Aika ennen syntymääni 1

En ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka hyvin aika ennen syntymääni on dokumentoitu. Kysymys on kirjeistä, joita äitini on saanut omalta äidiltään, sisaruksiltaan ja ystäviltään. Ajatus kirjoittaa omasta elämästäni alusta saakka on ollut koko ajan mielessä. Joinakin öitä ajatus nousee päällimmäiseksi ikään kuin kehotuksena alkaa kirjoittaa siitä.

En tiedä, mitä kuvia liittäisin tähän, sillä siltä ajalta ei ole valokuvia. Tämä sumea kuva esittää sitä, miten nykyään lähestyn sitä paikkaa, missä kaikki osaltani alkoi.

 

Mutta kuten tiedätte, tuskailen joka päivä muiden tämän hetken asioiden kanssa, tekemättömät työt, pöly, roskat ja kaikki muu. Ovathan ne hyvä tekosyy siirtää asioita myöhemmäksi. Itse asiassa olen muutenkin lykännyt kirjeisiin uppoamista lukuun ottamatta muutamia kertoja, kun olen jostakin syystä kirjoittanut niistä säilyttäen kuitenkin etäisyyttä omaan itseeni. Nyt aion mennä vähän kerrallaan asioiden ytimeen.

Aloittaessani tätä tekstiä jo viikko sitten, ajattelin, että aloitan syntymästäni kuten on tapana. Olen ajan mittaan kirjoittanut paljon vanhemmistani, erityisesti sota-aikana. Joissakin teksteissäni olen maininnut ja jopa siteerannut heidän kirjeitään, joita otin kasan talteen elokuussa 1999.   

Olemme lapsina leikkineet kirjeillä, leikelleet niistä postimerkkejä ja hävittäneet kirjeiden kuoria. Siihen aikaan niitä säilytettiin vanhan aitan yläkerrassa, lutissa, siinä huoneessa, joka oli ainakin 1970-luvulla kesähuoneena. Siellä minäkin nukuin monet yöt. Sittemmin äiti oli siirtänyt kaikki kirjeet ja myös lasten kirjeet, piirustukset nk. kanalanvinttirakennukseen. Siellä kaikki tavarat lojuivat elokuun loppuun 1999 saakka, kun ko. rakennus poltettiin näyttävästi.

Blogipostaukseni ovat jo usein aiemmin kertoneet, kuinka olen ollut hyvä keräämään muistoja paperipaloista ja valokuvista. En ole koskaan ollut kiinnostunut esineistä, astioista, huonekaluista, paitsi tietenkin kirjoista.

Muistan, kuinka vanhempani olivat vihaisia, kun he kuulivat meidän lukeneen kirjeitä. Minä tunnustan syyllisyyteeni, sillä pienestä saakka, menneisyys on kiinnostanut.  Muistan hämärästi, että jokin esittämäni kysymys paljasti äidilleni, mitä olimme tehneet. Nyt kirjeet ovat aarre selvittäessäni aikaa ennen syntymääni.  Olen joskus järjestänyt kirjeet aikajärjestykseen. Paitsi tämän myllytyksen jälkeen, ne ovat taas sekaisin.

Äitini vanhin kirje on keväältä 1944. Toisin sanoen hänen aiempi kirjeenvaihtonsa jäi sodan jalkoihin. Kirjeitä oli varmasti paljon, sillä siihen aikaan kommunikointi tapahtui kirjeissä, jos ja kun asuttiin kauempana. Kirjeet olivat kuin puhelinkeskustelu, kun puhelinta ei ollut. Minäkin olen kokenut samanlaisen ajan 1950–1970-luvuilla.

Olisi aiheellista kirjoittaa kirjeet puhtaiksi, mutta siihen tarvitaan myös aikaa. Joitakin uudempia kirjeitä, lähinnä omaa kirjeenvaihtoani olen skannannut. Jäin tässä vaiheessa taas ajattelemaan tätä asiaa niin paljon, että vaikka kirjoitinkin tämän tekstin lähes valmiiksi odottamaan julkaisua, niin ajatusten paino alkoi rassata mieltäni. Aloin jopa kirjata vihkoon sekavassa järjestyksessä kirjeiden sisältöä.

Äitini elämän se vaihe, johon minä ja koko lapsuuden perheeni liittyy, alkoi keväällä 1945. Tuleva äitini oli etsinyt koko ajan sodan jälkeen paikkaa, minne asettua. Hän täytti keväällä 1945 jo 30 vuotta. Lapsuuden perhe oli hajallaan. Hänen vanhempansa asuivat Karunassa, jonne he olivat tulleet 1944 toisen kerran lähdettyään evakkoon Kuolemajärveltä. Koko aikuiseksi kasvanut sisaruskatras eli äitini lisäksi 7 henkeä oleskeli eri paikoissa maata työtä tehden tai opiskellen. Kotona eli silloisessa evakkopaikassa olivat enää nuorimmat veljet Hannu, Martti ja Yrjö. Martti s. 1933 ja Yrjö s. 1934 lähtivät jo 1944 sotalapsina Ruotsiin. Martti kirjoittelikin äidilleni aina välillä. Vanhemmat sisarukset olivat kuka missäkin, heidän polkunsa sodan jälkeen tulee kirjeistä hyvin esiin.

