Kissa ja vanha nainen

Minni-kissa halaa kiihkeästi läppäriäni ja asettuu pitkälleen näytön taakse kurkistaen välillä, olenko alkanut kirjoittaa.  Hän ikään kuin huolehtii, että kirjoitan oikeasti enkä tee töitä kuten on ollut tilanne monena edellisenä päivänä. Kissan huoleen on varmaan syytä. Tärkeintä meille molemmille on, että säilytän toimintakykyni ja pystyn pitämään hänestä ja muistakin huolta.

 

Helmikuun lopulla aloitin kirjoittaa blogipostausta ja lopetin sen 3.3. tarkoituksena julkaista se kohtapuoliin ja julkaisinkin, mutta nyt aloittaessani uutta, olin jo unohtanut asian.  Oli liikaa kiireitä ja ahdistusta ja olin levoton harhailija. Työt, kotityöt ja lepo voittivat. Onhan toipumiseni edelleen kesken, josko se koskaan tuleekaan täydelliseksi. Yritän kyllä parhaani.  Vanhoissa postauksissani riittää luettavaa ja ahkerasti niitä luetaankin, vaikkei kukaan koskaan kommentoikaan.

Minun on ollut pakko rauhoittaa itseäni. Ehkä alan kirjoittaa myös lyhyempiä postauksia. Koska en ole enää edes aktiivinen somessa, blogikirjoitukset ovat korvanneet sitä. Silti kirjoittaminen on minulle rentoutumis- ja purkautumismuoto. Sellaisena haluan sen pitää, en kertomuksena tekemistäni.

Olen ehkä joskus maininnut, että kaikkiin mahdollisiin paikkoihin tekemieni muistiinpanojen lisäksi, aloin jossakin vaiheessa kirjoittaa lyhyitä tekstejä nähtyäni merkittävän unen tai herättyäni. Joistakin niistä kirjoitin blogeihini. Unista tai vastaavista ilmiöistä kirjoittaminen on jäänyt yli vuodeksi eli se kertoo, että olen viettänyt vaivalloista aikaa ja onhan se tullut näkyviin teksteissäni, joissa olen usein aika tarkkaan kirjoittanut tekemistäni asioista ja voinnistani.

Tänä aamuna oli pakko kirjoittaa pieni muistiinpano puhelimen muistilappuihin, jonka yritän nyt tavoittaa ilman kirjoittamaani. Kello oli ehkä puoli seitsemän, kun heräsin. Minni, joka aina seuraa jokaista liikettäni, hyppäsi ikkunalaudan vieressä olevalta lämpöpatterilta alas ja ryntäsi viereeni asettuen mukavaan asentoon käpälät poskeni viereen niitä välillä ojentaen, nuuskien kasvojani, katsellen minua ystävällisesti ja kehräten. Yleensä hän nukkuu yöt omassa katetussa pesässään ja käy yöllä joskus tarkistamassa olotilani, kun herään, muttei jää viereeni pitkäksi aikaa. Kun hän tajuaa minun alkavan oikeasti herätä, käytös on erilainen.

Sydämeni suli ja ajattelin, miten kauas olen usein joutunut työntämään kaikki tunteet. Olinhan lapsena äärimmäisen tunteellinen ja herkkä. Kouluikäisenä alamme säädellä tunteitamme, koska on pakko. Säätely menee useimmissa ihmisissä liian pitkälle. Elämää ei ole tarkoitettu helpoksi. Sen edessä monet ihmiset, varsinkin nuoret alkavat kompastella ja sairastuvat. Herkkyys vaikuttaa myös yleensä kaikkeen elämässä. On selviydyttävä yksin, useimmiten olemme täysin yksin herkkyytemme kanssa. Siitä ei puhuta kuten ei tunteistakaan. Ehkä maailma on muuttumassa, koska nykyään ihmiset paljastavat somessa paljon. 

Edelliseen tekstiini, jonka mainitsin, kirjoitin kommentin muistikirjastani maaliskuulta 2010: ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”. Sen olin ehkä lukenut enkä ottanut siitä kunniaa itselleni.  Totesin, että se on nyt nykypäivää ja tuttua minullekin.

