Ympäristöoppia

Näin taas viime yönä omituisia unia, sellaisia, että ajattelin niissä  esiintyneiden asioiden olleen joskus oikeasti tapahtunut. Herätessäni nappasin vielä yhdestä tapauksesta kiinni ja kirjoitin sängyssä kännykällä muistiinpanon. Sillä tavalla voisin myöhemmin palata uneni kautta sen herättämiin ajatuksiin. Oikeastaan jo siinä kirjoittaessani tiesin, mikä oli laukaissut unen. Huomioitavaa on, että kun näen paljon mielenkiintoisia unia, nukun myös sellaisina öinä erinomaisesti.

En selitä kuvia sen enempää, niillä on merkitystä vain minulle ja niille, jotka tuntevat paikan

Päästäkseni jatkamaan omaa tarinaani, viivyttelen vielä pidemmän hetken muiden asioiden parissa, joihin myös uneni tavallaan liittyy. Naisen raskauden kesto on keskimäärin 280 päivää eli 40 viikkoa. Aiempi julkaisemani postaus ”Aika ennen syntymääni” jäi vaiheeseen, kun aloin vasta kehittyä äitini kohdussa. Koska minulla on siitä ajasta vain joitakin hajanaisia äitini saamista kirjeistä löytyviä kommentteja, minulla on aikaa tutkia tulevien tapahtumien ympäristöä. Siis ennen kuin kertomukseni synnyttää minut. En voi kieltää ajatelleeni juuri näitä ajankohtia jo kauan. Minusta on välillä tuntunut, että yritän tunkeutua ajan tasojen läpi siihen aikaan. Ajattelun kautta. Uskon, että se on mahdollista, jos tutkii ja ajattelee paljon. Unien kautta siihen tulee muita elementtejä.  Kuten ihmiset, joita ei enää ole.

Samalla yritän kurottautua vieläkin kauemmas.

Odottamassa on myös eräs kartta kotitaloni tiluksista, muistaakseni vuodelta 1915, kun kylässä tapahtui muutoksia, taloja siirreltiin ja uusi sukupolvi (isovanhempani)oli astumassa ohjaksiin. Sitä aikaa en käsitellyt tarkkaan edes kyläkirjassa, koska tietoa ei ollut tarpeeksi käsillä. Koska olen tehnyt kaikenlaisia omia kehittämiäni johtopäätöksiä aiemmin, niin käsittelen kartan ja siihen liittyvät asiat joskus myöhemmin. Kun oltiin vuodessa 1946, useita vuosikymmeniä oli kulunut, edellinenkin sukupolvi oli poistunut, oli käyty sotia, oli selviydytty.  Murusia aiemmista ajoista tulee kertomuksiini koko ajan, olivathan vanhempani eläneet jo kauan.

Nämä taloaiheiset unet johtuvat siis ajatuksistani. Jos lukijani muistaa, olen käsitellyt erilaisia taloja usein. Viime vuosina on hävitetty monta aiempaa kotitaloani, koulujani. Jopa nykyinen kotikyläni (Hyrylä) on purettu parin viimeisen vuoden aikana ja alue juuri nyt autiomaata. Olen tuskaillut näiden purku- ja hävittämisasioiden kanssa vuosikausia ja päättänyt monta kertaa, että alan katsella niiden ohi enkä mene edes valokuvaamaan. Sitten kuitenkin saatan mennä. 

2018

Minulla oli aikoinaan ja huomaan nyt, että en ole sitä vieläkään sulkenut,  blogi nimeltä ”Talo”. Tätäkin blogiani on itse asiassa luettu aika paljon. Onneksi olen jo aikoja sitten sulkenut ”Polkuani kuljen”- blogin, jossa olin kirjoittanut itseasiassa melko kauniisti perhehelvetistä alkoholistin kanssa.