Perheen jäsenten äidilleni lähettämissä kirjeissä on mielettömän paljon yksityiskohtia. Yritän nyt keskittyä omaa historiaani koskettaviin asioihin. On kuitenkin mainittava, että joudun koko ajan sivupoluille, olenhan minä.

Keväällä 1945 äitini oleskeli vielä Valkealan Selänpäässä rautatieaseman lähellä ollen töissä Simo Lahden kaupassa.  Ko. kauppias piti ennen talvisotaa lyhyttavarakauppaa Koivistolla meren rannassa Möllikänniemessä olevassa kiinteistössä. Kauppiaspariskunta lähti Koivistolta talvisodan alettua. He eivät olleet karjalaisia, vaan lähtöisin Savosta. Äitini säilyttämät paperit sisältävät tiedon ja lehtileikkeitä Lahden perheen elämästä, kuolinilmoituksia. En kuitenkaan tiedä, pitivätkö he yhteyksiä sodan jälkeen. Jos heitä googlaa, joutuu yleensä minun blogisivuilleni.

Äitini Helvi oli talvisodan syttyessä ollut jo pidempään kaupassa töissä ja jäi sinne myymään tavaroita loppuun. Vasta viime hetkellä helmikuun puolenvälin jälkeen hän lähti pois merenjäätä pitkin. Tässä on linkkejä aiheeseen liittyen:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2012/10/viesteja-menneisyydesta.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/05/aidin-jalanjaljilla.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/10/sukellus-kirjekasaan.html

Kirjeistä käy ilmi, että kun hän lähti pois Selänpäästä, hän meni Renkoon, missä jatkosodassa pahasti haavoittunut tuleva isäni piti maatilaa. Kirjeistä ei käy ilmi, että kumpi oli tehnyt aloitteen. Voi olla, että he ovat olleet kirjeenvaihdossa ja oletin isäni 1945 kalenteria selatessa, että äitini kävi tapaamassa isääni sotasairaalassa alkuvuodesta Helsingissä. 

Äitini kirjeiden joukossa on 3.1.1945 päivätty kirje, jossa tuleva isäni kirjoitti komealla käsialallaan "Hei Pikku-Helvi!" kertoen Helsingin Invalidiliiton sairaalasta, jonne hän muutti Hämeenlinnasta edellisen joulun aikaan. Kirje oli vastaus äitini kirjeeseen, jossa tämä oli muistellut edellistä vuodenvaihdetta vuoden 1944 alkaessa.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/02/kirjeet-ovat-aarteita.html

He olivat tutustuneet jo JR 1:n joukoissa Lempaalassa/Valkeasaaressa, missä isäni toimi ryhmänjohtajana. Suurhyökkäyksen osuttua juuri JR 1:n alueelle, joukot joutuivat perääntymään ja isäni haavoittui 17.6.1944.

Tuleva isäni oli komea nuori mies, tosin äitini myöhemmin sanoi muiden sotataipaleella olleiden kutsuneen isääni kukkopojaksi, mikä lienee kuvannut hänen luonnettaan. Näistä asioista olen kirjoittanut aiemmin ja sotapolkua on kuvattu kirjoissakin.

Linkkejä aiheeseen liittyviin blogeihini:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/12/monenlaisia-polkuja.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/12/maailma-menee-menojaan.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/01/menneiden-muistoa-kunnioittaen.html

Joka tapauksessa äitini oli jo varhain keväällä, ehkä vapun aikaan 1945 Rengon Vehmaisten kylän Siukolassa ollen töissä isäni tilalla. Äitini kaltaista ihmistä isäni oli kuvannut alkuvuodesta lähettämässään kirjeessä.  Tuleva äitini tekikin sittemmin emännän töitä talossa, navetassa ja pellolla ja näytti olevan kovin pidetty (viittaan joihinkin myöhempiin kirjeisiin). Sitähän jatkui sitten koko hänen elämänsä ajan.

Tilallahan oli peltoja viljeltävänä, metsätöitä, lehmiä ja hevosia ja ehkä muitakin eläimiä.  Kaikki oli tietenkin hunningolla, koska ulkopuoliset olivat hoitaneet tilaa koko sodan ajan. Isäni tomera äitikin oli kuollut sodan aikana-.

Kirjeessä hän viittaa myös, että emäntä (akkakin) pitäisi etsiä, mutta kun ei ehkä ole edes siinä kunnossa, että pystyisi vekaroita tekemään. Nyt riittäisi "immeinen", joka tekee hyvää ruokaa, parsii ja paikkaa.

