Yhteiseloa ja erimielisyyksiä

6.6.2024 perjantai

Aamuyöllä kello 4.03. Heräsin makeiden unien jälkeen ja ajattelin kauhuissani, mitähän olen julkaissut viimeisimmässä blogissani. Oli pakko nousta korjaamaan tekstiä.

Alex on ollut seuranani tiistaista saakka eli tänään on jo neljäs päivä menossa. Hermoni ovat muutenkin kireällä ja hänen kanssaan ne ovat joissakin tilanteissa entistä kireämmällä.  Mutta tällä kertaa hän haluaa jäädä luokseni pidemmäksi aikaa, joten meidän molempien on opeteltava itsehillintää. Olemme siitä sopineet. Toisaalta minulla on hänestä välillä apua, jonka hän muistaa mainita, kun meillä on erimielisyyksiä.

Kesä on jo pitkällä. Paljon on jäänyt minulta väliin.

Olemme keränneet kirjoja, jotka viemme kierrätyskeskukseen tai Järvenpään Prisman autohallin boxiin, jonka sijainnin tarkistin viime lauantaina siellä käydessäni. Lienee käynyt selväksi, että minulla on hurjan paljon kirjoja. Olen aiemmin kerännyt jo paljon kirjoja vietäväksi pois, mutta siihen kasaan sekaantui myös muita kirjoja, joita nyt selvitimme. Kävimme monen monta keskustelua erinäisistä kirjoista. Kerroin kirjojen tarinoita. Kerroin, mistä ne olivat tulleet minulle.

Samalla Alex siivosi tyhjäksi kulmakirjahyllyn, jonne hän asetteli kirjoja, jotka vielä säilytän. Hän siirsi printterin työpöydälle skannerin viereen ja saimme ison määrän valokuva-albumeita printterin entiselle paikalle. Olen kiittänyt hienosta työstä. Mieluisaa on erityisesti, jos annan luvan hävittää jonkun kirjan kokonaan. Ne ovat yleensä kirjastosta ostettuja kirjoja, jotka eivät ehkä kelpaa kierrätykseen. Välillä on tehtävä muita juttuja.

Kerroin aiemmin, että stressitasoni on korkea syynä sukukirjaprojekti. Yritän tänään ottaa taas viimeisen tekstini käsittelyyn. Aiemmin keräsin jo listaa lähdetiedoista. Jouduin lähettämään tekstin ennen viimeistelyäni ja sain aikamoisen vyörytyksen, oikoluvut ja korjausehdotukset, jotka minun on käsiteltävä.

Todennäköisesti en ehdi kirjoittaa Markkulan Viestin enkä Kuolemajärveläisen artikkelia, koska molempien pitää olla valmiita ennen juhannusta. Nyt taidan mennä jatkamaan uniani.

 9.6.2025

On kulunut useita päiviä siitä, kun kirjoitin edellisen tekstin. Aika tuntui kyllä paljon pidemmältä. On aamupäivä. Alex nukkuu vielä. Minulla on pieni hetki kirjoittaa. Heräsin noin kello 7. Aamutoimet on tehty ja niitä on Alexin täällä ollessa enemmän.

Päivät ovat vaihtelevia. Murrosiän kynnyksellä olevan kanssa tulee jatkuvasti erimielisyyksiä. Hän on joko väsynyt, ei jaksa mitään, ei ota neuvoja vastaan, ei kuuntele, ei halua syödä samaan aikaan. Jos pari päivää alussa menee sovussa, niin muut päivät tuovat mukanaan vaikka mitä. Molempien itsehillintä on toisinaan koetuksella.

Elämäni on erilaista verrattuna yksin viettämiini päiviin. Päivät ovat pidempiä ja vaihtelevia, mutta ehdin tehdä paljon vähemmän. Eilen tajusin, miten hän vedättää minua tekemään kaikenlaista varsinkin, kun on kysymys tietotekniikasta. Välillä tarvitaan myös isoveljeä, mutta sekin minun välitykselläni. Sanoin hänelle huomanneeni hänen manipuloivan ja käyttävän minua hyväkseen. Vastaus oli, että hän tekee niin, koska osaan asioita. Toisin sanoen tutkin oleellisia tietokoneasioita hänen puolestaan. Hän on oppinut kaiken ilman lukemista ja tutkimista ja kun esiintyy ongelmia, niin silloin minut tarvitaan apuun. Pelitietokoneen tallennustila on täynnä, se on ollut jo kerran aiemmin. Nyt hän vain ei kuulemma saa enää poistaa mitään, toisin sanoen tarvitaan lisää SSD-muistia. Kirjan tekeminen, sitä tutkimme taas. Hänellä on tietenkin ongelmana myös se, ettei ole rahaa mihinkään. Tietenkään 13-vuotiaalla ei ole eikä kesätöillä ansaitseminen ole mahdollista. 

Yhteistä meille on se, että minäkin opettelin aikoinaan tietotekniikkaan liittyvän kaiken yksin tekemällä, mutta olin silloin jo aikuinen. Niistä ajoista kaikki on muuttunut niin paljon, että jonkin yksittäisen ongelman tutkimiseen menee minultakin aikaa.