Nyt on oikeastaan kysymys siitä, että mietin kotitaloni ympäristöä silloin, kun äitini tuli sinne eikä minusta ollut vielä tietoakaan.  Vielä 1930-luvulla pihalla oli vanha pitkä rakennus, joka näkyy muutamissa, oletettavasti isäni ottamissa valokuvissa. Karjaa varten oli lähistöllä pihalle näkyvä iso karjasuoja.  Se oli meille lapsille sijaitsevan ison kuusen vieressä. Kuusi oli olemassa jo silloin ja iso kivikin näkyy.  Siinä vieressä oli 1950-luvulla suuri kuoppa, jonne kukaan ei varmasti halunnut pudota. Kuoppaan heitettiin kaikenlaista jätettä, metallipurkkeja ja vastaavaa, se voisi joskus olla arkeologinen kohde. 

Pihalla oli myös 1800-luvun alussa rakennettu aitta, joka on siellä edelleen.  On aika jännittävä asia, että aitan päädyssä on vuosiluku 1802 (toivottavasti tuli oikein),jolloin meille kerrottiin aitan vanhimman peräosan rakennetun. Kuka isännistä oli sitä rakentamassa?

Kyläkirjan kirjoittamisen jälkeen minulle selvisi, että Siukolan talon isännän Johan (Juho) Antinpojan (1760–1833) nuorin veli Heikki Antinpoika Telon (1765–1830) oli opiskellut rakennusmestariksi ja oli mahdollisesti kuulun kirkonrakentaja Martti Tolpon oppilaana. Hän oli tämän kanssa ehkä rakentamassa/korjaamassa täysin rapistunutta Rengon kirkkoa ja myöhemmin mestarina ylläpitämässä ja tervaamassa säännöllisin välein kirkon pärekattoa. Koska hän asui perheineen samassa kylässä, niin hän oli varmasti myös mestarina aitan rakentamisessa veljensä isännöimässä talossa. Heikki Antinpojan Telonin elämänkerta selvisi minulle jälkikäteen tarkentaessani tutkimuksiani. Isänikään ei sitä tiennyt.  Kirjoitin tästä aiheesta 12.5.2023 otsikolla ”Telon - unohtunut sukuhaara”. Pääset lukemaan postauksen tästä.

Ehkä isännyydessä pidettiin tärkeimpänä miehen kautta kulkenutta isännyyttä eli esi-isäksi (on isäni, veljeni ja tämän poikien isälinjaa, jota ei ole DNA:n kautta tutkittu) laskettiin Henric Johan Nålberg (1823–1887), jonka vaimo Leena Maija Juhontytär Siukola (1833–1894) oli suoraa edellisten isäntien linjaa. Koska hän oli nainen, häntä ei tietenkään laskettu. On myös aiheellista olettaa, että suku taisteli myös muiden ongelmien parissa eikä niitä haluttu viedä tulevaisuuteen. Vain nainen löydettyään kunnon miehen kelpasi tämän kanssa jatkamaan talon isännyyttä. Olen melko varma, että palaan tähän aiheeseen myöhemmin, niin kutkuttavan mielenkiintoinen se on tai koen sen nyt olevan.

2018

Yksiosaiseen aittaan oli rakennettu jossakin vaiheessa 1800-luvun aikana kaksiosainen laajennusosa. Aitan viereen rakennettiin suunnilleen 1911 talo edellisen sukupolven, isäni isovanhempien käyttöön. Heistä Kalle Kustaa kuoli 1917 ja Heta Loviisa 1922. Siitä vanhusten talosta tuli sittemmin minun ja sisarteni syntymäkoti. Tosin me kaikki kävimme syntymässä Helsingin Kätilöopistolla, joka sijaitsi silloin myöhemmin Venäjän valtion omistamalla tontilla Kaivopuistossa. Kaikki edellä mainitsemani rakennukset lukuun ottamatta karjasuojaa (se oli ehkä vain väliaikainen) näkyvät myös mainitsemassani kartassa.

Navettakin on sillä paikalla, missä se on kartassa ja on edelleen olemassa, tosin toisessa käyttötarkoituksessa. Saattaa olla, että sitä vain kunnostettiin myöhemmin, koska olen kuvitellut sen olleen nuorempi.

