Lehtileikkeitä kaaoksesta

Asuntoni yhdessä huoneessa on kaaos, jota kauhistelen aina välillä. Onneksi liukuoven voi vetää peittämään huoneen sekasotkua. Toisaalta osa sieltä valuu myös olohuoneen puolelle. Minulla ei ole huolimatta aikeistani ollut aikaa selvittää huoneessa olevia papereita, saati purkaa laatikoita jonnekin muualle. Muualla ei edes ole tilaa. Kunnianhimoisesti aloitan joinakin päivinä setviä jotakin laatikkoa, mutta se jää yleensä vain aloittamiseksi. Kaiken lisäksi en ole asentanut asuntoon kattolamppuja, joten pimeä peittää marraskuussa kaaoksen suloiseen hämäräänsä eikä sieltä silloin edes etsiessä löydy mitään.

Tänään taas ajattelin juuri tätä. Nyt kaipasin aihetta kirjoittamiseen, jotakin muuta kuin tämän hetken päivittelyä, mitä tuossa alussa on jo aivan riittävästi. Käsiini osui Karjala-lehti päiväyksellä 31.1.2008. Ajattelin leikata siitä leikkeet niistä jutuista, joiden vuoksi olin sitä säästänyt ja pistää loppuosan lehdestä paperikeräykseen. Sellainen juttu olisi voinut olla Max Engmanin 2007 ilmestyneen teoksen ”Raja” kuvaus. Se olisi sopinut kirjahyllyssä olevan kirjani väliin, josta joku muu sen sitten vuosikymmenten päästä löytäisi. Kirjojen sisältä löytämäni lehtileikkeet ja muut jutut kuten esimerkiksi äskettäin löytämäni vanhan työkaverini käyntikortit ovat aina ilahduttaneet minua. Lehdissä olevia arvosteluja tai muita juttuja olen kautta aikain itsekin liittänyt kirjojen väliin. 

Hitsi, olisipa mukava siirtyä mielikuvituksen voimin sinne tulevaisuuteen, hetkeen, kun joku löytää kirjan välistä lehtileikkeen tai jotakin muuta. Lapsena harrastin tekstien/kirjeiden piilottamista milloin minnekin itseni aikuisena löydettäväksi. 

Helmi työhuoneessani Vallilassa 4.2.2008. Hän tuli Perniöstä Helsinkiin katsomaan näyttelyn ennen sen sulkeutumista.

Nyt en siirry sinne tulevaisuuteen enkä leikkele tätä lehteä vaan laitan sen visusti talteen. Nimittäin lehdessä kohtaavat kolme sukulaisnaista.  Pikkuserkkuni Helmi kirjoitti Lukijat-palstalla s. 4 otsikolla ”Ryssän vihasta”. Hän oli saanut kimmokkeen televisio-ohjelmasta, jossa toimittaja oli inttänyt yhä uudelleen asiasta kysyen miksi, miksi. Helmillä oli aihetta täsmentää ryssävihan syitä ja toivoa, että toimittajat menisivät itseensä ja ajattelisivat, miltä tuntuisi joutua jättämään koti pieni nyssäkkä, jos sitäkään mukana. Helmi on evakko, sotaorpo ja sotalapsi. Olen usein pohtinut aihetta omalta osaltani. Aika ja historiaan perehtyminen ovat tuoneet perspektiiviä ymmärtää ryssävihaa eri näkökulmista kuten myös ystäväni Helmin silmin.

Serkkuni Arja Sirkiä, äitini Väinö-veljen tytär, on päässyt kyseisen Karjala-lehden etusivulle kuvan kera. Kuvan alla hän kertoo omistavansa yli viisi sataa Viipuri-aiheista kuvaa. Nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin niitä lienee jo paljon enemmän. Auli Kumpusen kirjoittama teksti liittyy kuitenkin Arjan Salossa pidetystä huutokaupasta ostamaan vanhaan valokuva-albumiin. Hän päätyi huutamaan sen itselleen, kun albumin välistä putosi lattialle Viipuri-aiheinen postikortti. Valokuvakansio sisälsi valokuvia Adolf Hitlerin vierailusta Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä Immolassa kesäkuussa 1942.  Kansion kuvien pääteltiin olleen jonkun TK-kuvaajan ottamia. Tapahtuma oli tarkasti valvottu, joten siellä ei pitänyt olla ketään ulkopuolisia. Arja oli albumin kanssa myös esillä valtakunnan muissa lehdissä. 