On niin paljon muutakin tekemistä.  Yleensä joudun kaikille aina selvittämään, miksi teen vielä ”töitä”. Alexille voin kertoa taustaa ja hän tuntuu ymmärtävän. Olenkin sanonut, että kun saan muut projektit valmiiksi, keskityn omiin asioihini. Sehän on samaa kuin kaikki muu tekemäni, lukemista, tutkimista ja kirjoittamista. Se tapahtuu omilla ehdoillani ilman aikataulua. Kuolema on päätepiste.

Veimme jo osan kirjoista kierrätykseen Prisman boxiin.  Parvekkeen sänky romahti ja satutin varpaani. Tutkin, miten pääsen sängystä eroon. Alex korjasi sen kiinnittämällä jalat uudelleen, mutta sen hävittäminen on kyllä edelleen mielessä. Silmäni osuivat siinä samassa isoon räsymattoon, jonka historiaa en tarkkaan tiedä, mutta epäilin sen olevan äitini tekemä. Omakotitalossa se oli minulla lattialla, mutta nyt se on ollut kasassa parvekkeella. Kaiken lisäksi se vaati pesua. Pitkistä räsymatoista olen päässyt eroon, koska ne ovat kelvanneet lapsenlapselleni. Laitoin kuvan omalle FB-sivulleni ja siitä syntyi keskustelu. Loppujen lopuksi sain maton jakoon Kreetalla asuvan serkkuni välityksellä.

Nyt ennen kello 10 Alex heräsi, paistoin hänelle croissantit. Itse alan tehdä muita juttuja.

ke 11.6.2025 aamulla

Edessä on kaksi sateista päivää. On sovittu, että Alex on luonani vielä perjantaihin saakka, mutta tulee takaisin juhannukseksi.

Eilen sain hänet lähtemään kanssani lenkille jokilaaksoon. Luontolenkin ja Kukkatalossa käynnin jälkeen olin poikki, mutta iloinen siitä, että pystyn sentään jo tekemään pitkähkön kävelyn ilman sauvaa vaikeassa maastossa ja hoitelemaan sen jälkeen  muitakin asioita. Kaiken lisäksi pystyn samalla kiistelemään asioista kaikkitietävän lapsenlapseni kanssa. Minulla ei ollut Kukkataloon mitään asiaa, mutta Alexilla oli mielessä kasvin hankkiminen. Mukaan lähti värinokkonen ja sille ruukku. Hän istutti kasvin heti kotiin palattuamme.

Sain eilen kirjoitettua tekstin Helsingin Kuolemajärvikerhosta ja valittua kuvat sitä varten.  Ehkä en tällä kertaa saa muuta aikaiseksi. Mielessäni on ollut kirjoittaa otsikolla ”Tammikon tiellä”, mutta inspiraationi sisältö on loitontunut jonnekin. Ehkä se palaa.

13.6. 2025 

Vaikka tämä teksti oli odottamassa blogipohjalle, niin en saanut sitä julkaistua. Meillä on ollut yllättävän paljon erimielisyyksiä näiden viimeisten yhteisten päivien aikana. Olemme varmasti molemmat loukanneet toisiamme. Sulattelen kaikkea.  En halua kirjoittaa niistä vielä. On ollut kaikkea muutakin. Viikonlopun aikana alan kirjoittaa seuraavaa, ehkä... 

 

Tutkimassa maailman menoa ennen ja nyt

3.7. Pieni päänsärky on kaivertanut huonosti nukkumastani yöstä lähtien. Olen kyllä ottanut särkylääkettä, mutta kuten ennenkin ne eivät oikein vaikuta säästä johtuvaan päänsärkyyn, joka on syntymävikani. Yritän tehdä jotakin kevyttä. Ulkona on oikeasti sateista.

Kaapit, laatikot, hyllyt, paperikasat pursuavat kaikenlaista pikkutietoa, joka odottaa edelleen ja aina käsittelyäni. Olen napannut erilaista viitetietoa pikkuvihkoihin eri lehdistä ja tilaisuuksista silloin, kun aloin vasta tutustua asioihin ja kulkea menneisyyden poluilla.

2.7.2024

Tutkiessani 1892 syntyneen mummoni varhaisvaiheita, kiinnitin huomiota jälleen kerran perheen ja ihmisten lähisuhteisiin. Hänen syntymäänsä liittyen olikin erityisen tärkeää, että yksityiskohtainen tieto pidettiin tiukasti lähimpien ystävien tiedossa eikä sitä jaettu eteenpäin. Aloin huvikseni kaiken varalta kerätä listaa kyseisen tapauksen sellaisista henkilöistä ja mietin, miten he olivat kestäneet paineen. Saa nähdä, jaksanko paneutua asiaan ja saada siitä vaikka uuden tarinan?

