Eksyminen on geeneissä

Unet ovat joskus raivostuttavia. Eräänä yönä tällä viikolla tyhjensin tavaroita loputtomista varastoista jollekin yleiselle kirpputorille lähetettäväksi.  Välillä oli pyydettävä joltakin ohjaajalta neuvoa, kun piti harkita jonkun ison kasan setvimistä. Neuvo kuului, että valikoisin ne parhaat ja loput kaatopaikalle.  Kun heräsin kesken unien, jatkoin vielä ajatusten parissa.  Olin huojentunut, että sama ei ollut juuri nyt ajankohtaista vai oliko? Ajattelin viime kesän tyhjennyksiä, erästä laatikkoa, jossa oli poikani lukioaikaista tavaraa. Osan kuten kouluaineita ja vastaavaa laitoin talteen, mutta muun kohtaloa en edes muista. Poissa silmistä ja poissa mielestä.

Lähtikö uni liikkeelle edellisen päivän ajatuksesta, että jos vaikka hävittäisin summamutikassa paperikasojani, niin en enää edes osaisi kaivata niitä. Itse asiassa olin illalla miettinyt, että voisin ohjata uniani. Katsoin viimeiseksi tietokoneeni taustakuvaksi tullutta vanhaa valokuvaa Kuolemajärven kirkon alueesta. Heitin ajatuksen, josko pääsisin unessani sinne silloin ennen kuin kaikki tuhottiin. Kun oli vielä rauha, lehmät käyskentelivät onnellisina pelloilla, ihmiset ahersivat töissään. Nuorilla oli vielä edessään aivan toisenlainen tulevaisuus kuin mikä sitten tuli. 

Kuljeskelisin kesäisenä päivänä päivänkakkaroiden reunustamaa tien reunaa. Aurinko helotti siniseltä taivaalta. Minä olin myös nuori. En ollut vielä tällainen vanha nainen, jonka askel ei ole metsässä eikä muuallakaan enää kevyt. Olin juuri sunnuntaina ajatellut kulkuni hidastumista, kun tein tyttärenpoikani kanssa vakituisen metsälenkin. Koska lunta oli sen verran ja osa polustamme oli vielä viime kesän myrskyn kaatamien puiden alla, kuljimme metsän eläinten tekemää polkua. En pysy enää Alexin perässä. Kuljemme lapsesta saakka niitä samoja polkuja vaikka eri paikoissa. 

Seivästöllä 2015

 

Jollemme pääse niihin metsiin ja poluille, jotka muistamme lapsesta, lähdemme taivaltamaan unessa, mielikuvituksessa. Se on tapamme elää. Sitä samaa on tämä kirjoittaminen. Olen aloittanut sen lapsena ja se on välillä jäänyt sivuun.  Aloitin ilmeisesti uudelleen päiväkirjan kirjoittamisen pitkän tauon jälkeen syksyllä 2004. Siinä alussa mainitsin nimenomaan vaikeudet aloittaa kirjoittaminen, kun välissä oli pitempi tauko. Samanlaisia aloituksia oli ollut ennenkin. Tuo viimeisin oli varmaan omalla tavallaan merkittävin, koska se johti lopulta myös tähän blogikirjoittamiseen. 

Edellisessä blogissa lähdin kaivamaan niitä vaikeampia asioita. Se oli vasta alkua. Siellä takana on vielä mahdottoman paljon käsiteltävää. Jostakin on aloitettava. Muu tulee sitten vähän kerrallaan. Ihmisen omituinen mieli purkaa asioita vähän kerrallaan. Tuo viimeöinen uni oli loistavaa symboliikkaa. Ymmärrän sen tarkoituksen. Kiitos uni!

Sain vihdoin viikolla autoni kuntoon, mutta aivan toisella tavalla kuin suunnittelin. Tyttärenpoikani, se jo ammattikoulussa oleva, kävi ostamassa minulle uuden akun ja tuli isänsä kyydissä asentamaan sen. Olin perehtynyt aiheeseen etukäteen tosi hyvin akkujen teknisiä tietoja ja hintoja myöten. Pyysin apua parilta taholta. Autoliiton kautta minut ohjattiin järvenpääläiseen firmaan, josta olisivat 100 eurolla tulleet asentamaan ja akun hintakin oli kymmeniä euroja listahintoja kalliimpi. Toinen akkufirma Vantaalta oli vähän halvempi, mutta kotikäyntiaikoja ei ollut viikkoon. 

