Jos voisi aloittaa alusta

Koulumuistojen sattuneesta syystä tullessa eläviksi aloin kaivella laatikkoa, jossa on pelastamiani  nuoruuden kirjeitä, aineita, kalentereita ja piirroksia. Ajattelin järjestää kirjeet lähettäjän mukaan järjestykseen, jotta voisin helpommin käsitellä niitä.  Vaikka kirjeet ovat muilta saamiani, niin ne kertovat myös lähettäjästä, minusta itsestäni. Kirjeissä kun usein vastataan kysymyksiin, joita lähettäjä on esittänyt ja tehdään kysymyksiä viitaten aiempiin kirjeisiin. Ajattelin ottaa kirjeistä edes yhden käsittelyyni, mutta selvittelyni keskeytyi perheen poiketessa.  Koska halusin vapauttaa ruokapöydän kahvi-jäätelöhetkeämme varten, kasasin kaikki sekaisin takaisin laatikkoon, en enää viitsinyt ottaa niitä uudelleen esiin.  Näin käy usein. Milloin mikin asia katkaisee milloin minkin setvimistyön. Varmaan kovin tuttua meille kaikille.

Nekin alkavat kukintansa...

 Aiemmin viikolla tarkistin jonkin pienen yksityiskohdan äitini kertomuksesta, jota aikanaan kirjoitin muistiin käsin. Olen kirjoittanut ne muistelmat kylläkin puhtaaksi ja täydentänyt, mutten ole saanut aikaiseksi niiden julkaisua missään muodossa. Tarina kun täydentyy hiljalleen edelleen. Äidin jälkeensä jättämät paperit odottavat edelleen toisessa laatikossa.  Ne kertovat tarinaa hänen elämästään nuoressa perheessä ja vaativat  paneutumistani niihinkin, koska haluan kytkeä ne samaan tarinaan.  Uskon, että samantapaisia projekteja on meillä kaikilla keskeneräisenä odottamassa, että ehdimme jonakin päivinä saada ne valmiiksi. Entä ne isän sotakuvat? 

Maa täynnä tuoksuvia omenankukkia. Saa nähdä. näenkö enää samanlaista kukintaa tässä pihassa.

Alan olla entistä vakuuttunempi siitä, että ehkä sittenkin romaani on se oikea muoto näiden kaikkien muistojen esittämiseen. Meidän nykyinen maailma on liian repaleinen. Blogia siellä ja facebookia täällä. Kaikki tarinat hukkuvat toistensa alle. Enhän minäkään jaksa lukea kaikkea, mitä eteeni tulee. Olen miettinyt tätä silloin tällöin ennenkin. 

Nykykirjailijatkin sotkevat lahjakkaasti faktaa ja fiktiota. Se on kai eräänlainen ajan trendi. 

Samantapaiset ideat ja keksinnöt putkahtavat kuin sienet sateella yhtä aikaa eri puolilla maailmaa. Huomasin sen kymmenen vuotta sitten, kun olin valmistelemassa ensimmäistä näyttelyä valokuvistani.  Olisin halunnut tehdä postikortteja omista kuvistani myytäväksi näyttelyn aikana.  En rohjennut tilata joltakin tuntemattomalta painofirmalta satoja kortteja yhdestä samasta aiheesta ja maksaa itseäni kipeäksi. Taitoni eivät riittäneet omaan postikorttituotantoon, vaikka näyttelykuvat printtasinkin itse. Olin edellä ajatukseni kanssa, mutta hetken päästä olikin jo mahdollisuuksia tilata pieniä eriä postikortteja valokuvista edullisesti. 

Myös jotkut kuvausaiheet, joita luulin ainoana käyttäväni, toistuivat ympäri maailman. Minun ideani oli useiden muiden idea!

Näyttely elokuussa 2007 Tuusulan kunnantalolla.

Postimerkkejä sentään saatoin käyttää. Suomen Posti oli jo parisen vuotta aiemmin lanseesannut ”Oma postimerkki”-palvelun, jota käytin tilatakseni kutsukirjeisiin omat merkit näyttelyn teemaksi nousseella edellisenä kesänä kuvaamallani unikon kuvalla. Myin näyttelyn aikana postimerkkejä myös muille, eräskin nainen osti koko arkin. Tilasin sittemmin myös jälkikäteen omia merkkejä usealla eri kuvalla käyttäen myös vanhoja valokuvia. 

