Tähän aikaan vuodesta ja myöhemmin ajattelen usein talviunille asettumista. Nyt se on ajankohtaisempaa kuin koskaan. Koronaepidemia on uutisten mukaan kiihtymisvaiheessa ja rankka talvi on tulossa. Luvut ovat vielä melko pieniä täällä meillä päin, mutta jos koko Uusimaa lasketaan yhteen, niin asia näyttää vaikeammalta.
Tämä kuva on maitohorsmien kujalta Tuusulan jokilaaksosta 3.10.2020
Tuusula on maa-alueeltaan jonkin verran Helsinkiä suurempi maalaiskunta, jossa on melkein 40.000 asukasta. Covid-19-tapausten kokonaismäärä Tuusulassa oli 29.9.2020 vain 88 tapausta, joista 11 on tullut esille kahden viimeisimmän viikon aikana. Jatkaessani tätä kirjoittamista 4.10. tapauksia oli meillä THL:n mukaan yhteensä 93. En aio tehdä sen kummempia laskelmia.
Alueellamme on tullut voimaan kasvomaskien suositus, joka perustuu THL:n antamiin ohjeisiin. Ne poikkeavat kevään suosituksista. Maskeissa lukee edelleen, etteivät ne suojaa aerosolitartunnoilta, mutta estävät käyttäjää levittämästä virusta. Nyt maskeja on kaupoissa saatavilla toisin kuin keväällä. Muualla maailmalla niitä on käytetty tähänkin saakka ahkerasti. Ilmiselvästi ne eivät ole estäneet viruksen leviämistä, koska altistuneet ja vähäoireiset eivät ole käyttäneet niitä.
Samoin tämä kuva eiliseltä retkeltä.
Käyn yleensä vain kaupoissa, joissa ei ole koskaan näkynyt paljon maskin käyttäjiä. Ilmiselvästi niiden käyttö on viime päivinä lisääntynyt. Suomen kansa on äärimmäisen tunnollista ja ohjeita noudattavaa. Ostin keväällä yhden viiden kappaleen pakkauksen maskeja. Ostin lauantaina toisen kymmenen kappaleen erän kaiken varalta. Pakkaukseni ovat vielä avaamatta. Saa nähdä, milloin käytän maskia ensimmäisen kerran. Maskipoliiseja kun taitaa täälläkin liikkua aika paljon. Maskipakkoa huutavat ihmiset voisivat hyvin toimia poliiseina, jos pakko ja sakko olisivat käytössä. Välimatkan pitäminen ja maski-ihmisien kiertäminen ovat riittäneet tähän saakka. Kaiken lisäksi liikun ylipäänsä tuskin missään, paitsi suunnilleen kerran viikossa kaupassa. Ja tietenkin luonnon helmassa.
Samoilla paikoilla elokuussa.
Joillakin epidemia ja siihen liittyvät asiat herättävät erityisen voimakkaita vihan tunteita ja riehumista. Samoin kaikki politiikkaan liittyvä kärjistää elämäämme. Keskustelut eduskunnassa ja erityisesti opposition mielenilmaukset olivat karmivaa kuunneltavaa kuten myös USA:n presidenttiehdokkaiden vaalitilaisuus. On uskomatonta, että Trump on edelleen niin suosittu huolimatta vajavaisista älynlahjoistaan. Nyt hän sitten ylimielisyydessään sai koronaviruksen ja joutui sairaalaan. Siinä on maailmalle seuraamista. USA:ssa taitaa kaikki olla mahdollista. Aiemmin tänä vuonna katselin ”House of Cards”-nimisen sarjan Netflixissä. Siitä kyllä näki, miten mätä USA:n järjestelmä on.
Kaikkeen edellä kirjoittamaani viitaten minulle sopisivat nyt talviunet muumien tapaan. He menevät marraskuussa talviunille, joista saattavat kuitenkin kesken kaiken herätä.
”Päivät menivät menojaan. Satoi yhä, ei yhtenäkään syksynä ollut satanut niin kovasti. Rannikon laaksot peittyivät veteen, joka norui kukkuloilta ja vuorilta, eikä maa ehtinyt lakastua, se mätäni. Kesä oli äkkiä niin etäällä kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan, ja tiet talosta taloon pitenivät ja kaikki ryömivät syvemmälle koloihinsa.”
Ote on kirjasta Muumilaakson marraskuu. Tästä linkistä voit siirtyä käymään Muumilaakson marraskuussa, kun muumit ovat poissa muumitalosta.
Lapsenlapset syntyivät muumien kanssa.
Meillä alkoi vasta äsken lokakuu. Poikkeava vuosi on mennyt nopeasti. Maailma on vielä lyhyen hetken värikäs ja luntakin saamme vielä pitkään odotella. Talvesta tulee silti erilainen kuin koskaan. Aika ravistelee meitä vielä monella tavalla. Parissa päivässä monet pienet puut ovat jo ravistaneet kaikki lehtensä maahan paksuksi kerrokseksi. Jos asuisin vielä omakotitalossa, nyt olisi alkamassa haravointivaihe. Syksy tuo muutenkin paljon tunteita pinnalle, muistoja menneiltä ajoilta.
