Unien labyrintti

Tähän aikaan vuodesta ja myöhemmin ajattelen usein talviunille asettumista. Nyt se on ajankohtaisempaa kuin koskaan. Koronaepidemia on uutisten mukaan kiihtymisvaiheessa ja rankka talvi on tulossa. Luvut ovat vielä melko pieniä täällä meillä päin, mutta jos koko Uusimaa lasketaan yhteen, niin asia näyttää vaikeammalta. 

 

Tämä kuva on maitohorsmien kujalta Tuusulan jokilaaksosta 3.10.2020

Tuusula on maa-alueeltaan jonkin verran Helsinkiä suurempi maalaiskunta, jossa on melkein 40.000 asukasta. Covid-19-tapausten kokonaismäärä Tuusulassa oli 29.9.2020 vain 88 tapausta, joista 11 on tullut esille kahden viimeisimmän viikon aikana.  Jatkaessani tätä kirjoittamista 4.10. tapauksia oli meillä THL:n mukaan yhteensä 93. En aio tehdä sen kummempia laskelmia.

Alueellamme on tullut voimaan kasvomaskien suositus, joka perustuu THL:n antamiin ohjeisiin.  Ne poikkeavat kevään suosituksista. Maskeissa lukee edelleen, etteivät ne suojaa aerosolitartunnoilta, mutta estävät käyttäjää levittämästä virusta. Nyt maskeja on kaupoissa saatavilla toisin kuin keväällä. Muualla maailmalla niitä on käytetty tähänkin saakka ahkerasti. Ilmiselvästi ne eivät ole estäneet viruksen leviämistä, koska altistuneet ja vähäoireiset eivät ole käyttäneet niitä.

Samoin tämä kuva eiliseltä retkeltä.

 

Käyn yleensä vain kaupoissa, joissa ei ole koskaan näkynyt paljon maskin käyttäjiä. Ilmiselvästi niiden käyttö on viime päivinä lisääntynyt. Suomen kansa on äärimmäisen tunnollista ja ohjeita noudattavaa. Ostin keväällä yhden viiden kappaleen pakkauksen maskeja. Ostin lauantaina toisen kymmenen kappaleen erän kaiken varalta. Pakkaukseni ovat vielä avaamatta. Saa nähdä, milloin käytän maskia ensimmäisen kerran.  Maskipoliiseja kun taitaa täälläkin liikkua aika paljon. Maskipakkoa huutavat ihmiset voisivat hyvin toimia poliiseina, jos pakko ja sakko olisivat käytössä. Välimatkan pitäminen ja maski-ihmisien kiertäminen ovat riittäneet tähän saakka. Kaiken lisäksi liikun ylipäänsä tuskin missään, paitsi suunnilleen kerran viikossa kaupassa. Ja tietenkin luonnon helmassa.

Samoilla paikoilla elokuussa.

 

Joillakin epidemia ja siihen liittyvät asiat herättävät erityisen voimakkaita vihan tunteita ja riehumista. Samoin kaikki politiikkaan liittyvä kärjistää elämäämme. Keskustelut eduskunnassa ja erityisesti opposition mielenilmaukset olivat karmivaa kuunneltavaa kuten myös USA:n presidenttiehdokkaiden vaalitilaisuus.  On uskomatonta, että Trump on edelleen niin suosittu huolimatta vajavaisista älynlahjoistaan. Nyt hän sitten ylimielisyydessään sai koronaviruksen ja joutui sairaalaan. Siinä on maailmalle seuraamista. USA:ssa taitaa kaikki olla mahdollista. Aiemmin tänä vuonna katselin ”House of Cards”-nimisen sarjan Netflixissä. Siitä kyllä näki, miten mätä USA:n järjestelmä on.

 

Kaikkeen edellä kirjoittamaani viitaten minulle sopisivat nyt talviunet muumien tapaan. He menevät marraskuussa talviunille, joista saattavat kuitenkin kesken kaiken herätä.

”Päivät menivät menojaan. Satoi yhä, ei yhtenäkään syksynä ollut satanut niin kovasti. Rannikon laaksot peittyivät veteen, joka norui kukkuloilta ja vuorilta, eikä maa ehtinyt lakastua, se mätäni. Kesä oli äkkiä niin etäällä kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan, ja tiet talosta taloon pitenivät ja kaikki ryömivät syvemmälle koloihinsa.”

Ote on kirjasta Muumilaakson marraskuu. Tästä linkistä voit siirtyä käymään Muumilaakson marraskuussa, kun muumit ovat poissa muumitalosta.

Lapsenlapset syntyivät muumien kanssa.

 

Meillä alkoi vasta äsken lokakuu.  Poikkeava vuosi on mennyt nopeasti. Maailma on vielä lyhyen hetken värikäs ja luntakin saamme vielä pitkään odotella. Talvesta tulee silti erilainen kuin koskaan. Aika ravistelee meitä vielä monella tavalla. Parissa päivässä monet pienet puut ovat jo ravistaneet kaikki lehtensä maahan paksuksi kerrokseksi.  Jos asuisin vielä omakotitalossa, nyt olisi alkamassa haravointivaihe. Syksy tuo muutenkin paljon tunteita pinnalle, muistoja menneiltä ajoilta. 

Jokilaksossa heinäkuussa 2020.

 

Näen aina valtavan paljon unia. Ne ovat värikkäitä ja paljon tapahtumia sisältäviä. Niissä yhtyivät mennyt aika ja harrastukseni. Aamulla herätessäni ajattelin, josko näemme myös kuolleina samanlaisia unia. Jos, niin se olisi hieno asia. Unennäkö-öinä nukun nimittäin erityisen hyvin ja pitkään. Se on hyvä asia, sillä mielessäni on aina monen monta hoidettavaa asiaa. En tiedä, miten teillä muilla, mutta minulla tämä elämämme vuosi, tämä aika, on tiivistänyt paljon asioita omiksi kokonaisuuksineen. Miten käsittelen tai ylipäänsä ehdin käsitellä ne, se on vielä auki.

Samaa käsitellään nyt kaikkialla. Miten tämä aika vaikuttaa meihin?

Aiemmin keväällä, toukokuussa 2020.

 

Viimeisin blogini sai erityisen tyhmän otsikon. En kuitenkaan elä kirjoittaen. Uuvutan itseni usein lähtemällä tutkimaan jotakin asiaa. Äskettäin kävin tekemässä ylläpitäjän ominaisuudessa pari päivitystä Facebookin Juuret Kuolemajärvellä sivulle. Jäin tuijottamaan yhtä vanhaa valokuvaa, joka johti minut katselemaan muutamaa valokuvaa, jotka sain käsiini sukukokouksessa. Ne oli luovutettu yli vuosikymmen sitten sukuseuran perustamista suunnitteleville. He halusivat päästä niistä eroon. En kuitenkaan voi tietää kaikista, keneltä ne on saatu. Osan ihmisistä tunnistan, mutta muut aiheuttavat pohdintaa, joka ei aina pääse perillä. Kun lopetan, niin tärkeää työaikaa on mennyt enkä ole siis saanut paljon mitään aikaiseksi. Tuolloinkin suunnittelin kerhokirjeen kirjoittamista. Se on vieläkin tekemättä, koska juutuin tapani mukaan epäoleelliseen. Ehkä se on myös sitä alitajuista työtä, jota teen jopa unissani. Nyt siihen taitaa olla aikaa enemmän kuin koskaan. 

Kuten edellä 9.5.2020.

 

Jos ei muita keskeytyksiä, niin sitten onkin jo ruoka-aika. Uloskin oli tarkoitus mennä, mutta se saa jäädä huomiseen. Pyykinpesut ja siivoukset on aina myös tehtävä. Niissä riittää keskeytyksiä tai en sitten jaksa tehdä muuta.

Edellä mainitsemistani valokuvista yksi oli minun toimittamani. Siinä seisoo ryhdikkäänä äitini seitsemän veljen joukko. Kuva on otettu syyskuussa 1947 Anjalassa pappani/isoisäni täyttäessä 60 vuotta. Minun pitäisi nyt vihdoinkin uhrata pidempi aika arkistojeni selvittämiseen. Olen skannannut kuvia vuosikausia, alkuperäiset ovat ties missä. Kaikki ovat tallessa, mutta etsimiseen menee aivan liian paljon aikaa. 

Kaikki äitini veljet, enoni ovat poissa.

 

Kansioita on kymmenittäin. Tietokoneet ovat vaihtuneet. Kovalevyjä on myös ainakin kymmenen. Verkossa kuvat ovat nykyään helpommin löydettävissä. Kaikki muutot, koneiden hajoamiset, kaikki asiat elämässä ovat aiheuttaneet sellaisen sekasotkun, jota kauhistelen aina välillä. Äänitteitä on purkamatta, muistoja kirjaamatta. Jos jatkan tästä aiheesta, joudun lopullisesti pakokauhun valtaan.