Posti järjesti samana vuonna syksyllä omakuvapostimerkeistä näyttelyn, josta sain erillisen kirjeen. Lähetinkin näyttelyä varten tunteellisen ja vaikuttavan kirjeen ja mukana oli oman ensimmäisen postimerkkini historiasta. Tässä lyhyt ote kirjeestä:

”Yhteinen näyttelymme Tuusulan rantatien Galleriassa päättyi eilen. Käytin unikkopostimerkkiä kutsuessani ystäviäni ja sukulaisiani näyttelyn avajaisiin. 1.8.2006.  Näyttelyssämme kävi lähes 400 katsojaa. Olimme joka päivä itse paikalla ja saimme kävijöiden kommentit tuoreeltaan. Kyseinen tasan vuoden vanha unikkokuva seisoi taiteilijan telineessä kunniapaikalla muita kuviani suurempana kuvieni näyttelyn symbolina julistaen Helmin luomiskertomusta kuvaavan Maailmojen synty-sarjan jatkumoa, ihanan kaunista maailmaamme, sen kukkia, lähiympäristöä ja muita kauniita kohteita.  Oli ihana nähdä, miten kuvat pysäyttivät monta kiireistä ihmistä ja herkistivät huomaamaan, että ei tarvitse lähteä kauas löytääkseen kauneutta ja samalla hengähtää tämän ajan kiireessä.”

Kävin myöhemmin syksyllä näyttelyssä Postimuseossa Helsingin Postitalossa ja löysin oman merkkini sieltä lukemattomien merkkien joukossa ilman saatekirjettäni tietenkin. Sen valtavan määrän keskellä oma tarina häipyi satojen muiden tarinoiden joukkoon. 

Nyt Postimuseo on jo aikoja sitten siirtynyt Tampereelle.  Postitalossa postin toiminnot ovat hiipuneet. Omapostimerkkejä ja – postikortteja voi edelleen tilata täältä.  Kaiken kaikkiaan maailma on muuttunut kymmenessä vuodessa. Meidänkin posti on nykyään K-kaupan nurkassa.

Tämä kuva heinäkuulta 2014 on musituttamassa minua siitä, että tarkkailen tuota kärhöä luumupuun juuressa. Se kun näyttää juuri nyt elottomalta.

Mutta kesäkukat ovat hyvin itäneet. Rikkaruohoja pitää vaan kitkeä.

Niin vain on käynyt, moni aloittaa samoin ajatuksin, taustalla omat ainutlaatuiset tärkeät ideat. Sitten huomaakin jossakin vaiheessa, että kaikki muut tekevät samaa. Kirjastoissa voi pitää omia pikkunäyttelyjä. Minunkin piti.  Enää en viitsi ”vaivautua”. Kun joku kysyy minulta, milloin on seuraava näyttely vastaan ”Aika aikaa kutakin.” 

Pari päivää sitten vietin hetken aikaa lukemassa muiden blogeja. Ja totta tosiaan, kyllä nekin ovat yhtä repaletta, kuvausta hetkestä, suunnitelmista, ajatuksista ja hankinnoista.  Minun blogini ovat niiden rinnalla jotakin menneestä maailmasta, siitä, joka häipyy mukanani. Ikävystyttävän pitkää kertomusta tämän hetken katkonaiseen pätkäelämään tottuneille ihmisille. Jos sinua kiinnostaa katsaus blogimaailmaan, niin tästä klikkaaalla pääset blogit - sivustolle lukemaan eri aihepiirin blogeja.  Kun laittaa hakutekijäksi minun blogini nimen,  saa hienosti näkyviin kaikki postaukseni siitä asti, kun ilmoitin blogini tähän palveluun https://www.blogit.fi/unikkopellossa. 

Oikeastaan tämä aihe tuli entistä ajankohtaisemmaksi, kun keskustelin ystäväni kanssa luovuudesta, uusista ammateista ja siitä, mitä me olemme ehkä seuraavassa elämässä.  Tässä elämässä kun ei enää ehdi aloittaa alusta.  Tietää silti varsin hyvin, mitä haluaisi tehdä sitten kun/jos sattuisi syntymään uudelleen.   

Muistutus tämäkin.

Oma kertomukseni kulkee läheltä graafisen suunnittelijan ammattia, joka oli ystäväni toiveammatti. Lähelle minäkin haluaisin, voisin olla vaikkapa arkkitehti. Nimittäin huomasin postikorttiyhteisössä (postcrossing) aktiivisesti ollessani, että siellä oli ympäri maailma erityisesti luovia ihmisiä, graafisia suunnittelijoita, opettajia, taiteilijoita jne.  Suomessakin on tällä hetkellä ylitarjontaa graafisista suunnittelijoista, mikä mainittiin mm. Helsingin Sanomien Ura-liitteeäsä tänään 29.5.2016. Sama koskee markkinoinnin asiantuntijoita. Uusi ammatti voisi olla palvelumuotoilija.  Siitähän se artikkeli ensisijaisesti kertoi. 