Kansalliskirjaston Puolustusvoimien hallussa olleiden sotakuvien digitointi saatiin tehtyä ja SA-kuva-arkisto avattiin koko kansan käyttöön 2013. Nyt Mannerheimin syntymäpäivien 1942 kuvia löytyy sieltä. Tässä linkki arkistoon http://sa-kuva.fi/.  Lainaan sieltä muutaman kuvan tähän blogiini. 

Yllätys tai ei minulle mikään yllätys on, että olinpa minäkin samaisessa lehdessä. Toimittaja Leila Lehtiranta kirjoitti otsikolla ”Kuvan sisälle pääsy avaa aarteen lähteille”. Otsikko oli minun tekstistäni lainattu, tosin vähän kömpelösti tekstini sisältä napattu. Tosin se osa kirjoituksestani on artikkelin lopussa

kokonaisuudessaan. 

Tässä ollaan vasta pystyttämässä näyttely. Tuo ruokasali on parhaillaan remontissa, joten nämä kuvat ovat tavallaan historiallisia.

Tammikuussa 2008 oli alkanut viimeinen työvuoteni ennen eläkkeelle siirtymistäni. Meillä Nordean kamerakerholaisilla oli kunnianhimoinen hanke, suuren näyttelyn järjestäminen.  Kun KOP ja SYP fuusioituivat 1995, niin myös molempien kamerakerhot yhdistyivät. Oli pakko tehdä aikamatka valokuvien kautta tuohon aikaan. Valitsin tähän joitakin kuvia. Kysymys oli valokuvauksesta, mutta näyttelyn suunnittelu, pystyttäminen, avajaisten järjestäminen, kaikki siihen liittyvä työn ohella, oli niin suuri ponnistus, että kuvien ottaminen jäi sivuseikaksi. Aivan riittämiin niitä löytyi pystyäkseni palaamaan siihen aikaan.

Marraskuun lopun harmaus ei vaikuta minuun sen kummemmin kuin, että on kiva käpertyä ”kotilieden” ääreen mukavien asioiden pariin. Välillä on pakko lähteä kylille hoitamaan asioita ja kauppaan. Tietenkin meno sattuu juuri sellaiseksi päiväksi, kun sataa lunta. 

Avajaiset alkamassa.

 

Kari Kullberg tarkastelee omia historiallisia valokuviaan.

Työkaverit entisiltä ajoilta tulivat myös tutustumaan näyttelyyn.

Olemme tarkastelemassa paria minun historiallista kilpailuissa menestynyttä kuvaani.

Kaiken lisäksi sitten vielä huomaa kauppaan astuessaan, että lompakko onkin jäänyt kotiin. Usein kävelen lähikohteisiin, mutta eilen oli niin monta asiaa hoidettavaksi ja sää oli todella kauhea, että lähdin autolla, kun ensin sain sen kaivettua märän lumen seasta esiin. Aamupäivällä on todella vaikea saada parkkipaikkaa mistään muualta kuin kauppojen parkkialueilta. Kirjaston parkkipaikkaa olisin tarvinnut muutamaksi minuutiksi, mutta se oli täynnä, oli vietävä auto muutamaksi minuutiksi kauemmas.  On myös mietittävä postilaatikoiden sijainti, jos on jotakin lähetettävää.

Meidän kylä on pitkänomainen. Kotiani lähellä sijaitsee K-Supermarket, jossa postitoimisto. Tällä puolella on myös kirjasto ja linja-autoasema. Hiukan eteenpäin on terveyskeskus. Toisella puolella kylää on S-Market ja siellä on postilaatikko. Jouduin ajamaan juuri sieltä lumityrskyn läpi kotiin. Lompakko ja kalenteri tuntuivat hävinneen kokonaan. 

Eilen. Taustalla Tuusulan uimahalli.