En pysty tarkkaan päättelemään, milloin tuleva äitini lähti auttamaan isääni, koska juuri kesän 1945 aikana ei paljon kirjeitä kirjoitettu. Oletan äitini olleen jo silloin Rengossa. Kesä ja syksyn tullen tilanne alkoi näyttää erilaiselta. Voi olla myös, että kesän kirjeet on hävitetty. 

Isännällä lienee ollut hieno emäntäehdokas tiedossa (kukahan oli?) eikä tehokasta äitiäni enää tarvittu. Äitini läheisimmän sisaren Ilman kirje 19.11.1945 Kuusankoskelta vihjaa tähän suuntaan.

”Mihinkä sinä nyt näin talven tullen lähtisit. Senkun vaan olet ja yritä teriä? isännästä kovasti kiinni. Jos sinä saat jäädä, vaikka hieno rouvakin tulisi. Varmaankaan ”hieno” ei rupea housuja sun muuta pesemään. Pitäähän herrasväki toki housunpesijän talossa.” Hän jatkaa vielä kaminan paikalleen laittamisesta yläkerrassa. Ilmeisesti äiti yöpyi yläkerrassa ja talven kylmyys olisi liikaa. Myöhemminkin Helvi oli se, joka tarttui kaikkiin käytännön töihin maatilalla. Sukuominaisuus, sanon nyt!

Lauri-veli kirjoittaa 18.12.1945, että on kutsun saatuaan tulossa Mikkelistä Vehmaisiin jouluksi ollen Hämeenlinnassa perjantaina 21. päivä. Hän toivoi äitini olevan siellä vastassa. Ilma-sisko kirjoitti myös tammikuussa 1946, että hänkin olisi voinut tulla, jos olisi saanut tiedon omasta lomastaan aiemmin. Kirjeitä on vaihdettu harvakseltaan. Mutta Aino-äidin kirjeestä huhtikuun loppupuolella 1946 voi päätellä rivien välistä, että Helvi on vasta nyt lähdössä pois ja kutsuu häntä käymään Karunaan. Niin kai sitten kävikin.

Kesäkuussa 1946 äitini sai 2.6. päivätyn kirjeen joltakin Taimilta/Toinilta. Hän kertoi olleen paikallisille yllätys, että Helvi oli lähtenyt.  Hän oli saanut äidiltäni kirjeen, mihin Taimi vastasi. Tämä huushollasi talossa ja kertoi, ettei paikkaa ollut täytetty, vaikka ihminen saattaa ollakin tiedossa. Äidin poistuminen kylästä on herättänyt puheita. Niitä hän pelkää itsekin. (huom. useiden kirjeiden kirjekuori on hävitetty).

Edellinen kirje on todella mielenkiintoinen monesta syystä, myös koska siitä ymmärsin myös joitakin herkkiä tuntemuksia tunteista, joita henkilö isässäni tarkkaili. On myös mielenkiintoista lukea, miten tarkasti ko. henkilö tarkkailee toista harvapuheista henkilöä ja tämän sielun liikkeitä. Penttiä joltakin koulukaverilta saama kahvia ja rusinoita sisältävä paketti on ilahduttanut. Hän on myös hoidellut ilmeisesti äidin istuttamia kurkuntaimia.

Hänen taitonsa puutarhanhoitajana on mainittu myös seuraavassa kirjeessä, jonka Hilkka-niminen nainen on kirjoittanut 16.6. 1946. Äidin perustama kasvimaa kasvoi jo rikkaruohoa.

Mikä on ollut tulevien vanhempieni erimielisyys, se jäänee salaisuudeksi.  Tuntien molemmat, voin kuvitella syitä. Tuleva äitini lähti ja palasi oikeaan aikaan. Äitini oli kirjoittanut Hilkalle palaavansa kylään juhannukseksi. Tulevien vanhempieni kohtaaminen oli myrskyisä, koska sen seurauksena minä melko varmasti lähdin alulle. Olin alusta alkaen poika, mutta siitä kerron seuraavalla kerralla.

Tämä kuvakaappaus Google mapsistä on tehty marraskuussa 2020. Se kertoo kertomusta koskaan loppumattomasta kaipuusta lapsuuden kotipaikalle, jossa tunsin kaikki kohdat perinpohjin.

 P.S. "Juhannuspäivää on Suomessa vietetty vuodesta 1955 alkaen kesäkuun 19. päivää seuraavana lauantaina ja juhannusaattoa sitä edeltävänä perjantaina. Keskiajalta asti juhannusta oli vietetty Johannes Kastajan syntymäjuhlana 24.6., siitä juhla sai aikanaan suomenkielisen nimensäkin. "lainaus netistä.

