Vihreän nälkä

Tammikuussa se iskee viimeistään. Jonakin päivänä, eri tavoin joka vuosi. Yhtäkkiä tulee kesän tuntu. Se voi olla tuoksu, linnun laulu, näky. Tänä vuonna se kolahti eräänä yönä keskellä aamuyön tunteja.  Harmaanruskean (ja myös valkoisen) talven keskellä ihmisessä pyristelee esiin vihreän värin ikävä, nälkä, kaipuu. On vielä kuukausia siihen, kun maailma kirkuu vihreätä niin, että silmiin sattuu. Joskus se ikävä ilmenee tuntemuksena kesästä keskellä jäätävän kylmää tammikuun päivää. Toisena vuonna kuten nyt, lumettomana ja lämpimänä talvena. Se kertoo, että kesä on jälleen tulossa. No, vaikka siihen on vielä aikaa. Kun sen saman on kokenut kymmeniä vuosia, lopulta se purkautuu ulos ihmisestä kuin hätähuuto: tuokaa minulle kesänvihreä.

Aikoinaan 1960-luvun kuumina vuosina halusimme pukeutua väreihin. Marimekon kankaat olivat meille vastaus. Pakotimme äitimme ompelemaan meille niukkoja minimekkoja. En tiedä, oliko kankaiden suunnittelija silloin yleisesti tunnettu. Tiesikö isämme, että tämä oli yksi hänen aikanaan hyvin tuntemasta riihimäkeläisestä sisarussarjasta? Yksi heistä taisi olla isään ihastunut kirjeistä päätellen. Tuskin siihen aikaan keskusteltiin tekstiilitaiteen tekijöistä. Tämä nuorin sisaruksista oli silloin vielä lapsi sodan syttyessä, mutta hänkin taisi ihastua komeaan isääni. Näin päättelin eräästä kirjeestä.   Olen tajunnut yhteyden vasta paljon myöhemmin. Moni meistä ei pohdi vanhoja yhteyksiä kauan sitten elämästä kadonneisiin ihmisiin, saati vanhempiemme yhteyksiä rakentaessamme palasista heidän sitä elämäänsä, josta emme tiedä mitään. Vasta vanhoina saatamme alkaa miettiä, mitähän kenellekin kuuluu.

Värien nälkä on sisäänkirjoitettu asia, se on osa elämänlankaamme, sitä lankaa, joka kulkee pienestä vauvasta vanhaan ihmiseen. Joskus se saattaa katketa kesken kaiken, jollemme vaali sitä, hoida sitä. Kun tulee kesken yötä polttavan kuuma ikävä kesän väreihin, on elämänlangan ytimessä, kuuntelee sen sanomaa. Ilahdun aina tällaisista herätyksistä. On tylsää olla raihnainen, usein väsynyt ja kykenemätön tai saamaton saamaan valmiiksi mitään suunnitelmistaan. On yököttävää vain olla, syödä, nukkua ja ottaa kaiken valmiina vastaan.

Parasta ihmisen osassa on luovuus ja mielikuvitus, saman asian eri puolia. Mitä siitä, vaikka ne herättävät keskellä aamuyötä, parasta unien aikaa. Niiden kutsuun on aina vastattava. Vaikka kaikkea ei aina jaksakaan eivätkä päivät edes riitä kaiken tehtävän hoitamiseen.  En koskaan eikä varmasti moni muukaan ehtinyt elämän raskaiden realiteettien keskellä toteuttaa parasta minäänsä. Siksi nautin nyt välillä hetken siitä runsaasta annista eri muodoissa, josta saan erilaisia näkyjä, milloin missäkin muodossa.  Ehkä sitten taas jaksan hoitaa melkein pakollisia tehtäviäni. Kun on hetken katsonut kohti iäisyyttä ja kellunut värien sylissä.

Sinä tammikuun eräänä yönä kello oli 4.21, kun jatkoin uniani. Kirjoitin sängyssä tabletilla. Ajattelin jatkaa aamulla läppärillä, mutta se olikin sitten joku myöhempi aamu. Kiitos ihana tekniikka!

