autostani perhosmekossani ja liitelin tien reunaan.  

Oli siinä katsojilla ihmettelemistä. Minua odottivat vastaan tulleen auton ajaja, nuori nainen, ambulanssi ja kotimatkalla oleva poliisi. Halasimme naisen kanssa ja hän jatkoi matkaa. Ambulanssi oli sattunut hiljaisessa kuljetuksessa paikalle. Hoitajat mittasivat verenpaineeni ja varmaan otettiin myös puhallusnäyte, en muista. Poliisi soitti työssä olevat poliisit paikalle jääden odottamaan kanssani heitä. Sitten pohdimme, kenen pellon oraita olin jyrännyt. Paikalle käveli pellolta mies, joka sanoi olevansa mittamies ja tietävänsä omistajan. Omistajalle soitettiin eikä hän vaatinut korvauksia. Poliisit ajoivat autoni pois pellolta ja tarjoutuivat viemään minut kotiin. Sain sakot varomattomuudesta liikenteessä. Olisin voinut estää ne myöhemmin, mutta olin jo sellaisessa konkurssissa, etten edes halunnut. Vahingoitin siis vain itseäni. Auton vauriot olivat pienet ja korjattiin myöhemmin matkalta palattuani. Vakuutus korvasi.

Enkelit olivat tuolla kertaa mukanani. Palattuani sitten heinäkuun alussa kotiin ottamaan vastaan kaiken arvostelun ja haukkumisen, aloin kokea kipuja vasemmassa käsivarressani ja oikeassa polvessani. Välillä olin uskomattoman väsynyt. Sitten taas uurastin puutarhassa. Mies vei päivittäin jotakin pois, mutta suurimman osan ajasta hän joi kotona tai jossakin muualla ja kiusasi minua jo pelkällä olemassaolollaan. Katsoin hänen tekevän minulle henkistä väkivaltaa. Jos hän vei yhden esineen pois, niin hän jätti tielleni toisen odottamaan. 

5.8.2009

 

Mainitsen kesän aikana useamman kerran kipeytyneet käsivarteni, jotka paranivat levossa ja särkylääkkeillä. Myöhemmin olen uskonut tuon kesän, edeltävien ja seuraavien tapahtumien aiheuttaneen minussa niin syvän ahdistuksen, että aloin syksyllä 2011 sairastua pahemmin, mikä johti lopuksi nivelreuman puhkeamiseen.

Minulla oli monia ihmisiä, jotka auttoivat minua pysymään pystyssä. Päiväkirjani on kauheaa luettavaa, mutta välissä pilkahtaa toivon pisaroita. Epätoivoni ei näy valokuvissa. Niistä näen paljon ystäviäni, jotka kannattelivat minua. Teimme yhteisiä retkiä ja keskustelimme. Olen niistä vieläkin erityisen kiitollinen, vaikka useimpia en enää tapaa. Muutamat heistä ovat jo poistuneet tästä maailmasta.

Jaanko edelleen niitä puutarhakuviani. Siis Instagramissa ja Facebookissa.  Jaan kyllä. Kasvit, puut ja kukat ovat auttajiamme. Mutta edelleen kauhistelen, että juuri puutarhakuvat johdattivat minut tällä kertaa juuri tuohon ajankohtaan, kun olin päätynyt muutokseen.

Monet pienet tarinat päiväkirjassa vaatisivat oman blogipostauksensa.

5.8.2009