Elämän valinnat on jo tehty - pohdintaa

Unikkopellossa blogissani on nyt yhteensä 584 postausta. Olen kirjoittanut monista asioista, mutta aina mieleeni tulee uusia, joista en ole kirjoittanut vai olenko sittenkin? Jokaiseen kertomukseen päästään monesta tulokulmasta, että ehkä kaikki asiat on jo jollakin tavalla käsitelty. Ei sentään, ei läheskään. Aion jatkaa niin kauan, kuin kirjoittamisen kipinä elää minussa, ehkä kirjoitan viimeiseen hengenvetooni saakka. 

Tänään. Muut kuvat ovatkin melkein satunnaisesti valittuja...

 

Joskus mietin, miksi tuhlasin elämäni kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen. Olihan kirjoittamisen käsikirjoitus koodattu jo geeneihini?  Uskomme kovasti meitä vanhempien sanoja ja noudatamme heidän ohjeitaan, vaikka välillä rettelöimme vastaan. Kuinka väärässä he olivatkaan. Aiemmin oli vielä mahdollisuuksia. Kirjat olivat rakastettuja, niitä ostettiin ja luettiin. Runous eli ja kukoisti. Saattoi kirjoittaa kirjoja! Niin on edelleen, mutta kirjat ovat usein kirosana. Jos niitä on liikaa, jos ne ovat vanhoja. Uuden kirjallisuuden takia järjestetään messuja, jotka ovat itse asiassa markkinointia. Onhan messuilla osansa myös antiikkikirjallisuudella. On sääli, mutta minulle ei mahdu enää lisää kirjoja.  En edes ehdi lukea niin paljon kuin monet muut. En enää. Välillä ihmettelen ihmisten lukemisen määrää. Luen usein harppoen ja juutun johonkin kohtaan. Saatan saada inspiraation kirjoittaa, kirja voi jäädä kesken. Luen kuitenkin koko ajan, koska olen aina lukenut.

11.10.2021 korona-aikana otin salakuvia vanhalla järkkärillä (joka on nyt epäkunnossa) ikkunoista, tämä oli parvekkeelta. Otin tänäänkin kuvan, mutta syksy ei ole noin pitkällä kuin tässä kuvassa.

Lukeminen on kirjoittavalle ihmiselle tärkeää. Nuorena minusta oli vähällä tulla kirjallisuuden tutkija. Aloitin kirjallisuuden opiskelulla Helsingin Yliopistossa 1967, mutta en silloin tiennyt, miksi olisin joskus valmistunut. Valitsin vain aineet, jotka koin kiinnostaviksi. Rahat loppuivat kesken eikä opiskelu mennyt niin hyvin kuin olisi pitänyt. Oli lähes mahdottomuus mennä kerjäämään aina lisää rahaa isältä.  Hän oli alusta alkaen ollut sitä mieltä, että olisi hankittava sellainen ammatti, josta valmistui työtätekeväksi kansalaiseksi. Niin sitten lopulta teinkin, kunhan olin ensin paennut ulkomaille ja palannut sieltä tytär kainalossa.

Vaalin vieläkin niitä kirjoja, joita silloin luin ja tenttasin. Minun olisi pitänyt oppia opiskelun taitoja, mutta olin nuori ja tyhmä enkä osannut oppia. Muutama vuosi sitten aloin ajatella uudelleen kirjallisuuden opintojen aloittamista, mutta se meni ohi.  Nyt en enää näe mieltä aloittaa. Näen mieltä opiskelussa, mutta en jaksa keskittyä opiskeluun ja tentteihin. Nykyisessä elämässäni on aivan riittävästi tekemistä.

14.10.2021 ikkunasta

Tilasin kirjamessujen ohjelman kuten joka vuosi. En muista, pidettiinkö kirjamessuja korona-aikana. On aika pitkä aika, kun viimeksi osallistuin.  Joskus menin messuille useana päivänä. Silloin minulla oli seuraa. Messuista alkoi tulla liian meluisa ja ahdas tapahtuma. Tuskin menen tänäkään vuonna. Pian on myös pitkästä aikaa Kuulutko Sukuuni-tapahtuma.  Saattaa olla, etten mene sinnekään. Tapahtuma luentoineen on tärkeä sukututkimusta opetteleville, muttei ei enää minulle, joka on opetellut kaiken ja opettelee vielä uudet asiat muuta kautta. Ihmisiä voisi olla kiva tavata.

