Kreetan muistoja

Kuvablogin puolelle olen keräillyt omiin kansioihinsa runsaanlaisesti kuvia matkoilta eri paikkoihin.  Nyt kun pääsy sinne on edelleen estynyt, en halua enkä voi viitata linkillä sinne. Parin viime päivän aikana olen erityisesti kaivannut Kreetalle kuten varmaan osa Facebook-kavereistani on huomannut. En siksi voi olla kirjoittamatta eräästä matkoihini kiinteästi liittyvästä aiheesta, matkapäiväkirjan pitämisestä. Samalla saan tuoda joitakin kuvia tännekin. Niitähän kun riittää. Materiaalia sekä kuvallista että kirjallista on niin paljon, että voin milloin tahansa palata aiheeseen milloin mistäkin näkökulmasta.

Kun luin Kreeta.infon sivuilta Omaloksen tasangosta, kaivoin esiin valokuvat ja matkapäiväkirjan ja jopa matkalla mukana olevat opaskirjat tarkistaakseni siellä käyntini ajankohdan ja mitä olin kirjoittanut. Mutta matkapäiväkirjan teksti ja kuvatkin loppuivat ennen tasangolle saapumistamme. Tasanko levisi silmieni edessä kiehtovana ja mielenkiintoisena, mutta väsymys oli jo iskenyt. Yritin silloin taas kerran paikallistaa jotakin luolaa lähistöllä, mutta.... Muistot alkavat palata jo siitä vähästä, että kohdistaa näkökulman johonkin hetkeen. Tuoksut, äänet ja sää ovat paikalla.

Skootterilla ajo korkeilla paikoilla ja usein pieniä teitä pitkin alkaa iltapäivällä jo uuvuttaa, vaikka olisi kuinka kiinnostunut. Silloin pitää myös tarkoin tietää, milloin on aika lähteä paluumatkalle, ettei joudu ajamaan pimeässä. Syyskuun lopussa ja lokakuun alussa voi myös vesisade yllättää kuten meille muutaman kerran kävi. Onneksi syksyisin sade on lämmintä, mutta sen vuolaus teillä ja kaduilla oli pelottavaa. Autolla ajaessa saattaa olla muita ongelmia, kuten kevään 2007 matkalla koimme.

Myöhään iltapäivällä jälkeen olimme Kali Limeneksen rannalla. Näkymät eivät ole mitenkään mieltäkohottavia.

Osuin Kreeta.infon sivuilla videoon, jossa ajetaan kohti Kali Limenesiä. Se löytyy täältä monien muiden Kreetan videoiden joukossa.  Kali Limenes (Hyvät satamat) on menneinä aikoina ollut siis hyvä satama matkalla Välimerellä, jossa säät erityisesti syksy/talviaikaan ovat pakottaneet etsimään rantautumispaikkaa myrskyn yllättäessä. Näin kävi myös aikoinaan, kun apostoli Paavalia kuljetettiin Roomaan vankeuteen joskus vuosien 59-61 välillä. Lähistöltä löytyy luolia, joissa paikallisen perinnetiedon mukaan häntä pidettiin vangittuna. Paavalin myötä kristinusko rantautui Kreetalle.

Kreetan matkalta Helmi sai inspiraatioita maalauksiinsa.

Kreetan saaren historiallisten raunioiden kaivelu vaatisi suoraan sanoen pitempää oleskelua saarella. Pienelläkin alueella yksi päivä ei tunnu miltään, kun minussa asuva tutkimusmatkailija herää eloon. Meitä on monenlaisia turisteja, saamme ilon hetkiä niin erilaisista asioista. Olen huomannut sen monta kertaa matkoillani kautta elämän. En jaksa kiinnostua ruoasta, juomasta ja huvituksista sen enempää kuin tyydyttääkseni nälkäni ja janoni. Keskustelen mielelläni ihmisten kanssa saadakseni vastauksia kysymyksiini ja täydentääkseni tietojani, mutten jaksa small talkia.