Tammikon tiellä 2006. Kuva Heljä Laitinen.

Päivät kuluvat liian nopeasti.  En ole todellakaan päässyt ollenkaan etenemään niiden jäljellä olevien paperikasojen setvimisessä. Jostakin kumman syystä kuvittelin, että kaikki alkaa selvitä ja aikani riittää erinomaisesti uusiin asioihin, kunhan saan suljettua aiemman elämäni oven. Kuten olette huomanneet, niin en oikeasti tarkoita ovien sulkemisella sitä, että läimäytän oven kiinni ja jatkan. Ehkä siksi tuo unikin tuli muistuttamaan. Olen viime päivinä aika monta kertaa ajatellut pohjakerroksen häkkivarastossa olevia laatikoita ja kaikkia taulujani. En ole vielä saanut yhtäkään tuotua ylös käsiteltäväksi. Ovathan asunnon paperitkin vielä käsittelemättä. Pienen kasan setviminen, osan pois heittäminen ja muun asettelu mappiin ei kirkasta tätä tilannetta ollenkaan. Eikä tämä kirjoittaminen helpota tuskaani yhtään sen enempää.

Uimassa Terijoella Annan kanssa. Kuva Heljä Laitinen

Ajankohtaista mediaa

Luin juuri lehdestä, että aivotutkimuksen perustuva unentutkimus torjuu unien yliluonnolliset ja symboliset tulkinnat. Siinä myönnetään kyllä, ettei tiede pysty vieläkään täysin selittämään unennäköä ja todetaan, että voimassa olevan käsityksen mukaan unissa ei ole mitään mystistä eikä kätkettyjä viestejä. (HS 8.3.2018)

Se siitä unestani, jos nyt kaiken epämääräisen uskoisin. Tutkimaton on ihmisen mieli.

Toinenkin asia tuli tässä mieleeni lukiessani aamun lehtiä. Asia tuli eteeni jo eilen television puoli seitsemän- ohjelmasta. Esillä on eräs sinkkubloggaaja, joka kirjoittaa samalla nimellä blogia ja on julkaissut yhden kirjan ja uusi tulee nyt. Häntä haastateltiin alapää - seksi – tinder – deitti – porno - aiheisesta blogistaan. Keski-Uusimaa-lehti oli tehnyt hänestä jutun, joka ilmestyi tämän päiväisessä lehdessä. Kävin tietenkin uteliaisuudesta lukemassa hänen blogi – kirjoituksiaan. Vanha ja siveellinen nainen järkyttyi totaalisesti. Siis tuollainen kirjoittaminen vetää ihmisiä nykyään. 

maaliskuu 2009

 

En ehdi yleensä käydä ollenkaan tutustumassa muiden blogikirjoittajien teksteihin. Blogimaailmassa on hienoa se, että jokainen voi tehdä sen omalla tyylillään. Nuoria ihmisiä kiinnostavat aivan eri asiat. Useat tekevät sitä työkseen, ansaitakseen. Joskus vaan iäkkäämpi ihminen saattaa alkaa epäröidä ja miettiä asioita kuten oman kirjoittamisensa mielekkyyttä osuessaan kaikenlaisiin outoihin ilmiöihin! Pitää vain pysyä lujana ja jatkaa sitä omaa juttuaan. 

Tänään on kansainvälinen naisten päivä. Helsingin Sanomat lupasi etusivullaan lisätä naisten osuutta artikkeleissaan. Kehitystä voi seurata osoitteessa HS.fi/tasapalsta. Tässä linkki tämän päivän artikkeliin. Naisten nousu on meneillään. 