Jokilaksossa heinäkuussa 2020.
Näen aina valtavan paljon unia. Ne ovat värikkäitä ja paljon tapahtumia sisältäviä. Niissä yhtyivät mennyt aika ja harrastukseni. Aamulla herätessäni ajattelin, josko näemme myös kuolleina samanlaisia unia. Jos, niin se olisi hieno asia. Unennäkö-öinä nukun nimittäin erityisen hyvin ja pitkään. Se on hyvä asia, sillä mielessäni on aina monen monta hoidettavaa asiaa. En tiedä, miten teillä muilla, mutta minulla tämä elämämme vuosi, tämä aika, on tiivistänyt paljon asioita omiksi kokonaisuuksineen. Miten käsittelen tai ylipäänsä ehdin käsitellä ne, se on vielä auki.
Samaa käsitellään nyt kaikkialla. Miten tämä aika vaikuttaa meihin?
Aiemmin keväällä, toukokuussa 2020.
Viimeisin blogini sai erityisen tyhmän otsikon. En kuitenkaan elä kirjoittaen. Uuvutan itseni usein lähtemällä tutkimaan jotakin asiaa. Äskettäin kävin tekemässä ylläpitäjän ominaisuudessa pari päivitystä Facebookin Juuret Kuolemajärvellä sivulle. Jäin tuijottamaan yhtä vanhaa valokuvaa, joka johti minut katselemaan muutamaa valokuvaa, jotka sain käsiini sukukokouksessa. Ne oli luovutettu yli vuosikymmen sitten sukuseuran perustamista suunnitteleville. He halusivat päästä niistä eroon. En kuitenkaan voi tietää kaikista, keneltä ne on saatu. Osan ihmisistä tunnistan, mutta muut aiheuttavat pohdintaa, joka ei aina pääse perillä. Kun lopetan, niin tärkeää työaikaa on mennyt enkä ole siis saanut paljon mitään aikaiseksi. Tuolloinkin suunnittelin kerhokirjeen kirjoittamista. Se on vieläkin tekemättä, koska juutuin tapani mukaan epäoleelliseen. Ehkä se on myös sitä alitajuista työtä, jota teen jopa unissani. Nyt siihen taitaa olla aikaa enemmän kuin koskaan.
Kuten edellä 9.5.2020.
Jos ei muita keskeytyksiä, niin sitten onkin jo ruoka-aika. Uloskin oli tarkoitus mennä, mutta se saa jäädä huomiseen. Pyykinpesut ja siivoukset on aina myös tehtävä. Niissä riittää keskeytyksiä tai en sitten jaksa tehdä muuta.
Edellä mainitsemistani valokuvista yksi oli minun toimittamani. Siinä seisoo ryhdikkäänä äitini seitsemän veljen joukko. Kuva on otettu syyskuussa 1947 Anjalassa pappani/isoisäni täyttäessä 60 vuotta. Minun pitäisi nyt vihdoinkin uhrata pidempi aika arkistojeni selvittämiseen. Olen skannannut kuvia vuosikausia, alkuperäiset ovat ties missä. Kaikki ovat tallessa, mutta etsimiseen menee aivan liian paljon aikaa.
Kaikki äitini veljet, enoni ovat poissa.
Kansioita on kymmenittäin. Tietokoneet ovat vaihtuneet. Kovalevyjä on myös ainakin kymmenen. Verkossa kuvat ovat nykyään helpommin löydettävissä. Kaikki muutot, koneiden hajoamiset, kaikki asiat elämässä ovat aiheuttaneet sellaisen sekasotkun, jota kauhistelen aina välillä. Äänitteitä on purkamatta, muistoja kirjaamatta. Jos jatkan tästä aiheesta, joudun lopullisesti pakokauhun valtaan.
Uni ehdotti minulle myös tälle blogille uutta nimeä, mutta en sitten millään muista sitä. Olin nimennyt tämän postauksen otsikolla ”Lähdössä talviunille”. Olisiko ”Unien labyrintissä” sittenkin parempi?
Viime aamuyön unen kirjoitin osittain muistiin, jotta pystyn palaamaan siihen myöhemmin. Ihmettelin unessa olevaa taloa, johon olin muuttamassa isojen ruukkuruusujen kanssa. Oli vielä kevät ja yöpakkasia oli tiedossa. Talo oli todella hieno isoine ikkunoineen ja puutarhat molemmilla puolilla. Olen ennenkin unissani asunut tuossa talossa, mutta se ei kuitenkaan ole talo, jossa oikeasti olen koskaan asunut. On muitakin unitaloja, niihin kuuluu myös lapsuuteni kotitalo. Mutta talosta, jossa asuin 17 vuotta eli pisimmän ajan, en ole koskaan nähnyt unta.
Hyvää lokakuuta kaikille lukijoilleni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti