Aloitan tylsästi. Kesän loppuminen näin jyrkästi eli sään erittäin suuren kylmenemisen takia, ei ole mielelle paras mahdollinen tapahtuma. Olin lukevinani jostakin, että hallaakin on tulossa. Puutarhan hoitaja eli nyt pelkkä kokemusasiantuntija tarkkailee sään muutoksia. Silloin pitää varautua ja peittää arat kasvit. Ainakin alavilla mailla, Niinhän tein aikanaan, kun minulla oli vielä puutarha. Lasitetulla parvekkeelle lämpö ehkä säilyy kauemmin. Lähes kaikki huonekasvini ovat olleet kesän parvekkeella kokien Suomen lähes trooppisen kesän.
 |
| Renko Vehmainen 18.7.2021 Harviantien alku |
Ensimmäisenä kylmänä tämän syksyn päivänä kävin kahdessa kaupassa viime talvena usein pitämäni takki päällä eikä se ollut yhtään liikaa. Koko aamupäivän (ja myös seuraavina päivinä) on kaiken lisäksi tuullut paljon. Kumman paljon yksi ihminen tarvitsee tavaroita taloudessaan. No, onhan minulla nyt täällä toinenkin henkilö, eli rouva kissa. Tällä viikolla on ollut joka päivä jokin meno. Eläkeläisillä on silloin koko päivä varattu, olettehan huomanneet. Se ei kyllä koske minua. Toisaalta olen kyllä sellaisten päivien jälkeen todella väsynyt.
Huomasin, että auto on tosi kurainen renkaista ja niiden ympäristöstä. Missä olen ajanut? Märkiä pikkuteitä oli Rengossa, lapsuuden kotikyläni laitamilla, jossa kävin viime viikolla tervehtimässä ensimmäistä ystävääni kaukaiselta lapsuuden ajalta. Niin pian, kun kynnelle kykenimme, aloimme tavata Tuulan kanssa kotiemme välisellä pellolla ja toistemme kotona. Ystävyytemme jatkui koko keskikouluajan, kuljimme usein pitkät koulumatkat linja-autolla kouluun ja takaisin Hämeenlinnaan Rengon takimmaisesta kolkasta yhdessä. Kävimme kyllä eri kouluja, Tuula oli tyttölyseossa ja minä yhteiskoulussa.
Kun palasin Saksasta 1970-luvulla, kävin tervehtimässä häntä, en edes muista kaikkia tapaamisiamme. Viimeksi tapasimme syyskuussa 2018, kun vierailin heidän luonaan Urjalassa. Puhelimessa sentään juttelemme useammin.
Minulla oli aihe viedä hänelle Rengon ensimmäinen kyläkirja, johon olin saanut ilokseni kirjoittaa kolme artikkelia. Teimme myös huomioita lapsuutemme ja nuoruutemme ajoista. Sain vahvistuksen omille ajatuksilleni monissa asioissa. Ajalla on tapana kullata asioita tai sitten emme muista mitään ja alamme keksiä muistoja. Olen kirjoittanut päiväkirjaa 10-vuotiaasta alkaen. Katkoja on kyllä tullut aina välillä.
Lampi Vehmaisissa
Keskustellessamme tuli mieleeni, että olisin voinut koulumatkaa kuvaavaan artikkeliin kirjoittaa myös niitä ikäviä asioita, joita muistin. Näköjään en kuitenkaan muistanut niitä kokonaisina. Jotkut asiat olivat niin järkyttäviä, että olin pyyhkinyt niiden yksityiskohdat pois mielestäni.
Esimerkiksi, muistan kyllä koulutiellä paikan mäkien välissä, jossa tapahtui jotakin. Pojat alkoivat tapella isojen keppien kanssa ja veri lensi. Mielessäni on vain välähdys siitä ja näen silmissäni pojan ylemmältä luokalta. Hänellä oli keppi, suuri puunoksa kädessä. Ystäväni kertoi loukkaantuneensa tässä tilanteessa, hänen toiseen jalkaasa tuli syvä haava, jonka paraneminen kesti kauan.
Saattaa olla, että ehkä toinenkin ikävä muisto liittyy juuri tähän samaan päivään. Olen siis silloin vasta ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Ajoimme metsätaipaleella pyörillä yläluokkalaisen tytön pelotellessa, että olemme tehneet jotakin pahaa ja meitä ajetaan takaa. Hän lähtiajamaan edellä tiellä metsän läpi kohti kotikylää. Henkihieverissä veren maku suusssa ajoimme metsäisen alueen ja Talvitienmäen ohitse aina Pyntiölle menevän tien risteykseen (tien nimi on Harviantie), jossa tämä erityisen ilkeä tyttö ohjasi meidät kääntymään ko. tielle eki isolta tieltä oikealle kaatuvalle metsätiellä. Seuraajat, joita hänen mukaansa meidän piti paeta, olivat jo kuulemma kintereillä. Me käännyimme paitsi minä, joka en oikein osannut vielä ajaa polkupyörällä vaan ajoin sensijaan tien risteyksen vasemman puolen ojaan ja sain piikkilanka-aidan piikit nenääni. Enempää en muista. Tämä tyttö oli keppi kädessä riehuneen pojan isosisko.
On se vaan kumma, että polkupyöristä ei ole oikein tullut otettua valokuvia. Tämä kuva on kotipihalta ehkä jo 1970-luvun alkupuolelta ja taaempi poppelia vasten nojaava pyörä voisi olla se vanha pyörä.