Milloin on ikääntyneiden vuoro? Poikkeuksellisesti asian ollessa ajankohtainen edellisten kommenttien takia selaisin paria blogia jaksamatta perehtyä niihin kovin syvällisesti. Naisten ikäkriisi näyttää alkavan jo siinä 45 vuoden iässä. Oliko se juuri se ikä, kun minäkin aloin pohtia näkymättömän naisen osaa?  

maaliskuu 2009

 

Blogipähkäilyni ovat useimmiten myös kovin kevyitä. Jahkailen ja lykkäilen asioita, joita minun olisi tehtävä.  Ja yksi päivä on taas mennyt, aurinko on laskenut enkä ole taas saanut mitään sen kummempaa aikaiseksi kuin kääntänyt pari paperia toiseen asentoon. Tänä talvena olen käynyt hyvin vähän missään tilaisuuksissa, vaikka kirjaan niitä silloin tällöin kalenteriini. Ne ovat useimmiten illan suussa. Väsymys on silloin jo usein iskenyt. Olisiko myös niin, että ”painavat asiat”, joita raahaan edelleen mukanani estävät minua.  Mitä odotan?

Useisiin blogeihin yritän saada mukaan jotakin muuta lukemisen aihetta kuin juuri sen hetkiset ajatukseni. On todella helppo löytää aiheita, kun ne kirkuvat vieressä päästäkseen blogeihini.

Eksyminen vanhoihin blogeihin

Tasan yhdeksän vuotta sitten (8.3.2009) kirjoitin blogissani eksymisen kaipauksesta. Olen toki senkin jälkeen sivunnut aihetta, ehkä useammin kuin vanha muistaa. Olen silloin tällöin viime vuosina kärsinyt kroonisesta eksymisestä, erityisesti Hyvinkäällä. Olen nyt todennut parantuneeni siitä.  Onko se paha vai hyvä juttu? 

Jotkut ystäväni ovat kokeneet eksymistoiveen seurassani. Evakkovaelluksella Virolahdella kesällä 2014 eksyimme oikein kunnolla. Miten se koko porukka olikaan niin kiireinen, että häipyi hetkessä silmistämme. Tässä tuo vanha kirjoitukseni, jossa eksyn pariinkin otteeseen ja oikein kunnolla:

”Olen aina halunnut eksyä. Eksyminen on kirjoitettu geeneihini, se on minun synnynnäinen ominaisuuteni. Jo aivan pikkulapsena, niin pienenä, että se ei edes enää ole muistini tavoitettavissa, lähdin seikkailemaan ja eksymään. Vanhempani kertoivat, että lähdin yksin käymään kaupassa taskulampun kanssa. Oli siis pimeää. Siihen aikaan ei kylätiellä ollut edes pahemmin liikennettä. En silloin vielä osannut edes pelätä mitään. Oliko se alku, sainko siitä kipinän?

Kun sitten eräänä kevääni ollessani ehkä kolmen vanha lähdin isompien tyttöjen perässä pitemmälle melkein naapurikylään, muistiini jäi siitä jälki. Pääsin erään kylän naisen ohjastaman hevosen rattailla kotiin, jossa minua oli jo kaivattu.  Tiukasti nyrkissäni toin äidilleni nipun rytistyneitä sinivuokkoja (vai olivatko ne valkovuokkoja?). Minusta seuraava sisareni oli silloin vielä aivan pieni, vauvaikäinen, koska en ollut häntä ottanut mukaan. Myöhemmin hän kulki usein kanssani. Joskus sidoin kangassuikaleen, vyön tai huivin hänen kaulaansa, jotta pystyin häntä paremmin vahtimaan ja jotta  hän ei karkaisi minnekään. Se oli toinen puoli minussa, huolehdin pienemmistäni, vaikka menetelmät olivat joskus kyseenalaisia.

Vanhemmiten ihmisistä tulee usein jäykempiä. He takertuvat lähiympäristöönsä, keräävät esineitä ja omaisuutta ympärilleen yrittäen löytää turvallisuutta. He hankkivat autoon navigointilaitteen, jotta he tietävät aina oikean tien kohteeseen. He haluavat elämänsä olevan valmiiksi ohjelmoitua sekä kotona että matkoilla. Eksyminen on kauhistus, siihen tuhlaantuu aikaakin. Mutta meitä omituisia ihmisiä on aina olemassa.

Pariisi 2002. Kuva Heljä Laitinen.