Kissan vieressä ajattelin, että minun olisi nyt aika alkaa kirjoittaa lapsuudesta ja siitä eteenpäin juuri tuosta näkökulmasta lähtien.  Syntymästäni jo kirjoitin. Häpeäkin on kulkenut koko ajan rinnalla, mutta siitä en ole voinut puhua kenenkään kanssa.  Katsotaan nyt, milloin ehdin ja mitä saan aikaiseksi.

Sydämeni puristui kokoon ja syvä kaipaus valtasi minut. Vanha nainen ja kissa. Naisella on ollut suoraviivainen polku ongelmineen ja vaikeuksineen. Miessuhteet eivät tuoneet koskaan onnea vaan aina karseita ja julmia vaikeuksia. Suuret rakkaudet olivat niitä, jotka jäivät minun aloitteestani kesken heti alkuunsa. Sellaista se on, kun ihmisen on kahlittava tunteet ja herkkyys itsestään. Lapset korvasivat kaiken minulle, mutta suren, etten pystynyt auttamaan heitä niin, kuin olisi pitänyt.  Eläimetkin hylkäsin jossakin vaiheessa, kunnes Minni asteli elämääni.

Kissan halaus muistutti minua kaikista menetyksistä ja palautti mieleen samankaltaisia hetkiä, kun rakkaus kaikkea kohtaan on yrittänyt purkautua minusta. Se oli pakko kirjoittaa ylös. Sellainen rakkaus on ylitsepursuavaa, mutta voin vain kirjoittaa siitä en jakaa vaikkapa puhelimessa. Kirjeessä ehkä, mutten enää kirjoita kirjeitä.

 

Muistutus tuli myös eilen, kun lapsuuteni ensimmäinen ystävä, naapurin tyttö, vietti syntymäpäiväänsä. Soitin hänelle onnitteluni. Yleensähän onnittelen nykyään joko Facebookissa, tekstiviestillä tai whatsappilla, jos muistan. Kortteja en enää lähettele, ei ole aikaa siihen.  Minä kai aloitin muistella ensimmäisen ystävyytemme alkua muutaman vuoden ikäisenä, olen niin tehnyt ennenkin. Tänä päivänä silloin tulin kotiisi syntymäpäiväkakulle. Hän alkoi muistella talvista tapaamispaikkaamme kotiemme välisen pellon eriskummallisella saarella, jonne hiihdimme. Muistaakseni olen sitäkin joskus muistellut. Hän otti nyt esiin, että siellä oli ehkä ollut joskus perunakuoppia tai vastaavia. Myöhemmin puhelun jälkeen muistin, että siellä oli ollut syviä kuoppia, joita piti varoa. Näin hetken ajan sellaisen kuopan silmieni edessä. Muistan edelleen hyvin hänen kotinsa, olohuoneen, keittiön takana olevan eteisen tai vastaavan, jossa usein olimme.

Miksi lapsuuden muistot tulevat mieleen niin elävinä. Ystävälläni on loistava muisti, joka täydentää omaani.  Olen maininnut, että olen kirjoittanut kaikesta yhdessä kokemastani lapsuuteni ja nuoruuteni päiväkirjoissa. Olen niistä asioista kirjoittanut jotakin myös blogeissani.

Olisiko oleellista se, että kun joku toinen muistaa jotakin minusta, niin sydän pehmenee. Mutta kuka uskaltaa paljastaa oman sydämensä ja herkkyytensä. Tässä minulla on nyt pohtimista. Kiitos kissa ja ystävä!

 

 

Analyysia isästä ja minusta

En pysty nykyään julkaisemaan yhtäkään tällä välin aloittamaani blogipostausta. Syitä on monia, vahvin on ehkä esille työntynyt vanha pahe tai ongelma, alemmuudentunne, jolle on tietenkin tässä iässä entistä enemmän syitä. En aio todellakaan purkaa tätä solmua teille.

29.10.2024

Sen sijaan kirjoitan niitä näitä. Huolimatta itseni aliarvioinnista ja morkkaamisesta olen tehnyt nyt kaikenlaista, kaikkea sellaista, mikä on pitänyt minua ennenkin pinnalla monen muun asian lisäksi. Onhan niihin asioihin kuulunut jo 16 vuotta blogin kirjoittamista!