Tulen vielä palaamaan myös edellä mainitsemiini asioihin. Toisaalta minusta tuntuu, etten yksinkertaisesti ehdi tutkia jokaista nurkkaa itsessäni. Niin, vaikka aikomukseni on tulevina aikoina mennä entistä syvemmälle itseeni. Ajatukseni poukkoilevat kuitenkin ympäriinsä enkä edes halua käsitellä asioita kronologisesti vaan siinä järjestyksessä, mitä tulen kirjoittaneeksi, kun siihen on tilaisuus.

Lempipolulleni astumassa 26.9.2023

 

Asetan välillä itselleni kysymyksiä tutkittavaksi, joskus kirjaan ne ylös. Aina en ehdi alkaa tutkia kysymyksiäni, ne vain ilmaantuvat sopivassa tilanteessa spontaanisti kirjoituksiini. Miksi olemme sellaisia kuin olemme?  Miksi sisarukset ovat erilaisia? Miksi olen reagoinut eri tilanteissa tietyllä tavalla?

Alle keski-ikäiset ihmiset miettivät usein elämäänsä julkisesti lehdissä ja kirjoissa, usein eniten, kun he kohtaavat vaikeuksia työelämässä, sairauksia, eroja, kuolemia, siis elämän poikkeustilanteissa. He eivät useinkaan ajattele vanhuutta. On huvittavaa, että 50–60-vuotiaat ihmiset, erityisesti politiikassa, puhuvat kansan vanhentumisen ongelmasta, kun he itse ovat melkein siinä hilkulla itsekin. Ihminen kieltää viimeiseen saakka vanhenemisen ongelman koskevan itseään. Niin tein minäkin, kunnes se iski täysillä. Kun sitten olen siinä, niin olen vapaa aloittamaan elämäni tutkimisen alusta alkaen ymmärtääkseni ihmistä yleensä.

16.6.2023 tässäkin ihanalla Ainolan polulla.

Meillä on siis tapana selviytyä siinä hetkessä, jossa elämme. Ratkaisemme vaikeutemme järkevästi emmekä mieti niiden syntyä ja niistä selviytymistä sen enempää. Se on tavallaan hyvä asia, mutta olisi hyvä myös pysähtyä hetkeksi miettimään omaa reagointiamme.

Omaa elämäämme tutkiessamme asetamme itsemme esille, elämän koekaniiniksi. Ihmisen omia muistojakin pidetään usein kyseenalaisina, tulkinnallisina, ehkä väärinä. Niin tai näin, jokaiselle sallittakoon omat muistot.

15.6.2023 Lottamuseolla. Kesää ehtii taas tulla ikävä.

Tällä viikolla muistelimme Helsingin Kuolemajärvikerhossa ihmisten omia ja perheiden muistoja ja niihin liittyviä asioita evakkoon lähdöissä. Joukossamme on vielä ihmisiä, jotka ovat aikanaan lähteneet kaksikin kertaa pois syntymä- ja kotiseudultaan Karjalasta.  Halusin ehdottomasti liittää muistoihin kysymyksen puhumattomuudesta ja asioiden todellisuuden salailusta. Lapsia suojeltiin 1940–1950-luvuilla sota-asioista. Vanhemmille asiat saattoivat olla kauheita muisteltavia, haluttiin unohtaa. Olen miettinyt paljon sitä, miten puhumattomuus, kieltäminen ja unohtaminen vaikuttivat ja vaikuttavat edelleen jälkipolvissamme. Lapsikin olisi saattanut haluta puhua asioista, mutta ei rohjennut. Ne asiat eivät eläneet edes päiväkirjoissa. Kouluissakin 1950–1960-luvuilla jätettiin 1900-luvun historia käsittelemättä. Lapset eivät silloin kyseenalaistaneet vanhempiaan ja muita ikäihmisiä toisin kuin nyt.

