Ainutlaatuiset talvet

Vuodenvaihde on edessä. Rauhallinen aamupäivä. Illalla satoi taas lunta. Mennessäni nukkumaan aika myöhään työrupeaman jälkeen ihailin  näkymää taloa ympäröivistä maisemista. Kun puut ovat lumihuurteessa ja maa puhtaan lumen peittämä, niin talven kauneus on kaikkialla läsnä. (Tätä julkaistessa uusi vuosi on jo ehtinyt alkaa.)

Mainitsen myöhemmin syksyn 2012, joten tämä kuva on sieltä lenkkipoluiltani 27.10.2012

Kauneus on läsnä myös omalla asuinalueellani, johon aivan viereen rakennetaan suurta kaupunkia. Se on nykyinen Suomen malli. Ja mikä tässä on asuessa, kun kaikki palvelut ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Yritän olla kiinnittämättä liikaa huomiota lähiympäristööni, saati sen jatkuviin muutoksiin, mutta en voi aivan kokonaan jättää tätä asiaa huomioimatta.  Olenhan asunut näillä seuduilla kaikista pisimpään elämässäni.

Äskettäin tuli naapurien kanssa puhetta. Puhuimme siitä, kuinka erilaisia aikoja eri asunnoissa oli asuttu. Minullahan tuli viime kesänä täyteen kuusi vuotta. Pitkäaikainen naapuri kertoi, että samassa asunnossa kuin minä oli aikoinaan asunut vain lyhytaikaisia vuokralaisia.

Syksyllä 2012 tutkin kovasti näitä kirjoja, kuten myös nyt sukutauluja täydentäessäni.

Aloin taas kerran muistella 2013 kuollutta ex-anoppiani, joka asui talossa, sen kolmannen kerroksen kaksiossa 2000-luvun alkuvuosina (ehkä 2002), kun talo oli vielä uusi. Muistaakseni ainakin kerran poikkesin siellä, saatoin ottaa valokuvankin. Hänet kyllä muistettiin, vaikka asuminen jäi kovin lyhyeksi. Sain kuulla eräästä tulipalosta talon parvekkeella, joka oli järkyttänyt häntä suuresti. Olisiko se toinen asunto ollut hänen ylä- tai alapuolellaan.  Hän on muuten ollut silloin vähän yli 80-vuotias. Kerron toisesta tulipalosta kesällä 2020 (13.6.2020) jolloin paloautot tulivat paikalle ja väki komennettiin ulos. Siitä taisi tulla vain savuhäiriötä.  Vastaavanlaiset tapahtumat ovat kiistatta mieleenpainuvia ja joskus todella järkyttäviä erityisesti vanhemmille ihmisille.

Kyllä ne eläinystävät kulkivat myös 2012 perässäni, tässä naapurin Mökä jouluaattona sohvallani nukkumassa.

Tästähän minun ei pitänyt kirjoittaa. Aamun digitaalista Hesaria lukiessani, aloin miettiä tämän hetken poliittisia kiistoja. En yleensä ota kantaa niihin asioihin, vaikka joskus kiihdynkin. Suomea ollaan nykyisen hallituksen toimesta vähitellen johtamassa autoritääriseen hallintoon. Se tihkuu ulos kaikista päätöksistä, niiden taustalta, erään poliittisen ryhmän käsikirjasta. Tänään kirjoitettiin työmarkkinauudistuksista ja edessä olevista mittavista lakoista. Hallituksella olevilla perussuomalaisilla on oiva tilaisuus edesauttaa nyt työelämän muutoksia siihen malliin, että työntekijän asema saadaan heikennettyä ja ulkomaalaisvihaa lisättyä. Ollaan menossa ojasta allikkoon.  Jätän tämän tähän.

Tänä aamuna käteni olivat taas mahdottoman jäykät, sormet kippuralla ja arat. Nukuin ehkä niin sikeästi ja kädet paikallaan, että aamulla piti alkaa niitä verryttää. On totta, että olen huolissani käsistäni. Luulin aluksi, että olin satuttanut oikean käteni, mutta myöhemmin tajusin sen olevan niveltulehdusta, ehkä seuraava vaihe nivelreumassani.  Nyt se tuntuu myös vähän vasemmassa kädessäni.  Täytyy sanoa, että se häiritsee minua käsin kirjoittaessani, valokuvatessani ja yleensä kaikessa tekemisessäni. Vanhuus ei tule yksin.

