Laatikon uumenista

Yritin paneutua lamppujen ripustamisen maailmaan. Tuli taas mieleeni sama asia kuin aina ennenkin, kun joutuu sivuamaan sähköalaa. Kaiken muun kehityksen rinnalla se tuntuu kehittyvän hitaasti ja on edelleen yhtä monimutkaista kuin aina ennenkin. Vuokra-asunnossani on joka huoneen katossa käsittääkseni moderni pistokeliitäntä. Maalaisjärjellä ajatellen minun on uutta lampun varjostinta/lamppua ostaessani selvitettävä, että siinä on kaksinapainen pistoke, joka sopii noihin reikiin. Se on yksinkertaisin ratkaisu. Muissa vaihtoehdoissa, vanhojen lamppujen kytkemisessä, lisäkappaleiden hankkimisessa ynnä muussa tarvitsen apua. Eikö näin olekin selvää edetä?

Kaikki kuvat ovat blogissa mainitsemaltani Saksan matkalta 11 vuotta sitten. Hurjaa, miten ja minne se aika on mennyt!!!

Kun muuttaa, on sopeutumisen ja tavaroiden purkamisen lisäksi mietittävänä paljon käytännön asioita. Elokuussa illat ovat jo pimeitä. Tulen tarvitsemaan lisävalaistusta. Vielä pärjään hyvin vanhoilla jalkalampuillani. Keittiön ja eteisen kiinteät valaisimet himmeästä valostaan huolimatta auttavat. Mutta eivät auta, jos saan päähäni illalla purkaa ja tutkia noita vielä purkamatta olevia laatikoita.

Purkaminen tarkoittaa myös tiheämmällä kammalla käsittelyä. Jokaisen kohteen osalta aloitan mietinnän, mitä teen sille jatkossa, säilytänkö vielä, hävitänkö, sopiiko se kierrätykseen. Huomaan, että pulppuileva ja kiihkeä mieleni on ajan mittaan, pitkinä vuosina takanapäin, täyttänyt kirjastoni ja arkistoni aineistoilla, jotka ovat kiinnostaneet juuri silloin. Pahinta on, että ne kiinnostavat edelleen. Nyt olisi hyvä oppia priorisoimaan ja valita ne tiet, joita pitkin jatkan.

Kaiken lisäksi muistan hyvin, milloin ja miksi jokin kirja on joutunut käsiini.  Reinhard Gutbier on kirjoittanut 1973 teoksen ”Der landgräfliche Hofbaumeister Hans Jakob von Ettlingen. Eine Studie zum herrschaflichen Wehr- und Wohnbau des ausgehenden 15. Jahrhunderts.” Kirja kuuluu sarjaa, jossa käsitellään Hessenin historian lähteitä ja tutkimuksia. 

Hovirakennusmestari von Ettlingenistä henkilönä ei paljon tiedetä, syntymäaika on tuntematon, mutta hän kuoli 1507  Ziegenhainissa. Kirjoittaja laskeskelee muihin esille tulleisiin ajankohtiin viitaten ja kun todennäköinen elinaika voisi olla 70 vuotta, joten hän voisi olla syntynyt noin 1440. Saksaa hallitsivat pikkuruhtinaat, jotka rakennuttivat ja korjasivat linnoja mm. kirjan alkupuolella kerrotaan Burg Friedewaldin lisärakentamisesta. Linna oli toiminut Hessenin maakreivien metsästyslinnana. Tuohon aikaan alueen kreivikunnan maakreivinä oli Heinrich III ”der reiche” von Hessen (1440 – 1483) ja hänen jälkensä poika Wilhem III von Hessen (1471 – 1507). Heidän hallintopaikkansa oli ikivanhassa Marburgin linnassa, jossa myös näiden kreivien aikana tehtiin muutos- ja korjaustöitä von Ettlingerin johdolla.

Kirja kertoo myös kahden muun linnan töistä, Burg Hauneck ja Burg Herzberg, joissa ko. herra oli mukana.

Huomaan nyt tutustuessani asiaan, kuinka monta kiinnostuksen/kokemuksen kohdettani yhdistyy tässä aiheessa. Kun vaan kaikelle olisi aikaa, mutta ehkä voin kietoa niitä joskus yhteen? Taidehistoriaa opiskellessani poikkesimme silloin tällöin Arkkitehtuurimuseossa. Siellä oli valtavan hieno kirjasto, josta poistettiin silloin tällöin kirjoja. Tämä kirja kuului niihin. Olin erityisen kiinnostunut arkkitehtuurista. Ihmettelin silloin, miksi en ollut jo aiemmin ymmärtänyt suuntautua arkkitehtuuriin. Saksankielinen rakennusmestarien "rakennustaiteeseen"  liittyvä kirjallisuus tuntui kiinnostavalta ja kirja mahtui, tosin usein painavaan reppuuni. 

