Harhaileva mieli

Yleensä keksin otsikon postaukselleni viimeiseksi, mutta joskus aloitan otsikosta kuten nyt. Tämän päiväisessä (9.6.2022) Helsingin Sanomissa oli kotiosioissa psykologiaan liittyvä, Kaisa Hahton kirjoittama artikkeli samalla nimellä. En aio varsinaisesti kirjoittaa artikkelista, mutta se herätti minussa valtavasti assosiaatioita, joten se sopii koko kirjoitukseni otsikoksi.

Taidan liittää tähän vain vuoden 2018 valokuvia. Kun kävin niitä läpi, koin, että elimme silloin vielä aivan toista aikakautta.

Olen nimittäin erittäin kova harhailemaan ajatuksissani, olen ilmeisesti sitä synnynnäisesti. Siitä huolimatta pystyn myös keskittymään tarvittaessa lujasti johonkin aiheeseen, jos se on tarpeen. Muutenhan harhailen, eksyn ja löydän asioita koko ajan. Artikkelissa haastateltu ja ajatuksia esittävä psykologian apulaisprofessori Johanna Kaakinen käyttää ajatusten harhailusta nimitystä ”möllöttäminen”. Aika kova sana, mutta hänen mukaansa ajatusten harhailu eli möllöttäminen on parhaimmillaan luova tila. Niinhän se onkin.

Tärkeä kuusi

 

Joinakin päivinä annan tarkoituksella mennä vapaalle ja olen kuin laitumelle päässyt vasikka, tosin vain ajatuksissani. Jos olen päivän tehnyt paljon ”työtä” tai jotakin muuta raskasta, niin haluan sen jälkeen useimmiten seuraavana päivänä lähteä vapaalle, vaikka olisin suunnitellut ensin muuta. Niin kävi tänään.

Heräsin rasittuneena ja päänsärkyisenä. Ilmeisesti jatkuva unien näkeminen rasittaa minua ja nukun silloin jäykistyneessä tilassa pää kuitenkin harhaillen eri asioissa. Aamiaisen jälkeen asetuin pikkutorkuille ja ajattelin sen jälkeen valmistautua lähtemään kirjastoon tai muualle. Samalla ajattelin, etten tänään käyttäisi ollenkaan aikaa someen, selailuun enkä päivittämiseen, vaikka alun perin minulla oli tarkoitus laittaa muutama postaus Instagramiin liittyen juuri tähän päivään 9.6. tasan 78 vuotta sitten ja tähän päivään tasan kolme vuotta sitten. Ne eivät kyllä kiinnostaisi oikein ketään muita, ja kaiken lisäksi ne molemmat liittyivät Venäjään, mikä ärsyttäisi varmasti enemmän kuin kiinnostaisi.

 

15.7.2018

 

Olen joskus maininnut tai sitten vain puhunut siitä ystävieni kanssa, että saan joskus odottamattomia hepuleita. Tarkoitan sillä, että saan yhtäkkiä puuskan tehdä jotakin kuten alkaa siivoamaan. Normaalisti pölynimuri seisoo viikkokausia keskellä lattiaa. Nyt noustuani ylös, sain hepulin alkaa siivota makuuhuonetta. Oikeastaan minun piti vain vaihtaa sänkyvaatteet, mutta se toi mukanaan sitten laajemman toiminnan, johon sisältyi myös sängyn siirtäminen toiseen asentoon ja huoneen tyhjentäminen. Siis kaikki sängyn alla olevat mattopussit ja pöydillä olevat kirjat ym. ovat nyt siirtyneet olohuoneen lattialle. Makuuhuone tuli siis uudelleen järjestettyä, sänky ja lattia imuroitua, lattia pestyä ja pölyt osittain pyyhittyä. Sitten stop. Olohuone saa odottaa uutta hepulia.

8.7.2018

Keskustelin eilen pitkään ystävättären kanssa eri aiheista, toisaalta keskustelemme niistä samoista aiheista usein ja käsittelemme samoja asioita monta kertaa. Nuorempana minua ärsytti samoista aiheista jutteleminen, mutta nyt emme yleensä muista aiempia keskusteluja. Tosin yllättäen niihin tulee silloin tällöin uusia piirteitä ja oivalluksia.

Ajatukseni lähtevät harhailemaan. Useimmille ihmisille tekisi hyvää hankkiutua terapeutin juttusille. Suomessahan se ollut kautta aikain jonkinlainen tabu. Totesimme keskustelussamme, että silti kaikille tekisi hyvää aika ajoin keskustella jonkun asiantuntevan ihmisen kanssa, vaikka ei katso tarvitsevansa mitään apua pään jumiin tai ei usko itsellään sellaista olevankaan.

7.6.2018

 

Keskustelu siirtyi terapiatarpeeseen, kun olin ensin ottanut esille ihmisten kantamat taakat ja traumat, jotka ovat mahdollisesti periytyneet edellisiltä sukupolvilta. Niiden on todistettu periytyvän geenien kautta muistaakseni kolmanteen polveen saakka ja mahdollisesti pidemmälle. Epigeneettistä periytymistä tutkitaan nykyään paljon. Paljon on vielä tutkimuksia kesken ja varmasti tulevaisuudessa saadaan tietää lisää. Googlaa tarkempaa tietoa. Yleensä ihmiset eivät tajua tätä ollenkaan ja jos sen ottaa puheeksi, niin he suuttuvat ja väittävät, ettei heillä ole mitään traumaa. Useimmat eivät edes uskalla ajatella sellaisen mahdollisuutta. Se on kuin pelkäisi ajatuksia ja  mitä niistä saattaa syntyä. Asiansa osaava terapeutti varmaan osaisi johdattaa keskustelua niin, että ao. henkilö sen ymmärtäisi. Kenenkään läheisen ihmisen on vaikea ehdottaa terapiaa.

2.6.2018

 

Muuten tiedän sen oikein hyvin. 1970-luvulla ehdotin eräälle ystävälleni terapiaa syystä, että hän ei parantunut fyysisestä vaivasta vaan juostuaan lääkäriltä toiselle, valitti siitä minulle jatkuvasti. Hän suuttui kommentistani niin, että ystävyytemme päättyi siihen.

Edellä mainittuihin asioihin ja oman itsen käsittelyyn auttaa myös harhaileva mieli. Se ei auta yksin, mutta omalta osaltani auttajia ovat olleet myös avoin, tutkimuksellinen ote, kirjoittaminen ja tiedon kerääminen ja edelleen avoin elämänasenne. On myös aiheellista kyseenalaistaa asioita. 

22.2.2018

 

Ystävien kanssa keskustelu on myös tärkeää, vaikka sitten käsitelläänkin usein samoja asioita. Sieltä voi kuitenkin putkahtaa välistä jotakin uutta. Oma ongelmani on siinä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi minun on kestää erilaisia konflikteja, haluan välttää kaikkia riitatilanteita enkä halua sanoa kenellekään mitään negatiivista. Haluan tulla kaikkien kanssa toimeen. Jos se ei onnistu, poistun näyttämöltä. Ehkä tässä iässä siihen on oikeuskin.

Nyt kun olemme luiskahtaneet koronan jälkeiseen aikaan, mieli harhailee tutkimaan, miten asiat olivat ennen.  Tosin monet ovat jämähtäneet siihen aikaan ja sen vaikeuksiin kokonaan eivätkä taida päästä pois ollenkaan. En ihmettele sitä.

Luiskahdin välillä tutkimaan valokuviani. Olin etsimässä jotakin, mutta en löytänyt sitä, mutta löysin muuta, joka minun on kirjattava tähän. Se on aika hauska juttu.

 

Olin 14.9.2018 Kansallisarkistossa tutkimassa hämäläisen kotikyläni karttoja. Samalla tutkin taas kerran kenraalikuvernöörin aktiluetteloita vuodelta 1914–1915.  Olin etsimässä äidinpuoleisen nk. isoisän tietoja hänen Siperiansa Tomskiin joutumisestaan. Siinä vaiheessa olin jo tutkinut lehtikirjoitukset hänen kuolemastaan siellä 1915. Nyt sitten löysinkin aktin tiedot, jotka sitten tilasin ja kävin myöhemmin tutkimassa ja kuvaamassa. Siitä syntyi aikanaan 29.12.2019 julkaisemani blogipostaus ”Sukutarina, joka meni ihon alle”, jonne pääset tästä linkistä.

Nyt pääsen vasta siihen hauskaan juttuun. 

Tutkin nimittäin silloin Kansallisarkistossa myös vanhoja kirjoja ja valokuvasin joitakin sivuja tutustuakseni niihin myöhemmin tai lainatakseni kirjoja kirjastosta. Vasta nyt perehdyin kuviini tarkemmin. Löysin monta asiaa, joihin saatan kirjoituksissani myöhemmin palata.