23.9.2023 Alex viikonloppukylässä mummin luona.

On hienoa, jos ihmisillä, meillä kullakin on ystäviä, joiden kanssa voi keskustella näistä asioista. Tarvitsemme silloin tällöin ystävää, joka ymmärtää meitä eikä kyseenalaista muistojamme, mutta saattaa tuoda toisenlaista näkökulmaa keskusteluun.

Täysipainoinen muisteleminen on vähän samaa kuin rivien välistä lukeminen. Siitähän olen usein kirjoittanut. Se oli mielessäni myös eilen, kun kuuntelin ihmisten kertomuksia. Suoraan sanoen jäin kaipaamaan niitä lisää.  Suurin osa niistä jää unohduksiin ja leijumaan puiden väliin kertojien lähtiessä aikanaan muille maille.  Todetessani tämän, tulin surulliseksi.

Kuukausi ehti vaihtua ennen kuin pääsin jatkamaan tätä postaustani. Tein eilen sunnuntaina töitä lähes 12 tuntia. Välillä söin nopeasti helpot, nopeat ruoat. Tänään ajattelin tehdä useamman päivän ruoan eli jälleen kaalilaatikon. Edellisellä kerralla, aika äskettäin laatikko riitti neljäksi päiväksi. Se merkitsee sitä, että ehdin tehdä enemmän töitä eli askarrella sukutaulujen kanssa ja tehdä muita pakollisia asioita, joita riittää.

Nyt samanaikaisesti pesukone pyörii, 60 asteen pyykit menossa. Kaupassakin pitäisi taas käydä. Älytöntä kirjoittaa näistä kotihommista, jotka ovat minulle erityisen suuri riesa. Kyllä ne ovat myös luovuuden este, vaikka olen todennut jossakin vaiheessa, että niillä on hyviäkin puolia. Vuodenajan vaihtuessa on sattumalta paljon muutakin tekemistä, kuten kukkien sisälle tuonti ja huolto. Turha näitä on luetella. Joku toinen, entinen nainen sanoisi (sanoi aikanaan ja useinkin), että koneet hoitavat kaiken, ei tarvitse tehdä mitään. Ajatelkaa, miten paljon tekemistä on jätteiden lajittelun kanssa ja niiden viemisessä pois. Jätemäärät ovat kasvaneet, muovia ja pahvia tulee eniten, biojäte pitää viedä usein pois. Kissankakat ja hiekat menevät sekajätteeseen. Ehkä varakkailla joku muu hoitaa.

Tänään, hiuksetkin piti ehtiä pesemään.

Onneksi,luovuuteni on lujissa kantimissa. Siitä riittäisi muillekin jakamista. Mutta silti olen siitä huolissani. En jaksa enkä ehdi puida sitä nyt. Oli pakko ajatella myös äitiäni ja muitakin äitejä. Mikä sai heidät jaksamaan paljon vaikeammissa olosuhteissa? Perheessä oli monta lasta ja mies oli yksi lapsi lisää joukossa. Miten sen kaiken rinnalla eläminen vaikutti meihin lapsiin. Minulla oli enemmän valinnan varaa, mutta miksen osannut käyttää sitä oikein, en ole osannut tähän päivään saakka. En tainnut edes haluta. Ikään kuin kohtalomme olisi sinetöity jo syntyessämme. 

Hyvää loppuvuotta kaikille lukijoilleni!

 

Tuli käytyä kirjamessuilla

Olin jo pakannut varastoon muutaman valokuvalaatikon, kun ajattelin, että joudun muuttamaan. Mutta niin ei ole käynytkään vaan elämä ja tutkimukset jatkuvat. Eilen aloitin ja tänään sain yhden oman osaprojektini aavistuksen verran etenemään, kun keräsin kuvia isäni ja äitini sotataipaleesta omaan kansioonsa. Paria kuvaa pyydettiin perjantaina, mutta minulla kaikki johtaa aina muihin juttuihin. Siihen kuvapyyntöön ja mihin se sitten johtaa, tulen palaamaan jossakin vaiheessa myöhemmin. Mikä tahansa pienikin tehtävä sekoittaa pakkaa sikäli, että kuvalaatikot ja albumit nousevat taas kerran tarkasteltaviksi ja samalla kauhisteltaviksi. Samalla niitä tulee järjesteltyä uudelleen.