Olen aiemminkin kiinnittänyt kirjoittaessani huomiota ihmisten ja perheiden verkostoihin, jopa 1700-luvun aikaisiin, viimeksi viime vuonna, jolloin kirjoitin Markkulan Viestiin (59/2023) artikkelin "Sukua 300 vuoden takaa". On ehkä liian kunnianhimoista vanhalle maallikkotutkijalle alkaa tutkia maalaisväestön verkostoja niinkin kaukaa kuin 300 vuotta sitten. Esiäitini Anna Orenia (1713-1763) ja hänen esivanhempansa olivat lähtökohtiani. Lähdin jopa kesällä tutkimaan Janakkalan Iso-Hiiden kartanon mansikkamaita. Jälkeenpäin tajusin, että siellä ollessani olin seissyt juuri sillä paikalla, missä Anna oli perheineen asunut 1700- luvun puolivälissä.  On ollut uskomatonta, mitä kaikkea tämäkin tutkimuspolku on tuonut eteeni. Tosin verkoston kirjaaminen oli vaikeampaa kuin perheen suhteiden tutkiminen. En liitä tähän linkkeja blogipostauksiini, jolloin olen kirjoittanut hänestä, mutta nimellä hakemalla niitä kyllä löytyy. 

Kyläyhteisö ja perheiden suhteet ovat siis ensiarvoisen tärkeitä, vaikka niissä on tapahtunut toki  paljon muutoksia.  Tulen ehkä palaamaan aiheeseen ja em. listaani ja niihin seikkoihin, mitkä yhdistivät henkilöitä. Koska kysymys on tavallisista ihmisistä, joudun käyttämään myös mielikuvitusta, koska he eivät ole jättäneet jälkeensä mitään. Perheessä on voitu keskustella asioista, mutta ne eivät ole välttämättä kiertäneet enää nuoremmille sukupolville. Huomasin, että monen ihmisen elämä päättyi aikoinaan varhain. Se vähensi salaisuuden tietäneiden määrää.

Kaikissa näissä asioissa muistan myös itseni ja oman täysin erilaisen elämäni ymmärtääkseni erot. Niiden erojen ja erilaisten elämän olosuhteiden erottamista olen ajatellut sen verran pitkään, että se on jo oletusrvona minussa. Joskus lukiessani sukutarinoita, ihmettelen, miten varmasti kirjoittaja voi kertoa joidenkin asioiden olevan täysin totta. Kaikki niistä eivät tunnu minusta oikeilta.

4.7.2024

Tänään on jo helpottanut päänsäryn suhteen. Tosin aina vastaavassa tilanteessa alan innostua liikaa, joten vauhtia riittää. Helpotus on niin ihana kurjan olotilan jälkeen.Voisin kyllä opetella kulkemaan hitaammin.

Lähdin kauppaan enkä liittänyt menooni mitään luontoretkeä kuten usein teen. Kaupassa käynti jo vie paljon energiaa. Ensin kävin paikallisessa S-marketissa, joka on Hyrylän eteläisessä päässä. K-Supermarket Hyrrä on pohjoispäässä eli lähellä kotiani. Poikkesin tulomatkalla sielläkin. Liikun autolla. Joskus ajattelen, miten onnistuin nuorena käymään kaupassa ja kantamaan painavat kassit yli kilometrin matkan. K-Supermarketissa käyn joskus jalkaisin, mutta vain pienillä ostoksilla. Keväällä ostin jo sellaisen vedettävän kauppakassin tulevaa varten. On myönnettävä, etteivät ihmisen voimat enää tässä iässä ole kovin vahvat.

Ajattelin pitkään tuntemaani naista, joka on jo reilusti yli 80 vuotta ja siirtyi lääkärin kehotuksesta korona-aikana käyttämään rollaattoria. Hänen miehensä kuoli muutama vuosi sitten muistaakseni 2020 ennen korona-aikaa pitkään sairastettuaan. Kaupassakäynnit piti jatkossa hoitaa bussilla. Kun pitkän ajan jälkeen tapasin hänet kaupassa, olisin vienyt hänet autollani kotiin, mutta rollaattoria ei saanut mahtumaan autooni. Muutenkin olisin tarjonnut apuani, sillä avun antaminen muille on puoli minua, se voimaannuttaa ja on ihanaa, kun saa auttaa muita. Olen huomannut, että avun pyytäminen muilta on meille suomalaisille hirveän vaikeaa, niin minullekin. Olisiko sitten niin, että apua saisimme aina, jos pyydämme? 

Edellä mainitsemani nainen joutuu suunnittelemaan kauppamatkat tarkkaan, rollaattorista on kantajana apua. Kissanhiekat tai muut vastaavat ja kissanruokalaatikot painavat. Hänelle on kertynyt hoitoon pari kissaa perheeltä. Niistä hän ei missään tapauksessa luopuisi niistä enää eikä edes rollaattorista. Minäkään en luopuisi Minnistä enkä toivottavasti koskaan joutuisi käyttämään rollaattoria.