Seuraava juttu sivuaa omaa hämäläistä sukuani. Veijo Meri on kirjoittanut teoksen ”Huonot tiet ja hyvät hevoset – Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870”. Otava on julkaissut kirjan 1994.  Se löytyy kyllä kirjastostamme, mutta on siirretty varastoon, josta voi tietenkin lainata kirjoja. Otin kuvan kirjan muutamista sivuista sattumanvaraisesti.

Jutun nimi on ”Pieni välikohtaus Janakkalan kirkolla”. Se on niin herkullinen, että minun on pakko referoida sitä. Kaiken lisäksi kertomuksen toinen osapuoli on ollut minun isäni isänisänisänäidin Hedda Kustaantytär Nikkilä/Nålbergin (1802–1870) pikkuserkku Kustaa Kustaanpoika Räikälä (1789–1861). Yhteinen esivanhempi heillä on ollut 1702 syntynyt Rengon Markkulan tytär Liisa Sipintytär. Tämä Liisa on mennyt naimisiin Janakkalan Hyvikkälän Jussilan isännän Antti Antinpoika Jussilan kanssa. He ovat saaneet 1723 tyttären Liisa Antintyttären, joka on nainut Janakkalan Räikälän tulevan ostajan ja isännän Kustaa Sipinpojan vuonna 1740. Näiden pojanpoika oli sitten myöhempi talollinen Kustaa Kustaanpoika Räikälä.

Tarina kertoo Lönnrotin jalan kulkemasta matkasta Hämeenlinnaan toukokuussa 1828. Hän saapuu Räikälän taloon Janakkalan kirkon vieressä. Räikälä toimi myös kestikievarina ollen alueen keskipiste. Sieltä oli vielä 16 km matkaa Hämeenlinnaan. Lönnrot pyysi loppumatkalle isännältä hevosta kyytiin, mutta se ei onnistunut. 

Tarina on mainittu myös Janakkalan historiateoksessa. Se kuvaa hyvin sen ajan ja aikaisempien aikojen riitaisia ja hankalia isäntiä. Liitän tähän kirjan sivun, koska en jaksa toistaa sitä tässä.

 

 

1700-luvun alkupuolella ihmiset kokivat valtavan vaikeita asioita, joita he eivät pystyneet käsittelemään. Ehkä ne toivat sitten esiin väkivaltaisuutta ja riidanhalua. Siellä voi myös olla erilaisia traumoja takana.

Olenkin usein miettinyt, miksi ihmiset ovat aikoinaan kovin usein olleet vaikeita ja riidanhaluisia. Em. Räikälän isäntä joutui myöhemmin myös muihin vaikeuksiin erikoisen käytöksensä vuoksi. Niistä mm. taposta ja viljavarkaudesta hän joutui käräjille tuomittavaksi. Hänen traumansa eivät siirtyneet lapsille, koska hän ei saanut puolisonsa kanssa lapsia.  Tapahtumat pistävät kuitenkin miettimään, mistä saakka miehen omat traumat olivat periytyneet.  

Mieleni on nyt harhaillut tällä erää tarpeeksi. Ehkä huomenna saan tämän julkaistua. Mielen harhailut kyllä jatkuvat. Aloin miettiä, miksi ihmiset unohtelevat asioita.

https://vanhatkartat.fi/#13.33/60.88534/24.61411

 

On jo seuraavan päivän ilta. Mieleni harhailee edelleen, mikä ei ole siis mitenkään erikoista. Olen tehnyt tänään paljon kaikenlaista. Välillä olen eksynyt Janakkalan rippikirjoihin miettimään edellistä kertomustani Janakkalan Tarinmaalla sijainneesta Räikälästä.  Siitä olisi kiva kirjoittaa enemmän ja myös muista alueen suvuista. Oleskelihan aikoinaan siellä kirkonmäellä myös esiäitini Anna Orenia ja hänen sisarensa lukkari Gabriel Bergelinin vaimoksi päätynyt Ingeborg.

Annan tytär Hedvig Härkälä avioitui Rengon Ahoisten Nikkilään. Hänen tyttärensä Hedda Nikkilä avioitui vuorostaan minun kotitalooni kuten mainitsin aiemmin. Olen varma, että sen ajan ihmiset tunsivat toisiaan hyvin toisin kuin meidän aikanamme.  Räikälän talo ja kestikievari sijaitsivat aivan nykyisen museona toimivan Laurinmäen vierellä. Alueella kuten koko Janakkalassa on tehty erityisen paljon muinaislöytöjä. Mainitsemani alueet sijaitsevat muuten aivan Hakoisten kartanon välittömässä läheisyydessä. Sukututkimuksia tehdessäni on tullut todettua, että kaikki isänpuoleisen sukuni juuret menevät Janakkalaan. 

minä 6.10.2018

 Aika entinen ei enää palaa... Siitä jatkan seuraavaksi. Tai sitten en.

 

Valokuvien kautta salaisuuksien lähteille

Aivan liian vähän ehdin kirjoittelemaan, sillä tämä alkusyksy on vähän samanlaista kiireaikaa kuin kevätkin. Kiitän sadepäiviä, että en tunne niin paljon syyllisyyttä, kun jätän pihatöitä väliin. Täällä sisälläkin kun riittää tekemistä. Olen aloittanut monta projektia ja tavaroita on sen johdosta levällään siellä sun täällä. Tänään jatkoin keskeytynyttä liinavaatehuoneprojektia. Mietin minne vanhat verhot, sänkyvaatteet ja pyyhkeet? Pakkasinkin niitä jo muovipusseihin ja laukkuihin. Joku saattaa ihmetellä järjestelyjäni, mutta ne ovat myös pakon sanelemia, koska muutto on joku päivä edessä. Perheenäidille kertyy vuosien mittaan myös lasten hylkäämää tavaraa, kaikki varastot täyttyvät. Pula-aikoina eläneen muistiin on saattanut myös jäädä jotakin ehjän ja ehkä joskus tarvittavan säilyttämisestä. Kaikista vaikeinta on heittää käyttökelpoista tavaraa suoraan roskiin, mikä on ollut jo pitkään yleisenä trendinä. Toisaalta uusiokäyttökin on muotia, mutta... Antaa tämän asian nyt olla.

Sillä tuota kaikkea teen vain pienen osan joinakin päivinä. Eniten haluaisin nyt paneutua omiin tutkimuksiini ja jättää kaiken muun väliin. Yksinomaan perheenäidin tehtäviin keskittyvät eivät nimittäin paljon muuta ehdi, se on minullekin tullut vuosien mittaan selväksi.

Vanhoja valokuvia tutkitaan nyt entistä enemmän. Ehkä olen aiemmin maininnut Facebookin Karjalaisia valokuvissa- ryhmän, jonne on kertynyt jo valtavasti kuvia karjalaisten sukujen albumeista tutkittavaksi ja tunnistettavaksikin. Aikaraja ryhmän kuville on vuosi 1944. En ole vielä ehtinyt laittaa sinne yhtäkään hallussani olevaa kuvaa ja voi olla, että jätänkin sen väliin. Itse asiassa juuri nyt tunnen, että omalta osaltani aika on ajanut sen ohi. Kuvat ovat löytäneet ja löytävät tarkoituksensa muilla foorumeilla. Mutta hieno idea tuo jakaminen ja kuvista keskustelu kyllä on. Minua harmittaa kovasti, että äitini kaikki valokuvat jäivät Tammikon arkkuun. Valokuvaus sinällään on kulkenut minulle hämäläisen isäni perintönä kuten myös kiinnostus historiaan. Varmaan siksi pidin aikoinaan niin kovasti kiinni siitä, että sain isäni valokuvat haltuuni. Nyt ne auttavat myös sukua tutkiessani.

Kuvien skannaus on vielä pahasti kesken. Sekin kuten moni muukin harrastukseni vaatii paljon aikaa ja paneutumista. Lisäksi monet vanhat valokuvat avautuvat vasta ajan kanssa. On nimittäin valitettavaa, että kuvien alle tai taakse ei ole kirjoitettu mitään tekstiä. Silloin voi vain arvailla ja yhdistää asioita. Hienoa on, jos niistä pystyy keskustelemaan jonkun toisen kanssa. Silloin alkaa nähdä aivan uusia näkökulmia.

Yhteen kuvaan saattaa juuttua pitkäksikin aikaa. Aloin tutkia jo vuoden 1925 joulukuussa kuolleen isoisäni Kaarle Kustaa (Karl Gustaf) Siukolan visiitti- eli käyntikorttikuvaa. Halusin selvittää kuvan ottamisen ajankohtaa. Kuvan alla lukee Atelier Lumière.