Matkustaessani saatan hyvinkin suunnitella karkeasti päivän ohjelman. Mutta olen varautunut siihen, että saatan eksyä. Useimmiten minulla on karttoja, opaskirjoja, itse kirjoitettuja ohjeita ja muistikirja mukana, mutta kun olen liikkeellä, ei minulla olekaan aikaa niille.  Eksyminen on itse asiassa toivottavaa. Yhtäkkiä edessäni seisoo ihminen tai paikka, joka vaatii huomiotani ja saattaa johdattaa minut uusien asioiden äärelle. Tai saatan kääntyä väärälle tielle ja joudun aivan toiseen paikkaan, minne olin aikonut. Voin sanoa, että tämä käyttämäni eksymislähtöinen lähestymistapa antaa paljon enemmän kuin kulkeminen oppaan perässä paikasta toiseen. Voin aina sanoa kokeneeni paikan kantapään kautta, mikä muutenkin on hyvä tapa oppia asioita. Seikkailujen päätteeksi yritän sitten tuoreeltaan kirjoittaa vaikutelmiani muistikirjaani ja seurata samalla reittiäni kartasta.

Äidin kotirantaa Tammikossa kesällä 2006. Anna ja minä. Kuva Heljä Laitinen.

 

Kuka tahansa ei tietenkään sovi tällaisen matkailijan kumppaniksi. Toki joudun silti joskus tekemään kompromisseja.  Mutta seuralaiseni eivät voi kieltää sitä, että heidän matkastaan on tullut paljon muistorikkaampi kuin jos he olisivat olleet ohjelmoidulla matkalla. Itselleni näiden matkojen muistot säilyttävät värinsä, tuoksunsa ja makunsa. Voin minä hetkenä tahansa palata vuosien ja kilometrien taakse.  Ensimmäisellä matkalla Pariisissa sisareni ja minä sekoilimme monta kertaa ja perään nauroimme makeasti.

Kuljimme tuntikausia valtavassa Ranskan sotamuseossa, Invalidihotellissa, koska emme kehdanneet lähteä kesken pois.  Ranskan sotasaavutukset ovat olleet niin valtavat, että ei ehkä ole yllättävää, että meidän ensimmäisen Pariisin matkan ensimmäinen tutustumiskohde oli nimenomaan tämä museo.

”22.9.2002

Istumme Les Invalidesin kahvilassa, kahvilla (2,50 e) ja omenatortulla (4,50 e, ostimme vain yhden puoliksi). Olemme juuri käyneet Napoleonin haudalla Invalidikirkossa. olihan siellä muitakin haudattuina kuten mm. Turenne, meidän lempisotamarsalkkamme. Olemme kolunneet läpi Ranskan sotahistoriaa, piti jo alkaa oikaista, liika on liikaa. Ja kun ei edes osaa ranskan kieltä saati ymmärrä sota-asioita eikä edes välitä niistä.

Näimme toki Napoleonin kuolinnaamion, Napoleonin  valkoisen arabialaishevosen Le Vizieren (Turkin sulttaanilta lahjaksi saadun orin), jonka pepussa oli Napoleonin leima.  Samoin näimme ison valkoisen koiran, joka käsittääksemme oli ollut Napoleonin kanssa Elballa. Michel Neyn tunnistimme myös museossa. Hänen patsaansa seisoo Closerie de la Lilacin vieressä Luxembourgin puiston lähistöllä. Kuljemme sen ohi päivittäin.”

Olen aina ihaillut Napoleonia ja hänen kykyjään sotilaana, hallitsijana, lainlaatijana jne. Olen lukenut monta kirjaa hänestä. Kirjahyllyssäni on mm. Tuhholmassa vuonna 1899 painettu Clara Tchudin kirjoittama Napoleons moder (Letitia Ramolino Bonaparte). Ostin kirjan aikoinaan Suomen Yhdyspankin henkilökunnan kirjastosta sen lopettaessa toimintansa (1980). Lukemisen arvoinen kirja on Herman Lindqvistin vuonna 2005 suomeksi ilmestynyt kirja Napoleon, joka tuo henkilön hyvin läheiseksi. Roomassa kävimme viime keväänä Napoleonin suvun museossa. Valitettavasti se käynti jäi lähinnä esineiden, huonekalujen ja maalausten ihailuksi, kun kaikki informaatio on pelkästään italian kielellä.