Tässä kuitenkin pari kuvaa tekemästäni kansiosta. Isä ja äiti sota-ajan kuvissa.

Nyt kuitenkin sain Google +:n alle tehtyä uuden albumin, jonka kuvat eivät ole julkisesti selattavissa. Jos joku haluaa nähdä ne kuvat, minulta voi pyytää sinne linkin. Niinhän minulle käy usein, että jokin asia tupsahtaa eteen ja johtaa eteenpäin.

”Jos miestä missä tarvitaan

maan eestä vaikka kaatumaan,

niin uljaita on urhoja,

on järkeä, on kuntoa,

jos toimeen tartutaan.”

Noin lauletaan Hämäläisten laulussa. Vaikka siinä puhutaan miehestä, sama koskee kyllä naisiakin. Emme elä sota-aikoja, mutta toimeen tarttuminen asiassa kuin asiassa on se juttu. Sama koskee ajoitusta, toimeen ei kannata tarttua väärään aikaan. Varmaan sekin on hämäläinen ominaisuus.

Suomen heimoilla on hyvät ja huonommat ominaisuutensa. Kun olen viime vuodet tutkinut juuriani, olen alkanut aivan mahdottoman paljon kunnioittaa kummankin puoleni sekä karjalaisen että hämäläisen ominaisuuksia. Into tutkia karjalaisuutta on nostattanut minussa valtavan halun päästä syvälle myös oman hämäläisen syntymäseutuni historiaan ja tutustua sen juuriin. Toinen maa, Hämeen maa on helpommin tavoitettavissa fyysisesti, mutta Karjalan kannakselle pääsen harvoin, sen tutkiminen on kirjallista. Kaiken keskiössä on tuo sota-aika, joka yhdisti molemmat maakunnat isäni ja äitini kohdatessa toisensa. Minä synnyin lapsista ensimmäisenä ja kannan nyt mukanani erittäin voimakkaana tuon läheisen sota-ajan muistoa. 

Näin käytetään vanhoja kirjoja nyt! 

Tässä viime aikoina on ollut taas monta asiaa, joista olisin halunnut kirjoittaa jo nopeammin ja siis aiemmin. Nyt tapahtumat ja aiheet ovat sulautuneet toisiinsa ja pakottavat palaamaan niihin eri tavalla kuin jos olisin kirjoittanut niistä kustakin erikseen.

Perjantaina vierailin Helsingin kirjamessuilla sulautuen sen tunnelmaan, mutta kirjojen kuitenkin asettuessa pääosaan. Jäin kuuntelemaa paria mielenkiintoista esitystä. Kaikkiin niistä olisi pitänyt tulla ajoissa saadakseen istumapaikan. Harmaapäiset miehet ja naiset olivat jo vallanneet kaikki penkit, kun minä osuin johonkin pisteeseen.

Kaikista mielenkiintoisin oli, tosin ehkä sattumalta, ehkä minua tällä hetkellä eniten kiinnostava alue, historiantutkimus. Satuin kuuntelemaan osittain Henrik Meinanderin puheen, jonka olin merkinnyt etukäteen omaan esitteeseeni. Henrik Meinander on Helsingin yliopiston professori, Matti Klingen seuraaja. Hänen aiheensa käsitteli Suomea aina kansalaissodasta 2010-luvulle. Hän osaa näköjään kutistaa asiat sellaiseen mittakaavaan, miltä ne näyttävät vaikkapa katsottuna koko Euroopan suunnalta. Suomi ei ole saari valtameressä vaan osa Eurooppaa ja maailmaa. En muuten käytä tässä välttämättä hänen sanojaan vaan tulkitsen niitä omin sanoin. Kansalaissodan, veljessodan, vallankumouksen, kapinan ja 1918 sodan ynnä muilla nimityksiä käyttävä sota on kaikkea mainittuja kun sitä katsoo aina kunkin kokijan näkökulmasta, mutta se oli myös osa ensimmäistä maailmansotaa. Samoin Suomen talvisota ja jatkosota on ymmärrettävä samoin, eurooppalaisen mittakaavan mukaan ne eivät ole erillisiä sotia vaan myös seurauksia Molotov-Ribbentropin sopimuksen rikkomisesta. Kun Suomen sotatoimialueen asettaa koko Euroopan rinnalle, se on vain pieni rintama. 

