Diagnoosi: renkolainen

Suomen kieli ja kansanperinne ovat uskomattoman rikkaita. En vaan ole ollut niistä erityisesti kiinnostunut, mitä tässä vaiheessa voin pitää valitettavana asiana.  Jo lapsena ja nuorena siihen olisi ollut aiheellista kiinnittää enemmän huomiota, sillä silloinhan sentään vielä tapasin vanhan ajan ihmisiä.  Nythän heitä ei enää juuri paljon kohtaa, itsekin kun alkaa olla vanhaa kaartia.  Murteet toki elävät yhä ja niitä kuulee ja niistä lukee nykyään enemmän. Karjalainen äitini puhui useimmiten muiden tavoin yleiskieltä asettuessaan Hämeeseen.  Kun hänen sukuaan tuli paikalle, silloin alkoivat miet ja siet taas kuulua puheessa. Kielen lisäksi olisi pitänyt kirjata muistiin kuulemiaan sanontoja, sillä niitä kyllä viljeltiin.  

Merete Mazzarella kirjoittaa jo aiemmin siteeraamassani kirjassa ”Elämä sanoiksi” elämänsymboleista.  Vaikka se ei varsinaisesti liity tähän nyt käsittelemääni aiheeseen, en voi olla ottamatta sitä juuri tässä kohtaa esille. Sanankäyttö ja kirjoittaminen kun ovat minulle tärkeitä, vaikka murteet ja sanonnat ovat jääneet muiden, erityisesti juuri minulle tärkeiden asioiden alle.  Kun kirjoitan sanonnoista ja murteistä olen kuin kuin väärällä polulla tai olen joutunut monien kutsumalle epämukavuusalueelle.

Elämänsymbolit ovat jonkinlainen kiteytys tai punainen lanka omasta elämästä. Ne syntyvät usein vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Saattaa olla, että joku toinen keksii läheiselleen ihan erilaisen tyypillisen elämänsymbolin kuin itse. Mazzarella sanoo, että niitä voi kysyä joltakin toiselta, mutta on hyvä olla loukkaantumatta vastauksesta. Hän kirjoittaa, että elämänsymbolien pallottelu voi olla hyvä seuraleikki niille, jotka eivät ole aikeissa kirjoittaa. Kirjoittavalle ne voivat olla hyvä lähtökohta työskentelylle.

Aloinkin heti keskustella ystäväni kanssa aiheesta ja miettiä, josko löytäisimme itsellemme oman elämänsymbolin.  Juutuin siihen yhteen, joka ei kyllä ole minun elämänsymbolini, mutta olisin voinut laittaa sen äidilleni:

 ” Elämä on kuin hanhenpaska, toisesta päästä valkoinen ja toisesta musta.”

Oikeastaan se löytää paikkansa nyt. Löydän kyllä vanhemmilleni muitakin symboleja, kuten koko perheelle. Serkuillani on monia sukuun liittyviä vitsejä, kaskuja ja sanontoja, jotka käyvät vaikka isovanhemmilleni, tädeilleni ja enoilleni, näille karjalaisen puolen suvulle. Kutsuin niitä puujalkavitseiksi, koska ne kaikki olivat aikanaan mielestäni vähän ”könkköjä”. Hämäläisen sukuni yhteydenpito on ollut vähäisempää, en edes tunne kaikkia serkkujani. Eläväiselle isäni veljelle, varhain kuolleelle Jaakolle, omalle kummisedälleni voisin ehkä jotakin keksiä.

Jos elämäni vaiheissa olen pudonnut kärryiltä joissakin asioissa, en sentään kaikissa.  Vaikka  myöhemmin kultaisella 60-luvulla sisariani ja ehkä minuakin kutsuttiin Rengon ruusuiksi, niin pääsääntöisesti kotipaikkakuntani aiheutti ikävää huomiota ja aiheuttaa vielä tänäkin päivänä. Vaikka Renko kuuluu nyt Hämeenlinnaan, johon ei muuten  myöhemmin tässä kirjoituksessa mainitussa kirjassa ole yhtään viittausta.

Neljännen luokan syksyllä, viimeistä vuotta kansakoulussa. Minä olen se pitkätukkaisin.