Tarkistin myös tiedot Turennesta, joka oli Napoleonin suuresti ihailema Ranskan sotamarsalkka 1600-luvulta, Ludvig XIV:n ajoilta . Turenne alias Henri de la Tour d’Auvergne, Turennen varakreivi syntyi 1611 ja kuoli taistelussa 1675. Hänet haudattiin Ranskan kuninkaiden seuraan St. Denisiin. Kun vallankumouksen aikana kuninkaallisten jäännökset vietiin massahautaan pois kirkosta, niin ihaillun Turennen jäännöksiä säilytettiin Jardin des Plantesissa. Napoleon antoi sittemmin vuonna 1800 siirtää ne Invalidikirkkoon.

Entä Michel Ney. Kun Napoleon oli lyöty ja lähetetty toisen kerran maanpakoon kesällä 1815, myös marsalkka Ney pidätettiin. Hänet teloitettiin lähellä Luxembourgin puistoa 7.12.1815.  Hän sai itse antaa ampumismääräyksen: 

”Sotilaat, kun annan komennon ampua, ampukaa suoraan sydämeeni. Odottakaa määräystä. Se on viimeiseni teille. Protestoin tuomiotani vastaan. Olen taistellut satoja taisteluja Ranskan puolesta enkä yhtään sitä vastaan... Sotilaat  - tulta!”. Ney on haudattu Père Lachaisen hautausmaalle. 

Eksymisestä puheenollen. 

Muuten, olen eksynyt samaan aiheeseen 10.2.2015 blogissani, jossa kuljen entisten matkojeni polkuja.

Helsinki maaliskuu 2009.

Salattu stressi

”Rikkaruohojennyhtämiskäteni” sanoi sopimuksensa irti perjantaina Hämeenlinnan Prismassa, jonne poikkesin sisareni ja tyttärenpoikani kanssa vähän ennen lähtöäni paluumatkalle kotiin.  Onneksi sentään pystyin ajamaan autoa. Ongelma on lähinnä keskisormessa (Digitus medius), jota on ehkä tullut rasitettua liikaa. Keskisormi on ihmisen pisin ja vahvin sormi, joka on tärkeä tarttumisessa ja kaikessa kotitaloustyössä.  

Ukkolaukat aukeamassa 7.6.2015. Ne ovat vuosien mittaan vin levinneet. Mutta voisi niitä olla enemmänkin...

Kirjoittamiseen en tarvitse keskisormea. Onneksi tilanne on parin päivän aikana helpottunut. Minulle se oli tietenkin hyvin kiireisen viikon jälkeen merkki levon tarpeellisuudesta. En kuitenkaan pysty ”raatajageenistäni” johtuen kokonaan lopettamaan työntekoa.  Eilen istutin salkoruusut ruukkuihin.  Pesin ulkovalot ja mittailin etupihan sadevesikourujen pituuksia. Tänään leikkelin pihalle kerääntyneitä puiden taimia ja tein kaikenlaista muutakin pientä ympäri pihaa. Sellaista "vie mennessäs ja tuo tullessas" askartelua, jota koko elämä omakotitalossa tuntuu olevan.  Eipä ole tapana kauheasti kehuskella töilläni. Vähän pitää tässä mainita, kun muutkin niin paljon kertovat töistään  ja ettei vaan kukaan luulisi laiskaksi. Sama geeni lienee monella muullakin Suomen naisella.

Sieltä ei häntä tahtonut saada ulos.

”Raatajageenistä” voisin kirjoittaa enemmän. Voisin myös kuvailla myös muita vanhemmilta ja ehkä jo näiden vanhemmilta perittyjä tapoja ja tottumuksia ja miettiä, ovatko ne todella jo geeneissä. Jotakin oleellista siirtyy meihin tavalla, jota emme voi tunnistaa. Kehon muisti tuntuu joskus olevan osittain siirtynyt jo vanhempieni kautta minuun aikana, jolloin en voinut edes ymmärtää heidän kokemuksiaan. Samoin olen lapsesta saakka elävästi aistinut paikan muistin kotipihallani tuntien siellä ammoin eläneiden ihmisten voimakkaita kokemuksia niitä kuitenkaan sen enempää ymmärtämättä. Jos paneudun syvällisesti johonkin asiaan, tunnen olevani lähellä sen aiheen lähdettä, eläväni itse sitä.  Siinä on tietenkin myös mielikuvitus mukana.

Rengon Kuittilaa

Äitini oli vahva raataja, joka kantoi perhettämme läpi vuosien. Tietenkin on aina katsottu, että mies on perheen pää ja se tärkeä henkilö. Mutta väheksymättä mitenkään isääni, äiti oli kyllä meillä se, joka piti kaiken koossa tekemällä mielettömästi työtä kotona. On sääli, etten kysellyt tarkemmin häneltä tuosta ajasta, kun hän sodan jälkeen tuli isäni talouteen.  Eräs hänen saamansa kirje ehkä selvittää joitakin asioita noista vaiheista ennen minun syntymääni. Vaikka me näimme hänen uurastuksensa, olimme lapsia ja saimme olla lapsia. Varhaisista ajoista lähtien aloimme minusta seuraavan sisareni kanssa tehdä kotitöitä. Samalla tavalla äitini vanhemman sisarensa Lempin kanssa ahersi lauantaisin kotia siivoten siellä Kuolemajärven Seivästön Tammikossa. Tavat ja tottumukset siirtyivät ennen usein juuri tällä tavalla, tehtiin aina niin kuin ennenkin ja tytär siirsi tavat tyttärilleen ja isä pojilleen.

Olen siis saanut itseeni tärkeän osan äidiltäni, osan, joka pakottaa minut tekemään koko ajan jotakin. Lepään vain kun en yksinkertaisesti jaksa enää.  Isä oli kova menemään ja hoitamaan yhteisiä asioita, sieltäkin tulee suuri osa perintöäni. Jostakin heistä tulee myös se valtava luomisen kaipuu. Ulkonäön piirteet tulevat myös heiltä ja usein jo kauempaa suvusta tai suvuista.

Kokin ominaisuuksia on Artussakin. Raparperimarenkiluomus rakenteilla 4.6.

On jännittävä nähdä näitä samoja asioita sisarissa, omissa lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa muissa sukulaisissa tai ystävissä.. Jotkut asiat ovat niin voimakkaita, että mikään ei estä niitä purkautumasta esiin ihmisessä. Hyvässä tai pahassa.  Elämän tarkkailijalta ei jää mikään huomaamatta.

Mutta on sääli, että on niin paljon asioita, joilla ihminen, usein aivan omaa syytään tukehduttaa itsessään sen kauniin pyrkimyksen omaksi itsekseen. Monet meistä kangistuvat kaavoihin ja kulkevat jatkuvasti ja aina sieltä, missä on aita on matalin tai sen voi alittaa. Tämä aika virikkeillään tekee sen myös mahdolliseksi. Siihen on helppo jäädä lillumaan ja lopuksi myös valittamaan.

Tällä viikolla kävin tosiaan sisareni ja lapsenlapseni kanssa vanhempieni haudalla laittamassa sinne kesäkukat.  Tapani mukaan kiertelin ja kuvasin taas kerran hautoja. Sää oli mitä parhain. Ajaessamme Hämeenlinnaan todella ruuhkaisena perjantai-aamupäivänä otin puheeksi varmaan samanlaisia asioita, joita isäni puhui minulle jossakin ajaessamme. En muista niistä paljon mitään, mutta ymmärrän nyt, että hän yritti jakaa minulle sellaista tietoa ja kokemusta, jonka arvon ymmärrän vasta nyt.  Vaikka meitä ei kuunnella, voimme silti jakaa asioita nuoremmille. Osa niistä menee perille kehon muistin kautta.

Arttu harppoo siellä sankarihautojen takana Rengon vanhalla hautausmaalla.