Isäni isällä oli tietääkseni suunnitelmia rakentaa uusi talo, mutta hän kuoli varhain lasten ollessa pieniä. Isäni oli silloin 1925 vasta menossa kouluun. Mutta milloin vanha rakennus purettiin? Oletan vanhan pitkän ja harmaan rakennuksen tultua puretuksi jo 1930-luvulla. Ehkä ne muutama kuva, joissa se esiintyy, on otettu juuri siksi, että talon purkua suunniteltiin.  Olen isäni tytär ja minun ajatuskulkuni olisi mennyt niin.

Talon palvelusväki, pehtoori, mahdolliset piiat ja karjakot tarvitsivat myös asuintiloja. Lähistöllä oli Hakalan mökki lähellä kalliota, jonne teimme sisarteni kanssa tutkimusretkiä joskus 1960-luvulla sen viimeisen asukkaan kuoltua. Osa työntekijöistä oli varmaan kyliltä. Kanalan yhteyteen rakennettu asunto oli melko varmasti silloin jo käytössä. Asuimmehan siellä jopa perheenä 1950-luvulla, kun asuintaloa korjattiin.

Toisin sanoen voin tehdä sen johtopäätöksen, että ympäristö oli jo, kun minua odotettiin syntyväksi, suunnilleen sellainen, millaisena sen muistan.

On yllättävän kiintoisaa, mutta joskus myös rasittavaa, kun pohtii ennen omaa elämäänsä olleita asioita. Mutta on tämä kyllä myös uskomattoman mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ymmärrän kyllä, että kertomukseni ei kaikkia kiinnosta. Mutta kuten olen ennenkin sanonut, kirjoitan itseni takia. Ja kuten jo hyvin tiedätte, minulle ei pelkkä vanhuksen elämä riitä.

Viikonloppu menee jälleen lapsenlapseni kanssa, joten omat jutut jäävät sivuraiteille. On hyvä välillä palata menneisyydestä 11-vuotiaan elämän äärelle. 

 

Unien labyrintti

Tähän aikaan vuodesta ja myöhemmin ajattelen usein talviunille asettumista. Nyt se on ajankohtaisempaa kuin koskaan. Koronaepidemia on uutisten mukaan kiihtymisvaiheessa ja rankka talvi on tulossa. Luvut ovat vielä melko pieniä täällä meillä päin, mutta jos koko Uusimaa lasketaan yhteen, niin asia näyttää vaikeammalta. 

 

Tämä kuva on maitohorsmien kujalta Tuusulan jokilaaksosta 3.10.2020

Tuusula on maa-alueeltaan jonkin verran Helsinkiä suurempi maalaiskunta, jossa on melkein 40.000 asukasta. Covid-19-tapausten kokonaismäärä Tuusulassa oli 29.9.2020 vain 88 tapausta, joista 11 on tullut esille kahden viimeisimmän viikon aikana.  Jatkaessani tätä kirjoittamista 4.10. tapauksia oli meillä THL:n mukaan yhteensä 93. En aio tehdä sen kummempia laskelmia.

Alueellamme on tullut voimaan kasvomaskien suositus, joka perustuu THL:n antamiin ohjeisiin.  Ne poikkeavat kevään suosituksista. Maskeissa lukee edelleen, etteivät ne suojaa aerosolitartunnoilta, mutta estävät käyttäjää levittämästä virusta. Nyt maskeja on kaupoissa saatavilla toisin kuin keväällä. Muualla maailmalla niitä on käytetty tähänkin saakka ahkerasti. Ilmiselvästi ne eivät ole estäneet viruksen leviämistä, koska altistuneet ja vähäoireiset eivät ole käyttäneet niitä.

Samoin tämä kuva eiliseltä retkeltä.