Henrik Meinander puhumassa

Kommenttina edelliseen voin sanoa, että on terveellistä nähdä asioita monesta eri näkökulmasta. Olen itse pitänyt Karjalan aluetta valtavan isona. Olen yrittänyt aina välillä seurata vanhempieni jalanjälkiä halki kannaksen. Äitini kotiseutu oli melkein Mannerheim-linjalla ja tuhoutui talvisodassa. Isäni kulki kesällä 1941 läpi kannaksen valloittaen Karjalaa takaisin ja meni joukkojen mukana yli entisen rajan Inkerinmaalle Lempaalaan, jossa joukot olivat asemasotaa käyden 1941 – 1944. Äitini oli samaisessa JR 1:ssä lottana ja siellä he jossakin vaiheessa myös tutustuivat.  Pienen ihmisen näkökulmasta mittakaava kuten aikakin tuntuu valtavalta. Evakot kulkivat pois Karjalasta ja takaisin. Ihmisiä ja joukkoja liikuteltiin edestakaisin ja valtavat määrät ihmisiä kuoli. Sen kaiken seurauksia oma sukupolveni elää edelleen, kukin omalla tavallaan.

Uudet tutkimukset, joita oletettavasti Klingen ja Meinanderin oppilaat ovat tehneet ja joita ilmestyy nyt melkein kuin liukuhihnalta, saavat kansan raivon valtaan. Valtaosa kansasta ei halua, että mitään käsityksiä muutetaan. Totuutta ei saisi kaivaa esiin. Mannerheimin tutkimus on suurta loukkausta, hänet halutaan nähdä virheettömänä. Törni on suuren suuri sotasankari, jonka arvo pitää palauttaa. Eikö vieläkään ole kulunut tarpeeksi pitkää aikaa, että asioita voitaisiin käsitellä kiihkottomasti?

Saksankielinen kirjallisuus oli hyvin esillä. Osasto oli niin täynnä porukkaa, etten jäänyt siihen. Ursula Krechel, erityisesti rja Landgericht olisi kiinnostanut.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä itkunsekaista nostalgiaa, jolla vielä tänään aikalaiseni suhtautuvat sota-aikaan, ihmisten kohtaloihin ja menetettyihin maihimme. Facebookin Karjala-sivujen keskustelut ovat sitä voivottelua täynnä kuten nykyään myös keskustelupalstat ja yleisönosastot. Kansa ei halua muuta kuin huvia ja hauskanpitoa, tietoa ei niinkään. Taustalla on laajaa tietämättömyyttä. Se saattaa olla myös pelkoa, että tiedon kautta menetetään jotakin kallisarvoista. Voin kuulostaa kyyniseltä, mutta en halua teeskennellä jotakin, mitä en ole. Suhtaudun asiaan täysin asiallisesti ja tutkivin katsein. Emme voi palata menneisyyteen muuten kuin mahdollisimman tarkkaan sitä tutkien.

Kyllä se Meinanderin kirjakin suomenkielisenä näkyy tässä kuvassa.

