Ikävän juurilla

 Lauantai 4.1.25

Blogialustalla odottaa julkaisua lähes valmis postaus aiheesta, joka saattaa kiinnostaa vain harvoja. Muistutan taas myös itselleni, että kirjoitan blogiini kaikenlaista, mikä ehkä kiinnostaa lähinnä itseäni.

Ennen kuin aloitan tehdä ruokaa aina nälkäiselle murrosikäiselle lapsenlapselleni, aloitan toisenlaisen tekstin kirjoittamisen, koska sormet siihen pakottavat.  Maisema työpöytäni ikkunan takana on verhoutunut lumisateiden ja pakkasen huurruttamaksi, paljon kauniimmaksi kuin äsken vielä vallinnut ruskea, lumeton maisema. Pakkasta on juuri nyt -7 astetta, mikä on oikeastaan aika ihanteellinen. Emme kuitenkaan lähde ulkoilemaan. Kävimme vielä illan suussa kaupassa lisää ruokaa ostamassa. Hampurilaiset kävimme myös ostamassa. En ollut koko päivänä ehtinyt vielä syödä ja 12-vuotias on nykyään aina nälkäinen. Nukuimme pitkään. Minusta oli kiva, kun joku oli Minnin lisäksi vieressä. Koska aamuni olivat yleensä olleet epätoivoisia kipeän jalkani takia, olen kaiken varalta ottanut nyt myös yöksi särkylääkkeen, etten pelästyttäisi lapsenlastani. Jalkani takia en myöskään uskaltaudu vieläkään luontoon, epätasaisille ja ehkä liukkaille poluilleni.

En pysty enkä edes voi kirjoittaa kaikesta, mistä haluaisin kirjoittaa. Saan innostuksen puuskia lähinnä liittyen harrastuksiini, mutta ne kaventuvat nyt esteiden takia. Pitäisi edelleen voida sanoa, että kaikki on mahdollista, esteet ovat vain omassa päässä ja ajatuksissa. Omassa päässä pyörii kyllä kaikenlaista. Oli yllättävää äskettäin kuulla vanhan ystävän suusta toteamuksen vanhaksi tulemisesta ja avun tarpeesta.  Hän on usein ennen korostanut sitä, että emme ole vanhoja. Totta on, ettei sitä pitäisi korostaa. Vaikka onhan hänellä ollut vaikeuksia jo ennenkin.

Mutta voimmeko puhua toistemme kanssa kaikista synkistä mielikuvista. Olen aina käynyt niitä tavalla tai toisella läpi. Toisaalta on kiva olla taas lapsenlapsen kanssa, hän on yllättäen kolme yötä, mitä en odottanut, koska en huomannut loppiaista. Puuhailemme omiamme ja vähän keskustelemme. Hän sai joululahjaksi pelitietokoneen, joten sen kanssa menee aikaa.  Minni-kissa nauttii, kun hän on meidän kanssamme, käyden välillä puskemassa meitä. Mitähän muuta minun piti kirjoittaa? Ehkä vain purkaa henkistä lastia, vaikkei sitä juuri nyt tunnu.

7.1.2025

Olen yrittänyt alkaa kirjoittaa, mutta sorrun usein tutkimaan jotakin juttua, jota saatan olla tutkinut aiemmin. Niin kävi nytkin. Ilmanvaihtokanavien putsaajat kävivät aamupäivällä ja tulevat tekemään vielä joitakin testauksia torstaina. Siinähän aamuni meni, heitä odotellessa ja jännittäessä tapani mukaan. Sen jälkeen en oikein osannut aloittaa mitään.

Kun lapsenlasta tultiin eilen hakemaan ja pakkasimme hänen tavaransa kiireisen äidin odottaessa pihalla, ajattelin heti perään heittäytyväni sohvalle. Koko viikonloppu oli ruoanlaittoa, pikku siivousta ja järjestelyä ja lapsen huolehtimista ajoissa nukkumaan. Ekana iltana emme molemmat saaneet unta helposti. Ehdotin kaakaota ja yrittämistä uudelleen. Onnistui. Seuraavana iltani rutiinit olivat jo kunnossa. Niitähän elämässäni on nyt paljon, rutiineja, joita ennen vihasin, mutta auttavat nyt selviämään ja jaksottamaan päivääni.  Omat jutut heitän aina lapsenlapsen täällä ollessa sivuun. Emme aina edes keskustele paljon. Hän on oppinut suurimman osan englanninkielisistä YouTube-videoista. Osa ajatuksista on hirveän ylitseampuvia. Mutta meillä on silti paljon yhteistä siksi, että olemme olleet hänen vauvaiästään asti paljon yhdessä. Ehkä jotakin jää mieleen mummista.

Kun en jaksa tehdä mitään, niin mietin kyllä kirjoituksiani, aiheita, joihin aion paneutua. Mieleen tulee koko ajan asioita, joista olisi hyvä jatkaa kirjoittamalla. Eilen illalla keskustelin pitkään toisessa sukuseurassa olevan naisen kanssa. Hän kertoi Hämeen Härkätien loppiaistulista, joista mielellään kirjoittaisi seuraavaan Markkulan Viestiin. Minulle tuli siitä mieleen Härkätien muinaiset tien linjaukset Rengon kohdalla ja eräs kirja, josta luin niistä linjauksista ja ehkä mainitsinkin jossakin blogissani, mutta en muistanut kirjan nimeä enkä blogia. Käsittelimme monia aiheita ja totesin, että minullakin olisi monia juttupohjia, joista voisin vielä kirjoittaa.

Ei siis tarvitse paljon kutittaa ja rohkaista ajatuksia, kun alan jo rynnätä eteenpäin. Ikävää on, että muistan samalla kaikki keskeneräiset kirjoitukset ja tekstit ja sen, että jaksamiseni on rajoitettua. Tylsä jalkakipu muistuttaa välillä. Ja laiskuus iskee, kun väsähdän. Suorittamisen paine ajaa koko ajan tekemään jotakin. Nyt pitäisi ripustaa pyykki kuivumaan ja viedä läppäri ruokapöydältä työpöydälle ja kytkeä verkkovirtaan. Auto on yöllä peittynyt lumeen, pakkanen on laskenut, lämpötila on enää vain -1 astetta. Pitäisi tehdä sitä ja tätä.

Osaisinpa olla armollinen itselleni ja kiitollinen, vaikken ehdikään kaikkea!

9.1.2025

Niin vain päivät toisensa jälkeen kuluvat. Koska eilen kävin kaupassa, niin kaikki voimani menivät siihen. Ihmettelin väsymystäni. Kaipa se liittyy myös ikään ja rappiolla olevaan kuntooni, jota pystyn juuri nyt pitämään jollakin tasolla hyötyliikunnalla jne.

Tänään ilmanvaihtomiehet kävivät vielä säätämässä. Menin putsaamaan autoani lumesta ja jäin parin taloyhtiössä asuvan kanssa suustani kiinni. Se on positiivista siihen verrattuna, kun koko ajan analysoin omaa olotilaani, kirjoitan ylös asioita ja yritän elää säännöllistä elämää. Toisella puolella aivojani mietin, millaisen synopsin /suunnitelman kirjoittaisin suunnittelemisistani/aloittamistani kirjojen aihioista. Tajusin, että olen aina lähtenyt kaikissa asioissa soitelleen sotaan tekemättä tarkkoja suunnitelmia. Nyt ajattelin lähinnä yhtä jo vuosia vireillä ollutta ajatusta, josta olen kirjoittanut mieleeni tulevia palasia. Miten saisin siitä ja kaikesta siihen liittyvästä mielenkiintoisen ja herättävän tarinan. Tuli mieleeni, että se on itseasiassa ollut oikeastaan aina kaiken kirjoittamiseni taustalla. Joskus myös nukahdan ja/tai herään jokin siihen liittyvä ajatus mielessäni.

Nyt olen kypsä siihen. Kaikki projektit tässä välissä ovat estäneet minua sukeltamassa siihen syvälle. Toisaalta nekin tukevat omalla tavallaan suunnitelmaani. Kirjan kirjoittaminen on silti iso asia, että siinä oikeasti eteneminen vaatisi ajan lisäksi paljon rauhaa. En ole koskaan osannut olla voimakkaasti arkielämästä irrallaan, että olisin edes osannut sulkeutua tekemään vain jotakin rajattua juttua. Olen silti nykyään erakoitunut entisestään, joten se ominaisuus vahvistaisi irrottautumista. Kunpa vielä saisin terveyteni kohdilleen.

Kirjoitan koko ajan päiväkirjaa, jonne kirjaan jokapäiväisiä ajatuksia ja mieleen tulevia juttuja. Osan ajatuksista saan lukiessani päivän lehdet, jotka oikeastaan nyt pitäisi jättää lukematta. Maailma on kallistumassa pois normaalista, muuttumassa vihamieliseksi ja ennakoitumattomaksi. Sodan uhka leijailee ja vaikuttaa. Vihapuhe on jokapäiväistä puhetta.  Se ei näy ihmisen ja arkipäivän tasolla. Hymyilen vieraillekin ihmisille surun läpi, joka suru yrittää tunkea meidän kaikkien päälle.

Ruoka ilmoitti olevansa valmis. Katson, jaksanko jatkaa kirjoittamista sen jälkeen. Edellinen blogikin odottaa vielä julkaisunapin painamista.

lauantai 11.1.2025

Ainakin sain juuri julkaistua roikkuneen bogipostauksen Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen ynnä muiden perukirjoista otsikolla Perukirjojen kautta ihmisten elämään. Olisi voinut kirjoittaa myös …ihmisten kuolemaan, sillä niihinhän perunkirjoitukset viittaavat.

Lunta on taa tupruttanut paljon. Lumisade alkoi eilen noin 13.15 eilen tultuani kotiin kaupasta ja apteekista. Koska säätila on lähes plussan puolella, lumi kertyi jopa ikkunoihin voimakkaan tuulen tuivertaessa. Parvekkeen ja seinän välisestä raosta lunta tuli sinnekin. Olin jo varautunut siihen, etten mene edes autoa putsaamaan tämän viikonlopun aikana. Saa nähdä.

Kasa keskeneräisiä kirjoituksia odottaa ja muitakin suunnitelmia on tehtävä ainakin sellaisina päivinä, kun voimat antavat myöten. Päivä kerrallaan. Elän tosi säännöllistä elämää, menen samaan aikaan nukkumaan ja nousen samaan aikaan ylös.  Ruokailen säännöllisesti.  Ikään kuin se jotenkin auttaisi paranemisprosessissa, jos sellainen on edes meneillään.  Ikääntymisprosessi kulkee rinnalla.

Muistoja on jo aivan liikaa ja ne näyttävät olevan vain minun muistojani. Nykyaika on vaikuttanut niin, että muistoilla ei ehkä ole suurta merkitystä, ei varsinkaan yksittäisen ihmisen muistoilla, jotka ovat vain siru kokonaisuudessa. Onneksi olen kirjannut muistoista osan blogeihini, joissa ne ehkä säilyvät. Muistojen viipaleita löytyy myös paljon päiväkirjoistani. Kun silloin tällöin lähden siivoamaan arkistojani, heittämään pois lehtileikkeitä, muistiinpanoja jne., niin toimenpiteet jäävät hyvin vähäisiksi, kun kesken kaiken alankin kerätä asioita, joista voisin vielä kirjoittaa. Vain pieni osa menee paperinkeräykseen tai roskiin.

12.1.2025

Tänään aamulla pistin yläreiteeni Trexania eli kerran viikossa otettavaa lääkettä. Se onnistui yllättävän hyvin. Olen aika paljon stressannut sitä etukäteen. Lääkäri oli jo kesällä sitä mieltä, että minun olisi siirryttävä tablettimuotoisesta lääkkeestä injektioon, koska se olisi tehokkaampaa.  Olen lykännyt asiaa, koska olin juuri silloin ostanut uuden pakkauksen tabletteja. Kesti aikansa saada itsensä siihen asentoon, että todella aloittaisin.  

Siivosin vanhempieni kirjeet 1930–1940-luvuilta toistaiseksi syrjään siitäkin huolimatta, että niissä on vielä paljon tutkittavaa.  Etsin muutamaa paperia ennakoidessani tulevia tehtäviäni. Osui tulostamaani, itselleni lähettämään sähköpostiin otsikolla IKÄVÄ heinäkuussa 2023. Aivan hullua!

Olin kirjoittanut tekstin 15.7.2023 aamulla 6.30 muistiinpanoihin:

”Ikävän ilmentyminen unessa. Koiralla oli valtava ikävä poikaani. Hänen tuoksunsa eli tyynyssä, jonka olin pannut pois. Oli hirveä katsella, kun mikään ei auttanut. Aika oli joku toinen kuin nyt. Odotin, että ikävä laantuisi, kun hän tulisi. Se ei ollut varmaa. Heräsin.

Kaikki sisään patoutunut ikäväni lähti liikkeelle. Joudumme koko elämän elämään sen kanssa, olemaan liikaa välittämättä siitä. Mikä nostaa sen pinnalle, niin voimalla, että se tulee uniin.  Näen päivittäin Minni-kissan ihmisen ikävän, joka kohdistuu minuun. Ikävöin lapsiani ja lapsenlapsiani nyt, lapsina ja vauvoina. Ehkä vauvavideoiden katselu korvaa sitä ikävää, joka yltyy välillä kipeäksi. Usein kaipaan poikaani, joka halusi nyt jo kymmenen vuotta sitten häipyä elämästäni. Sydäntä särkee, kun ajattelee eri elämänvaiheita.

Aiemmin yöllä näin jotakin unta, joka sai minut ajattelemaan nuoruuden ihastumisia, niiden voimakkuutta. Minulle tuli niitäkin ikävä. Ajattelin myös ystävyyttä ja kiintymystäni moniin ihmisiin. Ajattelin sitä, että usein välttelen viime vuosina kuolleiden ystävieni ajattelemista. Elämä on karua, emme halua itkeä muistojemme rinnalla. Korvaan sitäkin ikävää sukututkimuksella ja kauan sitten kuolleiden muistelemisella. Miten elämä kipukohtineen ja kaipauksineen onkaan vaikeaa ja joskus niin sydäntä särkevää. Miten me kestämme?”

Kuvan olen ottanut 15.7.2023 Tuusulanjärven kirkkorannasta, jonne olen tosi harvoin enää mennyt, koska toinen isoista kuusista oli yllättäen kaadettu. Nyt ikävöin sitäkin ja lukemattomia siitä ottamiani kuvia.

Kohti keskikesää

Tuntuuko teistäkin joskus siltä, ettei teitä enää tarvita ja voisitte jo häipyä? Tämän kesäkuun aikana minusta on usein tuntunut siltä. Olen toki toiminut lähes koko ajan tarkoituksella hiljaisella liekillä aiemmin mainitsemistani syistä. Ehkä voisin vähitellen alkaa kaivautumaan kolostani ja lähtemään maailmalle. Mutta mitä tekemään? 

Keravan Purkutaidenäyttely Ihmemaa X  26.6.2024

Onko muinakin kesäpäivinä ennen tätä vuotta ollut samanlaista, hiljaista kaihoa jonnekin ja ikävää jostakin, lamaantumista, masennusta, sulkeutumista? Ehkä. Pitääkin etsiä aiemmista blogeistani.

”Jätän sisäiset myllerrykseni silleen, mutta jatkan ajatuksella ”Olisipa aina kesä!” Kirjoitinko jo, teen nyt vain sellaisia asioita, jotka tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi. Yritän opetella vihdoinkin elämään heinäsirkan elämää. Edes pienen, pienistä pienimmän hetken. Karistan kaikki raskaat taakat painamasta selkääni entistä kumarampaan.  Luovun velvollisuudentunteistani, asioista, jotka pakottavat tekemään jotakin, menemään jonnekin.” 

Kirjoitin noin 24.6.2019.  Taitaa olla totta, että minulla on ennenkin ollut tässä vaiheessa vuotta eräänlainen kipeä kohta. Olen täyttänyt sen tekemisellä, lukemisella, kuvien käsittelyllä ja tutkimisella. Nyt olen vain harhaantunut tieltäni ja etsin takaisin. Jonnekin takaisin.

Tyttäreni perhe on ennen heinäkuun puoliväliä lähdössä kahdeksi viikoksi Saksaan hänen isäänsä tapaamaan. He matkaavat laivalla läpi Itämeren autolla vetäen asuntovaunua perässään. Tyttäreni on suunnitellut matkaa jo edellisestä kesästä saakka. Nyt he kuten nykyään aina viikinloppuisin ja lomalla viettävät aikaansa karavaanialueella Lammilla tehden matkavalmisteluja.  Vaikka muutenkin tapaamme vain noin kerran viikossa, minulle tulee tästäkin haikea mieli. Alexin kanssa vietin aikaa tällä viikolla kahtena päivänä. Toinen niistä oli tapahtumarikas, kun kävimme katsomassa perheen vanhoja kissoja Eevan luona. Viuhtin tapasimme, mutta Milo ei tullut esille. Viuhtin nimi on nykyään Mökä, minkä Alex korjaa koko ajan. Milolle oli annettu matolääkitys ja se oli pelästynyt ja päässyt vilahtamaan ulos. Oli helteinen päivä. 

Päätimme sitten lähteä porukalla Keravalle, Prismaan ostamaan Alexille shortsit ja T-paidan ja sitten aiemmassa Anttilan tavaratalossa olevaan purkutaidenäyttelyyn. Eeva lähti mukaan. Anttilan tavarataloon minulla liittyy paljon muistoja, nytkin tunnistin hyvin vanhojen osastojen paikkoja. Niin hyvää ostospaikkaa ei lähistöllä ollutkaan sitten Anttilan. Tavaratalo sulkeutui kesällä 2014. Alexista  ja meistä muistakin näyttely oli todella hieno. Koska me vanhat emme jaksaneet olla siellä  pitkään, Alex kinusi jo seuraavana päivänä uutta käyntiä. Lupasin sen elokuulle. Palasimme vieden Eevan kotiin, joimme kahvit ja limut. Päivä oli siinä.

Seuraavana päivänä hain hänet ja olin suunnitellut, että lähtisimme lyhyelle visiitille Helsinkiin. Alex ei innostunut. Hellekin tuntui rasittavalta. Koskenmäen rannan jäätelökioskilla käynnin jälkeen tulimme kotiin emmekä lähteneet enää minnekään. Hiki virtasi. Uintikin jäi väliin, mutta nykyään Alex saa karavaanialueella uida mielin määrin.

Jäin taas yksin omien mietteideni kanssa. Viikon päästä sunnuntaina edessä on matka Merimaskuun Seivästön kesäjuhlille. Olen valmistellut esitykseni sinne liittyen mummooni ja löytöihini. Tajusin, kuinka suuresti asia on myllertänyt mielessäni, jopa aina välillä pysäyttänyt minut.  Kerron asiasta tarkemmin postauksissani myöhemmin.

Helsingissä on tänään Pride-kulkue. Sinnehän minäkin kuuluisin. Tasan viisi vuotta sitten eli 2019 satuin Alexin kanssa olemaan Helsingissä juuri kulkuepäivänä. Otin silloin yhteyttä myös ystävääni, joka tuli Aleksanterinkadulle kanssamme. Otin paljon kuvia ja annoin Alexille kamerani, jotta hänkin pääsi kuvaamaan. Oli se hieno kokemus. Kuuluisin myös Elokapina-ryhmän mielenosoituksiin. Kuuluisin kaikille barrikadeille, jotka puolustavat väkivallattomasti asioita, joita meidän kuuluu puolustaa.  Nyt kyllä ilmapiiri on Suomessa sellainen, että on vain lyhyt hyppäys siihen, että olemme autoritäärinen valtio! Lehtiartikkelien kommentteja lukiessani olen usein pöyristynyt. Ilmapiiri on uskomaton. On parasta pysytellä entistä enemmän omassa kuplassaan. Kunhan sinne ensin löytää takaisin. Silti en osaa elää heinäsirkan elämää, kuten tuossa aiemmassa testipätkässä olin kirjoittanut.

Olisi kiva voittaa auto. Toetenkin osallistuimme arvontaan.

 

”Kesän alku ei taida sittenkään olla niin riemuisa, kun sen kuvitteli olevan. Kiihko laantuu kesän edetessä pidemmälle. Ehkä.” Kirjoitin näin blogissani 16.6.2023.

30.6.2024

Huomenna olemme jo heinäkuussa. Se on sitten huomenna. Olen tänään ollut yllättävän energinen. Imuroin jopa koko asunnon parveketta myöten, mutta en pyyhkinyt lattioita. Olen aivan riittävästi jankuttanut elämäni vaikeuksista, jotka ovat kyllä todellisia. Toisaalta ne vain pahenevat, kun niitä kelaa jatkuvasti. Onkohan elämäni aina olla myllerryksissä?

Elämäni tarina. Makaan vielä vauvakopassani kylmässä vinttihuoneessa odottamassa, että minut haetaan alas kastamista varten. Tämä kommentti liittyy keskeneräiseen syntymäni tarinaan. Toisaaalta olen jo lähellä kuuluisaa loppua, josta olen kirjoittanut milloin mitäkin. Mitä ovat ne kymmenen vuoden syklit, joista kirjoitin päiväkirjassani maaliskuussa 2008, jolloin ajalla ei ollut minulle enää merkitystä.

 ”…sieluni silmin näen, että elämäni tulee muuttumaan rajusti. Tulen vähentämään ja vähentämään kunnes loppujen lopuksi kuljen viimeisen niityn halki ilman mitään kantamuksia. Tunnen itseni nuoreksi ja kevyeksi. Tuuli hyväilee minua, paljailla jaloillani tunnen maan lämmön ja epätasaisuuden. Pääskyset lentävät sinisellä taivaalla. Tunnen luonnon tuoksut ja kuulen maaseudun ääniä.” teksti jatkuu. Ote päiväkirjastani 2.3.2008.

Lauantaiaamuna 22.3.2008 kysyin itseltäni, saisinko kiinni haaveestani kirjoittaa päiväkirjoistani aina lapsuudesta saakka. Siitä tulisi ikään kuin tutkielma, ei enää vain minusta vaan eräästä ihmisestä nuoruudesta eteenpäin. Käyttäisin omaa elämääni materiaalina. Aina kun puhun asiasta jollekin, minua kauhistellaan. Samoin kauhistellaan itsensä valokuvaamista. Ihmiset ikään kuin häpeävät itseään. Olin siinä ja siinä aloittamassa ensimmäistä blogiani, jolle silloin ajattelin nimeksi ”Pariisin ikävä…” Se kertoisi eläköityvän ihmisen ajatuksista, aika yksityiskohtaisesti. Toinen johtava ajatus olisivat ne vanhat päiväkirjat. Mietin, avaisinko sen jo tänään? Käyn ensin suihkussa ja puen päälleni.

Niinhän siinä sitten kävi. Olen unohtanut tuonkin. Jännittävää on vielä nytkin löytää jatkuvasti itsensä uudelleen päiväkirjojen ja blogien sivulta. Ne tarkentavat katsettani, joka on välillä mennyt sivuteille. Ajattelen, että ehkä silläkin on ollut tarkoituksensa. Mennä välillä etsimään sivusta jotakin, kokemaan jotakin vanhemmiten yksinkertaisemmaksi muuttuneessa elämässä. Ja onneksi ovat ne päiväkirjat, niistä parhaimmat.

Nimittäin vuosien ajan elämä meni vain kiihkeämmäksi, vaikeammaksi, kiireisemmäksi, vaikka eläkkeellä piti olla aikaa rauhoittua ja kelata kaikkia asioita ja tutkia omaa elämää melkein suurennuslasilla. Ja kun se aika koittaa, niin sitä ei oikeasti tajuakaan. Se onkin tässä ja nyt. Anna mennä.

Ensimmäinen pilviin kadonnut blogini oli nimeltään ”Polulle kauas”. Se on tallella mapeissa kopioituna. Nykyinen blogini ”Unikkopellossa” https://unikkopellossa.blogspot.com/ on vaikea printata paperille, joten se on vain siellä. Tekstien luonnokset ovat tallella laitteeni OneDriven tiedostoissa.

2008 oli eläkkeelle jäämisvuoteni. Mietin kaikkia asioita perin pohjin, myös suhdettani muihin ihmisiin ja heidän suhdettaan minuun. Välitämmekö oikeasti toisistamme, jos emme edes jaksa kuunnella heitä vaan haluamme koko ajan kehua itseämme? Keväällä 2008 täytin 61 vuotta.

Kirjoittamalla pohtimista

22.6.2020

 Uusi viikko alkamassa. On 25.3. Koko viikonloppu meni lapsenlapsen kanssa erilaisissa asioissa jopa niin paljon, että olin helpottunut, kun se päättyi. Aloittaessani kirjoittaa tätä, läheisyyttä kuumeisesti haluava Minni-kissa roikkuu minussa kiinni kehräten korvaani ja takertuen terävillä kynsillään vaatteisiini ja vähän niiden läpikin. Sain juuri valmisteltua parin päivän ruokani, kesäkurpitsajauhelihapaistoksen niin pitkälle, että laitan sen vain uuniin.

Kun alan kirjoittaa, en koskaan muista, mistä olen aiemmassa blogipostauksessani kirjoittanut, mutta nopeastihan käyn sen kurkkaamassa. En kirjoita tekstejäni koskaan suoraan blogipohjaan, vaan kirjoitan ne Wordilla ja tallennan lisäkirjoitusta varten. Lopuksi kun olen valmis, teen virhetarkistukset ja muokkaan vielä tekstiäni ja sitten kopioin sen blogipohjaan. Tosin teen sielläkin tarvittaessa korjauksia ja lopuksi liitän kuvia. 

3.7.2020

Terveysjuttuni on edennyt, että olen käynyt pitkän keskustelun terveydenhoitajan kanssa. Sain lääkärinajan vasta 4.4. Jatkan siis Buranan syöntiä, jotta pystyn toimimaan, liikkumaan ja menemään. Nivelkipujani ei kukaan näe minusta päältäpäin.

Kun aloitin kirjoittaa näitä ja niitä näitä, unohdin kokonaan, mitä kaikkea minulla oli aiemmin mielessäni kirjoittaa. Mielen taustalla kummittelevat jotkin ihmetyksen aiheet liittyen sukuseuratoimintaan. Puutun asiaan vasta sitten, kun yöuneni menevät.

Muutkin kotihommat painavat myös päälle. Kevät tuo esille taas kaappien tarkistuksen, ylimääräiset rääsyt pois, kirjojen ja paperien karsimista. Toki teen koko ajan jotakin asioiden hyväksi, mutta enemmänkin voisin tehdä. En enää kestä tuota Minnin hellää katsetta. Nyt hän istuu pöydällä läppärini vieressä kehräten ja tuijottaen. Ehkä menen hetkeksi sohvalle, jotta hän pääsee kunnolla syliini.

27.3.2024 aamupäivällä

Unohdin Minnin aamulla parvekkeelle ja muistin vasta, kun en löytänyt häntä mistään nukkumasta. Olin vaipunut omiin, synkkiin ajatuksiini. Parveke-elämä alkaa säiden lämmetessä. Viime yönä oli maa jälleen peittynyt lumeen. Nyt lumi on jo sulanut.

Toissayönä todella valvoin ainakin pari tuntia, miettien ja miettien ja suunnitellen. Aamulla huomasin, että oli ollut täysikuu. Eilen sitten ajatustyö oli ollut samalla telepatiaa ja eräs asia, johon minun piti puuttua, lähtikin purkautumaan. 

23.6.2020

Silti on paljon asioita, joita en saa selvitettyä, jotka rassaavat sydäntäni ja sieluani. Minusta on tullut entistä arempi. Suljen itseni ulos, kun lähiperhe arvostelee luonnettani, jotakin sanomaani, tekemistäni, puhumistani.  Olen sisältä liian pehmeä ja herkkä, olen aina ollut.  Olin sitä lapsena, olin sitä aina myöhemminkin. Olen sitä edelleen, vaikka kaikki eivät ehkä uskoisi, koska olen jämäkkä hoitamaan ja tekemään asioita. Olen hyvä kannattelemaan muita tiettyyn pisteeseen saakka. Kannatan myös itseni ja kestän vaikeuteni, vaikka kerron niistä muillekin. Läheiseni pitävät sitä valittamisena, heikkoutenani. Oletan, että haluavat ehkä enemmän väittelyä asioista. Minä taas varon sanomasta kenestäkään mitään negatiivista, en halua arvostella enkä arvottaa toisia. Toisin sanoen vältän aina ristiriitoja. Vältän niitä, vaikka ne voisivat olla rakentavia.

Tajuan, että taustalla on myös ristiriitoja aiheuttavien tilanteiden välttäminen olemalla puhumatta niiden juurisyistä. Ajattelemalla, että olemalla pehmeä läheisiä ja muitakin ihmisiä kohtaan, voin jättää moninaisten syiden käsittelyn piiloon.

Koska olen aina kirjoittanut päiväkirjaa, olen usein kirjoittanut muistiin myös asioita, jotka ovat haavoittaneet minua. En missään nimessä halua levittää niitä ko. ihmisen eteen auttaakseni jotakin tilannetta/olotilaa laukeamaan. Ärsytys on muuttunut usein todella voimakkaaksi. Minä kestän sen, toinen ei ehkä niinkään. Tässä kohdin voisin mainita myös sanan puhumattomuus, suomalaisten valuvian, jonka olemme perineet edeltäviltä sukupolvilta. Joskus on ehkä hyvä olla puhumatta.

Lisäksi, kun vanhenemme ja meillä on vielä elämäntehtävää tehtävänä, ei ole aina aikaa lähteä riitelemään, haastamaan ja pahoittamaan toisten ja omaa mieltään.

Kukaan toinen ei voi elää sinun tai minun elämääni. Siksi varjelen niitä.

15.7.2020

29.3.2024 pitkäperjantain aamupäivä

Tästä blogipostauksesta tuli taas tilkkutäkki, mielensä pahoittajan kirjoitus. Vaihteleva olotilani on vain entisestään heikentänyt mieltäni. On tavallaan erikoista, etten ole koskaan pystynyt kenellekään täysin sanoittamaan nivelreumani erilaisia tuntemuksia. Toki olen joskus yrittänyt. Tuskin yleislääkärikään sitä ymmärtää, mutta katsotaan.

Kuvittelin tilanteeni ranteideni osalta jo helpottuneen ja olen välillä jättänyt särkylääkkeen väliin. Viime yönä jouduin taas miettimään, ettei niin käynytkään. Pystyn nukkumaan erinomaisesti, koska minulla ei ole koskaan ollut mitään säryiksi kutsuttuja kipuja vain erilaisia liikkeen aiheuttamia kipuja ja tuntemuksia vähän joka puolella: ranteissa, käsivarsissa, olkavarressa, jaloissa, nilkoissa ja jalkapohjissa.  Niin on nytkin. Sehän ei taida olla päältäpäin näkyvissä, jos otan aamulla yhden Buranan ja selviän siitä päivästä aamuyöhön saakka.  Tästä taisin kirjoittaa/valittaa jo edellisessä blogissani.

Olen usein sanonut, että en halua olevani sairauden määrittelemä enkä useimmiten koekaan olevani, vaikka myönnän sen rajoittavan asioita.

Joskus aikoinaan saatoin miettiä, olisiko vaikeita asioita, joita kannattaisi edistää, jotta en kokisi tällaisia ajanjaksoja. Yritin eilen iltapäivällä ennen sukuseuran Teams-kokousta tutkia korona-aikaa ja sitä edeltävää aikaa, joka loppujen lopuksi kuvien ja kalenterin kautta hujahti ohitseni salamavauhtia löytääkseni jotakin, johon paneutuisin syvemmin. Kokouksen jälkeen keskustelin ystävän kanssa puhelimessa pitkään asiaan liittyen. Jaoimme kokemuksiamme, se oli kuin katseen tarkentamista ongelmakohtiin. 

Vuodet 2019 lähtien tähän päivään ovat olleet liian täynnä tekemistä eikä tekeminen lopu vieläkään. Sukukirja on vielä kesken. Koen monien asioiden olevan velvollisuuksiani. Olen joskus sanonut, että teot ratkaisevat. Minulla luovuus johtaa useimmiten tekoihin. Tiedän heikkouteni. Olen ikään kuin aina kuvitellut, että luonteemme näkyy meistä toisille ihmisille, ettei minun tarvitse selittää asioita itsestäni. 

3.7.2020

Eilen puhelinkeskustelun jälkeen aloin ajatella asiaa tarkemmin ja kauemmas taaksepäin. Toden totta, olen lapsuudesta asti ollut aivan liian kiltti ja luullut, että ihmiset ymmärtävät sen. Eipä ole niin käynytkään, olen aina kouluajoista lähtien kokenut eräänlaista alistamista, jota ehkä nykyään kutsuttaisiin kiusaamiseksi. Se on usein niin hienovaraista, että olen vain herkkyyttäni sen vaistonnut. Olen usein jo lapsuudessa ja nuoruudessa kirjoittanut siitä päiväkirjoissani. Se on jatkunut myös myöhemmin, aikuisena. Olen ajatellut, mikä piirre minussa voisi olla se, joka herättää joissakin ihmisissä ärsytystä niin paljon, että vaistoan sen ja jäykistyn. Ikään kuin joku toinen näkisi minussa aukon, josta pääsee tunkeutumaan minun perusolemukseeni. Omituisinta on, että se tunkeutuminen on usein melko hienovaraista, pari sanaa, katse, välinpitämättömyys, ohittaminen. Enkä minäkään puutu siihen, mutta olen saanut särön. Kun niitä säröjä kertyy liikaa, voi olla parasta vältellä sellaista ihmistä, joka tuo paljon säröjä.

Mutta, tällä kaikella voi olla toinenkin puoli. Jossakin vaiheessa ihminen voi alkaa katkeroitua ja alkaa miettiä liikaa kokemiaan pettymyksiä. Se ei vielä ole minulle tuttua, koska olen monessa toiminnassa mukana, mutta vaara on olemassa. Kukaan ei saa pienentää meitä edes vanhoilla päivillämme. Eikä meidän tarvitse muuttaa luonnettamme hyökkäämällä.

Tällaisia mietin juuri nyt. Joskus on tartuttava asiaan. Omalla tavallaan. On myös järisyttävää ajatella, kuinka paljon elämässä on vielä tekemistä. Ajatelkaa tekin! Kun kirjoittaa ja ajattelee samalla, monet asiat aukenevat seuraavaan vaiheeseen.

22.6.2020

 

 

Ympäristöoppia

Näin taas viime yönä omituisia unia, sellaisia, että ajattelin niissä  esiintyneiden asioiden olleen joskus oikeasti tapahtunut. Herätessäni nappasin vielä yhdestä tapauksesta kiinni ja kirjoitin sängyssä kännykällä muistiinpanon. Sillä tavalla voisin myöhemmin palata uneni kautta sen herättämiin ajatuksiin. Oikeastaan jo siinä kirjoittaessani tiesin, mikä oli laukaissut unen. Huomioitavaa on, että kun näen paljon mielenkiintoisia unia, nukun myös sellaisina öinä erinomaisesti.

En selitä kuvia sen enempää, niillä on merkitystä vain minulle ja niille, jotka tuntevat paikan

Päästäkseni jatkamaan omaa tarinaani, viivyttelen vielä pidemmän hetken muiden asioiden parissa, joihin myös uneni tavallaan liittyy. Naisen raskauden kesto on keskimäärin 280 päivää eli 40 viikkoa. Aiempi julkaisemani postaus ”Aika ennen syntymääni” jäi vaiheeseen, kun aloin vasta kehittyä äitini kohdussa. Koska minulla on siitä ajasta vain joitakin hajanaisia äitini saamista kirjeistä löytyviä kommentteja, minulla on aikaa tutkia tulevien tapahtumien ympäristöä. Siis ennen kuin kertomukseni synnyttää minut. En voi kieltää ajatelleeni juuri näitä ajankohtia jo kauan. Minusta on välillä tuntunut, että yritän tunkeutua ajan tasojen läpi siihen aikaan. Ajattelun kautta. Uskon, että se on mahdollista, jos tutkii ja ajattelee paljon. Unien kautta siihen tulee muita elementtejä.  Kuten ihmiset, joita ei enää ole.

Samalla yritän kurottautua vieläkin kauemmas.

Odottamassa on myös eräs kartta kotitaloni tiluksista, muistaakseni vuodelta 1915, kun kylässä tapahtui muutoksia, taloja siirreltiin ja uusi sukupolvi (isovanhempani)oli astumassa ohjaksiin. Sitä aikaa en käsitellyt tarkkaan edes kyläkirjassa, koska tietoa ei ollut tarpeeksi käsillä. Koska olen tehnyt kaikenlaisia omia kehittämiäni johtopäätöksiä aiemmin, niin käsittelen kartan ja siihen liittyvät asiat joskus myöhemmin. Kun oltiin vuodessa 1946, useita vuosikymmeniä oli kulunut, edellinenkin sukupolvi oli poistunut, oli käyty sotia, oli selviydytty.  Murusia aiemmista ajoista tulee kertomuksiini koko ajan, olivathan vanhempani eläneet jo kauan.

Nämä taloaiheiset unet johtuvat siis ajatuksistani. Jos lukijani muistaa, olen käsitellyt erilaisia taloja usein. Viime vuosina on hävitetty monta aiempaa kotitaloani, koulujani. Jopa nykyinen kotikyläni (Hyrylä) on purettu parin viimeisen vuoden aikana ja alue juuri nyt autiomaata. Olen tuskaillut näiden purku- ja hävittämisasioiden kanssa vuosikausia ja päättänyt monta kertaa, että alan katsella niiden ohi enkä mene edes valokuvaamaan. Sitten kuitenkin saatan mennä. 

2018

Minulla oli aikoinaan ja huomaan nyt, että en ole sitä vieläkään sulkenut,  blogi nimeltä ”Talo”. Tätäkin blogiani on itse asiassa luettu aika paljon. Onneksi olen jo aikoja sitten sulkenut ”Polkuani kuljen”- blogin, jossa olin kirjoittanut itseasiassa melko kauniisti perhehelvetistä alkoholistin kanssa.

Nyt on oikeastaan kysymys siitä, että mietin kotitaloni ympäristöä silloin, kun äitini tuli sinne eikä minusta ollut vielä tietoakaan.  Vielä 1930-luvulla pihalla oli vanha pitkä rakennus, joka näkyy muutamissa, oletettavasti isäni ottamissa valokuvissa. Karjaa varten oli lähistöllä pihalle näkyvä iso karjasuoja.  Se oli meille lapsille sijaitsevan ison kuusen vieressä. Kuusi oli olemassa jo silloin ja iso kivikin näkyy.  Siinä vieressä oli 1950-luvulla suuri kuoppa, jonne kukaan ei varmasti halunnut pudota. Kuoppaan heitettiin kaikenlaista jätettä, metallipurkkeja ja vastaavaa, se voisi joskus olla arkeologinen kohde. 

Pihalla oli myös 1800-luvun alussa rakennettu aitta, joka on siellä edelleen.  On aika jännittävä asia, että aitan päädyssä on vuosiluku 1802 (toivottavasti tuli oikein),jolloin meille kerrottiin aitan vanhimman peräosan rakennetun. Kuka isännistä oli sitä rakentamassa?

Kyläkirjan kirjoittamisen jälkeen minulle selvisi, että Siukolan talon isännän Johan (Juho) Antinpojan (1760–1833) nuorin veli Heikki Antinpoika Telon (1765–1830) oli opiskellut rakennusmestariksi ja oli mahdollisesti kuulun kirkonrakentaja Martti Tolpon oppilaana. Hän oli tämän kanssa ehkä rakentamassa/korjaamassa täysin rapistunutta Rengon kirkkoa ja myöhemmin mestarina ylläpitämässä ja tervaamassa säännöllisin välein kirkon pärekattoa. Koska hän asui perheineen samassa kylässä, niin hän oli varmasti myös mestarina aitan rakentamisessa veljensä isännöimässä talossa. Heikki Antinpojan Telonin elämänkerta selvisi minulle jälkikäteen tarkentaessani tutkimuksiani. Isänikään ei sitä tiennyt.  Kirjoitin tästä aiheesta 12.5.2023 otsikolla ”Telon - unohtunut sukuhaara”. Pääset lukemaan postauksen tästä.

Ehkä isännyydessä pidettiin tärkeimpänä miehen kautta kulkenutta isännyyttä eli esi-isäksi (on isäni, veljeni ja tämän poikien isälinjaa, jota ei ole DNA:n kautta tutkittu) laskettiin Henric Johan Nålberg (1823–1887), jonka vaimo Leena Maija Juhontytär Siukola (1833–1894) oli suoraa edellisten isäntien linjaa. Koska hän oli nainen, häntä ei tietenkään laskettu. On myös aiheellista olettaa, että suku taisteli myös muiden ongelmien parissa eikä niitä haluttu viedä tulevaisuuteen. Vain nainen löydettyään kunnon miehen kelpasi tämän kanssa jatkamaan talon isännyyttä. Olen melko varma, että palaan tähän aiheeseen myöhemmin, niin kutkuttavan mielenkiintoinen se on tai koen sen nyt olevan.

2018

Yksiosaiseen aittaan oli rakennettu jossakin vaiheessa 1800-luvun aikana kaksiosainen laajennusosa. Aitan viereen rakennettiin suunnilleen 1911 talo edellisen sukupolven, isäni isovanhempien käyttöön. Heistä Kalle Kustaa kuoli 1917 ja Heta Loviisa 1922. Siitä vanhusten talosta tuli sittemmin minun ja sisarteni syntymäkoti. Tosin me kaikki kävimme syntymässä Helsingin Kätilöopistolla, joka sijaitsi silloin myöhemmin Venäjän valtion omistamalla tontilla Kaivopuistossa. Kaikki edellä mainitsemani rakennukset lukuun ottamatta karjasuojaa (se oli ehkä vain väliaikainen) näkyvät myös mainitsemassani kartassa.

Navettakin on sillä paikalla, missä se on kartassa ja on edelleen olemassa, tosin toisessa käyttötarkoituksessa. Saattaa olla, että sitä vain kunnostettiin myöhemmin, koska olen kuvitellut sen olleen nuorempi.

Isäni isällä oli tietääkseni suunnitelmia rakentaa uusi talo, mutta hän kuoli varhain lasten ollessa pieniä. Isäni oli silloin 1925 vasta menossa kouluun. Mutta milloin vanha rakennus purettiin? Oletan vanhan pitkän ja harmaan rakennuksen tultua puretuksi jo 1930-luvulla. Ehkä ne muutama kuva, joissa se esiintyy, on otettu juuri siksi, että talon purkua suunniteltiin.  Olen isäni tytär ja minun ajatuskulkuni olisi mennyt niin.

Talon palvelusväki, pehtoori, mahdolliset piiat ja karjakot tarvitsivat myös asuintiloja. Lähistöllä oli Hakalan mökki lähellä kalliota, jonne teimme sisarteni kanssa tutkimusretkiä joskus 1960-luvulla sen viimeisen asukkaan kuoltua. Osa työntekijöistä oli varmaan kyliltä. Kanalan yhteyteen rakennettu asunto oli melko varmasti silloin jo käytössä. Asuimmehan siellä jopa perheenä 1950-luvulla, kun asuintaloa korjattiin.

Toisin sanoen voin tehdä sen johtopäätöksen, että ympäristö oli jo, kun minua odotettiin syntyväksi, suunnilleen sellainen, millaisena sen muistan.

On yllättävän kiintoisaa, mutta joskus myös rasittavaa, kun pohtii ennen omaa elämäänsä olleita asioita. Mutta on tämä kyllä myös uskomattoman mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ymmärrän kyllä, että kertomukseni ei kaikkia kiinnosta. Mutta kuten olen ennenkin sanonut, kirjoitan itseni takia. Ja kuten jo hyvin tiedätte, minulle ei pelkkä vanhuksen elämä riitä.

Viikonloppu menee jälleen lapsenlapseni kanssa, joten omat jutut jäävät sivuraiteille. On hyvä välillä palata menneisyydestä 11-vuotiaan elämän äärelle.