 

Tältäkö tuntuu sitten, kun dementia iskee? Ehkä sitä ei edes tiedä? Muistin kyllä pitäneeni lompakkoa ja kalenteria kädessäni, koska tarkistin, onko kampaajan varauskortti siellä ja sitä varten oli tarkoitus ottaa myös kalenteri mukaan. Mutta jos sittenkin olin sekoamassa. Katsoin itse asiassa vähän huvittuneena jopa jääkaappiin, kun muistin työtoverini aikoinaan ehdottaneen kolleegalleen, jonka anoppi oli ilmiselvästi sairastunut, epäili kaikkia ja hukkasi kaiken, että tämä tutkisi hävinnyttä kelloa etsittäessä tutkimaan myös jääkaapin. Sieltä se kello löytyi juustopaketin sisältä. No, kaipa muutakin oireita alkaisi olla. Lompakko ja kalenteri olivat päällekkäin keittiön pöydän alle työntämäni tuolin päällä. Kalenteri oli lompakon päällä ja samanvärisenä kuin istuintyyny hämäsi minua.

Tässä tuli sittenkin sitä tämän hetken päivittelyä...Ehkä oma pääni on myös kaaoksessa ja haluaa kaikkein eniten rauhaa. Jatkan nyt negatiivien ja valokuvien ynnä muun materiaalin digitoimista nauttien samalla marraskuisen päivän harmaudesta. Niitähän riittää. Tänä aamuna nimittäin kaikki eilen satanut lumi oli tipotiessään. 

Kerhossa oli myös eläkeläisjäseniä. Tässä Karjala-lehden artikkelissakin mainittu Viipurista alunperin oleva Olavi Niemelä oli ollut pankissa aikoinaan arkkitehtinä.  En ole sittemmin kuullut hänestä, mutta hän täyttäisi huomenna 25.11. 2017 jo 95 vuotta.

Voimien keräilyä

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa keräsin lisää käyttämättömiä, näyttämättömiä tai hylättyjä kuvia, joista ehkä joskus kirjoittaisin. Itse asiassa olin hetkeä aikaisemmin katsellut yhden kirjahyllyn yläreunalta ottamani valokuva-albumin valokuvia. Ne olivat kesältä kohta kymmenen vuotta sitten. 2006. Tyttärentyttäreni Anna oli ensimmäistä kertaa mukana Karjalan matkalla. Hän oli 12-vuotias. Kuvat näyttävät albumissa aivan erilaisilta kuin tietokoneen tai puhelimen näytöllä. Siihen aikaan minulla oli ensimmäinen valokuvatulostin. Olin valmistautumassa ensimmäiseen näyttelyyni. Printtasin kaikki näyttelyyn tulevat valokuvani itse.  Yleensä niiden koko oli A4.  Siinä samalla sitten tulostin paljon muitakin valokuvia pienemmässä formaatissa.

Koti pellolta katottuna vasemmalla mäntyjen välissä.

Miksi kuvat albumissa näyttivät erilaisilta kuin tietokoneen ruudulta? Se Karjalan matka heinäkuun alussa (7.7. 2006  –  9.7.2006) oli hyvin tärkeä omalle tulevaisuudelleni. Ylipäänsä se koko kesä oli merkityksellinen.  Osa tuon matkan kuvista oli pitkään esillä Seivästö-säätiön kuvagalleriassa. Kun verkkosivusto sittemmin vaihtui, kuvat lienevät menneet sen mukana. Olisiko aika laittaa ne kuvat uudelleen esille tai ainakin osa niistä?

Ajatukseni katkesi siirtyessäni nojatuolista työpöytäni ääreen. Kuvien kanssa vierähtää helposti tunti pari. Työtä riittää monen muunkin aiheen parissa. On oikeastaan aika samantekevää, missä järjestyksessä tehtävänsä hoitaa kunhan pitää huolta määräajoista.

Valokuvapaperille tulostetut kuvat näyttävät erilaisilta. Se johtuu ehkä vain siitä, että enää harvoin tulostamme tai tilaamme kuvia paperille. Minulla onkin niitä (kuvia)  niin paljon, että se on turhaakin. Joka tapauksessa jonkin verran vielä teen paperikuvia pitääkseni tulostimeni kunnossa.