Meinander tuli puheessaan 1960-lukuun ja totesi siinä vaiheessa, että historian tutkijaa kiinnostavat erityisesti ihmisten muistelmakertomukset. Niitä lukemalla voi havaita kipupisteet ja löytää ne kohdat, joita pitää tutkia. Sitä tutkijat ovat ilmeisesti nyt tehneetkin sota-ajan suhteen. Hän sanoi, että tulevaisuudessa näihin kipupisteisiin tullaan erityisesti keskittymään, koska niistä löytää asian ytimen. Hän otti esille vuoden 1967, jolloin työelämään tuli uusi sukupolvi (huom. minä myös) ja edelliset alkoivat siirtyä eläkkeelle. Siinä on nyt tärkeä tutkimuskohde. En ole siis ollut ihan väärässä, kun kirjoitan omista päiväkirjoistani ja lapsuuden ja nuoruuden muistoistani.

Hän kertoi kirjan olevan kuvitettu hänen isänsä postimerkkikokoelman suomalaisista postimerkeistä otetuilla kuvilla. Tästä linkki ruotsinkieliseen Meinanderin kirjaan. Postimerkit kuvaavat hyvin Suomen historian juhlallisia hetkiä. Taas hykertelin. Postimerkit liittyvät kirjeisiin ja postikortteihin. Kun mainitsin aikanaan syksyllä 2011 taidehistorian proseminaarityötä suunnitellessani postikortit, professoristani tuntui melkein huokuvan hiljainen ylenkatse. Postimerkit kuuluvat mielestäni samaan kategoriaan. Onneksi taidehistorioitsija Harri Kalha on tullut postikorttien lähteille omien sanojensa mukaan yhteensattuman (tutkiessaan Ville Vallgrenin veistosta Havis Amanda Kauppatorilla) kautta ja on julkaissut viime vuonna kirjan Ih­me ja kum­ma. Sur­rea­lis­mia ja sil­män­lu­met­ta 1900-lu­vun alun pos­ti­kort­ti­tai­tees­sa (W­SOY 2012)

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kirjoitus tästä aiheesta. Kirjaa en ole vielä nähnyt. Kirjoituksessa Kalha sanoo: "Äl­lis­tyin kort­tien avaa­maa run­sau­den­sar­vea: kä­sil­lä oli kul­ta­kau­si, jos­ta meil­le ei tai­de­his­to­rias­sa ope­tet­tu mi­tään!"

Kirjamessut on käyty ja onneksi vain muutama kirja lähti sieltä mukaani kaikki liittyen historiaan ja taiteeseen. Alennukset olivat aika suuria. Ostin Suomen sodan historian 1808 -1809, joka on ilmestynyt 2008. https://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=2100 Kirja maksoi vain 10 e. Siinä syntyi lyhyt keskustelu kirjasta ja vähän muustakin sotahistoriaan liittyvistä kirjoista erään mieshenkilön kanssa. Hän suositteli erästä kirjailijaa ja kirjaa ja kirjoitti sen nimen käyntikorttinsa takapuolelle. 

Kyllä toista tuusulalaista (Stan Saanila) pitää tervehtiä ja pari sanaa vaihtaa. Osasto oli turkulaisen antikvariaatin ja olin pysähtynyt siihen ihmettelemään myytävänä olevien valokuvien ja valokuva-albumien määrää. 

Olin messuilla pitkäaikaisen työkaverini Katriinan kanssa. Kävimme yhdessä syömässä ja sen jälkeen hän lähtikin jo muualle. Minä jatkoin harhailuani ja etsin vielä lopuksi serkulleni Arjalle Eeva-Liisa Mannerin esikoisrunokirjan Punaista ja mustaa, joka ilmestyi 1944. Taas tuo kohtalokas vuosi. Olin nähnyt kirjan heti alussa erään antikvariaatin osastolla, mutta ajattelin hakea sen vasta lähtiessäni valumaan pois messuilta. Olikin sitten aikamoinen urakka etsiä oikea osasto. Lopulta raahauduin autolle jalat aivan aivan poikki. Parkkisysteemi oli muuttunut sitten aiemmasta vuodesta ja olin siitä onneksi perillä etukäteen. Maksuautomaatilla sitten joku nuori nainen kauhisteli asiaa ja aikoi kirjoittaa asiasta blogissaan.  Parkkimaksun kiinteä hinta on 10 e. Jos vietin messuilla ajan kello 10 – 16, niin kyllä se menetteli. Mutta jos joku vain piipahti sinne, niin maksu tuntuu pahalta.