Äitini ja isäni sotataipaleet ovat tulleet myös minun muistiini hyvin vahvasti. Taas tällä viikolla ne aktivoituivat. Joka kerta ottaessani kirjoja, papereita ja karttoja esiin, huomaan tajuavani vähän enemmän kuin edellisellä kerralla.  Yhdenkin vuoden aikana tietoa kertyy lisää. Se kannustaa jatkamaan, vaikka täytyy myöntää, että onhan tämä kaikki äärettömän hidasta enkä ole päässyt vielä kunnolla edes asiaan.  Parin päivän päästä on taas se vuosipäivä kun taivas kaatui päälle Valkeasaaressa (9.6.1944), päivä, jota isäni ja myös äitini muistelivat elämänsä loppuun saakka. 

Kun aloittaa puhumisen tästä aiheesta, saa harvoin vastakaikua.  Useimmiten tunnen silloin puhuvani seinälle. Ihmisten tietämys on ehkä sen verran pinnallista ja suppeaa. Sitä vain on todella vaikea myöntää. Ymmärrän kyllä, että se ei todellakaan kiinnosta kaikkia ja monelle ylipäänsä sodasta puhuminen on kauhistus. Aion kuitenkin jatkaa aiheesta edelleen, vaikken nyt tässä.

Tässä kuitenkin linkki aiemmin kirjoittamiini blogeihin, joissa Valkeasaari mainitaan.

http://unikkopellossa.blogspot.fi/2014/06/olla-omanlaisensa.html

http://unikkopellossa.blogspot.fi/2012/09/vahan-kerrallaan.html

http://unikkopellossa.blogspot.fi/2013/09/luurankoja-kaapissa.html

http://unikkopellossa.blogspot.fi/2014/01/valokuvat-vievat-mukanaan.html

Alex Kukkatalossa 4.6.2015

Viime viikko on kaikin puolin ollut voimia vienyt ajanjakso. Sormen harvinainen kipeytyminen yrittää ehkä muistuttaa minua jälleen kerran levon ja pysähtymisen tärkeydestä ja oman ajan etusijalle asettamisesta.  Alkukesästä puutarha vie paljon huomiota ja voi vain kuvitella, kuinka paljon täällä on rempallaan, kun usea vuosi on jäänyt sattuneista syistä väliin. Remontin jäljiltä olevat keskeneräiset asiat vaativat myös huomiota eivätkä ne ole vieläkään lopussa. Ei tarvitse edes mainita tuota talon myyntiprosessia, joka väsyttää valtavasti ja vaatii panostusta monelle taholle.

Kesäkuussa 2009 torkahdin ajaessani näillä main ja syöksyin tuonne sillan jälkeen pellolle vasemmalle, Vieläkin kauhistuttaa pelkkä ajatus. Olisi voinut käydä huonosti.

Kuuden vuoden takaiset ratkaisuni juuri näihin aikoihin ja kaikki sitä seuraava tuntuivat myös palaavan mieleen kohtaamistani aivan pienistä kommenteista. Stressi ihmisessä aiheuttaa yllättävän paljon häiriöitä käyttäytymisessä ja siis jopa kehossa. Vaikka luulemme päässeemme eroon ikävistä asioista, käsitelleemme ne ja olevamme sinut niiden kanssa, niiden muistot säilyvät kehossamme ja aktivoituvat kiireessä. Ihmisen ei ole aina helppo irtautua niistä, vaikka onkin ahkerasti opetellut. Yllättävää on myös huomata se, että nuorempana ne oli helppo työntää syrjään. Nyt vanhempana ne todella tuntuvat raskaana painona, koska ne ovat myös kertyneet.  Olisinpa tiennyt sen nuorempana!

Rautatiemuseo Hyvinkäällä. Heimo.

 Mieluinen asia oli viime keskiviikkona lähteä aloittamaan haastatteluprosessia kohta 90-vuotiaan Heimo Rumpusen kanssa. Minun olisi nyt purettava keräämäni aineisto ja tulkittava sitä. Heimo vaimoineen kuljetti minua autollaan pääni pyörryksiin ympäri Hyvinkäätä näyttäen kaikkia niitä paikkoja, jotka ovat olleet merkittäviä hänelle siitä lähtien, kun hän tuli 14-vuotiaana silloiseen kauppalaan 1941 äitinsä ja nuorempien sisarustensa kanssa. Hänen isänsä rajavääpeli Emil Rumpunen kuoli 1942. Lapsuuden perheen elämää emme vielä käyneet yksityiskohtaisesti läpi. 