Pikku-Alex 14.11.2012

Koska eilen illalla tein töitä aika myöhään, otin nyt hetken aikaa itselleni aloittaakseni tämän uuden postauksen. Täytyy myöntää, että nykyiset tehtäväni ovat alkaneet rasittaa minua, vaikka olenkin sanonut niitä elämäni suolaksi. Olen ehkä liian tunnollinen, että omatuntoni kolkuttaa, jos en saa kaikkia asioita tehtyä. Harva ymmärtää tutkivan ihmisen työn monimutkaisuutta ja kuinka se vie aikaa. Vaikka kuljetan kaikkia tuleviakin töitä mielessäni jo paljon etukäteen, kaivaen ehkä myös tietoja valmiiksi, niin lopuksi tulee aina valtava kiire saada vaikkapa teksti valmiiksi ja oikein kirjoitetuksi. Pienikin moite nostaa karvani pystyyn, jos niitä nyt on enää jäljellä.

Kaikki ylimääräiset, usein tärkeätkin asiat vaikeuttavat toimiani, päivät ovat lyhyitä, jaksamiseni vaihtelee päivästä toiseen. Tarvitsen paljon unta. Sanon joka päivä itselleni, tämä on minun elämäni, kukaan muu ei saa määrätä siitä.

Nyt jatkan niitä töitäni. 

Tuusulan kirkko 27.12.2023

On jo uudenvuodenaatto. Tässä välillä mielessäni on risteillyt monta asiaa, joista olisi kirjoitettavaa. Kun olin tehnyt kaksi päivää lähes yhteen menoon töitä sukutaulujen parissa, olin niistä kipeä. Olisi pitänyt lopettaa ajoissa eikä jatkaa jäykistymiseen saakka.  Eilen oli aika kova päivä, kun piti saada auto putsattua paljosta lumesta ja sen ympäristö kolattua puhtaaksi. Kolaamiseen sain apua eräältä nuorelta tytöltä. Muutkin olivat samanaikaisesti samoissa töissä. Oli käynyt ilmi, että taloyhtiön lumikola ja -lapio olivat hävinneet ja työt tehtiin erään asukkaan yksityisillä välineillä.  Toivottavasti asia selviää nopeasti, ennen seuraavaa lumisadetta. Poikkesin myös tervehtimässä lapsenlapsenlapsiani. Kauppa-asiat oli hoidettava, haettava kissanhiekkaa ym. Tänään olikin jo sitten aamulla -17 astetta pakkasta, joka tuntuu vieläkin kovemmalta. Aamu oli upea, aurinkoinen, samoin päivä. Olen hyvä keksimään tekemistä.

Kaikki pikku tekeminen on sitten pois kirjoittamisesta. Myöhään iltapäivällä ei ole enää virtaa mihinkään suurempaan tarinaan, joten tämän lopettaminen jää ensi vuodelle.

Voisin jatkaa sitten kun jaksan lauseesta: ”olen kuin menossa sisälle kuvaan”. Kirjoitin niin päiväkirjaani 30.12.2007.

Tuusulanjärveä 27.12.2023.

2.1. Tästä voisi nyt tulla pakkaspäiväkirja. Oletan, että tänään tulee pakkasennätys, aamulla oli jo -18 astetta Celsiusta ja pakkanen taitaa olla vielä kohoamassa. Maailma näyttää uskomattoman kauniilta ja ihmiset jakavat hienoja talvikuvia Somessa. En lähde ulos, hyvä syy on myös pieni terveysongelma. 

En siis lähde tänään sisälle kuvaan kuten uhkailin. Pöydälläni on myös loppuvuoden 2012 päiväkirja. En ole lukenut sitä aikoihin, mutta aamukahvin yhteydessä vilkaisin ja sain idean, että otan loppuhuipennuksen? sieltä. Vanhoja tekstejä lukiessa huomaa, kuinka perinpohjaisesti on unohtanut monet asiat.