Tämä aihe eli tehtävien hoidon vaikeutuminen on pohdituttanut minua kauan. Se tullee myös eteeni päiväkirjoistani, kun jouduin vuosikaudet vastaamaan isosta omakotitalosta yksin. Nuorempana ei edes huomannut, mitkä asiat veivät paljon aikaa ja olivat rasittavia. Nythän niitä asioita on asunnon joka huoneessa odottamassa käsittelyä, poisvientiä tai muuta. Ja häkkivarasto, kaikki kirjat ja taulut siellä. Ystäväni pohti äskettäin samaa asiaa. Olin heti tarjoamassa apua elektroniikkatavaroiden ja kirjojen viemisessä. Onhan minulla auto ja samalla omiani pääsisi mukaan. On kurjaa tehdä kaikki yksin. Sorry, tästä olen varmasti kirjoittanut usein ennenkin.

Kun ajoin kotipihalle, silmäni osuivat pihalla kasvavan koivun oksille, jonne lensi joku lintu. Uskomatonta, mutta totta,  sielläkin oli puun oksalle kyhätty sepelkyyhkyn pesä, jonne toinen puolisko toi juuri ruokaa, parikin kertaa. Enkä ole nähnyt sitä aiemmin, olisiko siellä on poikaset kuoriutuneet? Toisella puolella taloahan on piippuköynnöksen päällä alimman parvekkeen alla myös pesä, jossa odotetaan myös poikasten kuoriutumista.

Edellä olevaan viitaten, olen edelleen kuin pikku tyttö, joka riemuissaan kertoo kaikille luonnossa tekemistään löydöistä. Minni-kissa tietää sen oikein hyvin. Hän tuli juuri kehräämään läppärini viereen kasvot melkein kiinni minun kasvoissani välillä halaten. Kissat ovat aina tienneet, että olen ikuinen lapsi. Kyllä te muutkin olette varmasti huomanneet, että olette edelleen sama elämänilmiöistä innostuva lapsi, vaikka se ehkä välillä ruuhkavuosina jäi varjoon.  Nyt pieni tauko ja Minni syliin.

Mietin äskettäin sitä, miten ihmiset saavat oikeaa tietoa, koska he eivät enää lue sanomalehtiä ollenkaan ja haukkuvat Ylen tarjontaa mm. uutisia. Kyllä lehtiäkin luetaan, mutta suuri joukko ihmisiä on jo jäänyt ulkopuolelle. Kommentointi asiasta kuin asiasta esim. Facebookissa kertoo, että kommentit heitetään ilman oikeata tietoa. Joku sitten kyselee, mihin kommentoija perustaa varman mielipiteensä. Helsingin Sanomat ja Yle ovat usein tapetilla. Luen myös paikallislehden eli Keski-Uusimaan. Nykyään digitaalisesti. Ne ovat minun lähteeni, luen joka päivä Hesarin ja jos ehdin, luen osan kommenteistakin, en itse kommentoi, lähinnä ihmettelen muiden kommentteja ja kommenttien kommentteja. Riidanhaluista porukkaa. Sama on Facebookissa. Mitähän ne muut oikeata tietoa antavat lehdet ovat?  Luen kyllä myös Iltasanomien ja Iltalehden minulle näkyviä uutisia.  Kirjoittajienkin tekstit ovat välillä hyvin ristiriitaisia ja riitaa haastavia.

Edellisestä johtuu, että ihmettelen, miten tämä maa makaa tällä hetkellä. Kun valtionjohtokin ja vakavasti otettavat ihmiset kommentoivat maan olevan sodassa. Miten ihmiset, jotka eivät lue, mutta kuulevat uutisen, reagoivat siihen ymmärtämättä asiaa ja sen juuria. Minäkin haaveilin aikanaan pitkään toimittajan urasta, keskikoulusta lähtien. Siksi varmaan ihailen monen toimittajan työtä ja paneutumista asiaan, vaikka artikkelit sitten jyrätään ja haukutaan.

Tulihan tässä juttua taas vähän liikaakin. Vaikea maailma herättää ja toisaalta pakottaa pysymään omassa kuplassa, mutta tietoisena siitä, missä mennään.

Hidas aloitus

 Aloittaisinko taas, siis kirjoittaa seuraavaa postaustani? Monesko kerta tämä on? Pari on itse asiassa valmista, mutta edelleen julkaisematta. Ne saattavat jäädäkin työpöydälle odottamaan. Tiedän, ettei minulla ole valkoisen paperin kammoa eikä kai edes läppärin näppäimistön pelkoa, mutta mitä tämä on? Helpottaakseni jatkoa, analysoin tätä tilannetta hetken. 

29.4.2024 jokilaaksossa

Minulla on ollut pitkään tapana aloittaa uuden blogipostauksen aloitus pian sen jälkeen, kun olen julkaissut vanhat. Iso määrä aiheitakin tavallisen arkielämän lisäksi odottaa käsittelyäni, kirjoittamista ja jakamista. Tänä väliaikana olen aina aika ajoin kaivannut itseäni, mikä kuulostaa hassulta. Ikävöidä vanhaa itseään? Minulle se kuulostaa siltä, että olen pudonnut johonkin suohon tai avantoon ja haluan sieltä takaisin. Yritän pinnistellä pysyäkseni edes pinnalla. Keksin vertauksen kirjoittaessani edellisen lauseen ja se on oikeastaan aika hyvä kuvaus tilanteestä, missä olen jo pidemmän aikaa ollut. Aluksi en tietenkään tajunnut sitä täysin.

Sepelkyyhky omenapuussa vahtimassa seunustalla olevaa pesää  29.4. kuvattu parvekkeeltani

Asia on niin, että vaikka olemme oman itsemme parhaimpia tuntijoita, niin osa meistä uinuu niin syvällä, että sitä osaa on vaikea tuoda pinnalle eikä oikeastaan aina haluakaan, koska se on mahdottoman monimutkaista. Kun sen on tiedostanut, niin sen käsittely vaatii paljon aikaa.

Pahin näkyvä asia on ollut horjuva terveyteni. Muistan, että olen joskus aikoinaan verrannut ihmistä muuhun luontoon. Viime aikoina olen selkeästi tajunnut luonnon valtavan voiman meissä ihmisissä, erityisesti itsessäni. Se lienee ollut aina jonkinlainen punainen lanka myös kirjoituksissani, vaikken ole sitä aina korostanut. En nytkään.

Korona-aikana, jo ennen sitä, vielä senkin jälkeen työnsin huonot päivät taka-alalle. Riitti, että olin kunnossa niinä päivinä, kun minua tarvittiin. Kaikilla muillakin on ongelmia eivätkä he puhu niistä. Suomalaisen ihmisen ei pidä koskaan valittaa vaan kärsiä. Senhän minäkin imin jo edellisiltä sukupolvilta. Olen kyllä kannustanut muita kertomaan vaikeuksistaan alituisen kehumisen ja hienon elämän julistamisen sijaan.

Sukuseuran kokouksen pitopaikka, Tukikohta.

Takana ollut huonompi talvi lisää paineita muihin asioihin. Olen tarvinnut entistä enemmän lepoa ja rentoutumista. Huomasin sen taas selkeästi eilen. Meillä oli Markkulan sukuseuran vuosikokous Rengossa ja mukava kokous olikin. Tosin jo pelkästään ajomatka vanhan kotiseudun halki nostatti tunteeni pintaan. Hain Riihimäeltä yhden sukuseuralaisen mukaan ja selostin hänelle matkaa Riihimäeltä Rengon Asemille ja kokouksen jälkeen Rengon kirkolle ja takaisin. Muistoja on kerrottavana jokaiselta tienpätkältä. Kaikki liittyy kaikkeen. Kokous sinänsä ja matkat väsyttivät minut niin, että yöllä ajattelin, etten millään jatkossa pysty hoitamaan vastaavia tapahtumia, joita ehkä on edessäni. Seuraava päivä oli aivan hirveä, päänsärkyinen. Siis ei ainakaan sunnuntaisin, jolloin joudun ottamaan eniten lääkkeitä reumani takia. Koska olen sukuseuran hallituksessa sihteerinä, niin pidin pöytäkirjaa. En ole vielä edes uskaltanut katsoa töherryksiäni ja kirjoittaa pöytäkirjaa puhtaaksi.  Mutta kaipa se onnistuu samalla rutiinilla kuin ennenkin. 

Aina edeelleen yhtä masentava näkymä kunnes siitä tulee aikanaan vieläkin masentavampi. kuva 29.4.2024 Hyrylän tori

Tänään on seuraava päivä. Matkan puolivälissä sunnuntaina moottorin varoitusvalo alkoi palaa keltaisena. Ajoin kuitenkin, en pystynyt ottamaan yhtään enempää vastoinkäymisiä vastaan. Tänään olen yrittänyt soittaa huoltofirmaan, koska kyllä se pitää tarkistaa. Oma hälytystilani ja levottomuuteni pistää kaiken muunkin hälytykselle. Mielestäni osaan kyllä pitää sen aika hyvin pinnan alla. Paitsi itse tunnen sen.

Ainola avautui toukokuun alussa. Piti käydä 3.5. tutkimassa kasviston tilanne ja Sibeliusten haudallakin, jossa viimeksi poikkesin 8.12.2023. Ainola on talvisin muuten kiinni.

Kun olen rauhoittunut, pystyn sentään tekemään jotakin kuten jatkamaan keskeneräisiä töitäni ja hoitamaan pakollisia kotijuttuja. Muistan, kuinka aikoinaan kerroin vihaavani rutiineja ja rakastavani kaaosta. No nyt on sen kaaoksen aika. Usein myöhemmin olen sanonut jopa tottuneeni pitämään rutiineista. Vanhat ihmiset yleensä rakastavat rutiineja, samankaltaisia päiviä toisensa jälkeen. Olen kai ollut tyhmä, kun olen viimeiset parikymmentä vuotta kerännyt niitä kaaokseen vieviä tehtäviä ja harrastuksia. Jossakin vaiheessa ne on katkaistava hallitusti. Siihen ei sovi epämääräinen olotila, sairastelu ja väsymys.  Jostakin syystä pidän niistä kaikista tehtävistä vieläkin, joskus enemmän ja joskus vähemmän.  Olisivatko ne muuttuneet vähitellen rutiineiksi, joiden hoitaminen on helppoa?