Palasin siis iltamyöhään kymmenen vuoden taakse. Ihmettelin, minne se aika hävisi. Ymmärrän, että aika vuosikymmenen vaihteesta on hävinnyt näissä iänikuisissa taisteluissani, jotka ovat tehneet minusta oikeasti vanhan naisen. Lapsenlapseni ovat kasvaneet isoiksi ja olen saanut heitä lisää.

Kaikkiin noihin menneisiin vuosiin sisältyy paljon asioita. Osan haluaisin unohtaa, osan muistaa. Kirjaan tähän joitakin ajatuksia päiväkirjani sivuilta vuoden 2006 alkupuolelta. Samalla voin tuoda näkyville sen ajan unohtuneita ja hylättyjä kuvia. Teksti ja kuvat yhdessä kantavat mukanaan myös jo unohdettuja tunteita ja tunnelmia.

Olipa vaikea työpöytä, kun piti koko ajan olla niska kenossa.

Tammi-maaliskuu 2006

Tammikuun alussa kerroin, kuinka olimme saaneet esimieheltämme punakantisen kirjan muistiinpanoja varten. Suunnittelin kunnon työpäiväkirjan aloittamista. Sääli, ettei sellaista kunnollista sitten koskaan syntynyt. Jos joskus tarvitsen, niin joudun kokoamaan asioita päiväkirjani sirpaleista. Koska olen aina rynnännyt keskelle tapahtumia, huomasin sen olleen este omalle kehittymiselleni.  Olin päättänyt siirtyä lopullisesti tarkkailijan rooliin. Omat ajatukseni tulevat kollektiivisen ajatusmaailman kautta tietoon ilman mukana sähläämistäni.

Henkien maailma olkoon jatkossa minun maailmani. En ole toiminnallani saanut mitään hyvää itselleni; en rahaa, en hienoa taloa, en onnellista avioliittoa, en ylenemistä työssä, en valtaa enkä johtajuutta. Olin vain omalla yrittämiselläni tuhlannut aikaa. Kun avasin lopulta silmäni sisäänpäin, sain henkioppaita uusien ihmisten hahmoina.

Tajuan kuvien olevan jatkossa avain johonkin uuteen, eteenpäin. Myös ehkä sanat, mutta joka tapauksessa kuvat ovat tärkeimpiä.

Tapaaminen Peniössä. Kaikki naiset ovat pikkuserkkujani. Itselaukausu käytössä.

Syventäminen alkoi silloin. Tutustuin paremmin kaukaisiin sukulaisiini, pikkuserkkuihin, jotka ilmestyivät elämääni edellisenä vuonna. Pohdin naapurini kanssa hänen ongelmiaan. Neuvoin luopumaan kaikesta, käymään taisteluja itsensä kanssa, irrottamaan. Kaikki maallinen turhuus on vain väliaikaista. Hyvähän sitä on neuvoa toisia, kun se ei ihan tuntunut ajankohtaiselta omalta kohdalta. Vaikka olikin ajankohtaista. En vain halunnut sotkea asioita. Vanhetessamme käymme kai koko ajan luopumisen taistelua.  Mutta sitä taistelua edeltää aina tavaran kerääminen. Aivan kuin sillä yrittäisimme viivyttää väistämätöntä. Pohdin tätä dilemmaa paljonkin. Mietin sitä myös vanhempieni kannalta.

Helmin ateljeessa tammikuun alussa.

Jo tammikuusta alkaen suunnittelimme pikkuserkkuni Helmin kanssa näyttelyämme, joka loppujen lopuksi kesäkuun sijasta siirtyi elokuulle. Rakensin näyttelyä jopa unissani.  Pidimme paljon yhteyttä. Kirjoittelimme toisillemme kirjeitä, Minulla oli muitakin uusia kirjeystäviä. Katsoin ulospäin.

Amsterdamissa tammikuun lopussa.