 

Käyn yleensä vain kaupoissa, joissa ei ole koskaan näkynyt paljon maskin käyttäjiä. Ilmiselvästi niiden käyttö on viime päivinä lisääntynyt. Suomen kansa on äärimmäisen tunnollista ja ohjeita noudattavaa. Ostin keväällä yhden viiden kappaleen pakkauksen maskeja. Ostin lauantaina toisen kymmenen kappaleen erän kaiken varalta. Pakkaukseni ovat vielä avaamatta. Saa nähdä, milloin käytän maskia ensimmäisen kerran.  Maskipoliiseja kun taitaa täälläkin liikkua aika paljon. Maskipakkoa huutavat ihmiset voisivat hyvin toimia poliiseina, jos pakko ja sakko olisivat käytössä. Välimatkan pitäminen ja maski-ihmisien kiertäminen ovat riittäneet tähän saakka. Kaiken lisäksi liikun ylipäänsä tuskin missään, paitsi suunnilleen kerran viikossa kaupassa. Ja tietenkin luonnon helmassa.

Samoilla paikoilla elokuussa.

 

Joillakin epidemia ja siihen liittyvät asiat herättävät erityisen voimakkaita vihan tunteita ja riehumista. Samoin kaikki politiikkaan liittyvä kärjistää elämäämme. Keskustelut eduskunnassa ja erityisesti opposition mielenilmaukset olivat karmivaa kuunneltavaa kuten myös USA:n presidenttiehdokkaiden vaalitilaisuus.  On uskomatonta, että Trump on edelleen niin suosittu huolimatta vajavaisista älynlahjoistaan. Nyt hän sitten ylimielisyydessään sai koronaviruksen ja joutui sairaalaan. Siinä on maailmalle seuraamista. USA:ssa taitaa kaikki olla mahdollista. Aiemmin tänä vuonna katselin ”House of Cards”-nimisen sarjan Netflixissä. Siitä kyllä näki, miten mätä USA:n järjestelmä on.

 

Kaikkeen edellä kirjoittamaani viitaten minulle sopisivat nyt talviunet muumien tapaan. He menevät marraskuussa talviunille, joista saattavat kuitenkin kesken kaiken herätä.

”Päivät menivät menojaan. Satoi yhä, ei yhtenäkään syksynä ollut satanut niin kovasti. Rannikon laaksot peittyivät veteen, joka norui kukkuloilta ja vuorilta, eikä maa ehtinyt lakastua, se mätäni. Kesä oli äkkiä niin etäällä kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan, ja tiet talosta taloon pitenivät ja kaikki ryömivät syvemmälle koloihinsa.”

Ote on kirjasta Muumilaakson marraskuu. Tästä linkistä voit siirtyä käymään Muumilaakson marraskuussa, kun muumit ovat poissa muumitalosta.

Lapsenlapset syntyivät muumien kanssa.

 

Meillä alkoi vasta äsken lokakuu.  Poikkeava vuosi on mennyt nopeasti. Maailma on vielä lyhyen hetken värikäs ja luntakin saamme vielä pitkään odotella. Talvesta tulee silti erilainen kuin koskaan. Aika ravistelee meitä vielä monella tavalla. Parissa päivässä monet pienet puut ovat jo ravistaneet kaikki lehtensä maahan paksuksi kerrokseksi.  Jos asuisin vielä omakotitalossa, nyt olisi alkamassa haravointivaihe. Syksy tuo muutenkin paljon tunteita pinnalle, muistoja menneiltä ajoilta. 

Jokilaksossa heinäkuussa 2020.

 

Näen aina valtavan paljon unia. Ne ovat värikkäitä ja paljon tapahtumia sisältäviä. Niissä yhtyivät mennyt aika ja harrastukseni. Aamulla herätessäni ajattelin, josko näemme myös kuolleina samanlaisia unia. Jos, niin se olisi hieno asia. Unennäkö-öinä nukun nimittäin erityisen hyvin ja pitkään. Se on hyvä asia, sillä mielessäni on aina monen monta hoidettavaa asiaa. En tiedä, miten teillä muilla, mutta minulla tämä elämämme vuosi, tämä aika, on tiivistänyt paljon asioita omiksi kokonaisuuksineen. Miten käsittelen tai ylipäänsä ehdin käsitellä ne, se on vielä auki.