Ainolan kevät alkutekijöissään. Kerrankin ehdin ennen kevään ryöpsähtämistä.

Kesän tulo on ollut samanlaista kitkuttelua kuin oma elämäni.  Jatkokin näyttää uhkaavalta. Minua rasittavat voimakkaat matalapaineet uhkaavat jopa kesän alkua. Koivut ovat muutaman viime päivän aikana saanet vihreät lehdet. Sää on tänään kolea, mutta aurinkoinen.

Blogipostaukseeni olisi hyvä saada oikeata konkretiaa. Olen käynyt kerran jokilaaksossa huhtikuun lopulla toteamassa, että tulva jatkui lähes yhtä voimakkaana kuin kuun alussa. Toisin sanoen en ole päässyt kulkemaan omia polkujani vaan virallista kävelytietä. Ilahduin näkemistäni rupisammakoista, joita pääsin kuvaamaan lähietäisyydeltä. Samalla tuli tarkastettua rupisammakoiden elinkaari ja levinneisyys. Voin löytää tulevinakin vuosina niitä samoilta paikoilta, koska ne ovat uskollisia kotipaikalleen kuten me ihmisetkin. Kaiken lisäksi ne voivat elää 40-vuotiaiksi ja ovat Suomessa rauhoitettuja. 

Tässä vasta tulossa. Metsäpolulla matkalla Sibeliuksen temppeliin kuljin sitruunaperhosten kanssa, mutten saanut niitä valokuviin.

Olen ajatellut myös kastematoja, joita on samalla alueella paljon. Ne ovat yleensä tulleet näkyviin myöhemmin kesällä sattuvien tulvien aikaan. Monta kertaa aiempina vuosina lapsenlapseni Alex on kerännyt niitä, kun ne tulvaveden tuomina mahdollisestiovat tulleet mullasta ja hukkuneet veteen. Kastematoja oli myös vaikka kuinka paljon kotipihani mullassa ja nekin tuievat maanpinnalle sateella. Puutarhani multa oli erityisen savipitoista, jopa niin, että ostomulta humahti hetkessä jonnekin syvyyksiin ja myöhemmin edessä oli vain sitä sitkeää savimaata. En käy tässä läpi kastemadon anatomiaa ja toimintoja vaan kukin voi helposti tarkistaa ne Wikipediasta.

Pihallani hyppeli myös sammakoita ja sisiliskoja. Alkuaikoina siellä asusteli myös siilejä. Oravat ja linnut vierailivat ja asuivatkin pihalla. Kuinka nyt kaipaankaan pihaluonnon keskellä asumista, osana suurempaa luontoa. Kerrostalossakin luontoa näkee lähistöllä aivan samojen eläinten kanssa. Harva se päivä käyn tarkistamassa, onko sepelkyyhkypariskunta oikeasti asettunut talon seinustan piippuköynnöksen päälle, jonne ne ovat rakentaneet pesän. Ehkä ne ovat löytäneet toisen paikan, kun en ole sittemmin niitä nähnyt. Niitä oleskeli aikanaan monta myös kotipihallani.

Me kaikki, eläimet, kasvit ja ihmiset kuulumme yhteen. Eläimet tuntuvat usein hakeutuvan ihmisten läheisyyteen. Jo lapsesta saakka olen kokenut yhteyden. Kun ajattelen lapsuuttani, niin eläimet olivat sielläkin puhumattakaan kasveista. Ne tuntuvat liittyvän jokaiseen muistoon. Kun kerran aloitin,  kuinkahan monennen kerran koota sukumuistoja yhteen, otsikoin luvut kasvien nimillä. Sekin jäi kesken.

Ihminen on kovasti hävittämässä maailmaamme. Loppujen lopuksi siinä käy niin, että ihminen häviää.

Olkoon tämä nyt sormiharjoitteluni tulevia kirjoituksia varten. Kiitos kun tulit lukemaan.

 

Haitallisia olentoja

Muistan, kuinka yritin saada lupiinin leviämään pihallani. Toin siemeniä ja heittelin niitä ympäriinsä. Lupiini ei vain halunnut asettautua puutarhaani. Huvittavaa oli, että se alkoi kasvaa talon seinustalla kivien välissä. Aloitan tämän postauksen Komealupiinista, joka on Suomessa nimetty haitalliseksi vieraslajiksi.

