Muistaminen ja irtipäästäminen

Lienen jo tuhat kertaa kirjoittanut, kuinka tärkeää on hidastella ja olla vain. Minullehan se on puoli ruokaa, että en enää ymmärrä, että kaikilla ei ole ihan samanlaista. Pitää mennä viilettää kuin viimeistä päivää, pitää osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Menoja on minullakin ollut ja tulee, mutta niiden jälkeen on hyvä pitää taukoa ja olla myös välillä poissa netistä.  Annan taas sormieni ja ajatuksista pulpahtavien mielleyhtymien viedä, minne sitten viekin.

Puutarhakuvat ovat kaikki tältä päivältä eli 10.4.2016.

Olen melko usein kirjoittanut muistista ja muistamisesta. Muutama vuosi sitten aloitin ”romaanin”, jossa palasin tähän maailmaan joskus kaukana tulevaisuudessa. Mennyt ja tuleva kohtasivat kertomuksessa ja henkilön kokemuksissa.  Muistan eläneeni romaania usein ajatuksissani ja sen idea taisi ensimmäisen kerran pulpahtaa mieleeni ajaessani kerran Turun moottoritietä joko Turkuun tai takaisin kotiin. Liikkeellä ollessa minulle käy usein niin.  Mutta muisti on salakavala. Se, mitä muistan ajatuksistani nyt, ei ehkä olekaan mennyt ihan niin kuin nyt muistan. Olen saattanut kirjata asian päiväkirjaani, josta voisin sen tarkistaa. Mutta asiahan ei ole ollenkaan niin tärkeä. Moni tarina ei ole tapahtunut aivan niin kuin se kerrotaan eteenpäin.

Ota mummi kuva! 5.4.2016

Tulevaisuudessa tiet kulkevat usein maanpinnan yläpuolella tai sujautamme paikasta toiseen pienillä häkkyröillä virtuaalisia teitä pitkin kuluttamatta matkoihin kovin pitkiä aikoja. Olin tullut menneisyydestä ratkaisemaan erästä arvoitusta. Tuossa vaiheessa minulle ei ollut vielä täysin selvää, mitä oli tapahtunut.  En viitsi kuluttaa aiheeseen nyt aikaa eikä se varmaan ketään edes kiinnostaisi. Enpä minäkään päässyt sen kanssa pidemmälle. Mietin vain, kuinkahan monta tällaista alkua minulla on ollutkaan…

Nuoruudessani aloitin montakin romaania, mutta ne kaikki jäivät kesken. Nytkään en saa mitään sen kummempaa aikaiseksi kun tällaisia muistinpurskahduksia aiheesta kuin aiheesta. Ehkä en haluakaan mitään valmiiksi. Jotkut kirjailijat ovat sanoneet, että kun saa kirjan valmiiksi, niin se olotila ei ole mieluinen. On täysin tyhjä olo. Miten sitten on laita tällaisilla harrastajakirjoittajilla, joille kirjoittaminen ei ole ammatti? Olen saanut sen kuvan tarkkaillessani, että heillä on yleensä mahdoton kiire saada jotakin aikaiseksi ja julkaistuksi. Joskus tuleekin mieleen, että olisivat sentään antaneet asian vielä hautua, kun tulos on kaikkea muuta kuin hyvä. Taitto on ties mistä kotoisin, tekstissä on paljon asia- ja painovirheitä. Kuvien paikkoja ei ole suunniteltu.

Käyttämättömät värit kirjoittamisessa, mutta miksi lilat ovat joukossa?

Tänä päivänä onkin tärkeää miettiä etukäteen, lähteekö edes julkaisemaan mitään paperikirjana. Kannattaa ehkä kokeilla ensin muussa muodossa. Tietenkin nämä ovat minun ajatuksiani ja jokainen tehköön oman päänsä mukaan. Minusta on ihana lukea kirjaa, jonka tekemisessä on nähty vaivaa, jonka jokainen sana on harkittu. Siksi vaikkapa tällainen blogikirjoittaminen on hyvää harjoitusta. Koko blogivaraston voi vaikka halutessaan hävittää. Tai joskus se häviää itsestään. Minusta on hyvä, että olin tallentanut kaiken ja olen säästänyt kaiken muunkin. Loppujen lopuksi silläkään ei ole mitään merkitystä.