En muista, kiinnitinkö silloin huomiota, että kirja liittyi Hesseniin. Aikoinaan keväällä 2006, kun matkustin pikkuserkkuni Helmin kanssa tapaamaan toista pikkuserkkua Kyllikkiä, niin tulimme Frankfurt am Mainista junalla Marburgiin, josta meidät haettiin Kyllikin toimesta. Siinä on

yhteys henkilökohtaiseen elämääni ja sukuuni.

Saksan historia on kovin kiehtovaa, mutta on todella vaikeaa päästä kiinni tuohon pienten ruhtinaskuntien ja sukujen maailmaan. Olen nyt kiitollinen saksankielen taidoistani, vaikka ne eivät paljon auta historian monimutkaisissa ympyröissä.

Arolsenin asuinlinna Bad Arolsenin kaupungissa Pohjois-Hessenin Waldeck-Frankenbergin piirikunnassa. Linnan asukkaat ovat sukua mm. Hollannin ja Englannin kuningashuoneille. Kyllikki kertoikin olleensa kutsuttuna eräisiin häihin linnassa, jossa oli mukana myös Hollannin silloinen kuningatar Beatrix.

Edellä mainittujen maakreivien kuoltua, se sukuhaara katkesi siihen ja linnojen valtiaat tulivat toisista ruhtinassukujen haaroista. Mutta huomasin tuolta Wikipediasta Heinrich von Hessenin kohdalla mielenkiintoisen maininnan, joka taas johtaa erääseen aiheeseen, joka olen vuosikausia pyöritellyt mielessäni.  Samalla se liittyy hiukan sukututkimukseen tai ehkä enemmän aiheen kiinnostavuuteen.

” Mit Christine (Steyna), der Frau des Malers Johannes Dietz († 1480) in Marburg, hatte Heinrich eine „uneliche tuchter“ Contzel (* vor 1471; † vor 1508), ∞ vor 1489 mit Ludwig Orth (um 1460–1523), die eine Vorfahrin von Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) ist.”

Toisin sanoen suuren saksalaisen Johann Wolfgang von Goethen juuret ovat myös tässä edellä mainitussa Hessenin ruhtinassuvussa. Viittasin Goetheen tänä vuonna 14.3. kirjoittamassani blogissa ”Kukkien seassa sekoilua”. 

Eli mitä teen tuolle kirjalle? Taidan työntää sen toistaiseksi kirjahyllyyni. Ja jatkaa noita arkisia tehtäviäni. Yllätyksiä tulee lisää. Sateinen päivä oli hyvä kirjoittamiseen. Nyt alkaa kirkastua. Tuon vitriiniin kiinnittämäni lukulampun valonkin voi nyt sammuttaa.

eli kuvat olivat tiedostojen uumenista...

Turha joukkoko?

Tuleepa joskus aamu varhain unesta havahduttuaan mieleen omituisia ajatuksia.  Aivan ensimmäiseksi saatan muistaa tekemättömät työt, joita olen kutsunut kaapin luurangoiksi. Useimmat ovat sellaisia, että pitää vain pallo heittää toiselle tai paremminkin saada se toinen ymmärtämään, että pallo on nyt hänellä. Sitten sana yltiöpositiivisyys alkoi keikkua ajatusteni reunalla. Se saattoi tulla edellisen päivän keskustelusta.  Mainitsin ehkä taas kerran inhoni yltiöpositiivisuutta ja sen korostamista kohtaan.  Saatoin olla jälleen kerran liian voimakas mielipiteissäni. Pidän itseäni  hyvinmyönteisenäihmisenä.  Olen tyynen rauhallinen kaikkien asioiden edessä ja suhtaudun ystävällisesti muihin ihmisiin, mutta miksi jotkut asiat kuitenkin saavat vielä hiukan kiihtymystä aikaan.  Miksi joskus pitää vielä suuresti korostaa asioita? Ihmisen opin tien on pitkä, mutkainen ja usein astumme askeleen takaisinpäin.

Viipurin vanhan tuomiokirkon raunioilla jälleen kerran toukokuussa 2014.