Mainitsin aiemmin isäni kirjeet, jotka otin taas esiin. Niitähän on olemassa vain pieni osa. Isäni kirjeitä on ajalta ennen sotaa ja sen aikana. Äitini kirjeitä on tallella vain sodan jälkeen. Kirjeistä saatan saada apua selvittäessäni valokuvien taustoja ja samalla tulee esille myös muita tiedon murusia.

Eräs edellä mainitun sisarussarjan keskimmäisen kirjoittama kirje heinäkuussa 1939 on ohjattu kotoa Rengosta Karjalan kannakselle osoitteella Makslahti, Näykki, Etelä-Hämeen komppania.  Kirje on lähetetty Turusta 8.7.1939. Se on tullut Hämeenlinnan 9.7, postitettu 17.7. Makslahteen, jonne saapunut 18.7. Erityisen tehokasta toimintaa oli postilla silloin.

Isä on tuolloin kesällä ilmeisesti osallistunut linnoitustöihin. Tuolloin kesäkuussa 1939 aloitettiin vapaaehtoisin voimin valmistautua mahdolliseen sotaan vahvistamalla jo olemassa olevia puolustuslinjojen esteitä. Koska isä toimi suojeluskunnassa, joka oli yhtenä toimijana näissä töissä, niin lähtö kesällä joksikin aikaa vapaaehtoisiin töihin sopi hyvin vielä koulua käyvälle isälleni. Wikipedian artikkelin mukaan suojeluskuntajärjestö oli ohjaamassa tätä toimintaa.

Mainitsemassani kirjeessä ystävä kiittää isää saamastaan valokuvasta, jossa tämä on vakava ja totinen. Hän kertoo tapaamisistaan Turun suunnassa, jossa hän viettää aikaansa. Hän kertoo tylsistä poikakavereista, omasta vaikeasta luonteestaan, siskojensa kirjeistä ja näitä ja häntä yhdistävästä mielikuvituksen avarasta maailmasta. Isäni on sisaruksille yhteinen keskustelun aihe.  On jännittävä nähdä isäni luonne useissa muissakin kirjeissä.  Aika avoimesti hän on paljastanut luonnettaan ystävilleen. Kirje päättyy ”Kyllä sinulla niitä heiloja on ollut kauhean paljon!”

En ole aiemmin käynyt minulla olevaa kirjeenvaihtoa läpi tarkalla seulalla. Nyt huomaan, että isäni on kaikkein eniten saanut kirjeitä kyseiseltä nuorelta naiselta. Kirjeenvaihto ilmeisesti alkoi isäni pyynnöstä toukokuussa 1939, jolloin hän kirjoitti isälleni Helsinkiin. Tällä oli kortteeri osoitteessa Malminkatu 36 B 32. Hän oli isääni kaksi vuotta nuorempi ja pääsi kirjeenvaihdon aikana ylioppilaaksi.

Kirjeet jatkuivat vielä sotavuosina. Ne eivät ole rakkauskirjeitä, mutta kirjeistä huokuu eräänlainen viharakkaus isääni kohtaan. Isäni ilmeisesti kertoi hänelle usein muista tyttöystävistään, koska heitä usein mainitaan vastauskirjeissä. Kirjeet antavat minulle paljon tietoa isäni asemapaikoista ja sotilasarvoista. Mielenkiintoista on lukea hänen luonteestaan, josta melkein joka kirjeessä on arvioita. Tuskin kirjeenvaihtotoverit tapasivat sotavuosina enää toisiaan.  Jätän nyt tarkemman kirjeiden analysoinnin toiseen kertaan.

Voisin oikeastaan muuttaa otsikon Vihreän nälkä olemaan Värien ikävä.  Ehkä tuo vihreän nälkä on raflaavampi. Ensimmäiseksi mieleeni tulivat Marimekon kankaat. Sitten muistin omat 1960-luvun luonnoslehtiöni ja värejä pursuvat kuvat ja runot, omani ja muiden.  Sitten muistin sisareni Päikin maalaukset. Toisaalta runsaan viidenkymmenen vuoden värisuora johtaa aina tähän päivään. Kuinka usein omimmat, rakkaimmat maisemani on juuri kesän vihreitä. Kuinka ilahdunkaan myös kasvien väreistä ja puiden erivärisistä vihreistä. Siitä huolimatta myös tänä talvena meille kovin tuttu pelkistetyn syksyisen harmaanruskea maisema on äärettömän kaunis.