Vähän aikaa sitten palasin vanhaan blogiin, jossa kirjoitin Marcel Proustin kirjasta ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Se kirja on kokonaisuudessaan aikamoinen sukellus muistin ja mielen maailmaan. En ole jaksanut lukea koko kirjasarjaa, mutta luen mielelläni, kun joku kirjoittaa sen herättämistä ajatuksista.

Minustakin olisi voinut tulla kirjallisuudentutkija, jos olisin ollut tasaisempi ihminen ja jos olisin jatkanut kirjallisuuden opiskelua yliopistossa enkä olisi lähtenyt etsimään onnea muualta. Minusta olisi voinut tulla myös taidehistorioitsija tai vaikka jotakin muuta vaikkapa toimittaja. Hienot mahdollisuudet vaikka mihin uinuvat meissä kaikissa, mutta useimmiten elämä menee omia polkujaan pitkin. Onneksi voimme nauttia muiden kirjoittamista kirjoista ja tutkimuksista.

Joskus hiukan kirpaisee, että nyt on ehkä liian myöhäistä aloittaa hieno "ura". Tosin olen jossakin vaiheessa ymmärtänyt, että kaltaiseni yleisihmiset, jotka ovat kiinnostuneet lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, eivät koskaan saavuta mitään sen kummempaa. Olen silti todistanut itselleni, että vaikka rönsyilenkin enkä ole aina riittävän kurinalainen, pystyisin siitä huolimatta mihin vain. En tarvitse kultaa enkä kunniaa. Siksi en olisi sitä uraa edes aloittanut. Pelkkä oppiminen ja opiskelu on arvo itsessään.

En edes jaksa enää päntätä muistiini mitään tietoa ulkoa vaan ajatukseni karkailevat useimmiten vapaalle löytääkseen jotakin ihan muuta, pienen pätkän menneestä elämästä. En edes halua muistin vaellusta kuriin. Olen lueskellut pientä kirjasta, esseekokoelmaa, joka nimenomaan käsittelee muistia, aihetta, johon minäkin aina palaan (Marja Saarenheimo. Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino. Tampere. 2012.)

Yksi luvuista sattui koskettamaan juuri Marcel Proustia, kadonnutta aikaa ja tahatonta muistamista.  Lehmuksenkukkatee ja madeleineleivos ovat klassinen kohta, jonka kaikki tietävät. Mutta että Proust olisi kirjoittanut romaaninsa elämäntaito-oppaaksi itselleen? Ehkä se voisi olla sitä meillekin? Näin ainakin Alain De Bottonin teoksen ”Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi” mukaan (jonka kirjan olen myös valitettavasti pakannut banaanilaatikoihin autotalliin). Nykyihmiselle ”Kadonnutta aikaa etsimässä” voi siis olla muistelmateos ja opas rauhallisempaan elämään, jossa ihminen tajuaa, että pitää lakata haaskaamasta aikaa ja nähdä elämän arvo sellaisenaan. Proustin teos voi olla opas hidastamiseen, tunteiden ilmaisemiseen, ystävyyteen, rakkauteen ja antaa ohjeita siitä, miten oppisimme olemaan läsnä ja tässä.

On hyvä muistaa, että muistaminen ja muistelukin ovat elämää juuri nyt ja tässä, vaikka siinä saatamme etsiä jotakin menneestä, omastamme tai muiden.

Kun luin aiheesta, niin jälleen kerran sana madeleineleivos vei minut hetkessä Helsinkiin ja niihin ihaniin aleksanterinleivoksiin, joita söin 1960-luvulla. Aivan samanlaisia ei ole enää tai sitten muistoni niistä on muodostunut omanlaisekseen. Tästäkin muistosta olen kirjoittanut, mutta en jaksa kahlata kaikkia neljän vuoden kirjoituksia mapista kopioidakseni pätkän tähän. On myös totta, että aina muiston palauttaminen ei onnistu. Se vaatii eräänlaista irtipäästämistä. Päänsärkyisenä ja väsyneenä se ei ainakaan  onnistu, siitä minulla on kokemusta.

Myöskään arkinen siivoaminen ja kotitöiden tekeminen eivät edesauta, vaikka ovatkin mainio tapa irtautua asioista, ainakin sellaisista, jotka tuntuvat välillä melkein työltä. En kylläkään tarkoita tällä vapaata kirjoittamista.

Vähän malttia

Voi hurja. Siellä ne rakkaat kirjani lojuvat edelleen banaanilaatikoissa autotallissa. Silti talo on täynnä kirjoja. Tämä tuli mieleeni, kuin luin tähän postaukseen liittämäni kirjoituksen maaliskuulta 2011. En aina itsekään tajua, kuinka raskaita aikoja olen elänyt. Vuosikausia. Ihmisen on yksinkertaisesti vain selvittävä eteenpäin, keinolla millä hyvänsä.  Aika tuntuu kultaavan menneet ajat ehkä hiukan valoisammiksi. Sitähän ne eivät aina ole olleet.  Kun elää niin, ettei paljon ajattele tulevaa, niin tuntuu kevyemmältä. Ikään kuin olisin jo useamman kerran toistanut tätä. Kunhan hoidan velvollisuuteni ja tehtäväni, elän päivästä toiseen, niin kaikki onnistuu. Onhan monella muulla ihmisellä vielä rankempaa. Jos vain ajattelen niitä miljoonia ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa, perheensä, maansa ja kaiken muun, minulla ei todellakaan ole pienintäkään syytä valittaa.

Muistaakseni olen jo aina silloin aiemminkin vihjannut suureen elämänmuutokseen. Itse asiassa se on vain ajan kysymys, kun minun palapelini hajoaa. Tänään sanoin viimeksi, että voin milloin vain luopua kaikesta muusta paitsi osasta kirjojani ja mappejani. Vein ajatuksen jo hiukan pidemmälle, toki olen ennenkin niin tehnyt, mutta olen vielä elättänyt toivoa jostakin. Mutta mistä? Varasto jossakin ei paljon maksa. Kaikki huonekalut, astiat ja vaatteet voin luovuttaa pois. Muuten ne Proustit ja monet muut rakkaat kirjat ovat siis siellä autotallissa.  Mitäs jos laatikko kerrallaan…

Ehkä ihmisen pitää kokea useita järkytyksiä, menetyksiä ja kolhuja peräjälkeen, että lopulta ymmärtää täysin, mitä pitääkin ymmärtää.  Olen aivan liian pitkään ylläpitänyt jotakin illuusiota elämästä, jota en saavuta koskaan. Vuodet vain kuluvat ja olen edelleen samassa paikassa ja tuhraan aikaa samojen asioiden kanssa.

Joskus vaan tuntuu tältä.  Jo vuosia olen unelmoinut saavani aikaiseksi jotakin, mutta kaatunut liian raskaan arjen vaatimusten alle. Tiedän, että ylläpitämällä unelmia, kestää eteenpäin ja ehkä joskus saa jotakin aikaiseksi. Minulle pienestä omaisuudesta, omakotitalosta on tullut liian raskas taakka.

26.3.2011  eli kauan sitten, jo viisi vuotta sitten kirjoitin seuraavan blogin:

” Ystäväni Marcel Proust

Jossakin aistieni laidalla melkein kuin unen ja valvetilan välissä olevassa olemattoman lyhyessä hetkessä, olen varmaan jo parisen viikkoa ajatellut Marcel Proustia. Sitä voi verrata siihen kirjahyllyni kirjojen kuiskimiseen aina ohi kulkiessani.  Ennen kuin ääni on tarpeeksi voimakas ja pakottava, väliin ehtii tulla jokin käytännöllinen ajatus. jokin tekeminen tai tekemättä jättäminen vie huomioni.

Tänään kävin kirjastossamme etsimässä ja tilaamassa jotakin kirjallisuutta tulevia opiskelutehtäviäni varten ja kuinkas kävikään, vaikken enää ajatellut Marcel Proustia, hän hyppäsi sieltä paristakin hyllystä syliini ja mukaani. Palattuani kotiin heittäydyin hetkeksi sohvalle lepäämään ja ihme ja kumma käteeni Pekka Halosen tomaattimaalauksella kuvitetusta laukusta nousi kaikkien monien kirjojen joukosta lainaamani Proustin suomennettu kirja ”Vastalause Sainte-Beuvelle”. Luin kirjan esipuheen ja tajusin, miksi olin viime aikoina ajatellut Marcel Proustia.

En tiedä, pystynkö kirjoittamalla välittämään sen asian, mistä on kysymys. Se liittyy minun koko elämääni, se liittyy tähän päivään, nykyiseen ja tulevaan. Marcel Proust on nuoresta saakka kiehtonut minua tavalla, jota en ole oikein ymmärtänyt. Hän esittää sanallisessa muodossa sen saman asian, jota olen koko ikäni pyöritellyt mielessäni. Enkä varmaan ole ainoa, johon Proustin sanat kolahtavat.

”Yhtäkkiä jokin näkemäni katto, auringon kilo pellolla, kesäisen tuoksuva tie saivat minut ilosta seisahtamaan, ilosta ja myös siksi että ne tuntuivat kätkevän jotakin näkemäni tuolle puolen, jotakin mitä noutamaan ne minua kutsuivat, mutta, joita en ponnistuksistani huolimatta onnistunut tavoittamaan. ” Marcel Proust

Miksi itsekin joskus haluan viivähtää jossakin paikassa kun muut jo juoksevat kilometrin päässä eteenpäin? Miksi yritän tavoittaa jotakin, jonka jokin pieni havaitsemani asia toi mieleeni, jokin puu, jokin talo, jokin tuoksu, ääni, musiikki?

Miksi on niin tärkeää tavoittaa aistimusten mieleen tuovat menneisyyden hetket uudelleen. Proustin mukaan niitä ei pysty saavuttamaan älyllä ja järjellä vaan pitää pyrkiä niiden ohi tavoittaakseen oleellisen. Tunnistamme menneet hetket jonkin muun välityksellä, aistimme tavoittaa ne ja antaa niille elämän. Proust tarvitsi näitä hetkiä erityisesti, koska hän vietti loppuelämänsä sairaana sisätiloissa nukkuen päivät ja valvoen yöt ja kirjoittaen valtavan romaaninsa ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Proustin kirjoitukset ovat puhdasta taidetta. André Maurois (1885 - 1967) on kirjoittanut Proustista ja hänen teoksestaan kirjan, jonka englanninkielisen version ”The Quest for Proust” olen hankkinut jo 1960-luvulla. Sen 1984 suomennettuna ilmestynyt painos on myös löytänyt tiensä kirjahyllyyni.

Kun palautan mieleeni omia muistojani ja kirjoitan niistä, käytän samaa tekniikkaa. Oletan useimpien taiteilijoiden ja kirjailijoiden toimivan samalla tavalla. Nimittäin, jos he niin toimivat, vaistoan ja ymmärrän sen ja heidän kirjojaan jaksan lukea. Olettehan huomanneet, että jotkut kirjat jo alkulauseista alkaen eivät vetoa. On myös taidetta, joka ei kosketa ja jota on vaikea ymmärtää. Ehkä siitä saa otteen, kun löytää jonkin palasen, joka aistimuksen kautta heittää meidät omiin kokemuksiimme herättäen ehkä jo kauan sitten kätketyn tapahtuman, tunteen tai näkymän eloon.

”Kadonnutta aikaa etsimässä”- kirjasarjan ensimmäinen osa ”Swannin tie, Combray”  ilmestyi suomeksi vuonna 1968 Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen kääntämänä. Olen hankkinut kirjan heti sen ilmestyttyä ja se on kulkenut mukanani siitä saakka. Olisiko kohta aika lukea koko sarja? Toisen osan ”Swannin rakkaus, Paikannimet: nimi”, kääntäjä Inkeri Tuomikoski, sen olen hankkinut joskus kirjastomme poistomyynnistä.

Mauroisin mukaan Proustin filosofian voi kiteyttää seuraavasti:

” Ulkoinen maailma on olemassa, mutta se ei ole tunnettavissa: sisäinen maailma taas on tunnettavissa, mutta se karkaa kaiken aikaa ulottuviltamme, koska se muuttuu: vain taiteen maailma on absoluuttinen.”

Eipä sen enempää Proustista nyt! Minullekin riitti, että ymmärsin, monella tapaa, miksi hän puhutteli minua näinä aikoina.  Monet asiat aukeavat, vähän kerrallaan, kun vain kuuntelee niitä hiljaisia ääniä, jotka kutsuvat meitä.  Haluan edelleen uskoa, että elämällämme on syvällisempikin tarkoitus kuin vain elää kasvin lailla ja sitten kuihtua ja kuolla pois lopulliseen unohdukseen. ”

Siinähän se tuli myös. Jostakin arjen, pyhän, kokemusten, unelmien ja todellisuuden välistä se löytyy. Löydän oman tieni sen ojanreunan polun sijasta. Kunhan vaan maltan vielä hetken... Kertokaa tekin minulle, miten te jaksatte eteenpäin.