Tällä kertaa tutkimme lähinnä tapahtumien näyttämöä, Kuolemajärven Karjalaisten kylää ja Lautarantaa.  On uskomattoman työlästä tutustua alueeseen, jota ei enää samanlaisena ole olemassa. Itse asiassa se olisi minullekin mahdotonta, jollen olisi koskaan käynyt näissä paikoissa ja kävellyt autenttisessa ympäristössä. Heimon muisti on uskomaton ja yhdistän sitä omiin tietoihini ja tiirailen karttoja. Nauhoitin keskustelujamme ja huomaan niitä kuunnellessamme, etten vielä edes kunnolla  päässyt varsinaiseen haastatteluvaiheeseen.

Kuitenkin nauhalla on paljon materiaalia. Toisaalta se paljon on harvinaisen vähän, koska ihmisen lyhyempäänkin elinkaareen sisältyy mahdottoman paljon muistoja.  Eräs Heimon vanhimmista muistoista oli erityisen tarkka. Hän muistaa hyvin, kun 4 vuotta nuorempi veli Veikko syntyi. Vanhempiakin muistoja on olemassa.

Kun kyselin hänen vanhimmista muistoistaan ja tavastaan muistaa, sanoin, että minulla on omakin lehmä ojassa. Tällä hetkellä 3-vuotias tyttärenpoikani on kaikin puolin harvinaisen veikeä tapaus, ehtiväinen, kiinnostunut monista asioista ja oman paikkansa ottava niin, että äitinsä on välillä helisemässä.  Lautarannassa asuessa poikien rakkainta huvia oli puuhailu veneiden ja veden kanssa. Vanhemmat olisivat kieltäneet, jos olisivat tienneet, mitä kaikkea pojat puuhailivat. Joku pulahti välillä veteen osaamatta uida, muut sitten pelastivat. Kotona näistä asioista ei tietenkään vanhemmille kerrottu.

Käräjämäki nyt. Sitä ei enää ole.

  

Ihan samaa kerroin tyttärenpojalleni omasta nuoruudestani autolla ajaessamme. Teimme kaikenlaista luvatonta kertomatta vanhemmillemme. Minullakin on edelleen näkyvissä vasemman käteni peukalossa pitkä arpi, kun leikin terävällä työkalulla, joka muuten on minulla edelleen tallessa. En sitä nyt juuri löytänyt kuvatakseni sen tänne. Verta tuli vaikka kuinka paljon, mutta vaikenin asiasta ja piilotin haavani. 

Keskustelujen loputtua Heimo siis ajelutti minua autollaan ympäri Hyvinkäätä, jotta saisin käsityksen eri paikoista. Joudun kyllä ehkä jatkossa pyytämään uusinnan niistä hänelle tärkeistä kohteista ja paikoista. Nyt nappasin auton ikkunasta valokuvia. Ensi viikonloppuna kaupungissa vietetään Karjalaisia kesäjuhlia. 

Minulle on muodostunut paha tapa eksyä joka kerta Hyvinkäälle mennessäni vaikka kuinka tarkkaan olen katsonut reitin etukäteen. Nyt jouduin muuttamaan suunnittelemaani reittiä tietöiden takia ja enkös taas eksynyt, nyt jonnekin Kytäjäntielle ja välillä muuallekin. Jotenkin minun on vaikea hahmottaa tuollaista laajaa puutarhakaupunkia. Tai sitten jännitän jo etukäteen eksymistä. Tällä kertaa ajoin harhaan tai kiertoteille jopa paluumatkalla, mutta se ei koskaan ole niin paha juttu. Ensi lauantaina voi käydä taas samalla tavalla, vaikka olen merkinnyt paikat karttaan. Autoa ajaessa ei vain pysty tutkimaan karttaa. Eikä se salattu stressikään varmaan auttanut, mutta eksyminen toisaalta voi ollakin keino selvitä siitä. 

Hämeen Härkätien varrelta.