Ihmiselämässä on aivan liian paljon asioita, joita kannamme lapsuudesta asti. Jonakin päivänä se kaikki tavara tai taakka tuntuu liialliselta. Silloin on ehkä hellitettävä.  Vähän. Tässä iässä monet tapahtumat ja asiat loksahtavat omalle paikalleen tiedon lisäännyttyä.

Näiden oivallusten vuoksi minulla on edelleen aika monta tekstiä tekeillä, kesken. Saatan julkaista niitä tai osia niistä myöhemmin edelleen blogipostauksina. Kirjoittaminen vie usein kovin pitkälle, johtaa uusiin asioihin, löytää uusia, yllättäviäkin yhteyksiä. Tiedän, että tämä n kaltainen ajattelu ei kiinnosta kovin monia, mutta enhän kirjoita siksi vaan omaksi ilokseni.

Isä 1930-luvun loppupuolella ehkä 1937

Yllättäen viime vuoden puolella sain yhteyden kolmanteen serkkuuni isäni puolelta. Emme ole vielä tavanneet, mutta tunnemme, että meillä on paljon yhteistä. Isäni isoisällä Kalle Kustaa Heikinpoika Siukolalla s. 1851 oli yksi veli ja yksi sisar. Nuorin sisaruksista oli Maria Wilhelmiina, joka syntyi 1866 siellä samalla kotitilalla Rengossa, missä isäni, hänen isoisänsä ja minäkin olen elänyt lapsuuteni. Maria Wilhelmiina avioitui 20-vuotiaana 1886 Lopen Läyliäisten Ali-Suivalan vanhimman pojan, maanviljelijä Juho Oskari Juhonpoika Örnin kanssa s. 1854.  Perhe vaihtoi sukunimensä Vainioksi ja muutti 21.4.1900 Nurmijärvelle. Perheeseen oli syntynyt siihen mennessä kuusi lasta, nuorin seitsemäs syntyi Nurmijärvellä.  Myöhemmin 1902 perhe muutti Elimäelle, mikä alue on nykyään Kouvolaa. Sieltä jälkeläiset levisivät muualle Kymenlaaksoon, muualle Suomeen, Pohjoismaihin ja muualle maailmaan. Sukutaulu on mittava ja täynnä merkittäviä ihmisiä, opettajia, taiteilijoita, lakimiehiä, lääkäreitä. Isäni on tuntenut joitakin heistä, koska hänen valokuvansa 1980-luvulta löytyi ko. henkilön äidin (isäni pikkuserkku) valokuva-albumista. Oletettavasti se on ollut aikaa, kun isäni kulki sukututkijaserkkunsa vanavedessä, kun he yrittivät perustaa Nikkilän sukuseuraa.

Oli jotenkin jännittävää kohdata valokuvassa oma isänsä samojen kiinnostuksen kohteiden parista kuin omani ovat. Hän ei koskaan tiennyt varmasti, että minäkin kiinnostuisin.  Ehkä hän silti aavisti. Lapsuudessa hän opasti minua karttojen, luonnon, historian ja kirjoittamisen pariin. Ne veivät lukemisen lisäksi minua eteenpäin. Monissa muissakin asioissa hän on tullut mieleeni. Ajattelin aikanaan, miksi hän oli niin vaatimaton, vaikkei ollut sitä oikeasti luonteeltaan. Hän pysytteli monissa asioissa keskellä, hoiti sihteerin tehtäviä ja oli ollut asioihin johtava voima. Hän ei halunnut mitään kunnianosoituksia. Sitähän minäkin olen tehnyt koko ajan, ollut talteen kerääjä, sihteeri ja yrittänyt innostaa muita.  Valokuvaaminen oli hänelle kuten minullekin dokumentointia. Kaikkea hän ei ehtinyt tehdä. Elämä ei riitä, niin minusta tuntuu nyt. Sitä voin pohtia myöhemmin lisää.

Mainitsin sanan vaatimaton, sillä sen vaikutelman saattoi isästäni saada. Etukäteen antamiensa ohjeiden mukaan, hän ei halunnut siunaustilaisuuteensa yhtäkään vierasta ihmistä. Moni olisi halunnut tulla, hän oli ollut paikkakunnallaan tärkeä ihminen.  Minäkin pahastuin siitä.  Muiden puolesta. Hän vain häipyi tuntemattomuuteen 80-vuotiaana.