Niinhän se aikoinaan työelämässäkin oli.  Luovuus ei varmaan ollut kovin hyväksyttyä pankkityössä, mutta kun löysi sellaisen alueen, missä saattoi toteuttaa faktojen lisäksi luovuutta ja mielikuvitusta, niin maailma oli kohdallaan.  Ja sitähän toteutan edelleen, näissä harrastuksissani. Ja vaikken kaikkea ehdi tehdäkään, niin mitä siitä?

Tämä on vain yksi niistä sadoista unikkokuvista.

Unen ja valveen rajamailla

Usea mielestäni mielenkiintoinen kirjoitusaihe kolkuttaa parhaillaan päässäni. Pitää kirjata ne muistiin, etteivät jää muiden aiheiden alle. Aloitan ehkä kirjoittaa niistä jo tänään, jollei jotakin muuta tule tilalle. Mutta tänään haluan jakaa neljä vuotta sitten 12.4.2012 kirjoittamani blogin, joka tuli tuolla facebookin puolella eteeni. Tosin se on kirjoitettava uudelleen, kopioitava ja tarkastettava. Mutta nimi oli sama kuin tämän jutun otsikko.

Nämä kaikki kuvat ovat olen ottanut 12.4.2012 tai  13.4.2012. Naapurin Mökä. Vähän ovat krookukseni harventuneet sittemmin, vaikka hyvin tänä vuonna kukkivat.

Vähän kauhistelin tässä taas ajan kulua. Alex, kolmas lapsenlapseni oli syntynyt helmikuussa. Samanaikaisesti kärvistelin tuntemattoman, nimettömän sairauden kanssa, jolle muut olivat keksineet puolen vuoden aikana vaikka mitä syitä. Menisi vielä hetki ennen kuin saisin diagnoosin. Kevät ja kesä saapuvat joka vuosi huolimatta olotilastamme.  

”Olen ollut yleensä hyvä nukkuja. Poikkeuksena oli poikani varhaislapsuus, hän kun heräili useaan kertaan yössä ainakin parin vuoden ajan. Nyt olen puoli vuotta nukkunut kylläkin hyvin, mutta heräillyt suunnilleen tunnin välein. Onneksi aina nukahdan pian uudelleen. Heräämisestä tulee helposti tapa, vaikka sen aiheuttanut ongelma olisikin poissa. Tavat pitää sitten tietoisesti yrittää kitkeä pois, mikä ei aina ole kovin yksinkertaista. Pystyn jo kääntymään toiselle kyljelle nousematta ensin ylös, mutta miten kerron sen aivoilleni?

Alkuperäisessä blogissa olin esittänyt vain keväisiä kuvia, mutta kun kävin katsomassa muita saman päivän kuvia, totuus paljastui kokonaisuudessaan. Kevät oli muuten myöhemmässä kuin nyt, pihalla oli vielä näinkin paljon lunta 12.4.2012.

Sairaana mielessä pyörivät tyhmät pienet jutut, jotka herättävät. Terveempänä kirjoitan heräämisen ja katkonaisen unen aallokossa tarinaa kuin jatkokertomusta. Monta tarinaa on syntynyt sillä tavalla, mutta valitettavasti ne ovat jääneet sinne jonnekin odottamaan uutta ilmestymistään.  En jaksaisi nousta kirjoittamaan niitä ylös paperille niin kuin varmaan jotkut tekevät. Yliopistoiltojen jälkeen jokin siellä kuultu saattaa herättää inspiraation kirjoittaa ja saatan jatkaa kirjoitustani kappale kerrallaan koko yön, kunnes aamulla päästän siitä irti. Jos iltaisin luen jotakin, aivoni palaavat yöllä samaan asiaan eri suunnalta. Sairasta. Iltakävely tuskin auttaa sen enempää, koska raitis ilma pistää ajatukset kunnolla pulppuilemaan ja silloin en varmaan malttaisi nukkua ollenkaan.

Ja muillakin oli vaikeaa tuolloin.  Jalava oli talven myrsrkyissä kaatunut osittain pariinkin otteeseen ja jäännökset olivat vielä keräämättä. 12,4,2012.