 

Vihreän nälkä

Tammikuussa se iskee viimeistään. Jonakin päivänä, eri tavoin joka vuosi. Yhtäkkiä tulee kesän tuntu. Se voi olla tuoksu, linnun laulu, näky. Tänä vuonna se kolahti eräänä yönä keskellä aamuyön tunteja.  Harmaanruskean (ja myös valkoisen) talven keskellä ihmisessä pyristelee esiin vihreän värin ikävä, nälkä, kaipuu. On vielä kuukausia siihen, kun maailma kirkuu vihreätä niin, että silmiin sattuu. Joskus se ikävä ilmenee tuntemuksena kesästä keskellä jäätävän kylmää tammikuun päivää. Toisena vuonna kuten nyt, lumettomana ja lämpimänä talvena. Se kertoo, että kesä on jälleen tulossa. No, vaikka siihen on vielä aikaa. Kun sen saman on kokenut kymmeniä vuosia, lopulta se purkautuu ulos ihmisestä kuin hätähuuto: tuokaa minulle kesänvihreä.

Aikoinaan 1960-luvun kuumina vuosina halusimme pukeutua väreihin. Marimekon kankaat olivat meille vastaus. Pakotimme äitimme ompelemaan meille niukkoja minimekkoja. En tiedä, oliko kankaiden suunnittelija silloin yleisesti tunnettu. Tiesikö isämme, että tämä oli yksi hänen aikanaan hyvin tuntemasta riihimäkeläisestä sisarussarjasta? Yksi heistä taisi olla isään ihastunut kirjeistä päätellen. Tuskin siihen aikaan keskusteltiin tekstiilitaiteen tekijöistä. Tämä nuorin sisaruksista oli silloin vielä lapsi sodan syttyessä, mutta hänkin taisi ihastua komeaan isääni. Näin päättelin eräästä kirjeestä.   Olen tajunnut yhteyden vasta paljon myöhemmin. Moni meistä ei pohdi vanhoja yhteyksiä kauan sitten elämästä kadonneisiin ihmisiin, saati vanhempiemme yhteyksiä rakentaessamme palasista heidän sitä elämäänsä, josta emme tiedä mitään. Vasta vanhoina saatamme alkaa miettiä, mitähän kenellekin kuuluu.

Värien nälkä on sisäänkirjoitettu asia, se on osa elämänlankaamme, sitä lankaa, joka kulkee pienestä vauvasta vanhaan ihmiseen. Joskus se saattaa katketa kesken kaiken, jollemme vaali sitä, hoida sitä. Kun tulee kesken yötä polttavan kuuma ikävä kesän väreihin, on elämänlangan ytimessä, kuuntelee sen sanomaa. Ilahdun aina tällaisista herätyksistä. On tylsää olla raihnainen, usein väsynyt ja kykenemätön tai saamaton saamaan valmiiksi mitään suunnitelmistaan. On yököttävää vain olla, syödä, nukkua ja ottaa kaiken valmiina vastaan.

Parasta ihmisen osassa on luovuus ja mielikuvitus, saman asian eri puolia. Mitä siitä, vaikka ne herättävät keskellä aamuyötä, parasta unien aikaa. Niiden kutsuun on aina vastattava. Vaikka kaikkea ei aina jaksakaan eivätkä päivät edes riitä kaiken tehtävän hoitamiseen.  En koskaan eikä varmasti moni muukaan ehtinyt elämän raskaiden realiteettien keskellä toteuttaa parasta minäänsä. Siksi nautin nyt välillä hetken siitä runsaasta annista eri muodoissa, josta saan erilaisia näkyjä, milloin missäkin muodossa.  Ehkä sitten taas jaksan hoitaa melkein pakollisia tehtäviäni. Kun on hetken katsonut kohti iäisyyttä ja kellunut värien sylissä.

Sinä tammikuun eräänä yönä kello oli 4.21, kun jatkoin uniani. Kirjoitin sängyssä tabletilla. Ajattelin jatkaa aamulla läppärillä, mutta se olikin sitten joku myöhempi aamu. Kiitos ihana tekniikka!

Mainitsin aiemmin isäni kirjeet, jotka otin taas esiin. Niitähän on olemassa vain pieni osa. Isäni kirjeitä on ajalta ennen sotaa ja sen aikana. Äitini kirjeitä on tallella vain sodan jälkeen. Kirjeistä saatan saada apua selvittäessäni valokuvien taustoja ja samalla tulee esille myös muita tiedon murusia.

Eräs edellä mainitun sisarussarjan keskimmäisen kirjoittama kirje heinäkuussa 1939 on ohjattu kotoa Rengosta Karjalan kannakselle osoitteella Makslahti, Näykki, Etelä-Hämeen komppania.  Kirje on lähetetty Turusta 8.7.1939. Se on tullut Hämeenlinnan 9.7, postitettu 17.7. Makslahteen, jonne saapunut 18.7. Erityisen tehokasta toimintaa oli postilla silloin.