Vaikuttivatko hänen sotaretkensä, haavoittumisensa ja sotainvaliditeettinsä hänen mielenmaisemaansa ja tunteisiinsa?

Yllättäen minun on palattava aiemmin kirjoittamaani tekstin alkuun. Oliko isälläni  samanlainen alemmuudentunne kuin minulla huolimatta kyvykkyydestämme monissa asioissa. Siirtävätkö vanhemmat lapsiinsa piilossa olevia luonteenpiirteitään vai ovatko ne jo geeneissä.  Muistan isän enemmänkin ankarana isänä, jota piti vähän pelätä ja varoa varsinkin, kun tulin murrosikään. Olin vanhin lapsista ja isäni koki lapsen kasvun aikuiseksi ensin minun kauttani. Muistan monta pientä konfliktia, varhain ja jopa myöhemmin aikuisuuden kynnyksellä. Ne saattoivat ravistella itsetuntoani ainakin murrosiän alkaessa. Minun oli laitettava kova kovaa vasten, taisteltava. Jälkikäteen ajatellen, ymmärsin, että isäni oli silti puolellani ja ymmärsi minua, mutta kasvatus oli hoidettava.

Myöhemmin hän halusi jättää minulle tärkeitä asioita, mutta elin aikaa, jolloin sanat eivät jääneet päähäni. Valokuvista taistelin ja keräsin tärkeitä kirjeitä talteen hänen kuoltuaan. Kuljemme kukin oman tiemme.

Nämä samat asiat pohdituttavat monia varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat ovat lähteneet muille leveysasteille.  Olen yrittänyt kaivaa molempien vanhempieni mielenmaisemaa enemmän kuin yleensä kukaan. Minulle he elävät edelleen.

Olen pian saman ikäinen kuin isäni kuollessaan. Ajatukseni tänä syksynä ovat olleet erityisen paljon vanhemmissani. En yhtään ihmettelisi, että he vierailisivat luonani, unissani ainakin. Koen olevani todella yksin kaiken historiani, sukujeni historian, vanhempieni historian ja omani kanssa.

Olen muutenkin yksin ja tunnen joskus itseni arvottomaksi, huonommaksi kuin muut. En ole koskaan kerjännyt kiitoksia enkä arvostusta, saan sitä itseltäni pelkästä toimimisesta ja pärjäämisestä, mikä riittää. Illalla ajattelin Minni-kissan hypätessä kainalooni sängyssä, miten paljon iloa pienen kissan läsnäolosta on. Hän tietää, milloin tarvitsen häntä viereeni, on sitten päivä tai yö.  Siis en ole yksinäinen.

Tämä vuosi on ollut terveydellisesti vaikea, mutta tunnen meneväni parempaa kohti. Mikään ei kaada meitä vahvoja ihmisiä. Ajattelin niin eilen, kun kävin vaihdattamassa talvirenkaat. Kaiken lisäksi olin ostanut uudet ja vaihto tehtiin korjaamossa, jossa olen pian 20 vuotta käynyt. Aika oli sovittu aiemmin, mutta en voinut kuvitella, että ensi lumet ja jäät tulivat ikään kuin kiusakseni väärään aikaan. Yritin hillitä inhottavaa suunnitteluani (perua korona-ajoilta), jossa ajattelen etukäteen asioita ja mitä kaikkea voi tapahtua. Ajoin jäisillä teillä kesärenkailla ja seikkailin vielä kävellen jäisellä rinteellä, kun odotin työn valmistumista. Kotiin tultuani en sitten jaksanut enää mitään. Mutta ei tarvitsekaan.

Olen muuten kirjoittanut vanhemmistani vaikka kuinka paljon blogipostauksia. Tässä linkki erääseen, jossa kirjoitin isäni harrastuksista (Isän esimerkki 13.11.2019). Ehkä nykyään sovellan asioita,

Hyvää isänpäivää omalle isälleni siellä jossakin ja kaikille muille isille!

  

Mitä saatamme löytää tunteiden takaa...

Ehkä minun ei pitäisi noteerata kaikkia tuntemiani tunnetiloja vaan mennä suoraan eteenpäin. Tiedämme, että tunteet tulevat ja menevät eikä niihin saa jäädä kiinni. Edellisessä blogipostauksessani olin vielä positiivinen ja iloinen. Nyt jokin minussa pakotti aloittamaan uuden postauksen toisenlaisessa mielentilassa. Toki voisin jättää tämän kirjoittamisen väliin ja kaatua sohvalle katsomaan vielä katsomattomia elokuvia ja sarjoja. Huomenna mielialani saattaa olla jo toisenlainen. Mutta siis… 

Tästä kuvastakin 24.9.2022 näkee, miten ei-innostunut olin kuvaamisesta ja ympäristöstä.

Kaupassa ihmettelin, miksi olin mennyt sinne. Minulla ei ollut edes ostoslistaa tehtynä. Usein unohdan listan kotiin, mutta koska olen sen tehnyt, muistan hyvin, mitä piti ostaa. Haahuilin täydessä kaupassa. Perjantaina kaikki kerääntyvät ostoksille, yleensä yritän välttää silloin menemistä kauppaan. Aloin ajatella hintojen kallistumista. Olen muutenkin nuukaillut viime aikoina. En edes ostanut marjoja pakkaseen, koska pelkään, että pieni pakastin hajoaa, koska en ole sulattanut sitä. Kestäisi nyt pakkasiin saakka! Edellisen kerran pakasteet sulivat aiempana hellekesänä. Pakasteitahan saa läpi vuoden kaupasta. Nytkin kaupan pakastealtaat olivat täynnä isoja pusseja kotimaista mustikkaa.

Olen ehkä kateellinen ihmisille, joilla on isot pakastimet.

Olenkin syönyt nyt loppukesästä erityisen paljon marjoja, tankannut vitamiineja etukäteen. Mietin puolukoiden ostamista. Samaa mietti eräs vanha nainen, joka puhui itsekseen. En tosin kiinnittänyt siihen huomiota, sillä minäkin puhun itsekseni. Hän koki aiheelliseksi selittää puhumisensa minulle.  Hän ei saa edes kotona puhua itsekseen, kun naapuri valittaa koko ajan siitä. Ihmettelin itsekseni, miten talossa on niin ohuet seinät, että naapuri kuulee. Minun asuntooni kuului aikoinaan erään vanhan miehen laulaminen, joka sittemmin on loppunut. Ostimme molemmat puolukoita ja autoin häntä pussin punnituksessa.

Ihmiset ovat kautta aikojen tulleet puhumaan minulle kaupoissa ja muuallakin. Joskus aikanaan minun luultiin kuuluvan liikkeen henkilökuntaan. Ihmiset ovat oikeasti ystävällisiä toisilleen, vaikka nykyään en aina tahdo uskoa sitä.

Tältä näytti samoilla rannoilla 2.10.2016 ja niitä kuvia kyllä riittää muutenkin

Ennen kauppaa, kävin tyynen järven rannalla ottamassa muutaman valokuvan. Kirkon viereistä,kunnalle kuuluvaa puistoaluetta ollaan sen toimesta rakentamassa uuteen uskoon ja mittavat kaivuutyöt olivat vauhdissa. Ko. aluetta kutsutaan Kaukjärven rannaksi ja puistoksi. Tuusulanjärvi oli ammoin nimeltään Kaukjärvi. Puistoalue on Tuusulan kirkon alueen ja Gustavelundin välissä. Alue kokonaisuudessaan on ollut minulle tärkeä, koska aikoinaan asuin vuosikymmenen sen vieressä eikä se nytkään ole kaukana. Olen vain vähentänyt käyntejäni siellä. Ensin vähensin väenpaljouden takia, sitten, koska laiturilla ja rannalla (minun rannallani) oli sinne mennessäni kalastajia, yleensä ulkomaalaisia. Tilanne on sama muillakin Tuusulanjärven rantapaikoilla, jonne pääsee vapaasti menemään. Ihmisiä riittää. Yleensä järven rannat ovat yksityisten omistuksessa.

Taidan olla vihainen itselleni ja muillekin, että olen tullut vanhaksi enkä jaksa enkä halua osallistua keskusteluihin ja mielipiteideni esittämiseen? Olen kateellinen nopsajalkaisille nuorille.

Alueen myllerrystä 23.9.2022

Kunta tiedotti, että aluetta rakennetaan tosi hienoksi lukuisine kasvi-istutuksineen. Alueelle voi jatkossa viedä myös tapahtumalavan isoja tilaisuuksia varten, koska sinne viedään sähköt ja nurmialueet vahvistetaan kestämään raskaita ajoneuvoja. Sitten ainakin kierrän alueen kaukaa.