Täysin viattomana 11-vuotiaana joudun noiden asioiden eteen aloitettuani oppikoulun Hämeenlinnassa.  Tulin Rengosta, jonne menevät junan raiteet ”oli jänis syönyt”. Rengossa oli myös kuuluisa ”Rengon keinu”, jota joskus lainattiin muuallekin, kun jossakin joku hirttäytyi. Joka tapauksessa minua, maalaistyttöä, katsottiin vähän pitkään ja veisteltiin milloin mitäkin. Itse asiassa en kuitenkaan niistä sen pahemmin kärsinyt. Vaikka meidän aikanamme oli kiusaamista, sen kuului itse asiassa niin ollakin. Se kehitti meille kovemman nahan eikä siitä sen enempää puhuttu. No, päiväkirjaani saatoin kirjoitella kiusaamisista, mutta yleensä ne olivat vähän toisenlaisia juttuja kuin tämän päivän kiusaamiset. Olen myöhemmin lukenut, että Karjalassa oli ihan tapana, että aikuiset kiusoittelivat lapsia, vähän niin kuin kasvatusmielessä.

Kun äitini sukua poikkesi, niin silloin meitä lapsia kiusoiteltiin. Murrosiässä kiusanteko tuntui pahimmalta eikä silloin eikä aiemminkaan oikein sitä vastaan osannut puolustautua.  Se alkoi tuntua epäoikeudenmukaiselta, kun ymmärsi, kuinka vähän ne muut ihmiset tunsivat juuri minua. Kansakoulussa pahinta oli varmaan se, että parasta kaveria vaihdettiin kuin mustalaisen hevosta. Tytöt eivät osanneet olla uskollisia toisilleen eikä kolmen kimppa ollut tavallista. Oltiin jonkun kanssa yhdessä kunnes se toinen halusi vaihtaa yhdessäolon olemiseen ja kaveramiseen jonkun toisen kanssa. Koulutiellä saatettiin jotakin kiusata syistä, joita en koskaan oikein ymmärtänyt. Joskus pojat tappelivat metsätiellä isojen seipäiden kanssa ja taisi verikin juosta.

Rengon raittia joskus 1960-luvulla.

Minua kiusattiin kansakoulun neljännen luokan aikoihin erittäin kiusallisesta asiasta ja kiusantekoon osallistuivat myös nuoremmat sisareni. Vaikka kuinka yritin piilotella vaaleanpunaisen villatakin alle liian nopeasti kasvavia rintojani, jäin niistä joskus kiinni.  Yläluokan tytöt näkivät ja alkoivat nälviä. Taisivat olla vain kateellisia, mutta silloin se tuntui kyllä pahalta. Aloin kulkea entistä enemmän kumarassa.

Myöhemmin oppikoulussa, varsinkin ensimmäisellä luokalla ollessani, sain isältäni taskurahaa. Se ei tainnut olla kovin yleistä luokkakavereilleni. Isä varmaan ei oikein osannut antamaansa rahaa mitoittaa, koska hänellä ei ollut kokemusta. Olin vanhin lapsi ja koulumatkani oli sentään suuntaansa 30 km. Koulupäivät olivat pitkiä. Lähdin aamulla bussilla ennen kello seitsemää ja olin aikaisintaan ennen kello neljää kotona ja jopa parina päivänä vasta kello kuuden jälkeen.  Kävimme ruokatunneilla koulun lähellä olevassa kaupassa ja joskus leipomossa ja ostimme itsellemme herkkuja. Nuori kasvava lapsi on koko ajan nälkäinen.  Kun luokkakaverini huomasivat, että minulla oli rahaa ja joskus ostinkin jollekin jonkun karkin, minulle alkoi tulla luokassa pieniä rahanpyyntökirjeitä.  Se oli minulle liikaa, en ollut höynäytettävissä, vaikka renkolainen olinkin.

Olin palauttamassa taas yhtä kirjastosta lainaamaani kirjaa. Viime hetkellä käyn niitä vielä läpi, kun en millään ehdi lukea kaikkia haalimiani kirjoja. Kirsti Mäkinen on kirjoittanut kirjan ”Lollot ja kollot” – suomalaista naapurihuumoria. (Otava 2007).  Nämä seuraavat sanonnat olenkin lainannut tuosta kirjasta.