Melkein heti messuille tullessamme huomioni kiintyi Elisan pieneen osastoon ja mainokseen oman kirjan julkaisemisesta e-kirjana ja meninkin heti sinne kysymään ja ihmettelemään, miksi en ole kuullut vielä asiasta. Kävikin ilmi, että tämä mahdollisuus oli julkistettu vasta edellisenä päivänä. Täältä löytyy enemmän tietoa asiasta. Hienoa, että tulee uudenlaisia mahdollisuuksia julkaista omia kirjoja. Muutama vuosi sitten kirjamessuilla poikkesin Books on Demandin (BOD) osastolla. On hienoa, että tarjolla on erilaisia vaihtoehtoja. Ehkä joku päivä saan koottua sen oman kirjan. Aineistoa on kyllä riittävästi, mutta toimeen on tartuttava. 

Inge Löök hymyilee minulle! Ostin kyllä muutaman kortinkin.

Ensilumen aikaan

Viime yönä oli vihdoin satanut lunta. Odottelin sitä ja kun heräsin yöllä hetkeksi, kurkistin ulos. Mutta silloin oli vielä syksyisen pimeää. Olisin halunnut kokea sen hetken, kun ensi lumi alkoi sataa. Aamulla herätessäni maa oli valkoisena. Ei varmaan ollut sattumaa, että edellisenä iltana olin skannannut isän 1930-luvun valokuva-albumista seuraavan kuvan. Siinä oli kysymys poikkeuksellisesta lumisateesta, kun jonkin 1930-luvun loppupuolen kesäkuun 2 päivänä Hämeessä satoi lunta. Nythän lumisadetta tuli oikeaan aikaan.

Kuvan on ottanut silloin nuori isäni ja maisema on ilman tuota aitaa hyvin tuttu minullekin.  Perunavarastoja oli vierekkäin kaksi ja lapsena me jopa uskalsimme laskea mäkeä niiden päältä. Kauempana naapuritalon Eskolan rakennuksia.

Onneksi minun ei ole tänään pakko lähteä minnekään. Voin siirtää hyvin suunnittelemiani asioita ensi viikkoon. On hankittava auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä linnuille ja oraville. On varattava aika autonrenkaiden vaihtoon. En ole ehtinyt aikoihin käydä tervehtimässä ex-anoppiani. Keittiön tippuva hana vaivaa minua päivittäin. Uusi olisi hankittava ja ehkä saan tyttäreni miehen sen vaihtamaan. Tässä vaiheessa olisi kuitenkin viisainta alkaa suunnitella talviunia.

Helsingin Kirjamessuilla

Mutta ei, ihminen vain mennä raksuttaa eteenpäin ja suunnittelee uusia asioita. Vietin eilisen päivän kirjamessuilla, osan ystävän seurassa, mutta pitkän tovin myös itsekseni. Koska en ole päässyt pitkiin aikoihin matkustelemaan, niin tällaiset pienet hyppäykset pois kotoa, toimivat ikäänkuin matkojen korvikkeina. Sitä samaa on postcrossing, kirjastot, lukeminen ja kirjoittaminen. Halpoja tapoja matkustaa välillä kauas pois. Jos joskus ostan kirjan tai toisenkin, postikortteja ja postimerkkejä, talouteni ei kaadu niihin.

En mitenkään yrittänyt bongata tunnettuja henkilöitä ja kuvata niitä, koska heitä oli joka kulmassa. Tähän kuvaan on osunut eräs heistä, joka itse asiassa liittyy kirjamessuihin.

Vietin pitkän tovin selaillen antikvariaattiosastoilla erityisesti paikallishistorioihin liittyviä kirjoja, En raaskinut ostaa yhtäkään niistä niiden korkean hinnan vuoksi. Karjala-aiheiset vanhat teokset ovat todella hintavia. Kun joskus joku aihe tulee ajankohtaiseksi, voin etsiä siihen liittyvää kirjallisuutta kirjastoista.