Sitä ennen kuljetin ystävättäreni koirineen pois eläinlääkäristä. Eilen vein hänet Hyvinkään sairaalaan kuvausta varten. 

Taidan kompensoida vanhenemistani ja yksin olemistani halulla auttaa muita ihmisiä, kaikkein mieluiten muita vanhoja. Olen hyvin herkästi tarjoamassa apuani huomioimatta omia tarpeitani.

 

Aamulla ajattelin, että yritän tämän päivän nauttia luonnosta. Tunteeni ailahtelivat niin paljon, että minun on parempi viettää aikaa kotona, vaikka kirjoittaen pahan olon mielestäni. Tiedän, kuinka kirjoittaminen on siihenkin hyvä apu.

Minun olisi mietittävä oman kirjoittamiseni esteitä uudesta näkökulmasta. En saa enää syyttää esteistä omaa sekavaa kotiympäristöäni ja liiallisia kotitöitä. Minun on mentävä syvemmälle.

Kaiken lisäksi rannalla lillui paljon sinilevää.

 

Viikolla aloin jo ajatella, miten minun käy, kun joskus tarvitsen apua. Toivottavasti sellaista päivää ei tule. Perheenikin yleensä tarvitsee enemmän minua kuin minä heitä.

Tämä on todellista, koska olen ollut joskus, vaikka harvoin tosi huonossa kunnossa. Tulee aikoja, kun sitä ei voi enää katsoa ylimielisesti ohi. Yllättävän vaikea asia ennakoida.  

Tämä kuva on päivältä 2.10.2016. Sylissäni on nykyinen seuralaiseni Minni, joka oli syntynyt aiemmin samana vuonna.

Juuri nyt, koen itseni elämäni vangiksi. Olen päättänyt olla matkustamasta minnekään, vaikka irtiotto voisi olla hyvästä. En voisi tuhlata vähiä varojani matkaan, joka olisi ehkä pettymys. Epäilen matkojen olevan pettymys myös monille muille, jotka nyt suurin odotuksin matkustavat. He eivät vain kerro siitä.  Enhän pääse enää edes Karjalaan, joka olisi jatkossakin voinut olla ainoa irtiottoni arjesta. Olen sitoutunut kahteen sukuseuraan ja niihin liittyen kirjoittamiseen ja muuhun toimintaan. Kotonani on kaaos, joka odottaa selvittämistä. Kaikki kirjat esimerkkinä. En osaa enää ottaa hyviä valokuvia. En ehdi lukea kaikkia kirjoja. Monet suuresti ylistetyt ja mainostetut romaanit ovat pettymyksiä. En ole enää niin rohkea kuin olen ollut. Erakkouteni on vahvistunut. Huomaan, että en kestäkään tätä koronan jälkeistä aikaa. Entä sodan tai sotien jälkeinen aika?

Tässäkin pilkahtaa kateus muita kohtaan. Kaikki muut matkustavat ja tuntuvat tietävän, mitä loma merkitsee.  Voinkohan tehdä tämän asian suhteen jotakin sen sijaan, että kauhistelen mahdollisuuksien puuttumista? Monilla ihmisillä on myös puoliso auttamassa arjen asioissa. Kateus pilkistää taas.

Sama päivä kuin edellä. Lapsetkin olivat mukana kuvissa,

Odotukset ovat usein suuret, mutta ne liukenevat pettymyksiin. Mikään ei innosta.

Yleensä innostun vähästäkin. Osa ikävistä ajatuksistani liukenee kohdatessani uusia asioita.

Siksi varmaan ostin kaupasta lempiruisleipääni, Leivon Leipomon Augustin ruisleipää, jota olen kotiin tultuani syönyt kohta puoli ruisleipää. Ajattelin tehdä myös puolukkapuuroa. Jostakin aktivoitui menneen ajan käyttäytymismalli, ikävät asiat pystyn päihittämään viljalla. Tuleeko se loppujen lopuksi geeneistä, koska olen kokenut saman ennenkin. Voisinko selättää vihamielisen tunnereaktioni syömällä viljasta ja marjoista tehtyä ruokaa?