Olen silti ollut pakotettu menemään kaikenlaisiin possujuhliin ja juominkeihin, koska matkaseurani on sitä halunnut. Niiden jälkimainingeista riittää myös muistoja erityisesti Kreetalta. Eräänkin kerran, saattoi olla jopa sama matka, josta liitän tähän juttuun pienen palan, palasimme mahdottoman juopuneina jostakin matkatoimiston tilaisuudesta ja eksyimme hautausmaalle. Hukkasin piilolinssini ja olisi pitänyt ottaa matkakumppanista kuva haudassa tai jotakin vastaavaa. Alkoholi laittaa myös mielikuvituksen liikkeelle, mitä piristettä, ärsykettä tai lisuketta en ole itse koskaan tarvinnut hauskaa pitääkseni. Mutta olin nuorempana helpommin vietävissä.  En välitä tilapäisistä vaikeuksista, joita ympäristö aiheuttaa. Matkakumppanini ovat varmaan sen huomanneet ja voi olla, etten saa heitä välttämättä enää seurakseni. Yksinkään ei ole aina kiva matkustaa.

Palaan niihin matkapäiväkirjoihin, joita on olemassa lähes kaikilta matkoiltani.

1.10.1996 kirjoitin Kreetalla seuraavaa:

"Heräsimme kello 8:n aikoihin. Söimme ja leikimme kissojen kanssa, joita loppujen lopuksi oli viisi pentua. Niistä erityisesti yksi kiintyi meihin, kun syötimme sille juustoa, makkaraa ja maitoa. Aurinko yritti kovasti tunkea pilvien välistä esiin, joita (pilviä siis) tuntui olevan paljon. Muutimmekin matkasuunnitelmaa päättäen Omaloksen sijaan lähteä Rodoposin niemimaalle,

Matkaan lähtiessämme aurinko paistoi. Plataniaksessa (hotellimme oli Agia Marinassa) huomasin kameran jääneen. Jäin hoitamaan edellisenä päivänä hoitamatta jääneitä postiasioita (myöhästyimme edellisenä päivänä, kun posti meni kiinni kello 14.00) ja L lähti hakemaan kameraa. Nyt kirjoittaessani kello on 12.30 ja istumme kahvilassa Kolombarin kylässä. Juomme jääkahvia ja syömme leipää ja niin edelleen. Ja tomaattia.

Kolombarin jälkeen pidimme sadetta hetken tien varrella johannekseleipäpuun alla. Vieressä oli tynnyri, jossa koira oli kettingillä kiinnitettynä. Otin paikasta pari kuvaa.

Tässä kuva kun olen sen johanneksenleipäpuun alla pitämässä sadetta. Koiratynnyri on oikealla.

Kello 14 olemme risteyksessä Aspra Nera takana, Rodoposiin 2 km oikealle ja Ravdouhaan 2 km suoraan. Menemme ensin Rodopokseen. Ajoimme 100 metriä ja käännyimme pilvien pelottamina . Päätimme vilkaista Ravdouhan rannan. Matkalla alas oli vanha pyykinpesupaikka ja kappeli plataanin varjossa oliviipuiden ympäröimänä. Tutkimme paikan kunnolla ja jatkoimme alas rannalle.

Kello 15. Kaikki tavernat kiinni. Kissamos oli jo peittynyt paksuihin pilviin. Pienen tauon aikana, alkoi nimittäin sataa, seurasimme kuinka kylän miehet kokoontuivat veneiden luokse. Päätimme palata  ylös. Kello 15.30 olimme taas kappelin luona pesualtaiden äärellä sadetta pitelemässä.

On todella kummallista, että muutaman kilometrin matkalla juuttuu jonnekin eikä tahdo millään päästä pois. Mies aasin ja kahden lampaan kanssa kulki ohitse ja tervehti. Katsotaan, mitä seuraa.

Olimme takaisin hotellilla noin kello 16.45. Läpimärkinä."

Kali Limenes

Kali Limenesin reitin kirjoitin 16.4.2007 tarkkaan muistiin, mutta paikan kuvaus on lyhyt. Autoa ajaessa ja reittejä valitessa ja karttoja välillä tutkiessa ei ehdi paneutua kirjoittamiseen. Onneksi nykyään runsas kuvaaminen auttaa selvittämään omia polkuja jälkikäteen,

" 15.45. Kali Limenes. Vihdoinkin. Aika rähjäinen viimeisen rannan kylä. Söimme pienessä kuppila/kaupassa kreikkalaisen salaatin ja joimme päälle kreikkalaisen kahvin."

Helmi etsii muistoja tärkeän paikan rannasta.

Palattuamme kävimme syömässä Chani Kokkinissa (Kokkini Hani), joka oli rantapaikka Iraklionista itään ja muutaman kilometrin päästä sisemmälle sijaitsevasta Elian kylästä, jossa asuimme. Istuessamme syömässä koimme oudon hetken, kun maa alkoi täristä. Se oli maanjäristys Kreikan länsirannikolla, joka tuntui siis Kreetalla saakka. Ei mikään ihme, että maa järkkyi sinä päivänä,  sillä toinen matkakumppanini Helmi, pikkuserkkuni, täytti ko. päivänä 75 vuotta, jonka toivomuksesta vierailimme sinä päivänä Kali Limeneksessä Paavalin ja mahdollisesti jopa Jeesuksen jalanjäljillä. Tästä päivästä olen kirjoittanut pitemmän tarinan kuvablogissa 16.4.2008, jota lukemaan ei tätä kautta pääse.

Nyt kun en ole aikoihin päässyt matkustelemaan, voin nautiskella vanhoista matkoista mielin määrin erittäin runsaiden kuvasaaliiden kera. Oikeastaan onkin hyvä palata niihin myöhemmin, ne kirkastuvat mielessä aivan uudella tavalla. Ja on hyvä, että on noita matkapäiväkirjoja.  Vaikka on muutakin tekemistä, mutta tarviiko aina tehdä jotakin?

Kesäretkiä

On mahdottoman piristävää lähteä välillä käymään muualla. Useimmiten riittää naapurikunnassa Keravalla tai Järvenpäässä käynti tai Helsingissä piipahtaminen. Nyt viikolla oli vuorossa vierailu sisareni Raijan luona Virolahdella. Pitkästä aikaa. Sain retkelle mukaan tyttäreni perheen, mutta matkasimme kahdella autolla. Vauveli Alex teki tähän asti pisimmän matkansa ja tuntui myös nauttivan maiseman vaihdoksesta. Hänen isommat sisaruksensa esittelevät hänelle innolla maailman ihmeellisyyksiä. Jokainen eläin ja otus tuodaan näytille.

Tässä sisareni 11-vuotias Netta-koira ottamassa nokosia. Kissat Bege ja Nasu viihtyivät päivät ulkona enkä oikein saanut niistä kuvia, koska ne päivät pitkät lymyilivät maastossa.

Sääkin suosi meitä, aurinko helotti ja siellä Venäjän ja Suomen rajan tuntumassa oli suorastaan hellettä koko ajan. Kun eilen illalla kurvasin kotipihaan, alkoi sataa kaatamalla,. Näytti siltä, että täällä onkin tullut vettä koko ajan. Tämäkin päivä valkeni harmaana eikä juuri tee mieli mennä kastelemaan jalkojaan märkään ruohikkoon. Sade on pieksänyt osan korkeista kultapiiskuista ja rohtosalkoruusuista maahan. Omenapuiden oksatkin tuntuivat roikkuvan entistä enemmän ajotielle aidan yli täynnänsä omenanraakileita.

Menomatkalla pysähdyin Ahvenkosken jälkeen tarkoituksena piipahtaa tutussa rannassa kuvaamassa maisemaa merelle päin, sitä kuvaamaani ja myös omassa pankkikortissani olevaa maisemaa, joka löytyy myös kenelle tahansa Nordean korttikuvagalleriasta. Mutta enpä enää päässytkään rantaan, koska siitä yli rakennetaan uutta moottoritietä. Maailma ja ympäristömme muuttuu, siinä paikassa ei jatkossa enää pysähdytä noin vain luonnon ihailua varten, jollei sitten alueelle jätetä pysähdyspaikkaa, jos vaikka vanha tie ja kioski säilyvät, kuten pikku koppi animaatiossa antaa ymmärtää. Jos ehtisi kaikkiin asioihin tutustua, niin olisin toki löytänyt etukäteen tietoa Loviisa-Kotka moottoritien eri kohdista netistä. Kopion sieltä havainnekuvan Ahvenkosken kohdasta, mutta tulevia näkyviä voi myös katsoa panoraamakuvana ja animaationa ajettaessa länteen tai itään.