Viimeisenä kesänäni talon puutarhassa vain yksi lupiini nousi. kuva 22.6.2017

Olen miettinyt, miksi tienvarsien kovasti ihailemani kukat, pitää hävittää. Miksi muualla Euroopassa lupiinia ei ole laitettu samalla tavalla pannaan. Kaiken lisäksi alkuviikosta jäin alakynteen alkaessani puhua lupiinista. Jotenkin yhdistän aiheen luonnosta ja erinäisiä kasveja koskevasta luontovihasta myös pakolaisiin ja muunmaalaisiin, koska heidätkin koetaan meillä vieraslajiksi. Nämä aiheet herättävät monissa suomalaisissa ylettömän vihantunteen. Viittaan myös vihapuheeseen, jonka olen usein maininnut.  Eikö ihminen itse ole loppujen lopuksi myös vieraslaji kaikkialla maapallolla luonnon, kasvien ja eläinten sijasta. Siis me kaikki ihmiset.

Meillä on usein vaikea keskustella rauhallisesti eri aiheista ja mennä syvemmälle ja laajemmalle asioiden ytimeen. Se voi myös johtua siitä, että minä keskustelijana olen vanha ihminen enkä näin ollen voi ymmärtää asioita? Vastapuolen huomiointia ja kuuntelua korostetaan erityisesti keskustelussa eri näkökantoja edustavien ihmisten välillä. Sitä haluaisin vaalia.

Kävin itse viime viikolla keräämässä kimpun lupiineja ison tien varresta, paikasta, jossa oli helppo pysähtyä ja mennä saksien kanssa leikkaamaan vaikeasti käsin taitettavia kasveja. Alue oli hiekkamaata, jossa kasvoi myös jonkin verran päiväkakkaroita, lempikukkiani. Lupiinikimput maljakossa ovat todella kauniita. Nämä tosin kuihtuivat muutamassa päivässä. Nyt katkoin jo lupiinit roskiin jättäen päiväkakkarat maljakkoon. Helle on armoton myös sisällä.

Virikkeen alkaa juuri nyt kirjoittaa tästä aiheesta antoi Facebook-postaus, joka kertoi Lutukka-lehdestä, jota julkaisee Luomus eli Luonnontieteellinen keskusmuseo. Lehti on kasviharrastajan ja -tutkijan lehti, jota on julkaistu painettuna jo 35 vuotta. Vuoden 2020 alusta lehti muuttui sähköiseksi ja ilmaiseksi. Avasin sattumalta lehden 1/21, jossa kerrottiin pitkässä artikkelissa alaskanlupiinista (Lupinus nootkatensis) Pudasjärven Syötekylässä ja muuallakin. Lutukan numerossa 1/2020 on artikkeli komealupiinin (Lupinus polyphyllus) hävitysoperaatiosta otsikolla ”Kamppailu lupiinin kanssa Ketosuorasta”. Paikka on valtatien varret Joutsenossa. Hävityksessä käytettiin suihkuttamalla kasveihin glyfosaattia, myrkkyä, joka on jo kielletty joissakin Euroopan maissa ja jatkossa kielletään koko EU:n alueella.

Samanlaista hävitysoperaatiota on harrastettu miellä jo kurttulehtiruusun kanssa vuosikausia.

Suomen kielessä sanaa invasiivinen käytetään yleensä vain lääketieteessä. Lukiessani muiden kielien kasviartikkeleita, eteeni tuli nimittäin usein invasiivinen laji. 

”Invasiivinen kasvilaji on tuontikasvi, joka kasvaa ja lisääntyy aggressiivisesti, vahingoittaen luonnollisia ekosysteemejä ja vaarantaen kotoperäiset kasvit ja villieläimet. Ero rikkaruohojen ja invasiivisten kasvien välillä on se, että rikkaruohot vaikuttavat enemmän ihmisiin kuin kasveihin ja eläimiin. Invasiiviset kasvit ovat rumia maisemassa, kilpailevat puutarha- ja maatalouskasvien kanssa ravinteista ja kosteudesta ja vähentävät maatalouden satoja. Jotkut rikkaruohot ovat myös invasiivisia kasveja.” Tämä teksti lienee ollut suomeksi käännetty teksti, jonka löysin joltakin verkkosivulta.

Lukiessani useimmiten minulle tuli mieleen, puhutaanko kasveista vai ihmisistä. Invasiivinen laji tarkoittaa haitallista lajiketta, vieraslajia, joka on tullut jostakin muualta.  Meistä monet ovat tuoneet ulkomailta kotipuutarhaan kasveja, jotka eivät sinne kuulu. Kun ne leviävät, niitä aletaan kutsua vieraslajiksi, jolla voi olla haitallisia vaikutuksia alkuperäiseen luontoon. Haitallinen maahanmuutto, uuden hallituksen teema. En jatka.

Toisaalta mitään täysin alkuperäistä ei tässä maailmassa enää ole. Emme pysty enää estämään asioita, joita on tapahtunut kauan sitten ja tapahtuu edelleen. Monet kasveistamme ja eläimistämme ovat tulleet tänne kauan sitten, ja niitä tulee koko ajan lisää. Kuten siis ihmisiäkin.