Isä on tuolloin kesällä ilmeisesti osallistunut linnoitustöihin. Tuolloin kesäkuussa 1939 aloitettiin vapaaehtoisin voimin valmistautua mahdolliseen sotaan vahvistamalla jo olemassa olevia puolustuslinjojen esteitä. Koska isä toimi suojeluskunnassa, joka oli yhtenä toimijana näissä töissä, niin lähtö kesällä joksikin aikaa vapaaehtoisiin töihin sopi hyvin vielä koulua käyvälle isälleni. Wikipedian artikkelin mukaan suojeluskuntajärjestö oli ohjaamassa tätä toimintaa.

Mainitsemassani kirjeessä ystävä kiittää isää saamastaan valokuvasta, jossa tämä on vakava ja totinen. Hän kertoo tapaamisistaan Turun suunnassa, jossa hän viettää aikaansa. Hän kertoo tylsistä poikakavereista, omasta vaikeasta luonteestaan, siskojensa kirjeistä ja näitä ja häntä yhdistävästä mielikuvituksen avarasta maailmasta. Isäni on sisaruksille yhteinen keskustelun aihe.  On jännittävä nähdä isäni luonne useissa muissakin kirjeissä.  Aika avoimesti hän on paljastanut luonnettaan ystävilleen. Kirje päättyy ”Kyllä sinulla niitä heiloja on ollut kauhean paljon!”

En ole aiemmin käynyt minulla olevaa kirjeenvaihtoa läpi tarkalla seulalla. Nyt huomaan, että isäni on kaikkein eniten saanut kirjeitä kyseiseltä nuorelta naiselta. Kirjeenvaihto ilmeisesti alkoi isäni pyynnöstä toukokuussa 1939, jolloin hän kirjoitti isälleni Helsinkiin. Tällä oli kortteeri osoitteessa Malminkatu 36 B 32. Hän oli isääni kaksi vuotta nuorempi ja pääsi kirjeenvaihdon aikana ylioppilaaksi.

Kirjeet jatkuivat vielä sotavuosina. Ne eivät ole rakkauskirjeitä, mutta kirjeistä huokuu eräänlainen viharakkaus isääni kohtaan. Isäni ilmeisesti kertoi hänelle usein muista tyttöystävistään, koska heitä usein mainitaan vastauskirjeissä. Kirjeet antavat minulle paljon tietoa isäni asemapaikoista ja sotilasarvoista. Mielenkiintoista on lukea hänen luonteestaan, josta melkein joka kirjeessä on arvioita. Tuskin kirjeenvaihtotoverit tapasivat sotavuosina enää toisiaan.  Jätän nyt tarkemman kirjeiden analysoinnin toiseen kertaan.

Voisin oikeastaan muuttaa otsikon Vihreän nälkä olemaan Värien ikävä.  Ehkä tuo vihreän nälkä on raflaavampi. Ensimmäiseksi mieleeni tulivat Marimekon kankaat. Sitten muistin omat 1960-luvun luonnoslehtiöni ja värejä pursuvat kuvat ja runot, omani ja muiden.  Sitten muistin sisareni Päikin maalaukset. Toisaalta runsaan viidenkymmenen vuoden värisuora johtaa aina tähän päivään. Kuinka usein omimmat, rakkaimmat maisemani on juuri kesän vihreitä. Kuinka ilahdunkaan myös kasvien väreistä ja puiden erivärisistä vihreistä. Siitä huolimatta myös tänä talvena meille kovin tuttu pelkistetyn syksyisen harmaanruskea maisema on äärettömän kaunis.

Harmaan arjen värit

Ihan hyvä, että joulu on mennyt ohi. Minua joulunaika ei tosin paljon muuten häiritse kuin, että se katkaisee ihanan, tavallisen arjen omalla tohinallaan. Se joskus harmaaksi kutsuttu arki on parasta, mitä on olemassa. Arkeen voi itse lisätä haluamansa värit, vähän niin kuin värittäisi värityskirjaa tai niitä väritettäviä postikortteja, joita muutama vuosi sitten ostin. Kyniäkin olisi. Mutta niin vain käy, että oman arjen värittäminen vie kaiken ajan.  Kieltämättä voisi olla rentouttavaa istahtaa värittämään kuvia. Arki ja elämä ovat parasta, mitä meillä ihmisillä on.

Edellä olevan oivaltaminen saattaa vaatia hiukan käsittelyä. Meillä saattaa olla asioita, jotka haluamme työntää pois mielestä, unohtaa kokonaan. Olemme vaikeuksien keskellä, elämä on ponnistelua, kun kaikki ei ole sujuvaa ja ongelmatonta. Ihmissuhteet, rahaongelmat, työttömyys, sairaudet, yleensä kaikki vaikeudet kasaantuvat helposti. En lähde tässä kartoittamaan asiaa laajalti, arjen harmaiden hetkien määrittely on niin kovin henkilökohtainen asia. Minusta ei ole neuvojaksi. Mutta meistä jokaisesta on oman itsemme neuvojaksi ja opastajaksi!

Kun vaan menemme rohkeasti kohti kaikkea sekä hyvää että vähemmän hyvää, mitä elämässämme kohtaamme. Siellä välissä elämme sitä omaa arkea, joka on jotakin, jonka me omistamme yksin. Kunhan ensin tajuamme sen. 

Nyt ohimenneellä joulukaudella olen ajatellut monia asioita. Kaikista en tietenkään kirjoita, mutta jotkut eteeni tulleet ajatukset vaativat pääsevänsä esille.

Rengon kunnantalo, talo, jossa myös ihkaensimmäiset työpaikkani sijaitsivat keväällä 2014 kuvattuna kirkon suunnasta

 

Kun aloitin kirjoittaa blogejani keväällä 2008, sain todellakin muutaman kommentin siitä, että kerjään huomiota ja julkisuutta. Samanlainen ajattelu on erittäin voimakasta vieläkin. Erään ystäväni kommentti eräästä toisesta bloggaajasta herätti minut taas ajattelemaan tätä. Hänen mukaansa netissä oleminen viittaa itsetunto-ongelmiin. Hän ei ehkä ollut lukenut yhtäkään blogiani, vaikka oletin niin. Sanoessaan noin, hän viittasi, että minulla on myös huono itsetunto. En tietenkään suuttunut, mutta tapani mukaan aloin taas ajatella. 

Saatamme joskus syyttää toisia ihmisiä huonosta itsetunnosta ja ties mistä ajattelematta sanojen merkityksiä ja vaikutuksia. Yritän aina välttää lokeroimasta ketään.  Nuorena saatamme olla ärhäkämpiä syytämään suustamme toista ihmistä loukkaavia huomautuksia. On outoa, että huono itsetunto on kovin usein kohteena. Se kaipaisi pilkkomista palasiin. Onko niin paljon vaikeampi sanoa suoraan jostakin ominaisuudesta ja helpompi syyttää vaikealla itsetunto-termillä. Googlaamalla löytyy aiheesta mielin määrin tietoa. Tässä linkki Wikipedian artikkeliin.

Sama paikka kohti kirkkoa alkukesä 2018.

 

Toisaalta se saattaa olla sanojan mielessä, koska hänellä itsellään on ongelmia itsetunnon kanssa. Hyökkäys toista vastaan katkaisee ehkä keskustelun koko aiheesta, koska sanojen syytäjä on alkanut tuntea olonsa epämukavaksi syystä tai toisesta ja hyökkää noin suurella väittämällä kuin huono itsetunto. Ihmisen kokonaisuus on todella vaikea tutkittava. Loppujen lopuksi voimme mennä aina vain itseemme ja miettiä asioita omalta kannaltamme jatkamatta kiistelyä. Pitää olla äärimmäisen varovainen, jos haluaa aloittaa keskustelun toisen ihmisen kanssa asiasta, joka on tälle ongelma.  Sama pätee moneen muuhunkin asiaan.

Olen oppinut asiasta todella paljon ollessani tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, työelämässä, kotona vaikeaksi muuttuneen suhteen aikana ja sitten tapahtumissa liittyen oikeudenkäyntiin 2010-2012.

Tänään.

Aihe on ollut sen verran kiinnostava, että olen ennenkin kirjoittanut siitä. Tässä linkki blogiini 22.8.2012, jolloin kirjoitin otsikolla ”Löperö vanha ihminen vailla itsetuntoa.” Itse asiassa olen viimeksi kirjoittanut aiheesta 13.5.2018 otsikolla ”Motivaatiota kuopimassa”. Mainitsen siellä aiheen olevan sen verran herkullinen, että kirjoitan aiheesta varmasti myöhemminkin. 

”Näytelmä vailla vertaa”, oma elämä, sen arki, tekemiset, ajatukset, koko se harmaa arki, joka kolahti mieleeni loppiaisen jälkeisenä aamuna tiskatessani eilisen kattiloita.

Rengon kirkko kesäkuussa 2018

 

Istuin loppiaisena kahden ystäväni kanssa syömässä lipeäkalaa. Siitä on tullut jo perinne monen vuoden ajan. Syömisen ajankohta on vain välillä vaihtunut, mutta yleensä se on ajoittunut joulun jälkeen. Harvat tuntemistani ihmisistä pitävät lipeäkalasta, joten en ole tarjonnut sitä edes perheelleni. Vanhempieni eläessä kävin heidän luonaan sitä syömässä ennen joulua. Joillakin perheillä se on jopa kuulunut jouluaaton ateriaan. 