Uni ehdotti minulle myös tälle blogille uutta nimeä, mutta en sitten millään muista sitä. Olin nimennyt tämän postauksen otsikolla ”Lähdössä talviunille”. Olisiko ”Unien labyrintissä” sittenkin parempi?   

Viime aamuyön unen kirjoitin osittain muistiin, jotta pystyn palaamaan siihen myöhemmin. Ihmettelin unessa olevaa taloa, johon olin muuttamassa isojen ruukkuruusujen kanssa. Oli vielä kevät ja yöpakkasia oli tiedossa. Talo oli todella hieno isoine ikkunoineen ja puutarhat molemmilla puolilla. Olen ennenkin unissani asunut tuossa talossa, mutta se ei kuitenkaan ole talo, jossa oikeasti olen koskaan asunut.  On muitakin unitaloja, niihin kuuluu myös lapsuuteni kotitalo. Mutta talosta, jossa asuin 17 vuotta eli pisimmän ajan, en ole koskaan nähnyt unta. 

Hyvää lokakuuta kaikille lukijoilleni! 

 

 

Kutsu syksyyn

Onpa jo syksyistä, vaikka on vielä yksi päivä kesäkuukautta jäljellä ennen kuin sukellamme syyskuuhun. Kalseaa ja kosteaa. Piha on täynnä männynneulasia ja viikolla olleen voimakkaan tuulen puista tiputtamia pieniä oksia. Meilläpäin tuuli oli rajua. mutta ei silti yltynyt Rauli-myrskyksi niin kuin muualla Suomessa. Kukkamaa on todella tylyn näköinen. Silkkiunikot kukkivat aikaisin tänä kesänä kuten muutkin kukat, koska pääsin ajoissa kylvämään ne. Osan kasveista ovat lehtokotilot syöneet. Auringonkukkiakin ne alkoivat nakertaa pikkuhiljaa varresta ylöspäin. Gladioluksetkin ovat kuin varjo menneiden vuosien kukista, kun on ollut liian kosteata.  Omenapuuosastolla valkeat kuulaat ovat melkein kaikki puun alla tuulen pudottamina. En ehdi niitä edes käyttää, koska ne alkavat nopeasti mennä sisältä tummiksi.

Pihalla on siis aika lohduttoman näköistä sään vielä latistaessa tunnelmaa. Auringonpaisteessa voi sentään kohdentaa katseensa johonkin mukavaan tai kauniiseen yksityiskohtaan. Tulin ajatelleeksi puutarhakuviani, jotka usein keskittyvät johonkin aiheeseen. Usein myös olen valinnut kuvakulman niin, että puutarha ja piha näyttävät kauniimmilta kuin ne oikeasti edes ovat. Tässä voisi jopa puhua kulisseista.

Joskus sanotaan jonkun ihmisten elävän kulissielämää. Voin sanoa tunnistavani sellaisen elämän helposti. Onneksi hyvin harvoin olen kohdannut ihmisiä, jotka peittävät sen todellisen elämän kulisseihin ja näyttävät minulle vain sen loistavan osuuden siitä. Facebookissa saatamme myös kohdata kulisseja, jollemme osaa katsoa päivityksen taakse tai emme tunne henkilöä. Siellä kun on suositeltavaa esittää itsestään vain ne hyvät ja kauniit puolet ja kätkeä kaikki ikävämpi. Olla positiivinen. Eikä siinä ole todellakaan mitään pahaa. Joskus on naurettava kyynelten läpi.

Kulissi voi olla päällä hyvin monesta syystä. Useimmiten kai sanaa käytetään puhuttaessa avioliitosta tai suhteesta, jossa pari/perhe ylläpitää kulisseja esittääkseen muille jotakin parempaa kuin todellisuudessa onkaan. Mutta on täysin varmaa, että jonakin päivänä kaikki kulissit aukeavat, putoavat tai murtuvat rikki. Ja se on vain hyvä. Silloin alkaa oikea elämä. Yleensä me kaikki sulkeudumme omaan pieneen/isoon perheyksikköömme ja valikoimme ne asiat, jotka tulevat ulospäin. Ystävät näkevät kulissit ehkä parhaiten. 

Toisaalta asioihin on monta näkökulmaa. Siitähän olen varsin usein kirjoittanut. Monta näkökulmaa ja monta kerrosta päällekkäin. Ihminen itsekin on kuin sipuli, josta kuorimalla paljastuu aina lisää. Samalla olemme todella hauraita, mutta myös todella vahvoja. Elämän suuria paradokseja.

Viime yönä näin useita unia. Yhdessä unessa olimme jossakin matkalla ja minulla oli laukussani iso videokamera ja tavallinen kamera, jolla aloin ottaa valokuvia erikoisista tilanteista jossakin eksoottisessa maassa.  En muista uniani enää sen tarkemmin, mutta mukana unimatkalla oli paljon entisiä työtovereitani ja myöhemmin harrastusten parissa tapaamiani ihmisiä. Muistan vain ne kamerat, joita aloin kaivaa kesken tapahtumien laukustani ikuistaakseni kaiken. Se oli jotenkin hyvin tärkeää. Olisinpa tajunnut sen jo vuosia sitten, nimittäin oikean ajoituksen, jotta olisin ottanut valokuvia oikeista tilanteista. 

Toinen uni kertoi jostakin rinteessä olevasta isosta talosta, jonka omistussuhteissa oli epäselvyyksiä. Siellä oli vuosia asunut vanhempia naisia ja ollut kaikenlaista toimintaa. Nyt piti keksiä jotakin uutta ja löytää oikea omistaja. Uni toi herättyäni mieleeni kauan sitten tekemäni työn, kun yritin hakea ihmisille lainhuutoja kiinteistöihin, joissa oli useita saantoja ilman lainhuutoja. Oli tekemättä jätettyjä perunkirjoituksia, osituksia, testamentteja, joita ei oltu annettu tiedoksi, epämääräisiä lohkomisia, ulkomaille kadonneita ihmisiä. Lainoja oli myönnetty, mutta omistus oli edelleen kirjaamatta. U nessa näkemääni isoon taloon piti järjestää jotakin vapaaehtoistoimintaa?

Nimittäin herättyäni ajattelin, että niin ei käy enää tänä päivänä. Kaikki on mahdottoman järjestettyä. Kaikki pitää hoitaa määräajoissa. Siitä ajatukset kääntyvät omaan umpikujaani, taloon, jossa on särö ja josta silti minun pitäisi päästä pois. Voitte vain kuvitella, mitä kaikkea olen tässä välillä suunnitellut ja miettinyt. Voisin luovuttaa oman osuuteni pois, jos saisin vaikka vain omat lainani maksettua. En halua enää paljon muuta, kuin lähteä pois ja luopua kaikesta vastuusta. Pystyisinkö enää sen jälkeen katselemaan niitä puutarhakuviakaan? Olisiko täällä eletty elämä eri vaiheineen myös poistettava mielestä? Mitä minun on tehtävä, että pääsen tästä kurimuksesta? Nämä ajatukset risteilevät päässäni. 

Tämä ei ole kulissi, mutta voisi olla, koska se peittää koko muun elämän.  Asia alkaa määritellä liian montaa aluetta elämässäni, Se on noussut entistä suuremmaksi. Se on kuin uhkaava vuori edessäni. En voi tehdä muuta kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Sää on alkanut kirkastua. Syyslannoitus on vielä tekemättä, mutta se saa vielä hetken odottaa.  Talon katolle menen siivoamaan vasta myöhemmin syyskuussa. Nyt jalkani ovat vielä sen verran heikot, että sinne tikkaat kavuttuani, en helposti edes pääsisi nousemaan ylös. Syyskuussa on myös hyvä muokata kukkamaa valmiiksi ensi kevättä varten. Jos vaikka silloin vielä satun olemaan täällä ja saan nauttia kesän hitaasta tulemisesta. Mutta olen valmis aivan kaikkeen. Antaa pestä vaan!

Nyt olemme jo illassa. Iltapäivällä meillä poikkesi mukava vieras. Yhteiset projektit ja elämä yleensä, niissä on paljon keskusteltavaa. Melkein unohdin antaa omenia mukaan. Mutta silti unohdin kysyä, kelpaisiko huonekasvi kliivia. Minulla on niitä vielä useita odottamassa uutta kotia, kun viime vuonna jaoin isoksi kasvaneen äidiltäni aikoinaan saamani yksilön. Tosin olen jakanut sen ennenkin. Minulla kun sisäkasvit eivät enää viihdy samalla tavalla kuin ennen muinoin. Silloin oikein ihmettelin niiden kukoistamista. Ne tarvitsevat aikaa ja ystävällistä puhetta. 

Ilta-aurinko paistaa kauniisti ulkovaraston seinään. On sitä ennenkin noustu ylös ja jatkettu matkaa.