Töissä puhalsivat edellisten vaikeiden vuosien jälkeen leudommat tuulet. Töitä oli paljon, tammikuussa kävin tiimini johtajien kanssa työmatkalla Hollannissa.  Jäin toisen työkaverini, nuoren naisen kanssa vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi Amsterdamiin. Vaihdoimme loistohotellista asemakadulla olevaan halpaan hotelliin, jossa oli mahdottoman kylmä. Kääriydyimme illalla peittoihin, juttelimme ja viihdyimme silläkin tavalla.  Päivällä ehdimme käydä Vincent van Goghin museossa, jossa olisin ollut mielelläni kolme kertaa kauemmin. Päätin tulla joskus uudelleen Amsterdamiin. Lentokentältä pääsee nopeasti keskustaan ja kaupungissa oli paljon nähtävää.  Enpä ole sittemmin päässyt sinne, vaikka suunnittelin matkaa sinne sisareni kanssa myöhemmin samana keväänä.

Päiväkirjani kertoo, että, että oli masentavaa palata kylmään kotiin. Öljypoltin oli rikki eikä hanoista tullut lämmintä vettä.  Postilaatikko oli niin täynnä, että lauantain sanomalehdet eivät enää olleet mahtuneet. Talon isäntä oli vain juopotellut poissa ollessani. Jos pyysin tekemään jotakin, niin sitä ei ainakaan tehty. Joka päivä harkitsin irrottautumista. Yöuneni olivat pätkittäisiä herätyskelloterrorin takia.

Kävin ranskantunneilla kansalaisopistossa yhtenä iltana viikossa. Joskus olin niin väsynyt, etten jaksanut muistaa edes englanninkielisiä sanoja. Työpaikallakin oli taas vaihteeksi ahdistavaa. Epäilin, että kevätmasennukseni alkaisi  aikaisemmin.  Lintuinfluenssa oli suuri puheenaihe, joka toi mukanaan pohjattoman lintuvihan. Järvenpäässä puhuttiin kaikkien naakkojen hävittämisestä ja niiden yöpymispuiden kaatamisesta.

Silloin kotona oli vielä paljon viherkasveja.

Kotona hurja meno jatkui. Totesin, etten pysty elämään toisen ihmisen elämää saati auttamaan. Suunnittelin jopa lähtemistä. Minun oli vaikea ymmärtää, että toinen ihminen ei osaa nauttia arkipäivästä ja yksinkertaisista asioista sellaisenaan. Hän ei myöskään arvosta toisten hyvinvointia ja tekee asioita vain hyötymismielessä.  Ainoa iloa tulee viinasta.

Katse kohti työpaikkaani Helsingin Vallilassa.

Katse taaksepäin edellisen kuvan paikalta. Harrastin paljon ympäristön kuvausta. Tämäkin ympäristö on kokenut sittemmin paljon muutoksia.OKO:n talo vasemmassa reunassa on purettu ja tilalle on noussut uusi rakennus.

Näen kirjoituksissani, että aloin pelätä. Sieltä kaukaa se pelko jo lähtee. En saanut enää käyttää autoa. Olin kuulemma rikkonut sen, kun auton ovi oli epäkunnossa.  Kävin reppu selässä kaupassa tai tyttäreni tuli viemään minut autolla ruokaostoksille. Minulle tehtiin kysymyksiä kuten, kuinka paljon öljyä pitää tilata tai milloin jään eläkkeelle, asummeko enää kesällä tässä paikassa?  Olin joskus sanonut, että viina tai minä, mikä vain lisäsi viinan määrää. Sanon mitä tahansa, se vain lisää juomista

Sanoin itselleni: Keskity olennaiseen. Samanaikaisesti kuulin, kuinka suuri ratas on kääntymässä hiljaa toiseen suuntaan.

Pari ensimmäistä vuoden 2006 kuukautta sisältää paljon asioita, kun tarkastelen niitä päiväkirjani ja kamerani kautta.  Perhe, työ, ystävät, suunnitelmat ja kaunis maailma ympärillä antavat lohtua ja uskoa tulevaisuuteen, vaikka lähes kymmenen ja sitäkin pitemmän ajan yhteinen taival on päättymässä. On surullista, että ihmiset kasvavat erilleen eikä ole edes toivoa enää kohdata.

Tuusulanjärveä Gustavelundin rannasta.