Kaiken muun ohella tutkin silloinkin (19.10.2012) papereita mm. äitini erästä jälkeensä jättämää kuolinilmoitusta miettien, missä yhteydessä hän oli tuntenut näitä henkilöitä. Pitkän asemasodan aikana ihmiset varmasti tapasivat muita eri puolelta Suomea. Yhteydenpito jäi myöhemmin kuolinilmoituksiin.  Äitini oli alle kouluikäisenä oppinut lukemaan sanomalehdistä, joita hänenkin perheeseensä Karjalan kannaksella silloin tuli. Vuosien mittaan olen monista muistakin asioista ymmärtänyt sen, miten paljon sanomalehdet ja kirjat merkitsivät vanhemmilleni. Kuten sittemmin myös minulle.

Koska olen nyt kauhistellut käsieni tilaa, mainitsin 17.10.2012, että edellisenä keväänä ja vielä kesälläkin, jolloin olin jo lääkityksellä, oli vaikea kirjoittaa käsin, koska sormet olivat niin turvonneet. Pohdin samana päivänä myös sitä, kuinka ympäristöni ihmiset todennäköisesti ajattelivat minun teeskentelevän ainakin siihen saakka, kunnes sain diagnoosin kauheasta sairaudestani nivelreumasta?

Olen edelleen samaa mieltä kuin silloin, vaikken sitä kauheasti enää ajattele. Totean vain, että kaikki on sittemmin mennyt pahemmaksi. Emme välitä tipan tippaa toisistamme tai toistemme sairauksista. Jollei koko ajan jaksa ”antaa” muille, jää loppujen lopuksi aivan yksin. Antaminen tarkoittaa mm. muiden ihmisten auttamista ja huomioimista, koko ajan yhteydenpitoa.  Sitten kun ei jaksa enää ja alkaa rajoittaa tekemisiään, jää yksin.

Jo silloin, tietenkin ajattelin vanhenemista.  Aiemmin mainitsemani ex-anoppini oli lähellä olevassa hoitokodissa ja yritin silloin tällöin käydä tervehtimässä häntä. Kirjoitin, onko mitään mieltä enää elää, jos se on sellaista päivästä toiseen elämistä muistin pelatessa arvaamattomasti eivätkä entiset kivat asiat tuota enää iloa. Kirjoitin myös, että kaikki menetykset ja tappiot sahaavat meistä kanssaihmisistä oksan jokaisen menetyksen myötä. Niinhän olen sen myöhemmin todennut.

Se siitä. Tuona syksynä oli monta muutakin mullistavaa asiaa, mutta en kirjoita niistä nyt. Uskokaa tai älkää, omien vanhojen päiväkirjojen lukeminen on todella mielenkiintoista. Toisaalta tuo aika on jo kirjattu blogeissa 2012 ja 2013, mutta useimmiten olen kirjoittanut tutkimuslöydöistäni ja vain muutamalla sanalla kommentoinut hurjaa elämäntilannettani.

Vietetään taas yhtä ainutlaatuista talvea. Se tuli jostakin mainoksesta. Pois se minusta! Talvissa on kestämistä!

Pyhän ja arjen iloja

Olen monta kertaa eri yhteyksissä sanonut ja kirjoittanut, ettei eläkeläisellä ole lomaa eikä vapaapäiviä. Olen vuosien mittaan todennut muiden sanomisista, etteivät muut välttämättä ajattele niin. Eläkeläinen on aina lomalla ja vapaalla. Se saattaa joidenkin osalta pitää paikkansa. Minä en koe niin. En ala väitellä asiasta. Miksi muuten aloitin edes tällä?

Kuvat eivät liity tekstiin muuten kuin lopun osalta. Mutta niinhän on melkein aina ennenkin.