Noista aamun sanoista kertyi sitten turha joukko. Voisin vielä lisätä siihen muitakin asioita, joita olen äskettäin kohdannut. Luin jossakin taas kerran (monennenko kerran?), että kun kirjoitamme itsestämme ja kerromme elämämme tarinaa, sen pitää olla mahdollisimman yleisluontoinen eikä se saa sisältää mitään henkilökohtaista. Miten voit kirjoittaa itsestäsi olematta henkilökohtainen, sulkea itsesi oman kertomuksesi ulkopuolelle. Taitaa minulla olla vielä paljon oppimista? Tai sitten menen vain niitä omia polkujani edelleen ja annan muiden touhuta pienissä karsinoissaan, sillä tuollaista en aio koskaan oppia.

Maksaisin jotakin nyt siitä, että saisin tietää enemmän omien vanhempieni henkilökohtaisista tuntemuksista ja ajatuksista. Eilen ajattelin jopa, miksen lapsena kysellyt isovanhemmiltani mitään.  Voi olla, että alle 10-vuotis lapsi ei vielä osaa esittää kysymyksiä. Tuon ikäiselle lapselle on oikeasti kerrottava asioita, jotta he voivat kysyä.  Omat vanhempani olivat eri asia. Jos vain olisin osannut kysyä, olisin saanut myös vastauksia.  Satunnainen lukija varmaan ymmärtää, miksi pohdin tällaisia asioita. Toivon myös, että uteliaisuuteni, joka voi joskus tuntua sopimattomalta, osataan tulkita oikein, se on vain tutkijan pohjatonta halua ymmärtää asioiden alkuperää.

Sakset!

Ajatuksia Alexin kanssa touhutessa

Näitä samoja ajatuksia pyöritin päässäni tarkkaillessani Alexia, pian kolme vuotta täyttävää lapsenlastani. Hänen uteliaisuutensa ympäristöön on ylitsepursuavaa. Minäkin hermostun siihen välillä, mutta sitten kuitenkin toivon, että hän säilyttäisi sen ominaisuuden myös kasvaessaan vanhemmaksi. Jos kiellän häntä ottamasta jotakin paperiani, hän saattaa sanoa: "Se on tärkeää." Siis se paperi on tärkeä myös hänelle. Mutta ei hän tietenkään vielä tiedä, kuinka tärkeä jokin paperi oikeasti voi olla. Tehtäväni on kertoa se. Ollessani lapsi paperitavaraa ei varmaan lojunnut joka nurkassa. Siksi varmaan revin pienenä sen yhden kirjan (mikähän se oli) kaikki sivut irti ja tein niistä lieriöitä.

Tässä välissä piti kaivaa taas vanhempieni pitämä ”Ensi askeleet” –kirja esiin. Isäni kirjoittaa kohdassa leikkikalujani näin:

”Aapiskirja eli aapelus oli minulle 2-vuotiaana rakkain. Yleensä minulla oli kovin suuri kirjasto, oli ”liu lau laskiaista”, tonttuja. lehtiä ym. Kun posti tuli, luin tietenkin ”Seuran” ennen muita. Äidin ”kana kirjan” luin myös selväksi sinä talvena kun täytin 2 vuotta ja äidin puutarhakirjasta luin kaikki kannet. Sitten isä tilasi minulle ollessani 3-vuotias Lasten maailman, jota säästin kovasti. ”

Olisivatko ne repimäni kirjat olleet mainittu juuri tuossa. Mutta kiinnostukseni kaikenlaiseen paperitavaraan paperiin eli siis jo tuolloin.

Näytän Alexille valokuvia. Hän ei aina tunnista aina itseään paitsi jostakin ennestään tutusta valokuvasta, jonka on nähnyt kotonaan. ”Tuon minä muistan”. Mitä on muisti? Mitä hän oikeasti muistaa sitten joskus? ”Se olen minä.”  On kiehtova ajatus, kerätä lisää valokuvia jonnekin laatikkoon tulevien leikkien varalle.  Nyt kehystettyjä valokuvia vanhemmistani, joita hän ei ole koskaan nähnyt muualla kuin valokuvissa ja hänen vanhemmista sisaruksistaan on puulaatikossa, jonka hän lähes joka kerta tutkii. Pieni lapsi on tuntematon maailma. Hänellä on kaikki seikkailut edessä.  Toivottavasti voin vielä pitkään olla hänen elämässään.

Tämä Alexista kertomani ei ollut enää sitä turhaa joukkoa.  Hän vietti luonani viime viikolla kaksi päivää ja yötä ja niiden jälkeen olin todella uupunut. Piti mennä pitkästä aikaa iltapäivätorkuille. Odotan kuitenkin tulevia seikkailujamme.