Mutta on tässä jotakin hyvääkin. Teen tulevia opiskelutehtäviäni myös sillä tavalla. Nyt olen kuukausikaupalla kaivannut paluuta senkaltaiseen unityöskentelyyn, koska typerät ajatukset ovat olleet vaihteeksi vallalla. Typeriä yöajatuksia voisi verrata päälle jääneeseen, rikkinäiseen nauhaan, joka toistaa koko ajan samaa kohtaa. Olen taas alkanut työstää tulevia tehtäviäni, mikä on hyvä merkki. Kun sitten alan kirjoittaa, teksti pulppuaa kuin itsestään.

Olen vaihteeksi kuunnellut "sisäistä ääntäni" tarkalla korvalla. Se kehottaa minua lepäämään riittävästi, mikä neuvo on kyllä välillä enemmän kuin tarpeen. Nytkin tänä aamuna aloitin tämän kirjoittamisen odottaessani Arttua. Hän tuo aamuisin polkupyöränsä luokseni ja jatkaa sitten kävellen läheiselle koululle. Huono yö painaa jaloissani ja silmissäni, joten menin sitten vielä hetkeksi nukkumaan muutaman makean minuutin. Ja äkkiä olikin taas ilta!

Helsingin yliopisto on jo pitkään mainostanut Hesarissa koko sivun mainoksilla.  Aleksanterinkadulla designpääkaupunkivuoden ajaksi avatussa Tiedekulmassa Helsingin yliopisto tuo huippututkimuksen kaikkien kaupunkilaisten ulottuville ja keskusteltavaksi. 

Nyt huhtikuussa aiheena on "luovasti yhdessä".  Tekstin alussa on hienoja lauseita kuten "Kun järki kohtaa tunteen, oppiminen puhkeaa kukkaan. Helsingin yliopiston elämykselliset opetusmetodit herättävät intohimon oppimiseen." Tässä linkki   opettajakoulutukseen liittyvään ohjelmaan. Kuulostaa todella hienolta. 

Opiskeltuani nyt kolme vuotta Helsingin Yliopiston Avoimesssa yliopistossa minulle on muodostunut kuva jonkinlaisesta jähmettyneestä olotilasta, ajan jalkoihin jäämisestä. Se on itse asiassa hämmentävää. Olen aloittanut kaikki opintojaksot suurella innolla, jolloin järki on todella tuntunut kohtaavaan tunteen. Olen sittemmin kokenut, että minun on latistettava se tunne ja inspiraatio ja käytettävä vain järkeä. Minulle vanhana ihmisenä (kuten kai nuorillakin) pitää saada olla aina mukana se tunne, jotta järkeni loistaa kirkasta valoa ja yltää saavutuksiin. Mutta yhtäkaikki, kaikki esteet olen silti ylittänyt ja aineopintojen loppu häämöttää. Olen selvinnyt ja voin onnitella itseäni.

Aurinko alkoikin sitten tänään paistaa, tosin harsomaisten pilvien läpi. Vihdoin kävelin lyhyen matkan pihalle valokuvaamaan kukkaloistoa. Mahdottoman paljon puiden oksia on tippunut talven aikana. Ruohikon madot syövät niitä kuten haravoimatta jääneitä puiden lehtiä, joten on pian aika tehdä edes pintapuolinen siivous. Kyllä tämä kirjoittaminen on sitten katkonaista. Tiedän, että ehdin päivittää tämän blogiini vasta illalla.  Jos jaksan."

”Vihdoin kävelin”, olen kirjoittanut. Käveleminen oli silloin yhtä tuskaa. Jos nousi istumasta seisomaan, oli paras pysytellä seisomassa pitempään, ettei kohta pian tarvinnut suorittaa samaa seisomaan nousemista uudelleen. Me emme saa unohtaa kokemuksiamme, vaikka emme ajattele menneitä asioita koko aikaa. Kaikki elämänvaiheemme opettavat meille jotakin todella tärkeätä itsestämme, mutta ennen kaikkea muista eli yleensä ihmisistä. Omat kokemuksemme ovat opettamassa meille myötätuntoa ja myötäelämistä, mitä tunnemme muita ihmisiä kohtaan.  

Edellinen tuli mieleeni, kun meillä on viime aikoina tullut usein puheeksi, kuinka kaikkialla huvitukset ja ylipäänsä kaikki pintapuoliset asiat hakkaavat todellisen maailman asiat ja kysymykset. Uutisissa on melkein kuin sivulauseessa viime päivinä mainittu aihe pakolaiset ja humanitäärinen kriisi jossakin Euroopan syrjäisessä kolkassa. Tuntuu siltä, että juuri nyt kiusallista asiaa yritetään painaa pois ihmisten mielistä. Pakolaisten kärsimys on silti todellinen ja olemassa. Se, miten käsittelemme asiaa nyt, tulee vielä kostautumaan meille tulevaisuudessa.