Muitakin ajatuksia lennähti mieleeni. Kun tulemme vanhoiksi, rapistumme monella tapaa. Eniten ja ensin se näkyy ulkoisessa olomuodossamme. Voi olla vaikea tunnistaa sitä lasta tai nuorta ihmistä, joka kerran olimme. Ulkonäöstä on tänä päivänä tullut jotakin erityisen tärkeää. Älykännyköiden kameroilla pitää ponnistella, että saa otettua itsestään valokuvan, jossa todelliset rypyt näkyvät. Sama koskee uudempia kameroita. Kaiken pitää näyttää siloitellulta ja jonkun? kauneusihanteen mukaiselta, rypyt ja uurteet pois.

Minä selfiessä joulukuu 2004. Uudempaa en nyt liitä.

Selailen silloin tällöin ensimmäisiä digikuviani, osa jo 15 vuotta sitten otettuja. Siellä on jonkun verran myös selfieitä. Vaikka kamerat olivat olevinaan paljon alkeellisempia kuin nyt, kuvat vaikuttavat tarkemmilta, yksityiskohdat erottuvat. Yritän ottaa nyt useimmiten Facebookiin profiilikuvaksi täysin ajan tasalla olevan kuvan. Se onkin todella vaikeata, koska kamerat ottavat peilikuvia, kasvokuvatoiminnot silottavat ihoa, kaventavat kasvoja. Näen kaikki nuoret ihmiset erityisen kauniina. Nyt vanhana, ryppyisenä akkana on vaikea kuvitella, että piti itseään nuorena rumana. Mutta se sama kokemus lienee monella tämän ajan nuorilla.  Vanhemmiten käännymme sisäänpäin ja ymmärrämme. Nyt sitten ihmettelen, miksi meidän pitäisi vanhoinakin näyttää nuorilta ja kauniilta. 

Suoraan sanoen en jaksa enempää tästä melko pinnallisesta aiheesta. Kaikkea sitä tuleekaan mieleen tiskatessa!

Väritettävät kortit

Edellä olleiden ajatusten sijaan pohdin yleensä ja mieluummin suuria kokonaisuuksia liittyen niihin tutkimuksiin, jotka ovat olleet minulla vireillä vuosikausia. Suurista kokonaisuuksista menen pienten ihmisten elämään. Se on aika uuvuttavaa. Usein jokin niistä herättää minut äkkiarvaamatta yöllä, vaikken ole edellisenä päivänä uhrannut asialle yhtäkään ajatusta. Omituinen mieli! Välillä tuntuu, etten saa koskaan mitään valmiiksi. Toisaalta oppiminen ja asioiden käsittely on koko prosessin tärkein vaihe. Viime vuodet ovat kaiken lisäksi olleet sen verran rasittavia, että moni asia tutkimuksiini liittyen on jäänyt käsittelemättä ja lähes unohtunut, koska olen joutunut menemään vauhdilla seuraavaan asiaan. 

Te kaikki tiedätte, kuinka vaativaa nykyajan elämä on. Arkipäivän pyörittäminen jo itsessään riittäisi. Kun vanhenemme, emme jaksa enää kuin osan siitä, mitä aiemmin. Itselläni aamupäivä on vireätä aikaa, iltapäivällä olen väsynyt ja usein nukahdan. Illalla piristyn, mutta silloin en jaksa enää luoda mitään vaan ehkä vain tutkia joitakin yksityiskohtia, kunnes väsähdän. Suunnittelin taas kaikenlaisia iltamenoja, erityisesti kuuntelemaan jotakin esitystä vaikkapa parhaillaan meneillään olevilla Tieteiden päivillä. En kuitenkaan taida jaksaa lähteä yksin, vaikka se on vain pienestä kiinni.

Hitsaan usein näihin blogeihini jotakin täysin muuta aluksi kirjoittamieni arkipäiväisten asioiden lisäksi.  Meistä joillekin jotkut paikat ovat tärkeitä. Aina Rengossa käydessäni poikkean hautausmaalla. 

Isän äidin hauta

 

Siksi ajattelin nyt lopuksi nostaa esille kaksi valokuvaa 78 vuoden takaa. Isänpuoleinen isoäitini Lempi kuoli 30.12.1941 siis sota-aikana, mutta myös joulun aikaan. Hän oli kuollessaan vain 50-vuotias ja ollut leskenä jo 15 vuotta, koska isoisäni Kalle kuoli jo 1925. Pienistä valokuvista vanhoissa albumeissa ei usein näe heti, mitä kuvissa on. Olisin taas tarvinnut isää kertomaan lisää, mutta pian on 20 vuotta hänen kuolemastaan.

Isoäiti haudattiin Rengon vanhalle hautausmaalle todennäköisesti joskus tammikuussa, ehkä juuri näihin aikoihin loppiaisen jälkeen. Isä lienee päässyt lomalle sotatoimialueelta Kannaksen eteläosasta. Isän 19-vuotias, neljä vuotta nuorempi veli Jaakko on vaatetuksesta päätellen myös jo mukana sodassa. Satoi lunta. Varmasti myös tyttäret Mirja ja Eila olivat paikalla. Jos on otettu muita valokuvia, niin ne ehkä joutuivat kullekin itselleen.