Tulee kaahailtua 1500-luvulla

Turhaan joukkoon ei myöskään ollenkaan kuulu, että välillä sotkeudun oikein pahan kerran (jälleen kerran) 1500-luvun historiaan.  Jokin kumma vetää minua sinne aina kauemmaksi, sinne keski-ajan ja uuden ajan välimaastoon, johon en sitten kuitenkaan ihan kunnolla pääse. Luin viime viikolla Anssi Mäkisen ”Linnaleirit ja vainovalkeat”, joka on ilmestynyt  jo vuonna 2002 Suomalaisen Kirjallisuudenseura  Bibliotheca Historican (73)  julkaisuna.  Kirja perustuu kirjoittajansa Oulun yliopiston humanistiselle tiedekunnalla tekemään väitöskirjaan, jossa käydään läpi Viipurin läänin asutusta kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. Tutkijan äidin synnyinseutu oli Koivisto ja varhempien polvien kotiseudut mm. Jääskellä ja Uudellakirkolla. Myös isän kotiseutu Vehkalahti on alueessa mukana.

Viipurin lääniin kuului tuon mainitun sodan aikana viisi kihlakuntaa: Äyräpää, Jääski, Lappee ja Rannan kihlakunta ja lääni-nimestään huolimatta kihlakuntiin kuuluva Kymenkartanon lääni. Lisäksi Viipurin lääniin kuului Viipurin kaupunki, jonka hallinto ja verotuskäytäntö poikkesivat kihlakuntien vastaavasta.

Aiemmin 1400-luvun lopulla koko Ruotsin Karjala Kymijoelta Vuokselle saakka ja Uudenmaan itäosa ja parhaillaan uudisasutettava Savo kuuluivat Viipurin linnan alaisuuteen.  Savonlinna perustettiin 1470-luvulla, mutta se kuului Viipurin linnan alaisuuteen aina 1530-luvulle saakka.

Vähän myöhemmin 1540-luvulle tultaessa Karjalan alueella oli kaksi kihlakuntaa: Lapvesi eli Lappee (Vehkalahti, Virolahti, Säkkijärvi, Lappee ja Taipale) ja Äyräpää (Viipurin pitäjä, Koivisto, Uusikirkko, Hanttula eli Kivennapa, Muolaa ja Jääski). Tällöin Viipurin linna menetti asemansa hallintoalueen keskuksena. Linnanisäntä vastasi tämän jälkeen vain linnasta ja sen alaisista latokartanoista sekä otti vastaan voutien kokoamat verot läänin alueelta.

Viipurin pyöreä torni on 1500-luvulta.

Tätä varten läänin alue jaettiin voutikuntiin.  Voudit olivat suoraan kuninkaan alaisia. Karjalassa oli nyt kolme hallintoaluetta: Lappeen kihlakunta, Äyräpään kihlakunta ja Rannan kihlakunta, johon kuuluivat Viipurin pitäjä, Koivisto ja ulkosaaret.  Jääski erotettiin 1556 Äyräpäästä omaksi kihlakunnakseen.

Kotiin tulossa. Vasemmalla talo. jonka paikalla oli isovanhempieni ja heidän 11 lapsensa koti.

Toisin sanoen alue, jota tutkin eli Kuolemajärven alue, on kuulunut tuolloin osaksi Viipurin pitäjän alle ja oli osa Rannan kihlakuntaa. Osa alueesta jäi Äyräpään kihlakunnan alueelle ollen Uudenkirkon pitäjää. Kirjassa on hiukan epätarkkuuksia tältä osin, kun siellä mainitaan, että koko Suomenlahden rannikko luettiin kuuluvaksi Uudenkirkon pitäjään.  Näin tavallaan on Kuolemajärven alueen osalta kirkollisessa mielessä ollutkin.  Kun olen tutkinut (tai yrittänyt tutkia) Kuolemajärveen liittyviä vanhoja asiakirjoja, olen löytänyt kylien tietoja useimmiten Viipurin alta mutta myös Uudenkirkon alta.  En osaa lukea 1500-luvun asiakirjojen kirjoituksia muuten mutta löydän kyllä paikannimet.  Aiheesta olen melko varmasti kirjoittanut aiemmin, koska olen yrittänyt silloin tällöin paneutua aiheeseen. Voudintileistä kerrotaan Kansallisarkiston sivuilla seuraavan linkin takana https://portti.kansallisarkisto.fi/fi/aineisto-oppaat/voudintilit (linkki korjattu 1.10.2024)

On muitakin linkkejä, joiden alta  voi myös lukea tästä varhaisesta hallinnosta. Käkisalmen alue kuului silloin vielä Novgorodin alle, Vatjan viidennekseen  En tässä lähde tutkimaan sitä aluetta. Lukemastani kirjasta yritinkin etsiä jotakin lisätietoa nimenomaan Kuolemajärven alueesta, mutta aika hyvin se useimmiten ohitettiin.  Viipurin läänin historia osa III Suomenlahdelta Laatokalle käyttää Viipurin läänistä nimeä Viipurin Karjala. (poistin vanhat linkit 1.10.2024)

Viipuria kuvattuna Viipurin linnan pihalta kesällä 2013.

Rajariidat Ruotsin ja Venäjän välillä olivat kyteneet jo pitkään. Sotaa käytiin jo 1555 - 1557. Juuri tuolloin myös Mikael Agricola joutui Kustaa Vaasan neuvottelijana lähtemään Moskovaan käymään tuskallisia  neuvotteluja Iivana Julman kanssa. Palatessaan Moskovasta huhtikuussa 1557  (9.4.) hän saa sairaskohtauksen  Kyrönniemessä ja kuolee siellä lähellä omien sukujeni  vuosisataisia asuinsijoja.

Eri lähteissä Viipurin Karjalan tiestöä on kuvattu myös vaihtelevasti, mutta jotta saisin tämän jo viime viikolla aloittamani blogin valmiiksi ja julkaistua, palaan siihen asiaan toisella kertaa.

Mirka Lappalainen Keravan kirjastossa.

Kustaa II Adolf

Kun viime maanantaina olin kuuntelemassa Mirkka Lappalaista Hannu Taanilan tunnilla Keravan kirjastossa, niin tietenkin odotin joitakin viittauksia Karjalaan. Aihe liittyi Lappalaisen viimeisimpään historia-teokseen ”Pohjolan leijona – Kustaa II Aadolfin Suomi” (Siltala 2014). Tässä vielä linkki Kimmo Katajalan Helsingin Sanomiin kirjoittamaan arvioon http://www.hs.fi/kulttuuri/a1415338807929  (toimii vain lehden tilaajille).  Kun Lappalainen käsitteli aihetta ”milloin Suomesta tuli Suomi” hän mainitsi, että ei ole varmaa, laskettiinko Suomi-nimiseen maahan silloin Karjalan aluetta. Näkökulma oli aivan muualla, vaikka 1500-luvun sotien aikana nimenomaan Ruotsi laajensi omistuksensa myös Laatokan Karjalaan.  Viipurin ja Karjalan kannaksen alue oli jo pitkään kuulunut Ruotsin alle. 

Kustaa II Adolf tuli Ruotsin kuninkaaksi 17-vuotiaana  1611 ja vietti suuren osan aikaansa sotimassa maailmalla. Ruotsi laajenikin hänen aikanaan niin, että Venäjä menetti kokonaan yhteytensä Itämerelle Stolbovan rauhassa 1618. Kustaa II Adolf osallistui sitten 30-vuotiseen sotaan ja menetti henkensä Lützenin taistelussa 16.11.1632 vain 38-vuotiaana.  Minusta oli yllättävää kuulla, kun Hannu Taanila kertoi kuninkaan tunnettavuudesta Saksassa. Saksankielisessä Wikipediassa, johon edellinen linkkini johtaa, kerrotaan seikkaperäisesti hänen kuolemastaan taistelun kuluessa.  Lûtzen sijaitsee aivan Leipzigin kupeessa.

Carl Gustav Hellqvist: Kustaa Ii Adolf Wolgastin satamass 15.6.1633. Maalaus 1885.

Mirkka Lappalaisen kertomukset toivat paljon taustatukea siihen, miten vahvaksi myös Suomen hallinto Kustaa II Adolfin aikana muodostui. Hannu Taanila kävi myös hänen kanssaan läpi  edeltävät 1500-luvun tapahtumat aina kuninkaan isoisästä Kustaa Vaasasta, tämän pojista ja taisteluista Suomen hallinnasta Puolan kuningas Sigismundin (Juhana III:n poika) ja Kaarle-herttuan (Kustaa II Adolfin isä) välillä.  

Minulla on ollut pitkään lojunut keskeneräisenä kirjoitus Kustaa II Adolfin tyttärestä Kristiinasta, koska kuljeskelin hänen jalanjäljillään Roomassa. Hän seurasi isäänsä Ruotsin valtaistuimelle, mutta luopui kruunusta, kääntyi katoliseksi ja vietti loppuelämänsä Roomassa.  

Tuolta Kustaa II:n Adolfin tarinasta osui myös silmiini Ebba Brahen  tarina.  Kuningas oli nuorena rakastunut häneen, mutta äiti ei sallinnut avioliittoa. Ebba naitettiin Jaakko de la Gardielle, jonka kanssa hän sai 14 lasta. Jaakko de la Gardien äiti Sofie Johanintytär Gyllenhiem oli kasvanut Suomessa. Hän oli Juhana III:n ja Kaarina Hannuntyttären avioton lapsi.  Sukututkija on taas iskenyt.  Siis Jaakko de la Gardie oli Kustaa II:n Adolfin serkku.

Marja Pirttivaara esitystä pitämässä. Koko esitys löytyy täältä.

Sukututkimukseen liittyen  olin eilen Keravan sukututkijoissa kuuntelemassa Marja Pirttivaaran luentoa geneettisestä sukututkimuksesta. Mutta siihen  aiheeseen palaan, jos palaan, joskus tulevaisuudessa. On tässä muutakin sukututkimusta vielä paljon tekemättä, mutta vuorenvarmasti lähden tuohonkin projektiin mukaan.

Näinkin suuri tammi on kasvanut Tammikon tien varressa ja kasvaa edelleen. Kuva toukokuulta 2014.

Lukea tietosanakirjaa kuin romaania

… piirtää sketsejä kuin lopullista taideteosta, huvitella väreillä keväällä, pääsiäisenä kun jäät vajottavat, ei voi enää juosta jään halki hakemaan pajunkissoja, oi ystävät, älkää takertuko aikaan, älkää aikakausiin eikä vuodenaikoihin…

Kun olin nuori, runosuoneni pulppusi koko ajan.  Eilen aamulla lukiessani Helsingin Sanomia, juutuin kulttuurisivuilla artikkeliin Erkka Filanderista.  Hän on nuori mies, joka on  juuri voittanut  lehden kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan runoelmalla nimeltä  ”Heräämisen valkea myrsky”.

Hupsista vain, olin heti keväässä 1967 tai sinne päin, koska niihin aikoihin oma runosuoneni pulppusi . Minulla on osa sen aikaisista kirjoituksista tallella sikin sokin.  Pystyin täysin samaistumaan tuon nuoren miehen ajatuksiin.  Sivulla oleva runokin oli kuin omaa kohta 50 vuoden takaista runouttani.

Raati on perustellut Filanderin runoelman olevan ekstaattista runoutta, elämänilon pulppuavaa ylistystä, jossa keskeisiä kuvia ovat valo, kevät ja herääminen. Vapaasti ryöppyävän kirjoituksen virrassa on silkkaa nuoruuden ja luomisen runoa. Hänen runoissaan ei ole sija kyynisyydelle ja ironialle ja nykyrunoudeksi se tuntuu poikkeuksellisen avoimelta ja vilpittömältä (HS 15.11.2013).

Vanha omenapuu keskellä luontoa lenkkipolun varrella.

Kissa nostaa taas kerran omaa häntäänsä löytäessään oman nuoren itsensä nykyhetken nuoressa runoilijassa. Olen varmaan joskus maininnutkin, että lähetin aikoinaan omia runojani johonkin kilpailuunkin, mutta ne palautettiin kiittäen.  Nyt en enää runoile, mutta osa proosarunoistani on edelleen tallella. Pian niistä ajoista on 50 vuotta. Tässä ajassa maailma on muuttunut aivan toiseksi. Jos vain ehdin tehdä kaiken suunnittelemani, voin joskus perata myös runoni tuosta paperikasasta esiin ja julkaista ne. Nykyään kun julkaisuväyliä riittää. Tosiasia kuitenkin on, että vanha ämmä  ei voi olla mitenkään kiintoisa runoilijana. Tosiasia on myös se, etten kyllä itsekään enää havittele kultaa ja kunniaa.  Kaiken teen vain omaksi ilokseni. Ei taida nuorempienkaan saavutukset enää suurta yleisöä kiinnostaa!

Tammikon tiellä viime heinäkuussa. Matkakumppanini Tuula Virsu ja sisareni Heljä ovat jo kovaa vauhtia menossa. Minulla on tuollakin kilometrin matkalla paljon tallennettavaa aivosoluihini. Ensimmäisiä tehtäviäni onkin viedä oman äitini muistot talteen.

Enkä varmaan olisi edes minä, jos en olisi säästänyt noita aarrelaatikoita kaiveltaviksi.  Jokin ulkopuolinen ärsyke kuten vaikkapa lehtikirjoitus, johtaa tonkimaan niitä  ja taas kerran koko elämän ihanuus avautuu edessäni. Pienet ilot valaisevat päivääni. Meillä ikääntyvillä ne ilot saattavat olla hyvin erilaisia kullakin. Sen olen huomannut. Tiemme eivät aina edes kohtaa toisiaan. Mutta jokainen saa pitää omat ilonsa.

Nukun silloin tällöin kovin levottomasti ja syy on useimmiten se, että haluan päästä kirjoittamaan. Jotkut vuosia vireillä olevat projektit alkavat kukin vuorollaan nousta pinnalle. Onhan materiaaliakin kertynyt sen verran, että voisin alkaa kirjoittaa.  Eihän se toden totta vaadi muuta kuin ryhtymisen ja aloittamisen. 

Tässä Leena Miekkavaara esitystä pitämässä (14.11.). Helsingin Kuolemajärvikerho kokoontuu yleensä Karjalatalon Sortavala-salissa. Nyt olikin sali täynnä porukkaa kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa kartoista. 

Mutta nyt kuten nuorenakin heilun eri asioiden välillä, milloin täällä, milloin siellä.   Aloitan asioita, jotka jäävät kesken.  Elämä on usein melko rauhatonta. Siinä ei paljon ole rauhaa kirjoittaa ja ajatella.  Monen monta asiaa olisi pitänyt aloittaa jo aiemmin, jotta ne sujuisivat nyt helpommin.

En voinut olla ajattelematta asiaa torstaina, kun olin Helsingin Kuolemajärvikerhossa kuuntelemassa Leena Miekkavaaran esitystä ikivanhoista kartoista, joista etsittiin Karjalaa ja Kuolemajärveä.  Välillä haaveeni alkaa vielä opiskella historiaa alkavat tuntua naurettavilta.  Minulla ei ole enää aikaa uhrata vuosiani siihen, että pänttään asioita ulkoa, jotta selviäisin tenteistä läpi.  Onko niin, että meillä jokaisella on oma tulikasteemme, eräänlainen kiihko, joka ajaa eteenpäin?  Jos saisin dokumentoitua kirjalliseen muotoon omien sukujeni historian yleisen historian kontekstiin ja lisäksi tarkemmin omien vanhempieni ja oman historiani, olisin tyytyväinen. 

Olen mukana eri asioissa siksi, että oppisin lisää. Haluni jakaa tietoani on myös kasvanut ajan kanssa, kun vain vastaanottajia löytyy.  Kirjoittaminen on minulle elinehto. En todellakaan pystyisi edes elämään ilman tätä välinettä. Valokuvaaminenkin on minulle ensi sijassa dokumentointia. On ihanaa, kun silloin tällöin voin jakaa eri tasoilla näitä asioita muiden kanssa. Mutta kaikista eniten kaipaan vertaistukea, jota voin keskustella syvällisemmin tavoitteistani ja samalla saada niitä selkeytettyä.

Nämä kaksi kuvaa on sisareni Heljä ottanut. Houkuttelin hänet mukaani 9.11. Karjalan liiton Perhe- ja suku-tapahtumaan, jossa osallistuimme iltapäivän seminaariin, Se käsitteli perhettä ja sukua sodan varjossa. Useissa Karjalaan, sukutukimukseen ja kirjoihin  liittyvissä tapahtumissa tapaan Tuula Virsun Turusta.  Suomen Sukuhistoriallisen  yhdistyksen toiminnanjohtaja FT Kari-Matti Piilahti kertoi aampäivän ohjelmassa karjalaisesta sukututkimuksesta ja asutushistoriasta. Hän on ollut opettajani sukututkimuksen jatkokurssilla. Kävin tervehtimässä ja vaihtamassa pari sanaa.

Kotityöt jäävät siksi joinakin päivinä hunningolle, kun veto näihin vaatimattomiin harrastuksiini on päällä. Jokin aika sitten vietin aikaani Kansalliskirjastossa, jonne pitäisi lähteä uudelleen. Onneksi mahdottoman paljon aineistoista saa netin kautta. Kansallisarkistoon olisi aiheellista mennä tutkimaan tietoja, joita ei ole vielä digitoitu. Hämeenlinnan ja Mikkelin maakunta-arkistoissa olisi aiheellista vierailla. Viipuri ja Pietari ovat  vuorossa sitten.

Tämän kartan olen varmaan ennenkin esittänyt blogissani ja Facebookissa. Se löytyy Viipurin läänin historia-kirjasarjan osan III sivulta 421, jossa kerrotaan Rautateollisuuden varhaisvaiheista Kannaksella. Juvan ruukki sijaitsi samoilla Karjalaisten kylän lähistöllä. Selityksenä kuvalle kirjassa: " Lorenz Christoph Stobaeuksen karttaluonnoksessa maaliskuulta 1703 näkyy Juvan ruukin sijainti Kuolemajärven ja Kaukjärven välissä, talvitien varrella." 