Sen sijaan ostin kolme vanhempaa tutkimuskirjaa jäännöskirjoja myyvältä 5 euron osastolta. Nämä kirjat sattuvat olemaan itseäni kiinnostavia aiheen, ajan ja paikan puolesta.

• Kimmo Katajala. Nälkäkapina - Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683-1697, väitöskirja, joka on ilmestynyt Suomen Historiallisen seuran sarjassa vuonna 1994
• Seppo Suvanto. Yksilö myöhäiskeskiajan talonpoikaisyhteiskunnassa. Sääksmäen kihlakunta 1400-luvun alusta 1570-luvulle. SHS 1995
• Anna-Maria Vilkuna. Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. SHS 1998

Lisäksi reppuuni tuli pari suomalaista etymologiaa käsittelevää Tietolipas-sarjan kirjaa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran osastolta. Kuljeskelun välillä kävin kuuntelemassa pari keskustelua kokonaan ja osista pienen palasen.

Olinkin jo hankkinut etukäteen Anna Kortelaisen ensimmäisen romaanin  "Ei kenenkään maassa" ja kuullut aikoinaan hänen esityksensä Keravan kirjastossa kirjan suunnitteluvaiheessa. Oli mielenkiintoista kuunnella nyt kirjan valmistumisen jälkeen hänen kokemuksistaan. Faktan ja fiktion yhdistäminen rohkeasti itse eläytymällä kirjan päähenkilön elämään, on hieno valinta. Se ja puhumattominen asioiden avaaminen ja tuominen kirjaan, kiitos Anna.  Ne molemmat tukevat omia ajatuksiani kirjoittamisen suhteen. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta tuossa vieressäni se odottaa.

Kävin myös kuuntelemassa Kaari Utrion ja Kristiina Vuoren yhteishaastattelun. Kristiina Vuoren kirjan olin jo lukenut ja siitä myös blogissani  12.9. maininnut.

Virikkeitä on viime aikoina tullut taas hurjan paljon ja olisi aika niitä vähän purkaa luovaan toimintaan. Ihmettelenkin usein sitä, miten kirjailijat ja muutkin taiteilijat, jotka ovat hyvin sosiaalisia ja elävät täyttä elämää, ehtivät saada aikaiseksi hienoja teoksia, usein jopa huomattavan lyhyessä ajassa. Kun se kirjoittaminen ei kuitenkaan ole ainoa tehtävä vaan kirjan julkaisuun saati jo aiempiin etukäteistutkimuksiin liittyy paljon tehtäviä. Tosin täytyy myöntää, että useat kirjat vain avaan ja suljen. Makuja on monenlaisia. Turhaan ei halua kuluttaa aikaa lukemalla sellaista, mikä ei kosketa. Joukossa on usein paljon sellaista kirjallisuutta, jota muu kansa arvostaa suuresti. Sofi Oksasen "Puhdistus" oli hieno lukukokemus, mutta en mitenkään päässyt koskaan kiinni Riikka Pulkkisen maailmaan. Sofi Oksasen uusin tosin odottaa vielä käpertymistäni lukemaan.

Viime aikoina olen yrittänyt iltaisin lukea pätkän tänä vuonna ilmestyneestä Seppo Aallon kirjasta "Sotakaupunki Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639". Se kertoo hyvinkin tarkasti Helsingin  synnystä, sen alkuajoista ja vaikeuksista jatkossa. Suhde meren toisella puolella olevaan Tallinnaan ja yleensä Liivinmaahan liittyy vahvasti nuoren kaupungin tuon ajan historiaan. Kustaa Vaasa määräsi vuonna 1548 Erik Flemingin perustamaan uuden kauppapaikan Santahaminaan, jonne kaupunkia ei  koskaan rakennettu vaan ensimmäinen Helsinki syntyi Vantaanjoen suun jokivarteen Koskelan kylän talonpoikien maille. Sieltä kaupunki sittemmin vuonna 1640 siirtyi uuteen paikkaan Vironniemelle. Täältä löytyy kiinnostuneille tietoa kaupungin perustamisesta.