”Rengon rentut, Lopen lahjakkaat, Tammelan taulapäät, Humppilan hummerit ja Jokioisten jarisijat” (Tammela). Renkolaisia kutsuttiin myös usein tervankeittäjiksi. Ehkä pitikin paikkansa, että siellä metsissä keitettiin paljon tervaa. Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä lyhyesti, mahdollisesti kesällä 2012, kun kiertelimme sisareni kanssa siellä Asemin ja Kaloisten kulmilla.

Kaartjoen rannalla tehtiin töitä, oli varmaan 1980-lukua. Nuo hienot puukasat kyllä sittemmin lahosivat sinne metsään. Tontin nimeksi tuli Kurjenpolvi.

”Jollet miästä saa niin ota renkolainen.” En ole koskaan kuullutkaan, vaikka se on kirjan mukaan ollut käytössä vielä 1960-luvulla eli silloin, kun minä olen siellä elänyt. Hämeenlinnalaiset ovat ikänsä ”Vittaillu” (=vitsailleet), että renkolaiset ovat vähän sellaisia ”mettäkulmalaisia”.  Jopa Lappeenrannassa opettaja on sanonut oppilailleen ”Mitä renkolaisia te ootte kun ette sitä tiiä.”

Ja vielä pahempaa seuraa, mutta sellaista en ole kuullutkaan. Kirjan mukaan  orivetisten mielestä Rengon naisilla ”se” on vino ”johtuen pellavien vitomisasennoista”. Rengossa kun ennen muinoin viljeltiin runsaasti pellavaa. ”Mene Renkoon, vittaköysiä venkoon.”

Rengon kieli mainitaan myös, mutta siitä olen jo aiemmin täällä kirjoittanut. Renko lienee alueena paljon vanhempaa kuin 1440, jolloin se mainitaan kirjallisissa teksteissä kappelina. Näin tässä kirjassakin sanotaan ja sitähän olen minä jo usein ennen uumoillut.  Se on ikivanha paikkakunta, vanhempi kuin joku Hämeenlinna, mutta sittemmin taantunut ja joutunut muiden pilkan kohteeksi. Ehkä se on myös ollut kateutta periytyen Rengon loistavista, paremmista ajoista ja muuttuen sitten kiusaamiseksi.

Isäni äidinpuoleiset isovanhemmat.

Viime vuoden keväänä, matkallamme Karjalan Kannakselle Kuolemajärvelle juhlistamaan 70 vuoden kulumista siitä, kun väestö joutui lähtemään ja jättämään kotiseutunsa ikiajoiksi, mukana oli myös eräs hämeenlinnalainen nainen.  Sain todella makeat naurut, kun hän kertoi työelämän kokemuksena jutun renkolaisesta. Hän oli ihmetellyt työkavereilleen jotakin henkilöä, olisiko ollut hiljainen ja hidas, (mitä nyt eivät renkolaiset mielestäni erityisesti ole), jolloin nämä vastasivat hänelle, että henkilön diagnoosi on renkolainen.  

Hän taisi ennen kertomista varmistaa minulta, etten vaan loukkaantuisi. En tietenkään loukkaantunut, koska myös tiesin, etteivät renkolaiset olleet sen kummempia ihmisiä kuin muutkaan.  Käsitykset vain lähtivät jo kauan sitten elämään omaa elämäänsä. Ja ihan hyvä niin.

Ei sen puoleen, kyllä minuakin haukuttiin samaisella matkalla tosikkohämäläiseksi sanoessani eriävän mielipiteen puhdasveriselle karjalaiselle.  En lähde sen syvemmin koskaan mukaan keskusteluihin, jotka saattavat loukata toista osapuolta.  Facebookissa näitä järisyttävän voimakkaita heimomielipiteitä, jopa henkilökohtaisia,  esitetään jatkuvasti. Toiset suuttuvat ja poistuvat näyttämöltä, toiset ohittavat ne menemättä mukaan. Karjalaiset tuntuvat olevan erityisen voimakkaita mielipiteissään ja oman arvonsa ja paremmuutensa heimojen keskuudessa tuntevia. Me puolirotuiset pidättelemme ja minä jopa joskus puolustelen muita. Renkolaiseksi kun olen syntynyt.