Erilaisia taisteluja

Tässä on hetki aikaa aloittaa uusi postaus. Olemme viettäneet toiseksi nuorimman lapsenlapsenlapseni 2-vuotissyntymäpäivää. Hän on yksi korona-ajan lapsista, joka on syntynyt ja kasvanut erikoisessa maailmassa verrattuna aiempaan. Meille muille tällaiset tapahtumat kuten syntymäpäivien vietto tai mikä tahansa muu juhla ovat olleet harvinaisuuksia viimeisen kahden vuoden aikana. Olemme jättäneet monia yhteistapaamisia väliin. Olenkin toivonut ja esittänyt, että pitäisimme keväällä myöhemmin yhteisen juhlan. Ehkä niin ei kuitenkaan tapahdu.

Juhlien pito lienee siis turha toive, sillä maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Joitakin asioita voimme yrittää palauttaa ja ehkä onnistumme siinä, ehkä emme.

Ajattelin, että voisin tutkia taas jotakin omasta menneestä ajastani.

 

Mieleeni tuli Postcrossing-harrastukseni aikana käymäni kirjeenvaihto joidenkin ihmisten kanssa. Olen tallentanut kaikki kirjeet kuten myös ne yli 3000 korttia (3217), jotka olen saanut ja kuvat lähettämistäni yli 3000 (3216) kortista. Olin aktiivinen keväästä 2006 aina alkukesään 2016. Profiilini on edelleen palvelussa, joten voisin jatkaa milloin tahansa. Palveluun on myös tallennettu kaikki edellä mainituista korteista kuvineen.

Toinen kirjoitusaihe liittyy omaan postikorttituotantooni, niitäkin kortteja on jäljellä, vaikka parhaimmat ja minulle rakkaimmat ovat aikoja sitten loppuneet.

Kirjeenvaihtoni yleensä alkaen teini-iästäni lähtien on myös aihe, jota olen usein ajatellut käsitellä. Kenenkään tuttuni, joka saattaa lukea tätä, on turha pelätä, että paljastan mitään heidän salaisuuksistaan, joita käsittelimme kirjeenvaihdossa. Sama koskee päiväkirjojani kirjoittaessani niistä.  Toki käsittelen omia tuntemuksiani, niitäkin usein peitellysti tapauksissa, joissa se on aiheellista. Lukijakuntani on kaiken lisäksi pääasiassa ihmisiä, jotka eivät tunne minua kovin hyvin. En usko, että kukaan sukulaisistani jaksaisi edes lukea kirjoituksiani. Minkäänlaisia viitteitä siihen suuntaan en ole saanut.

 

Kaivoin kansioitani romuhuoneen hyllyistä ja kaapeista. Postcrossingiin liittyen sieltä löytyi 8 mappia, joista yksi on lähes tyhjä. Lisäksi omaan kirjeenvaihtooni liittyen postcrossingiin kuuluu myös hyvän ystäväni kanssa käymäni kirjeenvaihto eli kolme mapillista. Postikortit ovat maittain tallennettuna isoon laatikkoon. Postikorttimappeja säilyttämisen arvoisista postikorteista on myös kolme mapillista. Vanhoja, saamiani tai vanhempieni saamia kortteja on myös aika paljon. Tyhjiä, kulkemattomia postikortteja en ole edes laskenut, mutta niitä on paljon.

 

Ihmettelen itsekin, mikä minuun on aikanaan iskenyt. Se lienee tapahtunut jo ennen postcrossingia, mutta sinä kymmenen vuoden aikana, kun olin aktiivisesti mukana, olin seonnut lopullisesti.

Jotakin on tehtävä muutakin kuin vain kirjoitettava yksi blogipostaus. Usein käsittelen jotakin asiaa kirjoituksissani, mutta kun saan postaukseni julkaistua, työnnän koko asian taas muiden asioiden taakse. Olen kyvytön käsittelemään arkistojani järkevällä tavalla. Useimmat sanoisivat, että minun pitää heittää kaikki roskiin. Niinhän useat ihmiset tekevät ja ovat sitten tyytyväisiä.

 

Luin äskettäin taas vähän Merete Mazzarellaa, kirjaa nimeltä ”Ainoat todelliset asiat -Vuosi elämästä”.  Kirja on ilmestynyt 2012. Kirjan alussa hän kertoo eläkeläiselämänsä alusta. Hän kertoo hankkiutuneensa eroon paljosta. Siihen paljoon kuuluivat kirjeet, joista suurinta osaa hän ei edes lukenut uudelleen. Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän tietenkin joutunut kohtaamaan menneisyytensä ja olisi saattanut vajota siihen. Hän halusi mennä eteenpäin.

Minulle kävi päinvastoin ja käy edelleen. Haluan vajota ja tutkia omaa menneisyyttäni, koska minulla ei aiemmin ollut koskaan siihen aikaa. En aivan tarkkaan tiedä, mitä uskon löytäväni tai mihin se tutkiminen johtaa. Menen silti koko ajan eteenpäin, kohti suurta tuntematonta.

 

Merete Mazzarella hankkiutui eroon vaatteista, joita ei enää ikinä käyttäisi. Sitä minäkin tein, mutta en silti luopunut aivan kaikista heti vaan vähitellen, joitakin on vielä jäljellä. Niistä luopuminen on helppoa. Toisaalta suuri osa nyt käyttämistäni vaatteista on 10–15 vuotta vanhoja.

Merete hankkiutui myös eroon kirjoista, jotka oli lukenut ja joita ei aikonut lukea uudelleen. Siinä asiassa minäkin voisin parantaa paljon. Tosin olen jo kauan luopunut monista kirjoista luettuani ne. Mielellään annan ne eteenpäin jollekin toiselle, joka voi sitten myös antaa kirjan eteenpäin. Joskus olen vienyt niitä kirjaston noutohyllylle ihmisten valittavaksi. Hän luopui myös koriste-esineistä, niin tein minäkin, vaikka jäljellä on vielä jonkin verran. Niistä kaikista voin kuitenkin luopua milloin tahansa. Tarkoitan milloin tahansa myöhemmin, kun aika on minut jättänyt.

Minäkin luovuin osasta huonekaluja ja astioita. Voin luopua niistä kaikesta milloin tahansa, mutta juuri nyt osa niistä on edelleen tarpeen kodissani.

Merete luopui myös vanhoista valokuvista säilyttäen vain jonkun harvan. Minä taas en ole pystynyt luopumaan vielä yhdestäkään. Sen sijaan olen tutkinut vanhoja kuvia ja löytänyt niille sisältöä, tietoa ja tarinoita. Kaiken lisäksi olen skannannut niitä talteen, vaikka työ on vielä kesken. Paperivalokuvia sisältävien kansioideni määrä on valtava enkä itsekään enää hallitse niitä. Vähitellen yritän tehdä jotakin asian hyväksi, jaan kuvia muille ja sitten tavoitteeni karkaa jälleen. Aihe on edelleen täysi kysymysmerkki.

Myönnän, että tyhjä tila on tavoittelemisen arvoista, mutta olen kykenemätön sen saavuttamisessa.

Postikortteihin liittyvä kirjeenvaihto tuli mieleeni, kun ajattelin tarkistaa, kuinka paljon olen ollut tekemisissä ukrainalaisten ihmisten kanssa. Tarkistus ilmoitti, että olen saanut Ukrainasta 83 postikorttia ja lähettänyt 82. Vain yhden henkilön kanssa olen vaihtanut yksityisiä kortteja, mutta yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi.

Jatkan kirjoittamistani seuraavana päivänä. Kirjeenvaihtooni liittyen vaihtelin pitkään kirjeitä ja postikortteja erään valkovenäläisen nuoren naisen nimeltä Natalia kanssa. Hän opetti journalismia Minskin yliopistossa, kirjoitti paljon ja haaveili kirjoittavansa tarinoita maansa ja sukunsa historiasta.

Luin hänen pitkiä kirjeitään uudelleen, joissa hän mm. selvitti oman kotivaltionsa historiaa. Alun perin hän oli kotoisin Borisovin kaupungista, joka sijaitsi noin 70 km Minskistä pohjoiseen. Kaupungin halki virtaa Berezina-joki, joka liittyy Napoleonin Venäjän-sotaretkeen 1812. Napoleon oli perääntymässä Venäjältä valtavan armeijansa kanssa, joka tuossa vaiheessa oli jo pienentynyt 600.000 miehestä 50.000–40.000 mieheen. Armeijan mukana kulki myös suuria joukkoja siviilejä ja muuta porukkaa. Oli lokakuu ja jokien ylitykset olivat vaikeita. Yksityiskohtia lukiessamme voimme vain kuvitella, millaista sodankäynti oli silloin.

Päädyttyään Berezinalle, armeija joutui taas vaikeuksiin. Alueella käytiin taisteluja 26.-29.11.1812. Wikipedian artikkelista voit lukea, miten julmaa sodankäynti oli. Sitä se on aina. Michel Ney, ranskalainen marsalkka, sai ansioistaan Napoleonilta Moskovan-sotaretkeltä arvonimen Moskovan Prinssi. Mainitsen hänet tässä, koska olen kirjoittanut hänestä aiemmin. Tässä linkit blogiini 10.2.2015 ja 8.3.2018. Napoleonille uskollinen Michel Ney teloitettiin myöhemmin. 

Erityisesti nyt minulle on lukiessani käynyt selväksi, kuinka itseoikeutettuja Ukraina ja myös Valkovenäjä ovat kuulumaan Eurooppaan. Samoin myös idempänä oleva Georgia. Näiden valtioiden juuret ovat Euroopassa, mikä selviää, kun tutustuu niiden historiaan.

Tänään minua alkoi hävettää oma toimintani, se kaikki, mitä kuvasin edellä.  Se tuli erityisesti ilmi selatessani tuota kymmenen vuoden ajan kirjeenvaihtoani. Taustalla oli valtava tiedonjano, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta olen vain rääpinyt asioita. Olen ollut ja olen kai edelleen levoton sielu. 

 

Eilen todellakin vietimme Aavan syntymäpäivää. On aivan uskomatonta, että meitä oli koolla yhteensä 15 henkeä. Pieni tyttö oli hämmentynyt ihmispaljoudesta. Kaikki olivat varmaan tuttuja, koska olihan hän erikseen tavannut meitä kaikkia.

Minä vuorostani olen tänään uupunut enkä jaksa muuta kuin kirjoittaa pari riviä, pestä pyykkejä ja yrittää toipua. Julkaisemiseen voimani eivät riitä. Ehkä huomenna.

Nyt on huomenna. Olen taas ok, vaikka eilen iltaan kohti mennessä, olotilani vain heikkeni. Päätä särki eikä särkytabletti edes auttanut. Tuli taas mieleeni, että jonkinlainen sään muutos oli tulossa. Menin aikaisin nukkumaan ja kumma kyllä nukuin tosi hyvin. En edes tiedä, mihin aikaan lumisade alkoi. Niin se vain on, että vanhuuden tuskaksi meille joillekin tulee ilmapuntarin osa, joka vaikuttaa keholliseen olotilaamme joskus hyvinkin voimakkaasti.

 

Tänään on sitten ollut kotitöiden päivä ja itsensä asemointi naisten päivänä. Siitä ei sen enempää, mutta aamulla minulle välähti myös, että Pultava on Ukrainassa. Suuri Pohjan sota ja Ruotsin ja Venäjän taistelut. Pultavan taistelu 8.7.1709 teki lopun Pietari Suuren ja Ruotsin sodasta. Ruotsin nuori kuningas Kaarle XII oli koko elämänsä sotatantereella. Sodat hänen osaltaan jatkuivat vielä senkin jälkeen.

Teemu Keskisarja kirjoitti kirjan ”Murhanenkeli”, jossa hän käsitteli Suuren Pohjan sodan ihmisten historiaa Suomessa. Kirjassa ei mielestäni ole käsitelty ollenkaan Pultavan taistelua vaan aiempia ja myöhempiä sotaretkiä kuten järkyttävää Norjan retkeä, jossa Ruotsi yritti vallata Norjan Tanskalta. Tämä sotaretki koitui kuninkaan kuolemaksi marraskuussa 1718 hänen ollessaan vain 36-vuotias. Sen retken aikana tuhansia miehiä paleltui kuoliaaksi.

 

Pultavan taistelu oli erityisen ratkaiseva. Jo sitä ennen Pietari Suuri oli aloittanut Inkerinmaan, Karjalan ja Suomen miehittämisen alue kerrallaan. Tästä aiheesta olen kirjoittanut blogissani Vuosisatojen takaa 18.2.2019 . Alkoi isoviha. Historiassa mainitaan, että Suuren Pohjan Sodan aikana Euroopassa kiersi rutto eli mustarutto, joka lopulta levisi myös Suomeen.

Silmiini osui lukemistani teksteistä, että Venäjä käytti aikoinaan poltetun maan taktiikkaa. Samoin kaikki Venäjän valloittajat ovat aina joutuneet loppujen lopuksi perääntymään. Mikä vetää miehiä sotimaan ja tapattamaan omaa kansaansa?

Ja miksi suuret koettelemukset tulevat peräkkäin ja yhtä aikaa. Silmiini osui myös, että talvi 1709 oli erityisen kylmä.  Se ja sen vaikutukset vaikuttivat myös sodan kulkuun. Tässä linkki tietoon.

Hyvää naistenpäivää kaikille lukijoilleni! Sitä samaa ja rauhaa toivon koko kärsivälle maailmalle. Sota Ukrainassa koskettaa meitä kaikkia!

 

 

 

Kotona taas ja pientä päivitystä

Kun on ollut viikon pois kotoa, monta asiaa odottaa tarttumista toimeen. Kirjoittaminen on kuitenkin kaikista tärkeintä, sillä olen sitä laiminlyönyt viime aikoina aivan liikaa.  Nukuin viime yön levottomasti ja aina herätessäni oli mielessä, että otan läppärini ruokapöydälle tai jopa sänkyyn ja alan kirjoittaa mieleeni pulpahtaneista asioista. Kun lähtee matkalle ja on poissa kotoa, mielessä olevat projektit järjestäytyvät ikään kuin uudelleen.  Pihalla minua odottaa toki muutama juttu kuten aidanteen siivouksen jatkaminen, mutta se saa nyt odottaa ensi viikkoon. Viikonloppuna on edessä matka Turkuun,  siihenkin on ehkä hiukan valmistauduttava.

Käymässä Haaparannalla  H.M. Hermanssonin kaupassa

Facebookissa olevat kaverini ovat tietoisia siitä, että vietin viikon pohjoisessa, Torniossa. Palasin sinne lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Sain pian sinne tultuani jonkin vilustumisviruksen ja podin kurkkukipua, väsymystä ja ehkä pientä kuumettakin Elisan ja Keijon kotona nukkuen ja muuten leväten. Lensin Ouluun ja takaisin Norwegianilla. Paluumatkalla Elisa oli seuranani, koska hän oli jatkamassa Budapestin GNLD:n tapaamiseeen.  Matkanteko oli helppoa, nopeaa ja edullista. Junalla ei kannattanut lähteä hinnan eikä ajankaan takia, vaikka hidas matkanteko onkin mieleistäni.  Ehkä sitten sain flunssantapaisen juuri siksi, että en mennyt elimistöni mukaan.  Ken tietää?

Jaksaisin katsella Suomea ilmasta mielin määrin, mutta lentokone lentää suurimman osan matkasta niin korkealla, etä usein olemme pilvien yläpuolella. Pellot ja metsät näyttävät alempaa katottuina kuin vanhan ajan kartoilta.

Ehdimme kuitenkin viikon aikana jonkin verran kierrellä ympäristössä, mikä on juuri sitä, mistä pidän erityisesti. Ympäristöoppia! Hautausmaakuvissa monta tarinaa odottaa kertomistaan, kiehtovat Tornionlaakson maisemat ja alueen historia ovat pakahduttavia. Aina ennen nukahtamista, tutkin hetken Tornion historian alkutaivalta Elisan kirjahyllystä kaivamistani kirjoista. Elisa on myös kiinnostunut paikallishistoriasta, joten aiheesen liittyvää kirjallisuutta riittää.

Vanha kartta Torniosta (1736) Lähde: http://www.vanhakartta.fi/historialliset-kartat/kaupunkikartat/sekalaiset-kaupunkikartat/@@mapview?handle=hdl_123456789_23549

Mutta se oli Postcrossing, joka  vei meidät Elisan kanssa aikanaan  syksyllä 2008 tutustumaan toisiimme. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran Tuusulassa, oli hänen myöhemmin samana vuonna kuollut  äitinsäkin mukana.  Postikorteista riittääkin aina tarinaa ja saan uutta virtaa, kun täällä meillä päin ei minulla oikein ole ystäviä, jotka olisivat niistä samalla tavoin kiinnostuneita.  Postikorttien kautta löytyy kiinnekohtia lähes kaikkiin muihinkin aiheisiin.  Historia ja taide ja valokuvaus ovat tärkeimpiä, mutta tulihan se minun viimeaikaisin  ”pakkomielteeni” sukututkimuskin sieltä.  Oli melkein pakko selata hänen sukunsa vanhaa kuva-albumia. Hänen isänsä äidin suvun kautta yhteydet tulevat aina Helsinkiin saakka.  Olen jo aikoinaan lyhyesti tutkinut samaa albumia, mutta nyt käytin siihen enemmän aikaa.  Saan kyllä jatkuvasti pitää sormeni sidottuina, jotta en lähde tässä asiassa muiden reviireille.  Omassa tutkimuksessani on vielä aivan riittävästi tehtävää.  Olenkin huomannut, että tässä asiassa palaudun useimmiten takaisin omalle alueelleni keskusteluissa muiden kanssa tai Facebookissa sekaantuessani johonkin keskusteluun  syystä, että kiinnostuksemme kulkevat omilla reiteillään.  Ihan hyvä niin.

Niistä albumeista on löytynyt tämäkin kuva  paikasta, jossa minä kävin syntymässä myöhemmin 1940-luvun loppupuolella eli Helsingin Kätilöopistosta.

Lempeä syysaurinko kultaa puutarhan ja suorastaan repii minua kesken kirjoittamisen pihalle työskentelemään. On syytä kuitenkin vielä vähän välttää ruumiillista työtä, koska en ole vielä kokonaan toipunut vilustumisen jättämästä yskästä. Ainakin eilen illalla ripustamani pyykit kuivuvat nyt hyvin. Voisin pestä vähän lisää pyykkiä, kun sää on näin suosiollinen.

Tässä vaihdetut osat Mora-hanasta.

Kotona oli sillä välin tapahtunut ihmeitä.  Kun astuin keittiöön, ihmettelin hetken, miksi yli vuoden vuotanut keittiön hana ei enää vuoda. Ehkä se on vain kuivunut poissa ollessani, ajattelin.  Sitten kävikin ilmi, että tyttäreni mies Marco oli käynyt hoitamassa hanan kuntoon. Olin jo keväällä hankkinut varaosat  sen korjaamiseksi, mutta korjaaminen ei ole saanut tätä ennen tulta. Jos taloon jossakin vaiheessa tulee ostajaehdokkaita, ei tarvitse hävetä vuotavaa hanaa.  Muutenkin, jotta en olisi kuullut tippuvan veden ääntä, hana piti aina käytön jälkeen asetella sopivaan asentoon.

Blogikirjoittamisesta

Lukiessani vanhoja blogejani,  joita aina silloin tällöin uudelleen julkaisen täällä, olen kiinnittänyt huomioni siihen, etten olekaan oikeasti rohkea.  Kerron sitä sun tätä asian sivusta, mutta ikään kuin hienotunteisuudesta jätän paljon kertomatta ja saatan vain epämääräisellä viitteellä viitata johonkin elämäni asiaan.  Henkilökohtaisessa blogikirjoituksessa pitää kirjoittajalla olla myös täysi vapaus kommentoida omaa elämäänsä ja siihen vaikuttavia ihmisiä.  On mahdottoman vaikea hypätä oman varjonsa taakse ja suoristaa sitä rohkeutta kuin verhoa elämänsä edestä.  Taidan sittenkin kuunnella liikaa muiden mielipiteitä ja kannanottoja. 

Lisää kuvateksti

  

Mahdollisuudet julkaista omaa aineistoa vaikka missä ovat muuttaneet yksittäisen ihmisen mahdollisuuksia paljon. Suurinta osaa ihmisistä kiinnostaa kuitenkin vain julkisuuden ihmisten elämä kaikissa muodoissaan. Heidän temppujaan luetaan ja siterataan.  Kun aikanaan aloitin blogien kirjoittamisen, minua ihmeteltiin ja jotkut sanoivat sen olevan julkisuuden hakemista. Mutta todellisuudessa se on hyvin kaukana siitä. Tavallisen vanhan naisen elämä kiinnostaa vain harvaa. Tuskin moni nuorikaan saa paljon lukijoita.  Kukaan ei ehdi lukea tai seurata kuin muutamaa blogikirjoitusta.  Suomalaisen Blogilistan listalla on juuri nyt tätä kirjoittesssani 53 055 blogia. Tänään 7041919 uutta blogikirjoitusta, 39 uutta blogia ja 58 uutta käyttäjää.

Suosituimmat blogit ovat  taas vaikkapa chilinkasvatus-, muoti-, kauneus- ja  sisustusblogeja ja usein juuri aika rohkeita, koska kirjoittaja pistää itsensä oikeasti likoon  kuvaamalla itseään.  Kirjoittajien tuttavapiirikin saattaa olla ihan muuta luokkaa kuin vanhempien ihmisten.  Kun lähden miettimään tällaisia asioita, huomaan joutuvani hakoteille. Maailmaamme on entistä vaikeampi hallita millään lokeroinnilla, joka saattoi päteä joskus ammoin ja joka tulee esille keskusteluissa oman ikäistensä ihmisten kanssa. Nyt pitää vain mennä eikä vilkuilla sivuille ja todeta, että rapatessa roiskuaa. Facebookissakin on ryhmiä, joissa kuumeisesti yritetään saada ihmisiä tottelemaan tiettyjä järjestyksiä, kun vanhemmat ihmiset ovat tottuneet sellaiseen. Se nyt ei vaan enää onnistu!

Tornion keskustassa aivan hienon kirkon lähistöllä odottaa remontoimista tämä rakennus nk. Pothanin koulu, jonka ovat Museoviraston sivujen mukaan suunnitelleet arkkitehdit Richardsson ja Holmström 1906 ja koulu on valmistunut 1910. Koulun rakennusvarojen lahjoittaja oli kauppias ja raatimies Matias Porthan. Taustalla kaupungintalo.

No, katsotaan, onnistunko vaikuttamaan omiin blogeihini vai ajaako jokin muu projekti jälleen yli vai onko ylipäänsä tarpeenkaan. Tämähän on vain eräänlainen ajatusten apuväline.

Olihan se inspiroivaa aikaa..

Sormiani on syyhyttänyt koko ajan päästä kirjoittamaan, mutta kuten tavallista useimpina päivinä ei ole ollut sellaista rauhallista hetkeä, että pääsisin edes aloittamaan. Jos joskus pääsen kirjoittamisen alkuun, alituiset keskeytykset raastavat minut pian pois koneen äärestä. Sitten kun olisi taas mahdollisuus kirjoittaa, nälkä tai väsymys alkaa riepoa. Monet Karjalan matkan aikana ja nyt jo senkin jälkeen lupaamani asiat odottavat myös paneutumistani. Facebook on myös aikamoinen häirikkö, vaikka pyrin käymään siellä vain parisen kertaa päivässä.  Liityin tässä äskettäin siellä ryhmään Suomen kirkot ja hautausmaat, jonne innostuin laittamaan kirkkokuviani. Niitä onkin kertynyt melkoiset määrät ja on kiva saada niitä jonnekin foorumille. Maailmamme vaan alkaa olla niin täynnä valokuvia, kun kaikki niitä ottavat, että oma innostukseni laantuu aika nopeasti.  Niin käynee muillekin. Facebook on hyvä esimerkki, kaikki jutut, joita siellä tänään julkaistaan, ovat huomenna unohdettuja, vaikka ne edelleen löytyvätkin sieltä. Pinnallisuus on tämän päivän juttu. Aika on otollinen kaikille populisteille.

Dashalta Valkovenäjältä saamani tänään rekisteröity kortti.

Kirkot ja hautausmaat liittyvät myös tavallaan sukututkimukseen, minulle kovin rakkaaksi käyneeseen ”harrastukseen”.  Seuraan myös aiheeseen liittyviä facebook-ryhmiä.  Jos valokuvaajia on paljon kuten vaikkapa tuolla Karjalan matkalla olin huomaavinani, niin sukututkimuksen harrastus on myös tosi laajaa.  Laatu voi sitten olla jotakin muuta, ehkä juuri sitä pintaa kuten usein valokuvissakin. Meistä jokaisesta kehittyy pikku hiljaa omien asioidemme toimittajia. Kirjoittajia ja bloggareita on vaikka kuinka paljon. Saa nähdä, mihin tämä maailma vielä menee. Facebook on pinnallisuutensa vuoksi juuri omiaan tuollaiseen kevyeen raportointiin ja seurusteluun ja toisten juttujen julkaisuun ja jakamiseen.  Olen koko ajan toivonut sinne enemmän omaehtoisuutta, omia juttuja ja lisää syvällisyyttä, mitä jatkossakin haluan kannustaa.

Kollaasi Askaisten hautausmaalta, jota en sinne Facebookin kirkkoryhmään ole tohtinut siirtänyt. On jotenkin liikuttavaa, että olen kesällä 2006 kuvannut seppelettä sankarihaudoille laskevaa Kalevi Koskelaista, joka on sinne sittemmin haudattu. Ensimmäisen kuvan on ottanut pikkuserkkuni Helmi Salomaa. Toisen kuvan otin toukokuussa 2012, kun taidehistorian ekskursiolla kävimme tutustumassa Askaisten kirkkoon. Koska sinne on haudattu paljon alunperin Kuolemajärveltä evakkoon lähteneitä, kävin ohimennen kuvaamassa hautoja.

Onneksi täällä blogissani voin olla oma pitkäveteinen ja vakavamielinen itseni.  Saan kaikessa rauhassa kirmata omalla mansikka-ahollani ja tehdä majoja metsässä kuten lapsuudessani siellä kotona Hämeessä.  Kun vanhenemme lähipiirimme saattaa harventua koska siihenastisten ystävien kiinnostuksen aiheet entistä enemmän loittonevat omista. Tietenkin on hienoa tuntea ja ymmärtää kaikenlaisia ihmisiä ja nähdä maailmaa monelta kantilta, mutta kaikkein hienointa on tavata ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa harrastuksiaan ja kiinnostuksen aiheitaan. Aika tulee erityisen kalliiksi vanhemmiten.  Katsotaanpa vaikkapa, miksi en ole enää aikoihin halunnut käydä ostoskeskuksissa. Kun menen kauppaan, menen vain hoitamaan jotakin tiettyä asiaa. Haluan päästä eroon kaikesta tarpeettomasta tavarasta.  Joidenkin tuntemieni ihmisten  mielestä olen vain muuttunut entistä tylsemmäksi. Tällainen pohdinta on myös aivan turhaa, mutta se kertoo minulle itselleni, että olen vain muuttumassa kokonaan omaksi itsekseni. Viime vuosien hirveä taival on päättymässä.

Tämäkin kortti toiselta Dashalta Valkovenäjältä tuli tänään rekisteröityä, kyllähän peltomaisemat vaikuttavat minuun.

Tämä kuva on taiteilijalta Frank Taylor Lockwood (1895-1965) ja olen sen joskus napannut netistä. Siitä näkee, mitä on silloin mielessäni pyörinyt. Aihe on ollut todella ajankohtainen tänäkin kesänä...

Jotkut asiat kulkevat edelleen mukana. Kirjoitin aamulla 11 postikorttia, jotka kävin myöhemmin postittamassa. Olen ollut melko laiska postcrossingissa viime aikoina, mutta en ole sitä aivan lopettanut. Jokin mahtava voima noilla postikorteilla on edelleen.  Tänään kortteja lähtee Taiwaniin, Tsekkeihin, Suomeen, HongKongiin, Kanadaan, Ranskaan, Puolaan, Japaniin, Australiaan, Sveitsiin ja Indonesiaan. Rekisteröin aamulla 7 korttia, joiden joukossa oli muutama mielenkiintoinen kortti sisällön kannalta ja pari kaunista korttia kuvan kannalta. 

Joskus saamani Kiinasta saamani postikortti

Postcrossingin yksi koukuttava tekijä minulle on niiden kautta oppiminen ja koko maailman haltuunotto. Korttien kirjoittaminen on minulle hetki rentoutua.  Ihmeellistä on vaikkapa se, miksi kiinalaiset postikortit ovat ulkoisesti niin tylsiä. Kun taidehistorian perusopintojen alkuvaiheessa, syksyllä 2009 tutustuimme kiinalaiseen vanhaan taiteeseen, innostuin aiheesta suunnattomasti. Kiinalaisen taiteen käsitykset  ”hyvästä taiteesta” poikkesivat eurooppalaisista ihanteista ollen aivan toisensuuntaisia.  Taiteilijan asema poikkesi Kiinassa länsimaiden vastaavasta. 

Harrastelijataiteilijat olivat varakkaita henkilöitä, jotka olivat hankkineet koulutusta ja heidän tekemänsä teokset ovat nimettyjä ja niistä on kirjoitettu paljon. Ammattitaiteilijat olivat käsityöläisiä ja tekivät töitä hoville. Heidän työnsä olivat ilman signeerausta,  työn tilaaja ja omistaja oli tärkeämpi kuin tekijä. Nämä oppineet harrastelijataiteilijat saattoivat tutkia jotakin aihetta kuten vaikkapa bambukasvia koko ikänsä. Bambun sanotaan symboloineen ikivihreytensä ja taipuisuutensa vuoksi täydellisen kasvatuksen saanutta herrasmiestä, joka taipuu olosuhteiden mukaan sopeutuen eri hallitsijoiden aikana yhteiskuntaan säilyttäen kuitenkin itsensä koskemattomana.  

Kiinalaisen taiteen materiaalit, formaatit ja aiheet olivat myös täysin poikkeavia eurooppalaisesta samanaikaisesta taiteesta. Tutustuminen Kiinan taiteeseen vaikkakin melko pintapuolisesti mutta lukuisin esimerkein, oli minulle silloin eräänlainen valaistuminen, joka vaikutti varmaan syvällisemmin kuin aavistin.  Keskiajalla Euroopassa elettiin aivan toisenlaista aikakautta verrattuna Kiinaan.  Joulukuun 2009 tentissä pärjäsin myös erinomaisesti nimenomaan tähän aiheeseen paneutumiseni vuoksi, esseekysymyksen tehtävänä oli esimerkein verrata kiinalaisten käsityksiä hyvästä taiteesta eurooppalaisiin ihanteisiin 1400 - 1600-luvuilla.  On vain valitettavaa, että ilman niin erilaisen kielen osaamista, on vaikea perehtyä Kiinan taiteeseen saati opiskella sitä perusteellisesti. Mutta enpä sinne enää suuntaisikaan.

Olisiko tuo edellinen korttikin  Ming-dynastian aikaisen taiteileilijan Shen Zhoun (1427-1509) taidetta kuten tämä Lukemassa syksyllä.

Taidehistorian 60 opintopisteen opiskeluni (perusopinnot 25 op ja aineopinnot 35 op) on nyt maalissa, sillä tänään sain Helsingin yliopistolta kirjekuoressa todistukseni, jotka kiitollisena vastaanotin. Viime vuonna kun näytti tosi pahalta, etten saa kaikkea loppuun saatettua. Tämän vuoden alkupuolella otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin seminaarityöni  ja viimeisen esseeni valmiiksi. Ja onpa tuntunut tyhjältä opiskelun loputtua, sillä se antoi elämään raikkaan tuulahduksen ja pisti ponnistelemaan.  Kun näin jälkikäteen ajattelen varsinkin aineopintojen eri vaiheita ja tehtäviä, ihmettelen joskus, miten loppujen lopuksi selviydyin niistä kaikista kunnialla läpi.

Viime viikolla vierailin lähellä lapsuuden maisemiani, kun Tuula kutsui minut  heidän kesämökilleen

Tämän kuvan aion lähettää Tuulalle, jos hänellä ei vaikka ole sitä. Hän oli lapsuuteni ystävä. Tässä kuvassa naapurukset Tuulan äiti Eeva vasemmalla ja minun äitini Helvi oikealla joskus 1940-luvuln loppupuolella. 

Nyt mieli halajaa vielä kirjoittamaan puhtaaksi tai purkamaan sanoiksi keväisen Rooman matkan ja ehkäpä vielä edellisen kevään Ahvenanmaan matkan ”kokemukset”. Tarkoitan kokemuksilla sitä, että kertaan ajatuksella kuvien ja materiaalin kautta kaikki vierailemamme kohteet sisäistäen ne itselleni.  Se vaatii kyllä paljon aikaa, mutta se voisi olla minulle väliaikaopiskelua ennen kuin aloitan jotakin muuta.  Kirjoitin opiskeluni vaiheista jonkin verran vanhaan blogiini, joka on nyt valitettavasti roskakorissa.  Kun nyt selaan opiskelun eri vaiheissa eri hakemistoihin kokoamiani kuvia, jotka eivät mitenkään kosketa käsittelemiämme taiteilijoita tai aiheita huomaan, että päässäni ovat pyörineet monet muutkin ajatukset opiskelun rinnalla.  Olihan se äärimmäisen inspiroivaa aikaa.

Jotenkin palaan aina myös näihin elämän huippuhetkiin elokuussa 2006 , kun Karjala-lehdessä luki: Kun pikkuserkukset löysivät toisensa - Se oli näyttelyn arvoinen tapaaminen.

Vaarallisen juhannuksen jälkeen

Vanhassa ”Polulle kauas”-blogissani kaikista eniten luetuin tai ehkä vain eniten avattu blogi kuviensa tähden kulki nimellä ”Vaarallinen juhannus”. Kirjoitin sen 19.6.2009.

Kirjoittelin menneinä vuosina todella ahkeraan kuten tein kaikkea muutakin enemmän.  Sitä voisin tässäkin pohtia, mutta jätän asian uinumaan ja annan ajan hoitaa. Nimittäin vaikeiden aikojen jälkeen edessä on usein auttamatta pohjaton uupumus ja muutoksen kohtaaminen, jolloin on paras antaa itselleen aikaa ja olla itsekseen. Nyt  minun on usein vaikea ymmärtää sitä mahdotonta innostusta, jonka turvin elin vuosikaudet ja selvisin läpi kaikkien vaikeuksien. Nyt kaikkein mieluiten kätkeytyisin kokonaan ulkomaailmalta. Se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Tässä maisemassa koiranputket rehottavat entistä korkeampina ja entinen polkuni on lähes umpeen kasvanut ja ojan yli kulkevat laudat ovat mädäntyneet ja katkeilleet. Sen siitä saa, kun ei päivittäin kulje samoja polkuja. Kuljin tänään läpi pitkästä aikaa videoiden. Tämä kuva on aiemmilta vuosilta

"19.6.2009

Vaarallinen juhannus

Monenlaisia juhannuksia on vietetty, muttei koskaan näin ihania kuin nyt. Kun myöhään iltapäivällä nukahdin hetkeksi sohvalle lukiessani Tove Janssonin kertomusta ”Vaarallinen juhannus” luiskahdin ovelasti hetkeksi jopa unessani muumien maailmaan.  En olisi sieltä mielelläni pois tullutkaan.

Muumit ovat tulleet elämääni postikorttien kautta.  Lähettelen näitä kortteja ympäri maailmaa. Aika monelle kaukaiselle Postcrossing-harrastajalle minun lähettämäni Muumihahmo-kortti on ollut ensimmäinen. Vaikka Muumikirjoja on käännetty yli 30 kielelle, niin kaikki nuoret ihmisetkään eivät tunne niitä vielä. Itsekin olen vähitellen oppinut tuntemaan sen maailman kiehtovat ja viisaat hahmot.  Joka kerta lukiessani löydän myös jotakin, mikä saa minut hymyilemään. Kunpa mekin osaisimme suhtautua asioihin samanlaisella tyyneydellä kuin nämä hahmot, jotka uskovat kaikkien asioiden ratkeavan ennen pitkää.

” Hetken kuluttua Muumipeikon äiti sai ensimmäisen kerran tarkastaa keittiötään ylhäältäpäin. Hän tirkisti aivan lumoutuneena alas hämyiseen vaaleanvihreään akvaarioon. Liesi, pesupöytä, penkit ja likaämpäri häämöttivät veden läpi pohjalta. Mutta kaikki pöydät ja tuolit uiskentelivat ympäri ylhäällä katonrajassa. Kylläpä on kauhean hullunkurista, sanoi Muumimamma purskahtaen nauruun. Hän nauroi niin makeasti, että hänen täytyi istahtaa keinutuoliin, sillä keittiö näytti totisesti virkistävän uudenlaiselta.”

Tulivuoren purkauksen aiheuttama valtava hyökyaalto merestä on juuri juhannuksen aikaan peittänyt muumien asuintalon ja sen alakerta on veden vallassa. Muumipappa sahaa rikki lattian, jotta he pääsevät hakemaan alakerrasta aamiaistarvikkeita. Muumimamma miettii jopa, että onko hän muistanut kiertää kahvitölkin kannen kiinni. Muumipeikko sukeltaa alas ruokakomerolle ja tuo tarvittavan, myös sen kahvitölkin. Äiti henkäisee ilosta, kun huomaa, että hän oli toden totta muistanut kiertää kannen kiinni. Yhdessä he toteavat, ettei heillä ole koskaan ollut niin jännittävää aamua.

Tämä postikortin kuva on samaisesta tarinasta. Siinä pikku Myy on tulvassa löytänyt Muumimamman ompelukorin kellumasta ja kömpinyt angoralankakerän keskelle nukkumaan. Kori keinui kaislikkoon ja tarttui liejuun, kunnes ahvenkoukku tarttui siihen. Kaivattu Nuuskamuikkunen oli sattunut paikalle, (Tove Jansson)

Nuuskamuikkunen on Muumipeikon paras ystävä. Hän on kiehtova olento:

”Nuuskamuikkkunen oli rauhallinen ja tiesi valtavan paljon asioita, mutta hän ei puhunut niistä turhaan. Vain joskus harvoin hän kertoi matkoistaan ja silloin Muumipeikko tunsi aina itsensä ylpeäksi, aivan kuin olisi päässyt jäseneksi johonkin salaseuraan. Muumipeikko meni aina toisten mukana heti ensilumen tultua talvipesään. Mutta Nuuskamuikkunen lähti vaeltamaan kohti etelää ja palasi Muumilaaksoon vasta seuraavana keväänä.”

 

Tässä tarinan kuvassa Niiskuneiti ja Vilijaana poimivat kukkavihot ja tekevät juhannustaikoja. (Tove Jansson)

Tänä vuonna hän ei tullut, mikä on tehnyt Muumipeikon surulliseksi. Pikku Myy ja hänen siskonsa Mymmelin tytär pelottelevat, että varmaan Mörkö on syönyt hänet. Nuuskamuikkusella oli kuitenkin vielä eräs tehtävä tehtävänä, jonka saattoi toimittaa vain juhannuksena. Monivivahteinen, rikas tarina johdattaa usean opetuksen kautta lopuksi kaikki erilleen joutuneet hahmot takaisin yhteen perheen väliaikaisena asuinpaikkana toimineeseen teatterikulissiin kesken Muumipapan kirjoittaman näytelmäesityksen.

Muumit ovat viime aikoina olleet muutenkin kovasti esillä. Jopa tämän päivän Helsingin Sanomissa oli Jaakko Lyytisen  kirjoittama nimellä ”Muuministinen manifesti” otsikoitu kolumni, joka päättyy minua lohduttaviin sanoihin samasta ”Vaarallinen juhannus” –tarinasta:

”Ei vielä. Heillä oli aikaa; edessä oleva kesä oli pitkä ja täynnä lupauksia.”

Juhannusaatto on lopuillaan. Sää on ollut kolea, vaikkei paljon ole satanutkaan.. En viitsinyt lähteä valokuvaamaan noin pilvisessä ja koleassa säässä, vaikka eilen niin ajattelin. Koiranputkimetsä oli niin kiehtova kokemus, että haluan kokea sen uudelleen. Katselen tällä hetkellä maailmaa kotona joka päivä vähän eri näkökulmasta. Sänky on nyt olohuoneessa ja herätessäni näen isoista ikkunoista pilvet ja puun latvat tai voin seurata akvaariokalojen kisailua. Talon vesivahinko ei onneksi ole ollut hyökyaalto, joka olisi pakottanut menemään  katolle saakka katsomaan omaa kotia muumien tavoin ylhäältä alaspäin, mutta tämä tilanne  pistää  myös ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Se sai minut myös ottamaan omat asiani pöydälle. Se ei ole mitenkään uutta, että kun sen teen, jälki tulee olemaan perusteellista. Jotkut asiat ovat vain niin hirveän vaikeita syystä, että aikoinaan on lähtenyt leikkiin rakkaudella ilman mitään laskelmointia. Ja on ajatellut, että kaikki ongelmat pystyy selvittämään. Mutta on olemassa ongelmia, joiden edessä on voimaton  eikä pysty toista ihmistä auttamaan, jollei tämä edes halua muutosta. Jonakin päivänä sitten ei enää olekaan paluuta entiseen. Muumimamma osaisi sen varmaan kiteyttää pariksi sanaksi. Ne saattaisivat hyvien ystävieni tuen lisäksi auttaa minua tulevina viikkoina, kun tarvitsen ylimääräisiä voimavaroja.”

Nyt 18.6.2013

Tulevista viikoista tulikin sitten tulevia vuosia, jotka toivat eteeni yllättäviä asioita. Kesäkuussa  2009 olin vasta aukaisemassa ovia tulevaan. Nyt tekisin monia asioita toisin enkä menisi vaikeimman kautta kuten menin.  En luottaisi ihmisiin niin paljon kuin luotin, mutta jälkiviisaus ei auta.  Me olemme täällä oppimassa asioita ja joskus tarkoitusta on mahdottoman vaikea ymmärtää.

Tarinasta Taikatalvi, sopii tähän kesääni.

Muuten muumeista vielä. Sunnuntain Hesarissa oli taas runsaasti luettavaa, mutta paras juttu oli Venla Pystysen kirjoitus ”Kuka on Vilijonkan mies? Minäpä tiedän!” Hän oli esittänyt kysymyksen muumeista väitöskirjan tehneelle Virve Happoselle, joka ei tiennyt sitä. Mutta toimittajapa tiesi, koska oli 9-vuotiaana kirjoittanut Tove Janssonille ja kysynyt asiaa saaden vastauskirjeen. Kirjeen mukaan Vilijonkan mies on tutkimusmatkailija, joka on lähtenyt Borneon saarelle tutkimaan sen tuntematonta luontoa eikä hänestä siihen mennessä ollut kuulunut mitään.

Kirjoitellaan vaan edelleen ahkerasti kirjeitä, kortteja, päiväkirjaa ja blogeja. Ja muuallekin kuin Facebookiin, jossa virrassa asiat elävät vain niin kovin pienen hetken.

Tuusulanjoella

Kirjoitetaan vaan kortteja ja kirjeitä

Tänään kuten usein muutenkin minulle käy seuraavasti. Käyn hakemassa päivän postit postilaatikosta. Usein joukossa on muutama postikortti, joita saan ollessani mukana postcrossingissa, maailmanlaajuisessa postikorttiyhteisössä. Joskus siellä saattaa olla joku muukin postikortti tai jopa aarre, kirje.  Katson ensin postikorttien kuvia, sillä kuvat innostavat minua ja kulkevat tekstin edellä. Saatan saman tien alkaa suunnitella omia postikorttejani, penkoa vanhoja kortteja tai sitten alan kirjoittaa jonkin pienen aiheen innoittamana. Ehkä alankin lukea kirjaa, johon kuva minut johdattaa.

Kuvat ovat minulle elämän suola, joita ilman en osaisi elää. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä tärkeämmiksi ne ovat muodostuneet. Siinä tuskin on mitään erikoista, sillä maailma on täpösen täynnä kuvia. Toisaalta voisi luulla, että niihin olisi jo kyllästynyt. Näemme kaikkialla kuvia, paikoillaan olevia, pysähtyneitä hetkiä kuvana, liikkuvaa kuvaa. Kaikki valokuvaavat koko ajan. Facebookissa jaetaan koko ajan kuvia, valokuvia ja piirustuksia. Siellä on jopa ryhmiä, joissa kerätään ja julkistaan valokuvia jostakin tietystä aiheesta. Ennen Facebookia lähetimme sähköpostissa erilaisia kuvakertomuksia, joihin oli valittu kauniita kuvia sanallisen tarinan kuvittamiseksi. Voin tehdä sen johtopäätöksen, etten todellakaan ole yksin vaan kuvat merkitsevät muillekin hyvin paljon. Toisaalta kuviin voisi olla jo kyllästynytkin, mutta..

Margarethe pikkutyttönä, ehkä Stettinissä, josta hän oli alunperin kotoisin. Stettin oli vanha saksalainen kaupunki Pommerissa, mutta on vuodesta 1945 kuulunut Puolaan. Tässä linkki Pommeriin karttaan vuonna 1905 sellaisena, kun se oli Margarethen syntyessä  (1909)  oli.

Monet blogikirjoitukseni saavat siis alkunsa kuvista, joita pyörii ympärilläni eri muodoissa, itse tekemiäni, valokuvia, postikortteja ja kirjojen kuvia. Joskus minusta tuntuu, että elän itsekin kuvassa, joka päivä erilaisessa.  Niin käykin loppujen lopuksi, sillä kun olen poistunut tästä maailmasta, jään omiin kuviini elämään.

Mutta miksi vänkään niin mahdottomasti jonkin sortin tutkijaksi, kun fantasia voisi olla minulle se oikeampi? Aina ennenkin todellisuus ja taru ovat taistelleet sisälläni. Kun tänään saamani postikortin innoittamana pengoin laatikoitani etsien vanhojen postikorttien joukosta jotakin sitä kuitenkaan löytämättä, muistin kesken kaiken kirjan, jonka aivan varmasti muistan kirjoittaneeni hamassa lapsuudessani. En ole aivan varma asian todenperäisyydestä, mutta vuorenvarmasti asia aina silloin tällöin palautuu mieleeni. Ehkä jonakin päivänä löydän paksuun vihkoon kirjoittamani käsikirjoituksen jostakin noista paperia pursuavista laatikoistani ja voin vihdoin hakea itseni tai oman kuvani sieltä pois, sen vihon sivulta, johon olen piirtänyt tekstin joukkoon romaanini sankarin, itseni. Ehkä voin jatkaa sitä, julkaista sen. Nyt vihdoin, kun se on vuosikymmenet odottanut minua menneisyydessäni, unessani.  Sillä joskus uneksin siitä ja toisinaan epäilen kaiken olevan valveunta. Onko tämä alituiseen palaava muistikuvani totta vain olenko sen kehittänyt mielessäni?  Emme voi kiistää ihmismielen omituisuutta. Järkevilläkin ihmisillä on mustat kohtansa.

Tässä Christina isänsä ja mummonsa kanssa Fiefbergenin kylän raitilla. Oli kesä 1985.

Omien vanhojen kirjeiden ja kuvien penkominen tekee minut aina vähän surulliseksi. Ne kaikki kortit laatikoissaan, omani ja vanhempieni, tuovat mahdottoman paljon muistoja mieleen. Korttien joukossa oli ihanan ystävällisiä kirjeitä entiseltä saksalaiselta anopiltani, joista erästä aloin lukea.  ”Meine liebe Merja”, toi kyyneleet silmiini. Vaikka lähdin ja jätin hänen poikansa tuota kirjettä kymmenen vuotta aiemmin, niin hän edelleen kirjoitti minulle lämpimästi ja otti osaa silloiseen elämääni. Olin varmaan yhtä lempeä ja ystävällinen kirjoittaessani hänelle lapsistani, joihin hän palaa kirjeessään. Hän kertoo täyttävänsä seuraavan vuoden huhtikuussa 74 vuotta ja toivoo pysyvänsä terveenä, että saa kasvatettua jo kuolleen vanhimman tyttärensä Ingeloren nuorimmat lapset aikuisiksi. Hänellä oli siinä vaiheessa 22 lapsenlasta ja 2 lapsenlapsenlasta. Tyttärelläni on Saksassa suuri suku.

Kuvat ovat johtaneet minua  ja  johtavat edelleen moneen eri asiaan. Kirjeideni mukana olen aikoinaan lähettänyt paljon kuvia. Christinan isoäiti ”Oma Margarethe” katseli kirjettä kirjoittaessaan kuvia lapsistani. Hän totesi silloin 13 vuotiaan tyttäreni näyttävän jo pikku daamilta. Olin kertonut myös silloin pari vuotiaasta villikkopojastani Henristä, sisarelleni syntyneestä pojasta, omista vanhemmistani, joihin kaikkiin hän kirjoittaessaan palaa ja lähettää myös terveisiä. Kirje sisältää paljon asioita minulle tutuista henkilöistä. Lopussa vielä kirjoittaa joitakin rivejä Christinalle ja sujauttaa kirjeeseen vielä vähän ”taskurahaa”, jolla tämä voi ostaa jotakin pientä kivaa. Kolme vuotta myöhemmin kävimme Saksassa ja tapasin hänet viimeisen kerran.

Tässä  ensimmäinen  ottamani valokuva Christinan isästä kesällä 1968.

Emme enää kirjoita tuollaisia kirjeitä kuin harvoin. Viime vuosien aikana olen välillä innostunut kirjoittamaan, yleensä ikäisilleni tai vanhemmille ihmisille, koska ehkä oletan heidän vielä muistavan, mitä kirjeiden kirjoittaminen on ja arvostavan niitä. Vanhojen tallella olevien kirjeiden mukana voin palata vaikkapa nuoruuteeni 1960-luvulla. Saan myös hienon päiväkirjan tyttäreni elämän alkuvaiheista äidilleni kirjoittamistani kirjeistä ja häneltä saamistani. Äitini sodan jälkeen sukulaisilta saamat kirjeet tarjoavat myös kutkuttavan kiinnostavan näkökulman 1940-luvun loppuvuosiin. Olen usein miettinyt, miten toisin niitä esille. Ehkä saan ne kudottua jonkin tarinan joukkoon.

Kesällä 1997 Fred , poikansa Boris (tyttäreni velipuoli) ja silloinen ja nykyinen puoliso Karin vierailivat Suomessa. Vein heidät Suomenlinnaan ja pääsin itsekin kuvaan.  Karin ja Fred ovat tulossa toukokuussa Suomeen.

Kun joskus olen maininnut postikorttiharrastuksestani, on sen kalleutta kauhisteltu. Mikä tässä ajassa on vialla, kun kirjeiden ja korttien kirjoittaminen nähdään kalliina? Soittaminenkin on monen mielestä kallista. Mistä me mieluummin sitten maksamme? Kortin ja erityisesti kirjeen kirjoittaminen pistää meidät keskustelemaan kohteen kanssa läheisemmin kuin mikään muu. Keskitymme antamaan vastaanottajalle palasen omasta elämästämme. Omat kirjeeni ja korttini ovat tulevaisuudessa harvinaisuuksia.

Vasemmalla Christel, Fredin vanhimman veljen (velipuoli) vaimo, joka oli minulle suureksi avuksi muutettuani kielipuolena Saksaan. Christina keskellä ja kaksi hänen serkkuaan, molemmat  hänen isänsä sisarpuolen tyttäriä. Saksalaisilla oli aina paljon kotieläimiä, ankkoja, hanhia ja kaniineja.

Ja vaikka innostun jostakin kuvasta, niin kun se lähtee viemään minua eteenpäin, lopputuloksessa ei enää tunnista sitä alkuperäistä kuvaa vaan se on muuttunut toiseksi kuten tänäänkin. Saamassani kortissa oli kasa kirjoja ja puolikas omena. Natasha Tjumenista Siperiasta oli nähnyt minun suosikkikorteissani paljon kirjakortteja ja valitsi siksi minulle juuri tuon kuvan. Kirjat, kortit ja kirjeet, niiden osalta on aina odotettavissa yllätyksiä.

Vapaapäivä

Uuden vuoden alkaessa haluamme usein tehdä erilaisia lupauksia. En edes aikonut luvata mitään, ne ajat ovat osaltani ohi. Aion kuitenkin kääntää tulevaisuuden lehteä ja ujuttaa itseäni uuteen suuntaan. Kuljen päivä kerrallaan, menen joka päivä pienin askelin eteenpäin. Muutos on alkanut jo kauan sitten, nyt kuljen pitkin polullani kauas ilman sen suurempaa meteliä.

Polulle kauas oli vanhan, nyt internetin syövereihin hävinneen blogini nimi. Siihen innoitti minua eräs isäni ottama valokuva. Silloin oli kesä 1953 ja olin lähdössä kahden nuoremman sisareni, Heljän ja Päivikin kanssa polulle kauas kuten kutsuimme päivittäistä reittiämme pitkin ojan reunassa kulkevaa polkua peltojen keskelle. Ojan varsilla kasvoi ahomansikoita, joita matkalla poimimme. Nuorin sisaristani Raija oli syntynyt vasta saman vuoden huhtikuussa, joten hän ei vielä silloin voinut osallistua retkillemme. Tosin vedimme hänet jo seuraavina kesinä mukaan erilaisiin pelto- ja metsäseikkailuihimme.

Voin milloin tahansa siirtyä paikkaan, jossa kuvassa seisomme, polku alkaa muutaman askeleen päästä edessämme. Kuvasta vinosti eteenpäin oikealle seisoo iso lato, jossa myös usein leikimme. Suunnittelimme sinne isompaa kotia, huoneita, kerroksia. Samaa harrastimme talvella, kun kantavan hangen päälle oli satanut kerros lunta. Piirsimme jaloillamme lumelle lukemattomia uusia taloja huoneineen ja huonekaluineen. Kun menimme leikkien jälkeen posket punaisina sisälle, jatkoin keittiön pöydän äärellä pohjapiirrosten piirtämistä paperilla. Huomaan nyt täysin unohtaneeni tuon minulle silloin erityisen rakkaan harrastuksen. Nyt se tuo mieleeni taidehistorian opiskelun aikana virinneen kiinnostukseni arkkitehtuuriin varsinkin sen jälkeen kun ensin eräässä tehtävässämme erityisen innokkaasti paneuduin tulkitsemaan antiikin ajan temppelien rakennustapoja kirjoittaessani referaattia eräästä pitkästä englanninkielisestä artikkelista. Posket punaisina silloinkin, kun nyt sitä ajattelen. Miksi lapsuuden harrastukseni hävisi aikanaan ja unohtui sitten vuosikymmeniksi?

Samalla kun siirryin kuvan paikkaan, voin siirtyä myös aikaan. Se tuo omituisempia muistoja ja pyörryttävän tunteen. Pysyttelenkin kuvassa ja jatkan paikan tarkastelua. Polulle kauas-kuvassa taustalla näkyy iso koivu, jonka kaatumisen syvän huokaisun kera muistan. Se tapahtui paljon myöhemmin ehkä 1970-luvulla, koska sitä ei näy eräässä myöhemmässä kuvassa, jossa poikani Henri vasta kävelemään oppineena kulkee. Koivun vasemmalla puolella näkyy toisen perunakuopan katto, ne olivat siinä peräkkäin. Oikealla puolella näkyy Eskolan, naapurin rakennuksia. Äskettäin löysin toisen kuvan, jonka ehkä äitini on ottanut samana päivänä. Oli pakko etsiä muutama tuota tilaa ja paikkaa käsittelevä valokuva, jotka olen liittänyt tänne. Kierrän paikkaa lapsuuden ja nuoruuden asuinalueella kuin maani ikuisesti menettänyt. Mutta olen elänyt siellä jokaisella solullani. Samalla tavalla ajattelevat varmaan Karjalassa eläneet ihmiset ja siksi minun on varmaan ollut niin mahdottoman helppo samaistua heidän kokemuksiinsa.

Serkukset Jussi ja Henri matkalla ladolle päin pihapiirin jäädessä taakse.

Tänään vietin vapaapäivää. Olen usein kirjoittanut siitä, että eläkeläinen on aina lomalla. Mutta kun nyt katson taaksepäin, huomaan kuitenkin olleeni kaikki neljä vuotta eläkkeelle jäämisestäni ikäänkuin töissä. Rentoutuminen on jäänyt vähiin. Olen kiiruhtanut asioista toiseen, ikäänkuin jonkinlaisen pakon ajamana jonkun jahdatessa minua. Ymmärrän nyt tuon tunteen mielettömyyden. Valokuvaus ja postikorttien kirjoittaminen ovat olleet ihanaa rentoutumista. Kun kirjoittaa postikortteja, voi samalla olla yksin ja sosiaalinen.

Molemmat lapseni kesällä 1981 maisemassa, jonka tarkalleen tiedän.

Kuvan keskellä kaukana pellon laidalla seisoo maisemassa lato,  jonka läheltä olimme lähdössä polulle kauas ja jossa suunnittelimme suuria taloja.

Joulun aikaan sain runsaasti postikortteja, joukossa myös paljon sellaisilta henkilöiltä, joita en itse muistanut. Postcrossingissakin oli vilkkaampaa kuin aikoihin. Postikorttien keräilystä kirjoitan enemmän joku toinen kerta. Sitä kutsutaan englanniksi nimeltä Deltiology ja saksaksi Philokartie. Täällä siitä kerrotaan suomeksi.

Tänään kirjoitin postikortit: Bodolle Sveitsiin, Ginalle Bahamalle, Pavelille Valkovenäjälle, Chiekolle Japaniin, Sabrinalle Itävaltaan, Suzannelle Espanjaan, Vilmalle Liettuaan, Sonjalle Bosnia ja Herzegovinaan,Tóthille Unkariin, Debralle Australiaan, Luisille Portugaliin ja Monicalle Romaniaan. Meillä postikortteja kirjoittavilla ja saavilla on usein samoja kiinnostuksen aiheita. Vilma saa viimeisen laatikoistani löytämäni  Polulle kauas-postikortin, koska tuon nuoren naisen postcrossing profiilissa oli jotakin, joka herätti minussa jälleen kerran kaihon nuoruuden haaveisiin. Siksi tämä kirjoitus tänään.