Monet sukututkijat kuten myös historiantutkijat ovat tutkineet asioita kymmeniä vuosia, minä olen vasta alkupolulla.  Oma tutkimukseni on samalla opiskelua. Tällä viikolla innostuin tutkimaan voudintilejä.  Niitä alettiin pitää Ruotsin valtakunnassa Kustaa Vaasan aikana (1523 – 1560). Tarkempaa tietoa niistä löytyy Kansallisarkiston sivuilta.  Ajattelin perehtyä niihin perusteellisesti ja samalla opetella lukemaan vanhoja käsialoja.

Ehkä myös mahdollisesti oppisin jotakin oleellisista noista ajoista ja siinä sivussa minulle tippuisi jotakin tietoa myös omiin tutkimuksiini. Aloitin rohkeasti Karjalan voutikunnan voudintileistä. Valitsin vuoden 1616 – 1617, koska se oli ensimmäinen vuosi Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuilla.  Löysin Kuolemajärven kylät helposti Viipurin pitäjän alta alkaen kylästä Kuolemajärviby.  Siirsin kuvat Wordiin ja aloitin translitteroinnin kylä kylältä asukas asukkaalta. Aika pitkälle pääsin, mutta se on vielä kesken ja monia nimiä joudun vielä usein pähkäilemään. Kylännimiä en myöskään kaikkia ymmärrä.

Lisää kuvateksti

Valitsin uudemman asiakirjan, koska 1500-luvun dokumentteja on vielä vaikeampi lukea. Täältä Rannan voutikunnan maantarkastusluettelosta  löytyvät helposti melkein kaikki Kuolemajärven kylät, jotka ovat olleet jo silloin hyvin asutettuja.  Menee kyllä tovi aikaa oppia lukemaan kirjoituksia, vaikka ne vaikuttavatkin selviltä. Niiden tulkinnat, erilaiset nimet  ja ajan ymmärtäminen on opeteltava siinä sivussa. Olen useamman kerran alkanut tehdä luetteloita paikkakunnan kylistä ja asujista, mutta työn hitauden ja tulkintavaikeuksien takia olen jättänyt sen kesken. Aiemmin kirjoitetuista historiakirjoistakaan en saa aina  kovin paljon apua, koska niissä vanhemmat ajat ovat melko ylimalkaisia ja lähteet melko puutteellisia.

Olen mahdottoman kiitollinen, että on aina ollut ihmisiä, jotka ovat paneutuneet historian tutkimiseen ja kirjoittaneet siitä. Siksi luenkin koko ajan muiden kirjoittamia opuksia. Lähteiden rekisteröinti on hyvin tärkeätä, että löydän ne myöhemmin helposti ja voin liittää kirjoituksiini. Koko ajan olen kuitenkin oppinut valtavasti ja löydän jo paikkaa koskevat tiedot helposti asiakirjoja selailemalla, koska tunnistan tutut  nimet.  Mutta kuten jo mainitsin alkutaipaleella olen ja olisikin hienoa saada tähän työhön apua, jotta pääsisin siihen varsinaiseen tehtävääni, aiheesta kirjoittamiseen.  

Enkö ole jo kirjoittanut, että yksi elämämme tarkoituksista on oppiminen.  Vaikka tutkiminen ei johda aina mihinkään tulokseen, niin jo pelkästään tällaisella tutkimusmatkalla oleminen on ilo. Siksi on hienoa löytää valmiita teoksia aiheesta kuin aiheesta.  Mahtavaa on myös voida osallistua erilaisiin seminaareihin, joissa voimme kuunnella tutkijoiden aiheisiin liittyvistä esityksistä. Tämä aika on erityisen otollista näille asioille tai sitten oma katseeni on erityisesti kohdistunut niihin.

Palaan vielä tuohon tekstini alkuun, jota aloitin itse asiassa kirjoittaa jo eilen aamulla, mutta jouduin keskeyttämään melko pian eikä koko päivänä sitten enää ollutkaan tilaisuutta palata siihen. Otsikko on oman runoni alku ja voisin nyt itse asiassa jatkaa sitä vaikkapa seuraavasti  "tutkia historiaa kuin omaa elämää", mutta en tee sitä. Runosuoneni ei enää pulppua samalla tavalla kuin nuorena.

Kotityöt ovat taas täysin hunningolla.  Papereita, lehtiä, valokuvia ja kirjoja kaikki pöydät ja lattiat täynnä. Ja aurinkokin alkoi  yllättäen paistaa. Siksi keittiö ensin kuntoon, imuri käteen ja ehkä sitten ulos lenkille kameraa käyttämään. Tai sitten keksin ihan jotakin muuta.  Usein kuitenkin päivä on jo päättynyt ennen kuin olen ehtinyt tehdä kaikkia niitä asioita, joita haluaisin tehdä.

Charles Emmanuel Biset. 1640.