Isä vasemmalla ja Jaakko-veli oikealla.

Kaivoin vielä tutkimatonta kirjekasaa, jos löytyisi edes vähän ajankuvaa. Otin talteen aikanaan täysin sattumanvaraisen kasan kirjeitä, jotka nyt kuvien lisäksi ovat ainoa side tuohon aikaan. Olisi pitänyt ottaa niitä talteen enemmän. 

Eräs kirje on päivätty ”Helsingissä 11.1.42” Kirjekuoressa on kyllä aiempi päivä, mutta kirjekuorihan on voinut vaihtua. Lähettäjä on eräs Hilkka M.  Muusta kirjeenvaihdosta päättelen hänen olleen isän koulukaveri ja opiskelevan ehkä sairaanhoitajaksi tai lääkäriksi. Löydän hänet Riihimäen Yhteislyseon matrikkelista, josta selviää myös hänen aviosukunimensä, vanhemmat ja sisarukset. Hän jatkaa:

”Pentti! Luin tänään lehdestä tuon ilmoituksen, joka kertoi Sinua kohdanneesta suuresta surusta. Siitä näin myös, ettet enää ehtinytkään ajoissa perille, mitä niin hartaasti toivoit. En aikaisemmin tullut vastanneeksi kirjeeseesi, kun ajattelin Sinun olevan liikkuvalla kannalla, mutta nyt tahtoisin näillä muutamalla rivillä sanoa, miten sydämestäni haluaisin ottaa osaa suruusi. Kyllähän sinä vanha ystävä tiedät, etten kaikkea osaa ilmaista niin kuin tahtoisin, mutta ehkäpä Sinä sentään ymmärrät minua tästäkin.”

Kirjeestä käy ilmi, että isä oli kovasti odottanut lomaa ja että kaikki kääntyisi parhain päin. Ehkä äiti oli jo sairastunut. Kirjoittaja oli toivonut, että isä pääsisi myös tapaamaan häntä, kirjeessä on puhelinnumero.

Isä on vastannut tuohon kirjeeseen, sillä helmikuun alussa 1942 hän saa uuden kirjeen, jossa ei nyt ole paljon sisältöä. Siitä käy kyllä ilmi, että kirjeitä toivotaan kovasti ja isälläni on tapana pähkäillä kaikenlaista. Mukaan hän on liittänyt valokuvan, joka vastaanottajan mielestä oli hyvä juuri siksi, ettei se ollut mikään ”ateljeeasetelma”. Mikähän kuva se on ollut?

Maaliskuun 2 päivä 1942 kirjoittaa Eila-sisko ”Veli hyvä”. Hän on lapsuudenkodissaan, odottelee aviomiestään Heikkiä, joka on ilmeisesti myös sotapoluilla. Paketti on lähetetty veljelle. Jotakin riitaa on ollut vireillä. Joku Peko on lähdössä pois, hänessä on riidan aihe. Olisiko ollut renki?  Isä oli luvannut viedä jonkun asian oikeuteen, johon Peko on sanonut ”kännin kohmelossa”, ettei hän vänrikkiä pelkää ja hänellä on myös sanottavaa. Kolme renkolaista miestä; Kaloinen, Sipilä ja Eerolan Kalle oli seuraavana päivänä lähdössä tervehtimään Rengon miehiä ”siellä jossakin”.

Helmikuussa isä on saanut ”Tuntemattomalle sotilaalle” otsikoidun kirjeen, johon isä on myös vastannut.  Myöhemmin helmikuun lopussa häneltä kun tulee uusi kirje. Hänkin on sotatoimissa ”paperisodassa” jossakin esikunnassa. Ilmeisesti hänen kotinsa on Rengossa, jossa hän on lapsuudessaan leikkinyt isäni kanssa. Hän oli menossa sinne päivän lomalle. Hän kirjoittaa:

”Muistatko kun ”pentuina” laskettelimme aina Leveemäen hyppyristä, että lumi pölisi. Ne olivat huolettomia aikoja. Sieltä nyt luultavasti menen vanhat akkani ottamaan ylös.”

Maisemaa Leveemäen alareunasta kohti kylää.

Siellä Leveemäellä mekin, sisarukseni ja minä lapsena lasketeltiin. Kun ensin hiihdimme kotoa Eskolan peltojen läpi, niin sitten  saavuimme Leveemäelle, hurjan korkealle harjulle.

Aika paljon irtosi noinkin vähästä materiaalista.  Ajatella, nyt voimme kirjoittaa blogia kuin kirjettä kaikille, jotka vain haluavat sitä lukea. Meidän ihmisten elämässä on paljon kaikille yhteistä ja samankaltaista.  Siitä toisella kertaa. 

Viime kesäkuussa.