Arttu oli matkakumppanini meno- ja paluumatkalla. Halusin nimittäin käydä myös jokakesäiseen tapaani tervehtimässä äitini ainoata elossa olevaa siskoa, Kerttua. Hän ilahtuu vierailuista aina kovasti, koska ne ovat hyvin harvinaisia. Palasimme siis nykyään käyden matkalla Kouvolaan kuuluvassa Anjalassa tervehtimässä tätiäni, jonka kunto on vain entisestään heikentynyt. Hän ei tunnu enää pystyvän edes omin voimin liikkumaan, samoin näkö ja kuulo ovat edelleen huonontuneet. Mutta hymy oli entisensä.  Hän kaipailee kovasti Ruotsissa asuvia kolmea pikkuveljeään. Näytän olevan ainoa sukulainen, joka käy häntä tapaamassa. Eipä tuo kerran vuodessa ole paljon mitään. Hänen ainoa tyttärensä arveli, että vanhuus pelottaa ihmisiä ja siksi he jättävät vanhusten luona vierailut väliin. Niinhän se on. Poissa silmistä, on myös poissa mielestä. On ikävää saada muistutus kenen tahansa vanhan ihmisen kautta siitä, että vanhuus mahdollisine rajoituksineen on meillä kaikilla edessä. Vanha sukulainen saattaa tuoda myös omien vanhempiemme kuolemat liian lähelle. Jos vaikka joku tapaaminen on se viimeinen, niin minulle se ei ole niin. Me tapaamme sitten uudelleen siellä toisella puolella.

Anjalasta ajoimme Muhniemen hautausmaalle, jossa Arttu näppärästi siivosi ja haravoi isoisoisovanhempiensa haudan. Yleensä poikkeamme siellä käydessämme myös  hautausmaalle haudattujen muiden sukulaisten haudoilla. Arttu keräsi isojen mäntyjen pudottamia käpyjä. Minulle palasi taas mieleen muistoja mummon hautajaisista marraskuussa 1959, jotka jäivät erityisen traumatisoivasti mieleeni. Olin silloin Artun ikäinen ja kuolema oli todella pelottava asia. Olen varmaan joskus kirjoittanut siitä, kuinka koko nuoruuteni näin unia niistä hautajaisista pakenemalla avonaista arkkua tai haudasta pystyssä olevaa jalkaa. Mummo oli 67-vuotias kuollessaan.




Olen kuvassa eturivissä käsi kasvoilla. Vierelläni oikealla puolellani viime vuonna kuollut pikkusiskoni Päivikki ja vasemmalla Raija, jonka vieressä seisoo äitini kukkaseppel sylissään. Äidin vieressä hunnutettuna sisarussarjan vanhin Lempi.  Raijan takana enoni Einon vaimon Martta, jonka hauta on myös Muhniemessä. Päikin ja minun takana seisoo tätini Kertun mies Erkki.  Päikin vieressä kasvot poispäin sisareni Heljä ja reunimmaisena Hilkka, Ruotsissa asuvan Yrjö-enon vaimo. Valkoinen rakennus taustalla on Muhniemen kappeli.

Tiedän, että moni paheksuu minua blogeissani ja myös facebookissa esiintyvän avoimuuteni takia, mutta en halua enkä tule luopumaan linjastani. Olen kurkkua myöten täynnä kaikkea pinnallisuutta, jota maailmamme on pullollaan. Välillä Facebook myös tuntuu minusta yhdeltä säksätykseltä, toistolta ja pinnallisuudelta, varsinkin, jos ei itseä haluta pistää likoon. Se on mahtavan hieno foorumi jakaa asioita, elämyksiä, kokemuksia oman elämän varrelta. On joka tapauksessa hienoa olla siellä mukana huolimatta ajoittaisesta kyllästymisestä. Ylipäänsä on mahtavaa, kuinka paljon ja helposti nykyaika antaa meille mahdollisuuksia osallistua monenlaisiin asioihin. Blogeissani on mahdollisuus myös antaa kommentteja kuten Facebookissa. Harva kuitenkin uskaltaa suoraan sanoa mielipiteitään eikä se aina ole edes tarpeen. En minäkään halua missään nimessä loukata kenenkään tunteita. Ihailen kovasti Facebookissa ihmisiä, jotka osaavat leikitellä. Itse olen siihen useimmiten aivan liian vakavamielinen.

Pikkuvauvatkin joutuvat isompien sisartensa kautta entisä aikaisemmin uuteen maailmaan, josta minun lapsuudessani ei ollut tietoakaan. Alex ja Anna katselevat Muumi-videota Annan Lumia-puhelimesta.