Samaa käsitellään nyt kaikkialla. Miten tämä aika vaikuttaa meihin?

Aiemmin keväällä, toukokuussa 2020.

 

Viimeisin blogini sai erityisen tyhmän otsikon. En kuitenkaan elä kirjoittaen. Uuvutan itseni usein lähtemällä tutkimaan jotakin asiaa. Äskettäin kävin tekemässä ylläpitäjän ominaisuudessa pari päivitystä Facebookin Juuret Kuolemajärvellä sivulle. Jäin tuijottamaan yhtä vanhaa valokuvaa, joka johti minut katselemaan muutamaa valokuvaa, jotka sain käsiini sukukokouksessa. Ne oli luovutettu yli vuosikymmen sitten sukuseuran perustamista suunnitteleville. He halusivat päästä niistä eroon. En kuitenkaan voi tietää kaikista, keneltä ne on saatu. Osan ihmisistä tunnistan, mutta muut aiheuttavat pohdintaa, joka ei aina pääse perillä. Kun lopetan, niin tärkeää työaikaa on mennyt enkä ole siis saanut paljon mitään aikaiseksi. Tuolloinkin suunnittelin kerhokirjeen kirjoittamista. Se on vieläkin tekemättä, koska juutuin tapani mukaan epäoleelliseen. Ehkä se on myös sitä alitajuista työtä, jota teen jopa unissani. Nyt siihen taitaa olla aikaa enemmän kuin koskaan. 

Kuten edellä 9.5.2020.

 

Jos ei muita keskeytyksiä, niin sitten onkin jo ruoka-aika. Uloskin oli tarkoitus mennä, mutta se saa jäädä huomiseen. Pyykinpesut ja siivoukset on aina myös tehtävä. Niissä riittää keskeytyksiä tai en sitten jaksa tehdä muuta.

Edellä mainitsemistani valokuvista yksi oli minun toimittamani. Siinä seisoo ryhdikkäänä äitini seitsemän veljen joukko. Kuva on otettu syyskuussa 1947 Anjalassa pappani/isoisäni täyttäessä 60 vuotta. Minun pitäisi nyt vihdoinkin uhrata pidempi aika arkistojeni selvittämiseen. Olen skannannut kuvia vuosikausia, alkuperäiset ovat ties missä. Kaikki ovat tallessa, mutta etsimiseen menee aivan liian paljon aikaa. 

Kaikki äitini veljet, enoni ovat poissa.

 

Kansioita on kymmenittäin. Tietokoneet ovat vaihtuneet. Kovalevyjä on myös ainakin kymmenen. Verkossa kuvat ovat nykyään helpommin löydettävissä. Kaikki muutot, koneiden hajoamiset, kaikki asiat elämässä ovat aiheuttaneet sellaisen sekasotkun, jota kauhistelen aina välillä. Äänitteitä on purkamatta, muistoja kirjaamatta. Jos jatkan tästä aiheesta, joudun lopullisesti pakokauhun valtaan.

Uni ehdotti minulle myös tälle blogille uutta nimeä, mutta en sitten millään muista sitä. Olin nimennyt tämän postauksen otsikolla ”Lähdössä talviunille”. Olisiko ”Unien labyrintissä” sittenkin parempi?   

Viime aamuyön unen kirjoitin osittain muistiin, jotta pystyn palaamaan siihen myöhemmin. Ihmettelin unessa olevaa taloa, johon olin muuttamassa isojen ruukkuruusujen kanssa. Oli vielä kevät ja yöpakkasia oli tiedossa. Talo oli todella hieno isoine ikkunoineen ja puutarhat molemmilla puolilla. Olen ennenkin unissani asunut tuossa talossa, mutta se ei kuitenkaan ole talo, jossa oikeasti olen koskaan asunut.  On muitakin unitaloja, niihin kuuluu myös lapsuuteni kotitalo. Mutta talosta, jossa asuin 17 vuotta eli pisimmän ajan, en ole koskaan nähnyt unta. 

Hyvää lokakuuta kaikille lukijoilleni!