Siihen aikaan lapset opettelivat ajamaan aikuisen pyörällä. Opin ajamaan vasta 7-vuotiaana. Sitä edelsi monta kaatumista ja verisiä polvia. Koulumatkalla sattui muitakin ojaanajoja. Kerran isäni ajoi autolla ohitse, kun olin nousemassa ojasta.
Jos muistan oikein, äitini polkupyörä oli Cresdent-merkkinen ja ollut hänellä jo sodassa. Sillä hän taisi kulkea sodasta rauhaan. Muonituslottana hän kulki paikkojen väliä polkupyörällä, kuten silloin kerran, kun metsästä tuli tumma mies kädet ylhäällä ja halusi antautua sotavangiksi.
Siinä tosi vanha kuva, minä olen oikealla ja ystäväni vasemmalla meidän hiekkalaatikolla. Nämä kuvat ovat arvokkaita myös, koska niissä näkyy taustalla olevia vanhoja kellarirakenteita.
Keskustelimme myös siitä, kuinka ankaria vanhempamme siihen aikaan
olivat. Lapsia ei saanut kehua liikaa,
onnistumisista ei kiitetty, muiden perheiden lapset olivat aina parempia. Ei
ollut ihme, jos siinä maailmassa pieni ihminen keräsi itseensä asioita, jotka
vaikuttivat myöhemmin aikuisena. Ne ovat niitä traumoja, joita 1950-luvulla
eikä edes myöhemmin vielä pidetty tärkeänä. Ne ilmenevät ihmisissä monilla eri
tavoilla. Kaiken lisäksi he itse eivät edes ole tietoisia näistä traumoista.
Siihen päälle tulevat vielä edellisten sukupolvien traumat, jotka ovat
siirtyneet geeniperimän kautta. Miten niitä voi edes käsitellä, jos ei tiedä,
mistä on kysymys, jos ei tunne historiaa ja jos vanhemmat eivät ole
paljastaneet mitään. Kaikki on vain hyvin auringon alla!
Se oli hieno päivä ja vasta illan suussa pääsin lähtemään ihanalta paikalta kotikylässäni olevan lammen rannalta. Meillä on vielä paljon käsittelemättä. Elin-ikä ei riitä siihen.
Edellisellä viikolla meillä oli Tammelan Mustialassa Markkulan
sukuseuran vuosikokous ja kesäretki, jossa tutustuimme Suomen vanhimpaan maatalousoppilaitokseen. Sielläkin oli kivaa.
Näiden tapahtumien myötä helteinen kesä alkoi kaartua syksyyn. Kylmän tuntua nilkkani kipeytyivät. Minä kun ahdistun helposti pienistäkin jutuista, vaikken aina tarkalleen edes tiedä, mistä. Onko sellaista ihmistä olemassakaan, joka ei kasaisi päälleen kuormaa lähiympäristön koettelemuksista, huolestuisi jo pelkistä ajatuksista.
Vanhuus on raskas vaihe elämässä monesta syystä. Niitä syitähän olen koko ajan tutkimassa. Kaiken muun ohella. Meillä on silti nykyään mahdottoman monia keinoja purkaa niitä erilaiseen toimintaan. Jaksaminen voi talviaikaan tulla esteeksi. Ja kylmyys. Ja lumi. Ajatukset voivat stressata. Kylmyys sao minut ehkä ajattelemaan niitä päiviä, kun puolitoista tuntia kaivoin autoa esiin lumesta. Toisaalta liikuntahan ei ole pahasta. Kaikessa on osa hyvää ja osa huonoa.
On myös ihmettelemisen aihetta siinä, miten on voinut käydä niin, että minusta ja ystävistäni on hetkessä tullut vanhoja. Miksen ymmärtänyt sitä aiemmin? Vaikuttiko pandemian aika siihen, että aloin ymmärtää. Ilahduttavaa on, että ihminen ei ole koskaan valmis.
Muutama ajateltu kesätapaaminen jäi tapahtumatta. Hiljaa kiiruhtaminen tuli myös pandemian myötä. Ehkä toteutamme väliin jääneet tapaamiset muussa muodossa. Ilahduttavaa kesän aikana oli se, että tutustuin pariin ihmiseen sattumalta. Muutenkin oli yllättävää, kuinka helposti jouduin keskusteluihin ventovieraiden ihmisten kanssa. Jotenkin osaan nyt aloittaa, lopettaa ja jättää kesken. Jospa oppisin vielä tyytymään siihen, mitä minulla on ja olemaan välittämättä kaaoksesta ympärilläni ja saamaan aikaiseksi jotakin merkittävää. Pitää taas alkaa katsella niitä unia, joita kyllä näen koko ajan, mutten paina mieleeni.
En pysy perässä näiden postausteni kanssa. Aloitan ja sitten tulee paljon kaikkea muuta hoidettavaa, että kirjoittaminen jää odottamaan muutamaksi päiväksi. Kaikesta en voi kirjoittaa, vaikka usein tekisi mieli.
Eilen tuli monta kertaa heitettyä ilmaan ajatus: ”Entä sitten, kun minä joskus tarvitsen apua?” Näin ajattelee moni vanhetessaan. Kiitos, että minulla on vielä auto, jota saan ajaa. Kiitos, että hallitsen tietotekniset asiat, salasanat ja pankkijutut. Autan myös mielelläni ystäviäni heidän ongelmissaan. Se on usein helpompaa ja mukavampaa kuin omien asioiden hoitaminen.
Ja tämän postauksen olisin voinut jättää väliin!