19.8.2006

 Kun kuka tahansa maallikko kuten minä alkaa tutkia kaikkia säädöksiä ja lakeja, joita on aiheeseen ja haittalajien vuoksi säädetty Suomessa ja ympäri maailmaa, joutuu mielettömään viidakkoon. Maailmasta on muodostunut äärettömän monimuotoinen yksikkö, jolla on miljoonia ääniä. Toimenpiteillä halutaan suojella maapalloa ja sen ainutlaatuista luontoa, mutta toisella puolella sitä tuhotaan koko ajan. Luonnon monimuotoisuus eli biodiversiteetti on tärkeä asia, sillä köyhtymistä ja kuolemista tapahtuu koko ajan. Ihmettelen välillä, miten siitä voidaan kiistellä. Joskus tuntuu, että haitalliset vieraslajit ovat kaikkein tärkein asia, vaikka alue on äärimmäisen laaja käsittäen kaiken inhimillisen toiminnan maapallon säästämiseksi ja pelastamiseksi. Tietoa on saatavilla valtavasti, mutta silloin pitää osata lukea ja kysyä.

kuva 29.1.2006 , kun Mikkolan jokilaaksoa ruopattiin ja muokattiin

Mietin äskettäin myös jokivuollesimpukoita (Unio grassus), joita on erityisen paljon Vantaanjoen vesistössä eli myös Tuusulanjoessa. Hesarissa oli nimittäin18.6.2023 Petja Pellin ja Mikko Rannan artikkeli ”Todellinen helmi”. Artikkeli on tilaajille, joten en yritä jakaa sitä tässä. Se käsitteli lähes 300 vuotta vanhaa raakkua eli jokihelmisimpukkaa tai yleensä jokihelmisimpukoita, jotka elävät pohjoisessa, Suomen Lapissa Kaldoaivin erämaassa. Kyseinen yksilö löydetttiin rapututkijoiden toimesta pienestä purosta viime kesänä. Nytkin niitä havainnoidaan. Raakku suojeltiin Suomen ensimmäisenä nilviäisenä 1955. Niitä pyydystettiin aikanaan helmien takia.

Taisin silloin kierrelllä aluetta ympäri eli 29.1.2006

Siitä pääsin meidän lähiympäristöömme.  Talvella ja keväällä 2006 Tuusulanjokea ruopattiin kovasti. Silloin mm. ne lammet Mikkolan lähellä muodostettiin. Elokuussa vietin vanhimpien lastenlasteni kanssa aikaa Tuusulanjärven rannalla ja huomasimme, että kirkkorannassa oli vedessä kasoittain simpukoita sekä eläviä että simpukoiden kuoria. Nyt tutkin vähän asiaa. Kyseinen simpukka on kautta Euroopan suojeltu ja Suomessa uhanalainen. Sitä esiintyy meillä erityisen paljon juuri Vantaanjoessa kehä III:n sisäpuolella. Sen on laskettu olevan maailman suurin esiintymä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vuollejokisimpukka).

Itseasiassa luin useita tutkimusraportteja ja eräässä kirjoitettiin:

”Tuusulanjokea on perattu 1930-luvulla maankuivautustarkoituksissa ja siivottu 1960-luvulla. Uusikunnostushanke toteutettiin vuosina 2006–2009, jolloin joen tilaa ja käyttökelpoisuutta parannettiin luonnonmukaisen kunnostuksen keinoin. Hankkeessa perattiin jokea, rakennettiin koskimaisia pohjakynnyksiä ja vahvistettiin sortuvia reunuksia. Myös maisemallisia ja virkistysarvoja kohottavia kunnostustöitä, mm. kosteikkoaltaita ja -lampia tehtiin joen rannoille. Tuusulanjoen pääasialliset kalalajit ovat ahven ja särki. Muita joessa esiintyviä kaloja ovat mm. hauki, sorva, kiiski, kuha, lahna, kivisimppu, taimen ja suutari. Tuusulanjoesta on saatu koekalastuksessa vuonna 2008 kaksi jokirapua, mikä saattaa merkitä luonnollista jokirapukantaa Tuusulanjoessa. Tuusulanjoen erikoisuus on uhanalaisen vuollejokisimpukan (Unio crassus) esiintymä, joka havaittiin vuosien 2006–2009 joenkunnostushankkeen yhteydessä. ”

Siis vasta silloin se havaittiin. Mutta sen jälkeen on eri hankkeita tehtäessä simpukat otettava huomioon. Niin on ehkä tehtykin, vaikkei kaikissa tilanteissa.

No jaa, taisin mennä vähän liian pitkälle aloittaessani lupiinista. Joka tapauksessa huomasin, ettei lupiinia esimerkiksi Saksassa katsota niin pahasti kuin Suomessa eikä se kuulu koko Euroopan Unionin kannalta haitallisiin vieraskasveihin

(https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_Euroopan_unionin_kannalta_haitallisista_vieraslajeista)

Taidanpa kohtapuoliin kysellä aiheesta lisää uudelta ystävältäni ChatGPT:ltä, jollei muuta tule väliin.

                         Hyvää ja kaunista juhannuksen aikaa kaikille lukijoilleni!