Löysin Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtiarkistosta pari mainintaa tuon nimisestä valokuvaus-ateljeesta. Molemmat koskivat Porissa avattua liikettä. Kesäkuun 3 vuonna 1902 ilmestynyt Björneborgs Tidning No 61 valaisi asiaa hieman  enemmän. Siinä tiedotettiin ruotsin kielellä, että  ko. valokuvausliike  Ateljee Lumière oli avattu lauantaina 24 toukokuuta kello 9 ennen puoltapäivää herra Heinosen talossa, Itäinen Esplanadi 6. Ilmoitus kertoo hyvinkin tarkkaan ateljeen uudenaikaisuudesta, erinomaisuudesta ja nopeudesta. Pimeinä vuodenaikoina käytetään sähkövalaistusta, joka on erityisen sopivaa lapsille ja vanhoille hermostuneille henkilöille, koska kuvan valotus voi tarvittaessa kestää vain sekunnin murrososan (en saa selvää murrososan pituudesta). Ilmoituksessa mainitaan myös, että koska liike toimii viidessä kaupungissa, voidaan ensiluokkaisen työn lisäksi pitää hinnat erityisen alhaisina. Visiittikortit, jotka ajan mukaan joissakin lähteissä on suomennettu nimikorteiksi maksavat paksulle, vahvalle matalle paperille valmistettuina vain 10 mk ja kiiltävälle paperille 7 mk/tusina. Isompien kabinetttikorttien hinnat ovat vastaavasti korkeammat. Mittasin isoisäni kuvan ja sain itse kuvan mitaksi noin 5,7 x 8,7 cm ja kehyksien kanssa 6,3 x 10,3 cm.

En usko isoisäni käyneen Porissa saakka valokuvassa. Liikkeitä lienee ollut Helsingin lisäksi vaikkapa Hämeenlinnassa ja ehkäpä myös Tampereella. Helsingin liikkeeseen nimittäin etsittiin Hufvudstadsbladetin numerossa 136 toukokuun 23 päivänä kahta avustavaa naishenkilöä valokuvaajan oppilaiksi. Hakemukset tuli jättää Ida Vinblad & Co:n konttoriin Tallbergin liikepalatsissa. Valokuvaus oli ollut jo useita vuosikymmeniä erityisen suosittua ja valokuvausliikkeitä oli Suomessa jo pitkään kuten lehtiä selaillessani huomasin.

Rahanarvokertoimella voi laskea, että  jos isoisäni otatti tusinan käyntikorttikuvaa 10 markalla vuonna 1902, sen ostovoima-arvo tämän päivän rahassa olisi noin 43 euroa. Voin vain olettaa, että vuosi oli 1902, jolloin isoisäni oli 23 vuotias.

Samassa yhteydessä yritin selvittää erään toisenkin kuvan alkuperää. Kuvassa on kuusi vaaleisiin pukeutunutta nuorta tyttöä/lasta talon kulmalla. Vaikka olenkin jo saanut selville kuvan mahdollisen valokuvaajan/valokuvausliikkeen, kuvan tyttöjen henkilöllisyys jää ehkä salaisuudeksi.  Palaan tähän kuvaan myöhemmin.

 Tämä valokuva on selvästi otettu myöhemmin.  En ole käsitellyt tässä jutussa olevia valokuvia vaan ne ovat siinä kunnossa kuin vanhat valokuvat yleensä ovat. Tästä kuvasta on ikäänkuin leikattu osa pois. Ehkä se on valokuvaajia vältelleen isoäitini tekosia.  Jospa se on ollut hääkuva vuodelta 1918. Eipä lähisuvussani ole koskaan hääkuvia suosittu ja naimisiinkin on usein menty viime tipassa ennen lapsen syntymää.

Isoisäni kuoli vain 46 vuotiaana, todennäköisesti keuhkotautiin. Liitän tähän myös vuonna 1918 syntyneen isäni kuvan ehkä parivuotiaana. Kuvaa on selvästi retusoitu värittämällä kasvot, hiukset ja rajaamalla silmiä ja kulmakarvoja. Hän oli vain 7-vuotias isänsä kuollessa, todennäköisesti juuri koulun aloittanut.  Nuorimmat sisarukset Eila 5-vuotias ja Jaakko 3-vuotias tuskin myöhemmin edes muistivat isäänsä. Nyt olisi todella paljon kysymyksiä, joihin ei ole enää ketään vastaamassa. Olisiko isäni valokuvausinnostus lähtenyt myös jo oman isän perintönä?