En väittele enkä kommentoi muitakaan mielipiteitä, joita maailma on nykyään kyllästymiseen saakka täynnä. Lisäksi mielipiteitä värittävät väärin ymmärtämiset, koska ihmisten lukutaito on hukassa. Ja pitäähän se mielipide tuoda julki. Ikäänkuin sillä olisi mitään merkitystä. Nopea mielipiteen esittäminen on helppoa, johon sitten monet tarttuvat ja jopa media ottaa kiinni mielipiteistä. Väärinymmärryksen mahdollisuus kasvaa ja kaikki edellä oleva ehkä tarkoituksellakin lisää vastakkainasettelua ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Oikeasti tilanne ei tietenkään ole niin paha kuin vaikkapa somesta saattaa ymmärtää.

Uskon, että aika moni muistakin pysyttelee kaikkien tyhjänpäiväisten väittelyiden, kiukutteluiden ja valittamisen ulkopuolella.

 

Maanantaina paperi Hesarissa oli kaksi artikkelia, jotka voisivat herättää kiivaan keskustelun. Jos niitä nyt yleensä edes luetaan. Seuraan erityisen tarkkaan ilmastonmuutokseen liittyviä artikkeleita. Piia Elosen aiheeseen liittyvä artikkeli (HS-analyysi) oli saanut lehdessä otsikon ”Silmänkääntötemppu”, jonka sanoma on, että ”Suomi onnistui vähentämään fossiilisten polttoaineiden käyttöä, mutta ryhtyi polttamaan tilalla puuta. Samalla metsien hiilinielut ovat vuosi vuodelta kutistuneet.” Monet ovat nimittäin kääntäneet kelkkansa ja pitävät ilmastonmuutosta ja luontokatoa vain jonkun ihmisryhmän hörhöilynä. Sehän ei pidä paikkaansa.

Toinen artikkeli liittyi koulushoppailuun, joka Ruotsissa on ollut täysin vapaata 30 vuotta (1992 lähtien) ja tehnyt tilanteesta siellä järkyttävän. Suomea varoitetaan tekemästä niin kuin Ruotsi teki aikoinaan.  Kaiken huippu on se, että meillä yhden puolueen puheenjohtaja (PS) on ymmärtänyt asian osittain väärin. Suomessa ovat asiat vielä oikeasti hyvin. 

Paljon melua syntyy milloin mistäkin aiheesta ja melu vain kiihtyy eduskuntavaalien ollessa aivan kohta edessä. Voi kysyä, miksi vanhus on vielä kiinnostunut em. asioista, koska eiväthän ne enää kosketa minua suuresti. Vanhalle ihmiselle on pääasia, että saa elää rauhassa, tulla toimeen ja kuolla äkkiä. Mutta me olemme nähneet maailmaa todella pitkän aikavälin, kokeneet muutokset ilmastossa ja kouluissa ja kaikessa muussakin. Olemme nähneet niin paljon, että se koskee, kun tietää, että harva nyt keski-iässä oleva ei tiedä asioista paljon mitään. Vanhuksesta tehtiin aikanaan seniori, siitäkin on viime päivinä keskusteltu. Vanha mikä vanha, olen aina sanonut niin.

Hesarissa on koko ajan vastaavia tekstejä. En tässä vielä puutu Auerin tapaukseen, jossa alunperin olin sitä mieltä, että aikanaan tehtiin oikeusmurha. Koin itse aikanaan myös oikeuslaitoksen ongelmat omassa talokiistassani, jota ei tietenkään voi verrata tuohon aiemmin mainitsemaani, koska kysymyksessä ei ollut rikosasia. 

Viimeisen vuoden ajan Ukrainan sota on ollut otsikoissa ja artikkeleissa hyvin paljon. Ihmisten elämää sodan jaloissa ja evakossa on kuvattu lähes joka päivä jostakin näkökulmasta katsottuna. Se on ollut minullekin opettavaista ja tuonut pinnalle asioita, joita olen itse tutkinut. Tämän päivän ihmiset ja lapset saavat lehdistä opettavaista aineistoa jo paljon ennen, kun se pääsee historian kirjoihin. Kouluaikoina maailmansotien käsittely jäi vähäiseksi. Myöhemmin 1970–1980-luvuilla ja sen jälkeen ahmin niistä ja holokaustista kaiken tiedon. Nyt historia tulee iholle saman tien.

 

Olen lukenut sanomalehtiä ja muitakin lehtiä jo lapsuudenkodissani, jonne oli tilattu useita sanomalehtiä. Isäni piti tärkeänä, että muodostimme vaikkapa poliittisesti oman kantamme itsenäisesti tai emme ollenkaan. Olen joskus näissä blogeissani maininnut erään kotiaineeni, jonka kirjoittamiseen isä kannusti. Olisiko ollut niin, että hän ehdotti aiheenkin, joka oli Neljäs valtiomahti. Aineeni taitaa olla vielä tallessa. 1960-luvulla se tarkoitti lehdistöä. Nykyään se on laajentunut koskemaan koko median kenttää.

En muista, olisinko jo silloin maininnut ammattihaaveeni olevan toimittajan ammatin. Ammatinvalintaa pohdittiin koulussa ammatinvalintaohjaajan kanssa ehkä oppikoulun 5:n luokan paikkeilla, joka nykyään vastaisi luokkaa 9. Itse asiassa muistan tilanteen olleen hirveän jännittävä ja oli vaikea paljastaa oma urahaave. Elimme 1960-luvulla aivan erilaista aikaa. Oli vaikea ilmaista itseään vapaasti ympäristössä, jossa ei saanut yleensä sanoa paljon mitään. Muistan, kuinka aikoinaan tyttäreni aloittaessa koulun 1970-luvulla ihmettelin, kuinka sanavalmiita sen ajan lapset olivat ja heitä jopa kannustettiin puhumaan. 

Ehkä ammattihaaveeni koki tuolloin kolauksen kuten monet muutkin asiat. En tutki asiaa nyt päiväkirjoistani, koska siihen menisi paljon aikaa. Voi olla, etten ole edes kirjoittanut asiasta, koska pettymykset olivat ikäviä asioita eikä niistä puhuttu.

Lukion jälkeen saatoin miettiä vielä toimittajakoulutukseen pyrkimistä, koska myöhemmin Saksassa ollessani mainitsin eräässä yhteydessä sen ammattihaaveekseni. Ehkä se johtui siitä, että olin joutunut karistamaan elokuvaohjaajan uran, koska en päässyt sitä opiskelemaan. Kaikkein tärkeintä minulle oli aina kuitenkin kirjoittaminen. Ja sitähän jatkan hamaan jonnekin.

 

Tässä tuli pieni katsaus eläkeläisen elämään. Viikonlopun perjantaista sunnuntaihin vietin 11-vuotiaan lapsenlapseni kanssa enkä oikein päässyt läppärille kirjoittamaan. Minni-kissa yrittää aina kirjoittaessani tunkea syliini ja istuu silloin usein sylissäni. Kehräten. Hänellä oli hiukan rasittava viikonloppu, kun omistaja halusi niin paljon leikkiä ja kanniskella häntä. Minun kanssani Minni saa itse päättää.

Kotikin on kaaoksessa (koska se ei olisi). Olin koko maanantain niin uupunut viikonlopusta, että nukuin suuren osan päivää. Vietimme nimittäin muutaman tunnin Tuusulanjärven jäällä. Samanaikaisesti sinne oli tullut tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä. Se oli uskomatonta. Korona-aikana vältin sinne menemistä viikonloppuisin, mutta nyt, päivänä, jonne sinne oli ahtautunut ihmisiä enemmän kuin koskaan, piti mennä. Mahtuuhan sinne joukkoon, mutta onhan se vähän ahdistavaa. Mekin olimme autolla liikkeellä ja löysimme paikan Kotorannantiellä olevan väistökoulun parkkipaikalta. Jäällä oli kova viima ja kylmää ja häikäisevä auringonpaiste. Tulimme toista kautta pois ja jouduimme uskomattomaan ruuhkaan pienellä Tuusulan kirkkotiellä, jonne oli ennen kello 14.00 tunkemassa lisää ihmisiä. Parkkipaikkoja näyttää kyllä lisätyn. Tännehän ei oikein mistään pääse bussilla. Minä sentään pääsisin milloin tahansa kävellen...