2016. keräsin omenenia oman puutarhan puista 30.9.2016

Tässä kohtaa todella muistin tilanteita kaukaisilta ajoilta. Ne olivat paljon vaikeampia, kun yhden päivän kuvitelmat nyt.

En kestä talventuloa. Palelen kotona, vaikka täällä on oikeasti aivan tarpeeksi lämpöä. En halua tulla vanhaksi, vaikka olen jo vanha. Entä jos minäkin sairastun. Kun tässä iässä sairastuu, niin se menee myös mieleen ja muistiin. On vaikea tietää, missä on ja minne mennä. Jos en voisi enää ajaa autoa, olisin vieläkin enemmän itseni vanki. Se mummo kaupassa tänään saattoi myös keksiä koko jutun, elää toisessa todellisuudessa kuten useat nopsajalkaiset, muistihäiriöiset ihmiset. Koska uskomme kaikkien olevan kaltaisiamme, emme huomaa helposti toisen ihmisen, ei edes tutun siirtymistä toiseen todellisuuteen.

Jotkut muuttuvat myös vihaisiksi huomatessaan itsessään ongelmia, muistissa tai terveydessään. Olen kokenut senkin ympäristössäni. En kai minä nyt?

Seuraava ei ole suora vastaus edelliseen.

En todellakaan vielä. Minä sentään seuraan hyvin aktiivisesti maailman tapahtumia. Tälläkin viikolla seurasin mielenkiintoisia puheita Helsingissä pidetystä Nordic Business Forumilta. Minua kiinnosti lähinnä Yuval Noah Hararin esitys. Luen päivittäin paperisen Hesarin kokonaan, vaikka seuraan uutisia myös kännykälläni. Lehdessä asiat on taustoitettu kunnolla eivätkä vain uutisklippejä, joista voi saada asioista aivan väärän kuvan. Business Forumin puheita ja keskusteluja pääsi lehden tilaaja seuraamaan samalla tavalla kuin seurasimme äskettäin kuningatar Elisabetin kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä tapahtumia.

Seurasin myös aktiivisesti Uniperin vaiheita, olenhan Fortumin asiakas. Olen yllättynyt Suomen poliittisen opposition tyhmyydestä. Tunnen myötähäpeää heidän kommenteistaan ja puheistaan A-studiossa tai eduskunnan kyselytunnilla. He myötäilevät kansan tietämättömyyttä uutisten taustoista ja tuovat siksi keskusteluun tietoa ilman oikeaa tietoa. Heidän puheensa ovat usein kuin uutisten myyvät otsikot, ne, joita ihmiset lukevat.

Olen huomannut, että vanhat ihmiset kuten myös jo keski-ikäiset ovat pudonneet salaliittoteorioiden maailmaan. 

 

Olen oivaltanut jo, että pandemian aika antoi minulle kaipaamaani aikaa olla itsekseni. Kun nyt kohtaan tilapäisesti vähän enemmän vaatimuksia ympäristöstäni, menen hajalle. Tai ainakin tuntuu niin.

Mutta tunteet ovat tunteita, ne kertovat meille ehkä jotakin itsestämme, mutta ne myös haihtuvat nopeasti, vaihtavat muotoaan. Emme saa jäädä niiden valtaan. Matka jatkuu.

Tätä kirjoittaessani silmiini osui uutinen, että englantilainen kirjailija Hilary Mantel on kuollut 70-vuotiaana. Olen lukenut hänen historiallisia kirjojaan, Cromwell-sarjan teokset ”Susipalatsi”, ”Syytettyjen Sali” ja ”Kuningashuone” ja myös hänen omaelämänkertansa. Surullista.

Seuraavana päivänä. Tänään tunneolotilani on todella parempi. Tarvitsen vain aikaa ja lepoa itselleni. Se oli todella viimeisen kolmen vuoden opetus. Meidän tulee vaalia omaa itsenäisyyttämme. Muistin, että minulla on ollut aiemminkin vuosien mittaan samoja ongelmia. Jotkin asiat vain nostavat tunteet pinnalle muistuttaakseen meitä. Ikävin on se kateus, jota en ole aiemmin hyväksynyt ollenkaan. Se on täysin turha tunne enkä yleensä koe sitä ollenkaan.

Äskettäin ohimennen kuvattua Riihimäen hautausmaan ulkopuolella.